Kaunokirjallisen työn esitys
John ja lintu
Olipa kerran John, joka ei pitänyt kanoista, eikä ylipäätänsä siipikarjasta. Hän pelkäsi, vältteli ja vihasi niitä, eikä halunnut olla minkäänlaisissa tekemisissä niiden kanssa. Hän joutui silti olemaan HYVIN paljon kanojen kanssa tekemisissä, sillä John itse oli kana.
Eräänä rumana aamuna joku random lintu tuli Johnin naamalle breikkaamaan. Johnilla meni hermo(t), ja hän sneppasi lintua akillesjänteeseen.
”Mitä sä teet homie?” lintu motherfukkas.
”Emmä tajuu.... tai siis tajuun mä! En haluu herätä siihen, että joku hikinen kurppa tulee pyörimään mun naaman päälle”, John sanoi kiivaasti.
”Vaterfak? Mä breikkasin! Älä vaan sano, ettet tierä mitä on breikkaaminen?” hikinen kurppa vikersi.
”No jotain wannabeetanssii? Oikeestaan mua ei kiinnosta, sillä vihaan siipikarjaa”, John inkrotivoi.
”SE ON TANSSIA!!! Ja miten toi jälkimmäinen shaitti kuuluu meijän kiivaaseen sanasotaan, kundi?” kurppa liturgoi.
”Nyt mä en tajuu. Mut hei lähe pois, jooko?” John sano ja hymyili liberaalisti.
”Mä en oo menos mihinkään, jossä sitä luulet! Mä oon tässä niin kauan ku haluun”, kurppa jointtas. John katsoi lintua hetken ja siirtyi itse loitommalle.
”Hei, mitä sä meinaat!? Ei tollast pelleilyy jaksa ees hikinen kurppa katsoa”, hikinen kurppa konfiseeras.
”No älä sit katso”, sano John-poika tyynesti. Kurppa vilkas ympärillensä ja alkoi huutamaan: ”Tällä linnulla on pieni... pieni... jalka!!”
”Hä?” John ymmästeli.
”Ööö... En kehannu sanoo sitä asiaa, mikä mulla oli mielessä, sillä mun äiti ois saattanu kuulla ja sit se ois suuttunu ja poistanu mun viikkorahasta monta kultarahaa-rahaa-rahaa”, lintu sanoi ääni värähdellen.
”Miksi laitoin noin monta rahaa sinun ’kultarahaa’ sanan perään?” John viisaana kanana vislasi.
”ÄLÄ TAKERRU PIKKU ASIOIHIN!! SORI JOS MULLA ON VIKOJA... VIKOJA!!” lintu huusi pää nykien oikealle. John laittoi linnun päälle ämpärin. Lintu alkoi nokkimaan sen seinämää, mutta huomasi, ettei se auta... alkaa vaan nokkaan sattumaan niin maan pearlkelesti.
Hui hai hiisi! John oli nokosilla ja kun hän heräsi, niin lintu oli päässyt vapaaksi ämpärin alta!
”Voi ei! Nysse varmaan kostaa mua paljon! Täytyy lähteä käläppimään”, John pohdiskeli ääneen ja tajusi, että porukka sen ympärillä (madot ja hyttyset) ihmetteli hänen puhettaan. John tähysteli ympärilleen, ettei lintu vaan heittäis jotain amazin kamikaze hyökkäyst jostain puun takaa. Jahka hän oli tähystellyt monta tuntia, hän lähti kävelemään kohti puumajaa, joka oli rakennettu sammaleesta ja kolmesta tammenterhosta. Ei sitä majaksi voi sanoa, mutta kanaa se miellytti suunnattomasti. Kun John oli hetken kuluttua saapunut ”majalle”, niin hän meni sen alle piiloon.
”Mitä teet?” kuului ääni Johnin takana. John hätkähti kuin ’majava, joka oli lomalla havaijilla, mutta sai soiton hänen konttoriltaan. Pomo käski majavan pois lomalta ja se vitutti majavaa’. John käänsi päätänsä, niin mikäs muu siinä olisikaan, kuin hikinen kurppa breikkaamassa sammalmättään päällä.
