Harhakuva.org

Hei, olen Ted. Jotkut sanovat minua hulluksi, mutta muutama kuukausi sitten joku osoitti olevansa vieläkin hullumpi. Ja ovelampi.

Kadulla elävät keksivät kaikenlaista ansaitakseen elantonsa. Parhaiten tienaavat henkilöt, jotka päättävät aloittaa elämänsä rikollisina tai prostituoituina. Näillä kahdella tienaa hyvin rahaa, mutta ongelma on, että ne verottavat mieltä hyvin paljon. Siksi heistä tulee hulluja.

Sitten löytyy köyhiä, jotka vain istuvat jonkin tien laidalla, nojaten kylmään kiviseinään ja pummaavat rahaa. Jotkut aloittavat uransa katumuusikkona, toisen keksivät mielikuvituksettomia kylttejä: “Olen köyhä” tai “Sotainvalidi.” Yleensä jälkimmäinen on huijausta. Näin kerran erään pojan, joka sai sympatiapisteillä yli 20 puntaa, mutta menetti ne kun jonkun aivopullistuman mielestä poika loukkasi oikeita sotainvalideja. Voitko kuvitella söpöä nappisilmäistä katulasta, joka kerjää kyltillä “sotainvalidi” vain koska oli nähnyt erään vanhan miehen kantavat moista kylttiä.

Olen myös nähnyt paljon kekseliäitä ideoita, joilla joku on tienannut hyvätkin rahat ja päässyt niiden avulla taas jaloilleen. Kaksi tuttavaani, Johnsonin veljekset, itse asiassa asuvat nyt omissa kämpissään ja maksavat autostaan vakuutusmaksua. He kantoivat pahvista askarreltua kylttiä, missä he lupasivat perheen pienemmille pianotunteja. Uskomatonta, aivan ällistyttävää, miten heidän huijauksensa meni läpi. Kaikki alkoi siitä kun he sattumalta löysivät roskiksesta kirjan, joka käsitteli pianon käsittelyn ensiaskeleita. He opiskelivat alkeita kierrellen instrumenttimyymälöitä ja soittaen salaa pianoa. Kun he olivat kirjan puolivälissä he alkoivat toteuttaa suunnitelmansa kakkosvaihetta. He kuuluttivat kovaan ääneen ravintoloissa, kuinka he voisivat opettaa lapsia soittamaan pianoa muutamalla punnalla per tunti. Hitaasti ja varmasti he alkoivat tienata ja lopulta he saivat itselleen oman asunnon. Myöhemmin löytyi vaimot, joita seurasi lapset, joita seurasi isompi koti ja niin edelleen.

Heidän periaatteensa kuului näin: “pysy lasta aina askeleen edellä.”

Jotkut ihmiset yleensä korjailevat kodinkoneita ruokapalkalla, joka ei myöskään ole paha ala. Mutta minäpä keksin idean, jota muut väittivät hulluksi, kaiken kaikkiaan järjettömäksi. He sanoivat, että syöttiini ei tartu yksikään itsensä tiedostava kala, vaan kohtalokseni koituisi päätyä sairaalaan ja taas kadulle, kuten pienellä nappisilmällä.

Mutta ei kukaan uskonut Johnsonin veljeksiäkään.

Tässä on minun hullu ideani. Kiertelin katuja muutaman tunnin, jotta löytäisin juuri oikean katselukulman. Se löytyikin pian yhdestä Thames-jokea ylittävästä sillasta, josta näkyi suoraan kohteeseeni. Kun sijainti oli selvä, tarvitsin enää vain hieman rekvisiittaa. Kannoin jostakin vanhan ja räsyisen sohvan olinpaikalleni ja sen viereen pystytin pienen pöydän, jonka päällä oli pahvikyltti, metallinen laatikko, kuulakärkikynä ja vihko. Vihkoon tulisi osanottajien nimet ja metallilaatikkoon kerättäisiin rahaa. Kylttiin kirjoitin: “lyön kanssasi punnan vetoa, että Big Benin viisarit koskettavat haluamaasi kellonaikaa! Jos näin ei tapahdu, saat tämän laatikon sisällön.” Ja tuon perään vielä lappu: “Edellinen voitto Jack Boston 1985 puntaa!”

