Kaunokirjallisen työn esitys
Vapauden vanki
Istun pimeässä huoneessa, kerrossängyssä. On yö, täysikuu paistaa taivaalla luoden huoneeseen kelmeää valoa. Annan yksinäisten kyynelten valua pitkin poskiani, pudota peitolle, tahrata kasvoni. Käteni vapisevat. Käsissäni ei ole viiltohaavoja tai mustelmia; en ole tuhonnut itseäni muuta kuin sisäisesti. Tuntuu, kuin sieluni olisi palanut karrelle ja varissut jonnekin vatsanpohjalle. Joskus tahdoin olla vapaa, ilman rajoitteita, tavoitteita, määräyksiä. Mutta en enää. Kuinka voi vihata rakastamaansa, inhota sitä mitä on toivonut sydämensä pohjasta koko elämänsä ajan?
Oli normaali iltapäivä kotikylässäni. Kävelin kohti kotia naureskellen ystävieni kanssa. Olimme lintsanneet koulusta koko päivän, ja hajottaneet entisen poikaystäväni mopon. Vienyt päiväkodin pikkutytöltä nuken kädestä, tönäissyt jonkun ala-astelaisen pojan ojaan. Olimme pahoittaneet päivän aikana enemmän mieliä kuin olimme itse koskaan tunteneet – siksi, koska olimme vapaita; kukaan ei voinut määrätä meitä, kukaan ei voinut kieltää meiltä mitään. Naureskellen vetäydyimme ränsistyneen talon taakse, ja nappasimme tupakat erään kaverini askista. Sytytimme ne, imimme posket lommoilla. Sitten päästin savut ulos suustani ja aloitin uudestaan. Kohta tumppasimme tupakat kikattaen, ja eräs kaverini, itse asiassa paras ystäväni, näki erään ikkunan suurehkon ikkunalaudan. Talo oli hylätty aikaa sitten. Saimme ajatuksen, ja juoksimme sisään taloon. Hyppäisimme tuolta ikkunalaudalta noin kahden metrin päässä olevalle vastakkaiselle ikkunalaudalle. Kukaan ei tuntunut huomaavan, että voisimme kaikki kuolla uuteen, kutkuttavan jännityksen aiheuttavaan huviimme.
Pienikokoisin meistä hyppäsi ensin. Hän pääsi hyvin toiselle puolelle ja jäi kikattaen odottamaan meitä. Yksi kerrallaan hyppäsimme toiselle puolelle. Sitten tuli parhaan ystäväni vuoro, sen jälkeen tulisin minä. Hän hyppäsi. Hänen jalkansa kosketti toista ikkunalautaa. Hänen jalkansa tulivat siihen edellä. Hänen.. otteensa lipesi. Hän putosi monen monta tuskaista, kauhun kavaltamaa metriä alas maahan. Kuului vain kirkaisu, tömähdys, luiden räsähdyksiä. Kaikkien nauru pysähtyi, hetken oli täysin hiljaista kun varikset lensivät lähistön lehmuksista pois raakkuen. Sitten kaikki tajusimme, mitä oli tapahtunut. Vapauden huumaavan tunteen tilalla oli silkka kauhu. Juoksimme kaikki alas omista taloistamme ja menimme ystäväni luo. Hän oli verinen, luita näkyi ihon alta sieltä täältä. Ystäväni kuitenkin hengitti raskaasti, ja soitimme ambulanssin, joka tuli hakemaan häntä vartin sisällä. Vain minut otettiin mukaan, vain minut, vain minut otettiin mukaan kärsimään.
Matkan aikana jokin repi hermojani sisältä, sieluni poltti kauhusta, suru ja pelko eivät hellittäneet otettaan. Katsoin vain ystäväni kalpeita kasvoja, lasittuneita silmiä. Pitkän ja tuskaisen matkan jälkeen olimme sairaalan pihassa ja hänet vietiin paareilla sisään. Minut ohjattiin odotustilaan, ja sain vesilasin käteeni. En kuitenkaan koskenutkaan siihen, istuin vain upottavalla sohvalla ja tuijotin seinää. Kuinka unelmista saattoi tulla hetkessä painajaisia? Kuinka se mitä oli aina toivonut saattoi tuhota samalla kaiken? Pieni, raadeltu ihmismieleni ylikuormittui sen vuotavan tuskan määrästä.