”Miks et jäänyt siihen paikkaan, jossa sinä olit sitä ennen, kun tulit tähän nykyiseen paikkaan minua aivan tarkoituksella kiusaamaan?” John rekyveeras.
”Koska minä halusin tulla siitä aikaisemmasta paikasta, jossa minä olin ennen kuin tulin tähän paikkaan, sinua tähän nykyiseen olinpaikkaan aivan tarkoituksella kiusaamaan”, sanoi kurppa.
”Aha”, sanoi John ja söi luumupiirakan, jonka hän löysi ylöstörröttävän suurehkon juuren onkaloista, jonka päällä tanssi intohimoisesti kahdeksan ja puoli outolta vaikuttavaa oravan veitikkaa.
”Oon Åke”, sanoi kurppa. John nosti epäröiden oikean silmänsä kulmakarvan ylös ja kätteli lintua rauhallisesti. Johnia oikeastaan pelotti hieman, sillä hän näki kerran unen, jossa Åke niminen muhkudinosaurus jahtasi alasti ystäviensä kanssa Johnia, kunnes John väsähti ja valui maahan. Dinosaurukset istuivat sen jälkeen Johnin päälle ja BILIIVMII, se ei ollu kivaa kateltavaa täältä ylhäältäkäsin (olen nimittäin kaikkitietävä kertoja, moi).
Kun John ja Åke olivat keskustelleet monta päivää putkeen, heistä tuli kavereita ja he päättivät mennä nukkumaan.
Kun he heräsivät, niin oli vuosi 1,63,991. Autoja lenteli, taloja oli joka puolella ja mikä pahinta, Johnin pesä oli särki... siis ei rikki vaan sen tilalla oli särki. Åke oli syönyt kalan jo ennen, kun John kerkesi sanoa ” lentokonesuihkuturbiinimoottoriapumekaanikkoaliup-seerioppilas”. John ja Åke ihmettelivät hetken ja päättivät lähteä tutustumiskierrokselle.
Matkalla oli paljon rumia rakennuksia: pieniä, suuria, isoja, pieniä, valtavia, pienempiä, suurehkoja, keskipieniä, suuremmoisia ja pienempiä (ymmärrätte varmaan mun pointin, valitettavasti en itse sitä tajua). He kuljekselivat tovin ja tulivat ylikorkeen pilvenpiirtäjän juurelle.
”Dude, mennääks sisään?” Åke kysmäs ja katsoi Johnia päin.
”Ai mitä?” kysyi John.
”Että mennäänkö tuohon taloon sisälle?” Åke toisti.
”Hä?” kysyi John edelleen ihan yössä.
”MENNÄÄNKÖ TUUOHON PILVENPIIRTÄJÄÄN SISÄLLE, TALI?!” huusi Åke ihan sika lujaa naama punaisena.
”Aaaaa, nyt mä kuulin”, John sanoi ja katseli taloa.
”No?” Åke kysyi pöyristyneenä.
”No mitä?” John kysyi.
”No mennäänkö sisälle?” Åke puri hampaitaan yhteen.
”Vai että mentäisiin sisälle? Pitää miettiä”, John totesi ja raapi päätään.
”Ei tää niin huima päätös ole! PÄÄTÄ JO PERKELEEN HOM.... mmailija” Åke sanoi vaijeten, ettei hänen äitinsä kuullut.
”Ei tarvii huutaa, kyllä mä ymmärrän sun ongelmat”, John sanoi hempeesti.
”Voi vittu sun kanssa...” Åke masentui ja löi itseään kämmenellä naamaan. Hän lensi lyönnin voimasta selälteen maahan, mutta maan tilalla olikin viemäri, jonka kansi oli pois paikaltaan.