Mitä? Kuulostaa typerältä vai? Kuinka moni aivan oikeasti lankeaisi tuohon? Kahden viikon aikana 4912 ja puoli ihmistä. En tiedä mistä se puolikas on sinne eksynyt, enkä suoraan sanoen edes välitä, olen vain iloinen, että se on omassa laatikossani. Varsinkin turistit uskoivat kovasti väitteeni, että kello sammutettaisiin huoltotöiden ajaksi. Todellisuudessa kello on näyttänyt aikaa jo 50 vuotta, eikä sitä ole koskaan pysäytetty.

Suurin osa tuloista tuli turisteilta, joiden mielestä oli hauskaa tuhlata rahansa. Minun mielestä se oli äärimmäisen typerää, mutta en valita. Rahat ovat nyt minun.

Luonani kävi monenlaista ihmistä. Oli mustaa, vaaleaa, hikistä, karvaista, kaunista, pyöreää, laihaa, seksikästä, pörröistä, nuorta, vanhaa, komeaa, lihaksikasta, yksinäistä, täyteläistä, ihanaa, typerää, hullua, hullumpaa, rauhaa ja rakkautta.

Päivästä toiseen ihmiset tulivat luokseni nopean pikkurikastumisen toivossa. Joku sanoi ajakseen 14.14, jotkut 00.56. Minulle merkityksettömiä lukuja, voitan aina.

Aina.

Ainako?

Luokseni tuli kolmannen viikon ensimmäisenä päivänä mies, joka sanoi haluavansa lyödä vetoa kanssani. Hän halusi ajaksi 16.31 ja nimekseen hän sanoi vain Fred. Hän kirjoitti nimensä tekstaten, kellonaikansa ja nimikirjoituksensa ja kertoi tulevansa hakemaan voittoaan hiukan kellonajan jälkeen.

Tämä tilanne tapahtui niin nopeasti, etten kerinnyt kunnolla edes reagoimaan noin 14 sekuntia kestäneisiin tapahtumiin. Kun hän tuli sanoin “terve” en ehkä kenellekään, änkytin suurimman osan ajasta ja kun mies oli jo poissa sanoin “terve” hänen takaraivoilleen. Jos se edes oli mies. Sillalla kulki niin paljon ihmisiä, että saatoin sanoa sen aivan väärälle henkilöllekin.

Tämän jälkeen tuli vielä yksi henkilö, joka tilasi ajaksi 16.35. Oli kuulemma isot juhlat tulossa.

Kello oli nyt 15.02, eikä ketään ollut näkynyt kahteen tuntiin. Tämä oli tavallista, suurin osa ihmisistä kuitenkin on sen verran älykkäitä, että tietävät minun huijaavan heitä suoraan kasvojensa edessä. Ja minä nautin siitä.

Minuutit kuluivat hitaasti. Katsoin silloin tällöin jopa kahdesti saman minuutin sisään kelloani. Olisipa edes jotain lukemista, mutta kun sitä ei voi koskaan tietää, milloin vaurastuu taas yhdellä punnalla. Olipa muutenkin oudon hiljaista. Viimeiset kaksi viikkoa edessäni heilui kymmeniä ja satoja puntia päivässä, mutta tänään olen tienannut vain kaksi puntaa. Kaksi vaivaista puntaa!

Pikkuhiljaa ajatukseni kääntyi taas mieheen, joka alle varttiminuutissa hoiti asiansa ja katosi samaa vauhtia, kuin oli ilmestynytkin. Olikohan mies sanonut, että hänellä oli kiire kahville vai bussiin vai minne? Outoa. Ja miksi mies oli niin varma voitostaan. Mietin asiaa alle kaksi minuuttia kunnes luovutin ja aloin vislailla jotakin aivan käsittämätöntä. Ei se ainakaan mikään tunnettu kappale ollut.

Viisari lähestyivät neljää. Tosin aika hitaasti ja olivat vielä kaukana siitä, mutta lähestyivät silti. Ajatukseni palasi silloin tällöin salaperäiseen herra X:ään ja toisinaan siihen mieheen, jolla oli kiire. Ja siihen ystävälliseen tavalliseen henkilöön, joka maksoi punnan ja veikkasi 16.35:aa. Miten tämä aika nyt kuluisi. Ei kai mitenkään. Odottavan aika on pitkä.