Kului ehkä parikymmentä minuuttia, pari tuntia, puoli päivää; ainakin hetken, kunnes surullisen näköinen lääkäri astui ulos leikkaussalista. ”Onko jossain täällä neiti Alavirta?” lääkäri kysyi ja ponnahdin odotettua terhakkaammin ylös. Hän käveli luokseni ja pyysi istumaan. ”Otan osaa suruunne. Ystävänne Melina Sietaniemi menehtyi saamiinsa vammoihin äsken. Mitään ei ollut tehtävissä”, lääkäri sanoi laskien kätensä olalleni. Tuska, suru, viha, kaikki valuivat minuun hitaasti kuin myrkky. Sitten tajuntaani iski karmea totuus. Unelmani oli pettänyt minut. Olisin voinut itkeä, kirkua ja vihata, hakata itseäni samaan aikaan. Ja niin teinkin. Hautasin pään käsiini ja aloin vavahdella suuren itkuaallon vallassa. Olin raivoissani ja masentunut, en tiennyt mitä tehdä. ”Oliko ystävällänne elossa olevia omaisia; vanhempia, isovanhempia, sisaruksia tai vastaavia?” lääkäri kysyi. Aluksi pudistin päätäni, kunnes raivo sai minut valtaani. Kuinka lääkäri kehtasi kysyä tuollaista, eikö hän nähnyt, että minä kärsin? Nousin, huusin. Otin käteeni maljakon. Heitin. Huuto.
Heräsin valkoisessa huoneessa, jossa ei ollut ketään muuta. Aluksi ihmettelin, mutta sitten muistin tapahtumat ennen pimenemistä. Tunnekuohu otti minut taas valtaansa; huusin, itkin, hakkasin pehmustettuja seiniä. Potkin lattiaa, hakkasin itseäni siihen. Tein sitä niin kauan, että en enää jaksanut. Käperryin pehmeälle sängylle itkemään. Vavahtelin heikosti itkuni tahdissa, kunnes en jaksanut enää itkeäkään ja katselin vain ympärilleni. Tajuntani alkoi selvitä, ja minuun iski kauhu, kun huomasin erään yhtälön. Valkoinen huone. Pehmustetut seinät. Ovi, jossa oli luukku. Minä olin mielisairaalassa.
Kuulin ääniä oven takaa. ”Hänet oli parasta jättää yksin huoneeseensa, tyttö pääsee pian pois. Mutta se lääkäriparka.. Joutui itse potilaaksi, kun sai maljakosta päähänsä. Ja sitten tyttö pyörtyi, kun avulias mummeli löi häntä laukullaan”, vieras ääni sanoi. ”Onko hänen nimeään tiedossa? Perhettä?”, sanoi toinen ääni. ”Tuulikki Alavirta, ei omaisia”. Hypähdin ylös. Tiesivätkö he nimeni? Voisivatko he päästää minut pois? Huojennus valtasi kehoni, mutta raivostuin itselleni. Kuinka voisin enää koskaan olla onnellinen, kun paras ystäväni oltiin viety minulta? Kuinka?
Kului luultavasti tunti, ja ovi avattiin. Siellä seisoi synkännäköinen nainen, joka loi viileän katseensa minuun. ”Tule.” Se oli vain yksi sana, mutta vaikutti minuun voimakkaasti. Nousin ylös pelokkaana ja kävelin hänen peräänsä tottelevaisemmin kuin pitkään, pitkään aikaan. Nainen johdatti minut pihalle, jossa odotti punainen auto. ”Oikeus päätti nopeasti, että sinä pääset orpokotiin”, nainen sanoi ja tuuppasi minut autoon, jonka kuskina oli kiltinnäköinen mies. Koska olin järkyttynyt, en osannut tehdä mitään; istuin vain etupenkille ja laitoin turvavyöt. Kyyneleet alkoivat pikkuhiljaa vieriä pitkin poskiani tajuntani selkeytyessä. Vavahtelin itkun lomassa, taas kerran. Miksi olin niin heikko? Miksi minä olin se, jonka piti itkeä? Se, jonka piti tuntea syvimmät viillot sydämessä niin hyvin?
Nukahdin automatkalla, ja heräsin kuskin ystävälliseen tuuppaisuun. ”Olemme perillä”, hän sanoi ystävällisesti, nousi autosta ja avasi minulle oven. Astuin ulos autosta ja lähdimme kävelemään. Hetken oli hiljaista, kunnes mies puhui. ”Ymmärrän sinua ja olen pahoillani. Minulle kerrottiin kaikki taustastasi. Mutta usko minua, sinä tulet viihtymään täällä, olen itsekin asunut tässä samassa orpokodissa”, mies sanoi ja laski kätensä olkapäälleni. En voinut kuin nyökätä hiljaa, ja hän johdatti minut orpokotiin sisälle. Sitä ennen sain näkymän ulkokuoresta; tontti orpokodin käytössä, jonka nimi oli nähtävästi Hiekkasalo, oli varsin laaja ja se oli erittäin rehevää. Näin, kuinka takapihalla oli keinuja, hiekkalaatikko, liukumäki ja pieniä lapsia leikkimässä nauraen. Orpokoti itse oli suuri, punainen talo jonka puitteet, ovet ja kaiteet olivat valkoiset, katto oli musta. Siinä oli kolme kerrosta, ja eteiseen astuessa oli sivulla ainakin 30 kenkäparia ja monia takkeja. Suuremmassa hallissa oli ilmoitustaulu, jolle oltiin kerätty faktaa Hiekkasalosta.