”Åke!! Eeeeeeeeeeeeeeeeeiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii!!!!!!!!!” John kiljui viemäriin, ”Tulen perässä.”
John hyppäsi kaivoon också. Hän putosi, putosi, putosi, putsoi, puotsi, pustoi, puosti ja putosi, kunnes läsähti likaiseen vateriin.
”Ai saatana”, John sanoi tyynesti, mutta silti kovaan ääneen, ”Nyt lähen etsimään sitä Åkea. Toivottavasti hän ei ole kerennyt pitkälle.”
”Åke!” John huuteli jo toista tuntia epätoivoisena ja yhtäkkiä Åke seisoi hänen kämmenellä, ”Mitä siinä teet?”
”Oon kädellä?” Åke sanoi. Linnut tuijottivat hetken toisiinsa ja alkoivat nauramaan suunnattomasti, kunnes yhtäkkiä he pyyhkivät ilmeet pois kasvoiltaan, laittoivat ne taskuun ja siirtyivät eteenpäin. Viemäri oli hyvin likainen ja vettä oli lintujen kaulaan asti (koska linnut oli niin überlyhyitä). Se mutkitteli ja haarautui joka suuntaan ja tarinan sankarit heitti reittinsä ihan randomina. Plötsligt nurkan takaa kuului sika pelottava ääni. Pojat hyppäsivät maahan piiloon ja huomasivat olevansa veden alla. He nousivat pinnalle, mutta vain vähäsen. He kurkkivat veden pinnasta häppeninkejä.
”Tapetaan se jantteri!” kuului nurkan takaa matala ääni.
”Joo, tapetaan sitä niin paljon, että se kuolee”, toinen ääni totesi. Toinen ääni oli selvästi naisen ääni, sillä se kuulosti ääneltä, jonka nainen päästää suustaan, kun se puhuu ääneen.
”Apua, kenet he tappavat?” Åke kysyi Johnilta kuiskaten.
”Vitustako minä tiedän!” John huudahti kovaan ääneen. Puhe lakkasi nurkan takana ja tuli tappava hiljaisuus. Plötsäkkiä kuului juoksuaskelia.
”He tulevat tänne päin, dude!” Åke huusi ja he nousivat ylös juoksemaan karkuun.
”Ei me keretä näin karkuun. Lets sukelletaan!” John ehdotti. Linnut sukelsivat ja tunnin kuluttua nousivat ylös.
”Me varmaan kadotettiin ne”, Åke pohti suurella sydämellä. Miks suurella sydämellä? Emmä tajuu. Tajuutsä? Niinpä! Mitä? Eihänpäs. Voi noita lapsia...?
”Niinpä”, sanoi oivalta vaikuttava ohikulkeva viherrotuinen susikoira. Yhtäkkiä Zorro tuli ja söi koiran, tuli maailmanloppu ja kaikki kuoli.
THEND
Noei... läppä THEND! Tiiän, ei tollasil asioilla sais leikkiä... anteeks. Mut enivei, jatketaan tarinaa.
Eli linnut olivat kadottaneet tappajaukkelit. John kuitenkin oli peloissaan, hänelle oli aivan turha puhua. Jos hänen kanssa olisi yrittänyt aloittaa keskustelua, niin se olisi ollut samanlaista kuin aloittaa keskustelu nurkkaan ahdistetun rotan kanssa. John tuli bäkkiin ihan pienen aikajakson jälkeen.