Mies palasi mieleeni. Siinä oli nyt jotain aivan eriskummallista. Hänellä taisi olla kädessään salkku. Ja hän näytti kovin viralliselta. Kyllä, hänellä oli harmaa puku päällään. Hän taisi olla rikas. Pikkuhiljaa muistikuvat tihkuivat ajatuksiini ja sain hetki hetkeltä miehestä enemmän irti. Hänellä oli kultainen kellokin, mikä paljastui hänen kumartuessaan vihkon ylle kirjoittamaan tietojaan. Olikohan hänellä sittenkin kiire kokoukseen?

Joka ikinen kerta kun joku on lyönyt kanssani vetoa, pelkään, että joku käy räjäyttämässä tornin taivaan tuuliin, käy nopeasti keräämässä voitot itselleen ja pakenee väkijoukkoon. Tuo olisi enemmän kuin mahdollista. Varsinkin jos potti olisi esimerkiksi yli 10.000 puntaa.

Kello löi neljä ja kelloni piipahti pienesti. Minua alkoi hieman kuumottaa ajatus, että mies tosiaan veisi rahani. Pitäisikö minun karata tältä istumalta ja kadota maan alle. Toisaalta jos niin tekisin, minut tunnistaisi yli 4000 ihmistä. Onneksi suurin osa niistä turisteja, mutta vaikeaa tämä olisi silti.

Pieni jännityksen aalto hyökyi taas iholleni, nostaen karvat pystyyn kun ajattelin miestä. Mitä jos mies onkin jonkin sortin terroristi ja aikoo räjäyttää tornin ilmaan ja paeta rahojen kanssa? Mitä jos hänen salkussaan on pommi? Räjähdyksessä voisi loukkaantua ihmisiä ja minua voitaisiin syyttää yllytyksestä. Ja joutuisin vankilaan loppuiäkseni. Miehellä oli kiire parlamenttitalolle. Siinä laukussahan on piru vie pommi! Jännitys iski minuun tsunamina ja hyppäsin pystyyn. Palkkasin pikkupojan hoitamaan tehtävääni punnan palkalla kun itse lähdin juoksuun etsimään katupoliisia.

Pian löysinkin yhden ja aloin sönköttää miehelle, että Big Ben aiottaisiin räjäyttää ja minulla on varma tieto siitä, sillä joku oli tullut hyvin kiireisenä luokseni lyömään vetoa ja että hänellä oli pommi mukanaan. Räjäytys tapahtuisi 16.31.

Onnekseni poliisi oli hieman hupsuhko ja otti nopeasti yhteyttä poliisiasemalle. Kaikki tapahtui hyvin nopeasti ja pian parlamenttitalo oli tyhjennetty. Yksi poliiseista kuulusteli minua ja kerroin hänelle mitä oli tapahtunut ja kuvailin miestä hänelle hyvin tarkasti. Sain vastaukseksi turhautuneen tuhauksen, sillä kuvaukseeni sopi joka ikinen parlamentin miespuolinen jäsen.

Parlamenttitalon ovista tulvi ulos ihmisiä ja minut laitettiin ovelle tunnistamaan henkilöitä. Kun lopulta kaikki olivat ulkona en ollut tunnistanut ketään heistä kyseiseksi mieheksi. “Hän on varmaan sisällä”, sanoin poliisille. Samaan aikaan erikoisryhmä oli juuri lähdössä kun sisältä tuli vielä yksi mies. Hän ihmetteli, mitä oikein oli tekeillä ja näki minut poliisin kanssa.

Kuului järjetön metakka, kun yksi huusi kovaan ääneen: “Seis!” ja kaikki poistivat varmistimen ja osoittivat rappusilla seisovaa miestä.

“Nosta kätesi pääsi päälle ja kävele hitaasti luoksemme.”

Kun mies oli kävellyt lähemmäksi kaksi poliisia juoksi miehen luo ja paiskasivat hänet maahan.

“Mitä ihmettä tämä tarkoittaa!”, mies huusi.
“Teidät on pidätetty epäiltynä terrorismista!”
“Mitä? Miksi?”
“Meillä on todistaja, joka sanoo sinun asettaneen pommin kellotorniin, jotta voisit siivota suuret voitot vedonlyönnillä.”
“Tämä on väärinkäsitys, antakaa minun selittää.”