Kaverukset löysivät ylös ”ihmisten ilmoille”. Maan päällä ei näkynyt yhtään normaalia ihmistä. Jokainen oli jotenkin outo: Joltain törrötti päästä käsi, toiselta taas puuttui 11 sormea, yhdellä ei ollu kuin puolikas pää ja monella oli just jännän näkönen häntä. Tämä kansa oli Qyfnerin kansaa. Qyfnerin kansa oli kansa, jonka kanssa ei muut kansat tahtoneet kanssakäydä. He olivat suureja varkaita. Ajatteleppa keskustelu kyseisen kansalaisen kanssa: Sinä yrität kertoa hänelle Venäjän polittisesta tilanteesta ja samalla hän yrittää kähveltää povitaskustasi lompakkoa ja matkapuhelinta kädestä (olettaa, ettet huomaisi). Tai pyöräillessäsi kyseisen kansalaisen kanssa ja jutellessa samalla, mutta sattumalta Qyfneriläinen yrittää sinun ajaessasi varastaa epätoivoisesti pyörääsi. Ei kivaa! Muutenkaan he eivät ole mitään maailman kivoimpaa sakkia. He ovat ilkeitä, syrjäytyneitä, tyhmiä, likaisia ja syö ihan törkeesti.
Linnut hankkivat asunnon ja yrittivät asua kaupunkissa, mutta se ei ollutkaan niin heleppoa. Heidät yritettiin varastiaa, heiltä yritettiin varastaa, heitä yritettiin pahoinpidellä ja huijata. Mitenköhän he tästä selviää? Se selviää seuraavassa osassa jos teitä kiinnostaa kuulla lisää John nimisestä kanasta, joka ei siedä siipikarjaa ja Åke nimisestä hikisestä kurpasta, joka on joku random lintu joka vaan tuli kuvaan mukaan. Kerro ihmeessä!!!
THEND (aikuisten oikeesti)
Olipa kerran John, joka ei pitänyt kanoista, eikä ylipäätänsä siipikarjasta. Hän pelkäsi, vältteli ja vihasi niitä, eikä halunnut olla minkäänlaisissa tekemisissä niiden kanssa. Hän joutui silti olemaan HYVIN paljon kanojen kanssa tekemisissä, sillä John itse oli kana.
Eräänä rumana aamuna joku random lintu tuli Johnin naamalle breikkaamaan. Johnilla meni hermo(t), ja hän sneppasi lintua akillesjänteeseen.
”Mitä sä teet homie?” lintu motherfukkas.
”Emmä tajuu.... tai siis tajuun mä! En haluu herätä siihen, että joku hikinen kurppa tulee pyörimään mun naaman päälle”, John sanoi kiivaasti.
”Vaterfak? Mä breikkasin! Älä vaan sano, ettet tierä mitä on breikkaaminen?” hikinen kurppa vikersi.
”No jotain wannabeetanssii? Oikeestaan mua ei kiinnosta, sillä vihaan siipikarjaa”, John inkrotivoi.
”SE ON TANSSIA!!! Ja miten toi jälkimmäinen shaitti kuuluu meijän kiivaaseen sanasotaan, kundi?” kurppa liturgoi.
”Nyt mä en tajuu. Mut hei lähe pois, jooko?” John sano ja hymyili liberaalisti.
”Mä en oo menos mihinkään, jossä sitä luulet! Mä oon tässä niin kauan ku haluun”, kurppa jointtas. John katsoi lintua hetken ja siirtyi itse loitommalle.
”Hei, mitä sä meinaat!? Ei tollast pelleilyy jaksa ees hikinen kurppa katsoa”, hikinen kurppa konfiseeras.
”No älä sit katso”, sano John-poika tyynesti. Kurppa vilkas ympärillensä ja alkoi huutamaan: ”Tällä linnulla on pieni... pieni... jalka!!”
”Hä?” John ymmästeli.
”Ööö... En kehannu sanoo sitä asiaa, mikä mulla oli mielessä, sillä mun äiti ois saattanu kuulla ja sit se ois suuttunu ja poistanu mun viikkorahasta monta kultarahaa-rahaa-rahaa”, lintu sanoi ääni värähdellen.
”Miksi laitoin noin monta rahaa sinun ’kultarahaa’ sanan perään?” John viisaana kanana vislasi.
”ÄLÄ TAKERRU PIKKU ASIOIHIN!! SORI JOS MULLA ON VIKOJA... VIKOJA!!” lintu huusi pää nykien oikealle. John laittoi linnun päälle ämpärin. Lintu alkoi nokkimaan sen seinämää, mutta huomasi, ettei se auta... alkaa vaan nokkaan sattumaan niin maan pearlkelesti.
Hui hai hiisi! John oli nokosilla ja kun hän heräsi, niin lintu oli päässyt vapaaksi ämpärin alta!
”Voi ei! Nysse varmaan kostaa mua paljon! Täytyy lähteä käläppimään”, John pohdiskeli ääneen ja tajusi, että porukka sen ympärillä (madot ja hyttyset) ihmetteli hänen puhettaan. John tähysteli ympärilleen, ettei lintu vaan heittäis jotain amazin kamikaze hyökkäyst jostain puun takaa. Jahka hän oli tähystellyt monta tuntia, hän lähti kävelemään kohti puumajaa, joka oli rakennettu sammaleesta ja kolmesta tammenterhosta. Ei sitä majaksi voi sanoa, mutta kanaa se miellytti suunnattomasti. Kun John oli hetken kuluttua saapunut ”majalle”, niin hän meni sen alle piiloon.
”Mitä teet?” kuului ääni Johnin takana. John hätkähti kuin ’majava, joka oli lomalla havaijilla, mutta sai soiton hänen konttoriltaan. Pomo käski majavan pois lomalta ja se vitutti majavaa’. John käänsi päätänsä, niin mikäs muu siinä olisikaan, kuin hikinen kurppa breikkaamassa sammalmättään päällä.
”Miks et jäänyt siihen paikkaan, jossa sinä olit sitä ennen, kun tulit tähän nykyiseen paikkaan minua aivan tarkoituksella kiusaamaan?” John rekyveeras.
”Koska minä halusin tulla siitä aikaisemmasta paikasta, jossa minä olin ennen kuin tulin tähän paikkaan, sinua tähän nykyiseen olinpaikkaan aivan tarkoituksella kiusaamaan”, sanoi kurppa.
”Aha”, sanoi John ja söi luumupiirakan, jonka hän löysi ylöstörröttävän suurehkon juuren onkaloista, jonka päällä tanssi intohimoisesti kahdeksan ja puoli outolta vaikuttavaa oravan veitikkaa.
”Oon Åke”, sanoi kurppa. John nosti epäröiden oikean silmänsä kulmakarvan ylös ja kätteli lintua rauhallisesti. Johnia oikeastaan pelotti hieman, sillä hän näki kerran unen, jossa Åke niminen muhkudinosaurus jahtasi alasti ystäviensä kanssa Johnia, kunnes John väsähti ja valui maahan. Dinosaurukset istuivat sen jälkeen Johnin päälle ja BILIIVMII, se ei ollu kivaa kateltavaa täältä ylhäältäkäsin (olen nimittäin kaikkitietävä kertoja, moi).
Kun John ja Åke olivat keskustelleet monta päivää putkeen, heistä tuli kavereita ja he päättivät mennä nukkumaan.
Kun he heräsivät, niin oli vuosi 1,63,991. Autoja lenteli, taloja oli joka puolella ja mikä pahinta, Johnin pesä oli särki... siis ei rikki vaan sen tilalla oli särki. Åke oli syönyt kalan jo ennen, kun John kerkesi sanoa ” lentokonesuihkuturbiinimoottoriapumekaanikkoaliup-seerioppilas”. John ja Åke ihmettelivät hetken ja päättivät lähteä tutustumiskierrokselle.
Matkalla oli paljon rumia rakennuksia: pieniä, suuria, isoja, pieniä, valtavia, pienempiä, suurehkoja, keskipieniä, suuremmoisia ja pienempiä (ymmärrätte varmaan mun pointin, valitettavasti en itse sitä tajua). He kuljekselivat tovin ja tulivat ylikorkeen pilvenpiirtäjän juurelle.
”Dude, mennääks sisään?” Åke kysmäs ja katsoi Johnia päin.
”Ai mitä?” kysyi John.
”Että mennäänkö tuohon taloon sisälle?” Åke toisti.