Mies nostettiin varovasti pystyyn ja hänet talutettiin minun luokseni. Ja katsoi minuun ja naurahti, sillä hän ymmärsi varsin hyvin hätäni.

“Eikö teistä kukaan herranjumala seuraa uutislähetyksiä. Tänään kellot oikeasti pysähtyvät suuren huoltotyön ajaksi. Ja ne pysähtyvät kello 16.30. Samaan aikaan, kun kokouksemme julistetaan päättyneeksi, jolloin olisin voinut lunastaa voittoni.

Arvioni mukaan tämän lauseen kuulijoita oli ympärilläni noin 20. Ja tietenkin lehdistö, joka välitti auki loksahtaneet kaksikymmentä naamaa miljoonille ihmisille.”

Juuri samalla hetkellä minuuttiviisari kosketti 16.30 ja kello pysähtyi. Viisarit olivat pyörineet taukoamatta ja sekuntien taustahäly oli soinut radioiden kautta miljooniin korviin. Nyt ne pysähtyivät. Kaikki pysähtyi. Huoltomiehet saapuivat paikalle.

Ylikonstaapeli antoi jo tiedotettaan lehdistölle ja kertoi kyseessä olleen vain suuri väärinkäsitys. Kellään ei ole mitään vaaraa ja henkilökunta voisi pian palata takaisin töihin. “Kauan eläköön Big Ben!”, hän julisti lopuksi.

Ja kuin ironisen juhlalliseksi päätteeksi ylikonstaapeli tunsi valtavan paineaallon töytäisevän hänet alas katukivetykseltä, jonka reunalla hän seisoi ja ennen kuin hän kosketti maata kuului korvat avaruuteen räjäyttävä pamaus. Ja kun hän ei vielä edes kerinnyt tajuta mitä tapahtui, hänen viereensä tippui hänen päänsä kokoinen tiilenjärkäle.

Kuului kirkumista, kuului huutoa, itkemistä ja laukaus. Salaperäinen mies vierelläni kaatui kuolleena maahan. Pölyä, huutoa, juoksemista. Kaikki oli yhtä kaaosta. Päätin liueta paikalta ja juoksin ensimmäiseksi sillalle, missä työpisteeni oli pystyssä. Silta oli tyhjä lukuun ottamatta minua ja henkilöä, joka seisoi rahalippaani vieressä.

“Kuka? Mitä? Ketä?”, änkytin hänelle.
“Jaa kuka minä olen. Olen Tobias Presley. Veikkasin ajaksi 16.35. Mutta näköjään kaikki kävi hieman helpommin kuin luulin. Saanko nyt rahani, sillä veikkasin oikein. Kellot pysähtyivät ennen arvaamaani aikaa.”

En saanut sanaani suusta. Kuinka ja miten tähän oli tultu? Minun syytäni tämä kaikki oli. Olin passiivisella tasolla yllyttänyt miestä räjäyttämään tornin kappaleiksi. Minusta tuntui pahalta olla väärässä ja menettää rahani, mutta minkäs teet. Annoin miehelle avaimen laatikkoon ja katosin maan alle. En enää ikinä näytä naamaani näillä kaduilla. Tai millään kadulla. Minut tunnistaa nyt yli 40 miljoonaa ihmistä ympäri maailman ja taidan olla yksi etsityimpiä henkilöitä.

En kerro missä asun, mutta jossakin päin Eurooppaa. Ja keksin ovelan vedonlyöntitavan, tosin turvallisuuteni takia minun täytyy kulkea aika pitkiä matkoja, jotta minua etsittäisiin aina väärästä paikkaa.

Nykyään minulla ei ole kojua, mutta kuljen kaupungeissa ja pysäyttelen vastaantulevia henkilöitä. “Anna minulle punta, niin annan sinulle tilaisuuden voittaa 500 tai jopa 50.000 euroa.”

Jos joku tarttuu syöttiin, sanon hänelle: “Olen syynä Big Benin räjäyttämiseen. Jos et usko, paina kasvoni mieleesi ja käy katsomassa etsittyjen henkilöiden listalta, mikä on pääni palkkio. Vihjepalkki on 500 euroa, löytöpalkkio 50.000 euroa.”