”Hä?” kysyi John edelleen ihan yössä.
”MENNÄÄNKÖ TUUOHON PILVENPIIRTÄJÄÄN SISÄLLE, TALI?!” huusi Åke ihan sika lujaa naama punaisena.
”Aaaaa, nyt mä kuulin”, John sanoi ja katseli taloa.
”No?” Åke kysyi pöyristyneenä.
”No mitä?” John kysyi.
”No mennäänkö sisälle?” Åke puri hampaitaan yhteen.
”Vai että mentäisiin sisälle? Pitää miettiä”, John totesi ja raapi päätään.
”Ei tää niin huima päätös ole! PÄÄTÄ JO PERKELEEN HOM.... mmailija” Åke sanoi vaijeten, ettei hänen äitinsä kuullut.
”Ei tarvii huutaa, kyllä mä ymmärrän sun ongelmat”, John sanoi hempeesti.
”Voi vittu sun kanssa...” Åke masentui ja löi itseään kämmenellä naamaan. Hän lensi lyönnin voimasta selälteen maahan, mutta maan tilalla olikin viemäri, jonka kansi oli pois paikaltaan.
”Åke!! Eeeeeeeeeeeeeeeeeiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii!!!!!!!!!” John kiljui viemäriin, ”Tulen perässä.”
John hyppäsi kaivoon också. Hän putosi, putosi, putosi, putsoi, puotsi, pustoi, puosti ja putosi, kunnes läsähti likaiseen vateriin.
”Ai saatana”, John sanoi tyynesti, mutta silti kovaan ääneen, ”Nyt lähen etsimään sitä Åkea. Toivottavasti hän ei ole kerennyt pitkälle.”
”Åke!” John huuteli jo toista tuntia epätoivoisena ja yhtäkkiä Åke seisoi hänen kämmenellä, ”Mitä siinä teet?”
”Oon kädellä?” Åke sanoi. Linnut tuijottivat hetken toisiinsa ja alkoivat nauramaan suunnattomasti, kunnes yhtäkkiä he pyyhkivät ilmeet pois kasvoiltaan, laittoivat ne taskuun ja siirtyivät eteenpäin. Viemäri oli hyvin likainen ja vettä oli lintujen kaulaan asti (koska linnut oli niin überlyhyitä). Se mutkitteli ja haarautui joka suuntaan ja tarinan sankarit heitti reittinsä ihan randomina. Plötsligt nurkan takaa kuului sika pelottava ääni. Pojat hyppäsivät maahan piiloon ja huomasivat olevansa veden alla. He nousivat pinnalle, mutta vain vähäsen. He kurkkivat veden pinnasta häppeninkejä.
”Tapetaan se jantteri!” kuului nurkan takaa matala ääni.
”Joo, tapetaan sitä niin paljon, että se kuolee”, toinen ääni totesi. Toinen ääni oli selvästi naisen ääni, sillä se kuulosti ääneltä, jonka nainen päästää suustaan, kun se puhuu ääneen.
”Apua, kenet he tappavat?” Åke kysyi Johnilta kuiskaten.
”Vitustako minä tiedän!” John huudahti kovaan ääneen. Puhe lakkasi nurkan takana ja tuli tappava hiljaisuus. Plötsäkkiä kuului juoksuaskelia.
”He tulevat tänne päin, dude!” Åke huusi ja he nousivat ylös juoksemaan karkuun.
”Ei me keretä näin karkuun. Lets sukelletaan!” John ehdotti. Linnut sukelsivat ja tunnin kuluttua nousivat ylös.
”Me varmaan kadotettiin ne”, Åke pohti suurella sydämellä. Miks suurella sydämellä? Emmä tajuu. Tajuutsä? Niinpä! Mitä? Eihänpäs. Voi noita lapsia...?
”Niinpä”, sanoi oivalta vaikuttava ohikulkeva viherrotuinen susikoira. Yhtäkkiä Zorro tuli ja söi koiran, tuli maailmanloppu ja kaikki kuoli.
THEND
Noei... läppä THEND! Tiiän, ei tollasil asioilla sais leikkiä... anteeks. Mut enivei, jatketaan tarinaa.
Eli linnut olivat kadottaneet tappajaukkelit. John kuitenkin oli peloissaan, hänelle oli aivan turha puhua. Jos hänen kanssa olisi yrittänyt aloittaa keskustelua, niin se olisi ollut samanlaista kuin aloittaa keskustelu nurkkaan ahdistetun rotan kanssa. John tuli bäkkiin ihan pienen aikajakson jälkeen.
Kaverukset löysivät ylös ”ihmisten ilmoille”. Maan päällä ei näkynyt yhtään normaalia ihmistä. Jokainen oli jotenkin outo: Joltain törrötti päästä käsi, toiselta taas puuttui 11 sormea, yhdellä ei ollu kuin puolikas pää ja monella oli just jännän näkönen häntä. Tämä kansa oli Qyfnerin kansaa. Qyfnerin kansa oli kansa, jonka kanssa ei muut kansat tahtoneet kanssakäydä. He olivat suureja varkaita. Ajatteleppa keskustelu kyseisen kansalaisen kanssa: Sinä yrität kertoa hänelle Venäjän polittisesta tilanteesta ja samalla hän yrittää kähveltää povitaskustasi lompakkoa ja matkapuhelinta kädestä (olettaa, ettet huomaisi). Tai pyöräillessäsi kyseisen kansalaisen kanssa ja jutellessa samalla, mutta sattumalta Qyfneriläinen yrittää sinun ajaessasi varastaa epätoivoisesti pyörääsi. Ei kivaa! Muutenkaan he eivät ole mitään maailman kivoimpaa sakkia. He ovat ilkeitä, syrjäytyneitä, tyhmiä, likaisia ja syö ihan törkeesti.
Linnut hankkivat asunnon ja yrittivät asua kaupunkissa, mutta se ei ollutkaan niin heleppoa. Heidät yritettiin varastiaa, heiltä yritettiin varastaa, heitä yritettiin pahoinpidellä ja huijata. Mitenköhän he tästä selviää? Se selviää seuraavassa osassa jos teitä kiinnostaa kuulla lisää John nimisestä kanasta, joka ei siedä siipikarjaa ja Åke nimisestä hikisestä kurpasta, joka on joku random lintu joka vaan tuli kuvaan mukaan. Kerro ihmeessä!!!
THEND (aikuisten oikeesti)
Työn tiedot
John ja lintu
ouz0
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 1230 sanaa» Työ lisätty: 18.11 - 2006» Kommentoitu: 2 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
Kerro toki mielipitees. Saattaa sisältää virheitä, koska tein yöllä väsyneenä, mutta älä välitä niistä :)
Kommentit
Graveheart
13:00 // 18.11 - 2006
No mutta tämähän oli... mielipuolista, onneksi olkoon. Joistain kohdista paistaa läpi sellainen liiallisen yrityksen sivumaku, mutta kaikenkaikkiaan tässä on ihan osuviakin huulia. Suurimmat pisteet siitä että tämä erottuu hyvin Harhakuvan yleisestä kirjallisesta tarjonnasta, aika monet yrittävät olla niin vakavia että ovat tahattomasti hauskoja. Tällä voi vetää kaikkia sellaisia päin naamaa, vaikka tähän on kyllä toisaalta aika helkkarin hankalaa päästä sisään. Pitää varmaan tulla illalla takaisin parin kaljan jälkeen katsomaan josko tämä avautuisi sitten vähän paremmin. Go Johnny go.
auvoinen
00:12 // 21.03 - 2007
Mitä virheitä? Yöllä väsyneenä, älä huijaa. Tällaista en ole Harhassa ennen nähnyt kuin muutaman pikkupalan verran. Erittäin virkistävää ja hulvattoman verratonta. :D
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!