Hiekkasalon orpokoti on perustettu jo vuonna 1923. Otamme huostaamme orpoja lapsia, ja yritämme auttaa heitä sekä etsiä heille hyvät kodit. Kun lapsi muuttaa meille, saa hän olla kolme päivää vapaalla ja sitten hän alkaa käymään koulua tai päiväkotia kuten muutkin. Meillä on 45 paikkaa orvoille, ja huoneita on yhdeksän. Jokaisessa huoneessa on kirjahylly, kirjoituspöytä, ainakin yksi ikkuna, kaksi kerrossänkyä ja yksi tavallinen sänky. Tiloihimme kuuluu myös leikkihuone, keittiö, ruokasali, olohuone, toimisto, 3 kylpyhuonetta, lukusali ja työntekijöiden huone. Meillä on mahdollisuus kotiopettajiin, jos jollakin lapsella on ongelmia.
Ei paha, ajattelin ja seurasin miestä joka vei minut ylimpään kerrokseen, käytävän viimeiseen huoneeseen. ”Tämä on huoneesi, jonka jaat neljän muun kanssa”, mies sanoi ja viittoi minulle toisen kerrossängyn ylintä paikkaa. ”Tuo on sänkysi. Koulun aloitat maanantaina”, mies jatkoi ja katosi. Koska minulla ei ollut laukkuja, kasseja tai mitään, kiipesin sängylle ja nukahdin.
Katson ulos ikkunasta ja kuutamo katsoo takaisin. Avaan ikkunan, nojaan ikkunalautaan. Vankeuden kyyneleet putoavat metrejä yön pimentämälle nurmikolle.
Istun pimeässä huoneessa, kerrossängyssä. On yö, täysikuu paistaa taivaalla luoden huoneeseen kelmeää valoa. Annan yksinäisten kyynelten valua pitkin poskiani, pudota peitolle, tahrata kasvoni. Käteni vapisevat. Käsissäni ei ole viiltohaavoja tai mustelmia; en ole tuhonnut itseäni muuta kuin sisäisesti. Tuntuu, kuin sieluni olisi palanut karrelle ja varissut jonnekin vatsanpohjalle. Joskus tahdoin olla vapaa, ilman rajoitteita, tavoitteita, määräyksiä. Mutta en enää. Kuinka voi vihata rakastamaansa, inhota sitä mitä on toivonut sydämensä pohjasta koko elämänsä ajan?
Oli normaali iltapäivä kotikylässäni. Kävelin kohti kotia naureskellen ystävieni kanssa. Olimme lintsanneet koulusta koko päivän, ja hajottaneet entisen poikaystäväni mopon. Vienyt päiväkodin pikkutytöltä nuken kädestä, tönäissyt jonkun ala-astelaisen pojan ojaan. Olimme pahoittaneet päivän aikana enemmän mieliä kuin olimme itse koskaan tunteneet – siksi, koska olimme vapaita; kukaan ei voinut määrätä meitä, kukaan ei voinut kieltää meiltä mitään. Naureskellen vetäydyimme ränsistyneen talon taakse, ja nappasimme tupakat erään kaverini askista. Sytytimme ne, imimme posket lommoilla. Sitten päästin savut ulos suustani ja aloitin uudestaan. Kohta tumppasimme tupakat kikattaen, ja eräs kaverini, itse asiassa paras ystäväni, näki erään ikkunan suurehkon ikkunalaudan. Talo oli hylätty aikaa sitten. Saimme ajatuksen, ja juoksimme sisään taloon. Hyppäisimme tuolta ikkunalaudalta noin kahden metrin päässä olevalle vastakkaiselle ikkunalaudalle. Kukaan ei tuntunut huomaavan, että voisimme kaikki kuolla uuteen, kutkuttavan jännityksen aiheuttavaan huviimme.
Pienikokoisin meistä hyppäsi ensin. Hän pääsi hyvin toiselle puolelle ja jäi kikattaen odottamaan meitä. Yksi kerrallaan hyppäsimme toiselle puolelle. Sitten tuli parhaan ystäväni vuoro, sen jälkeen tulisin minä. Hän hyppäsi. Hänen jalkansa kosketti toista ikkunalautaa. Hänen jalkansa tulivat siihen edellä. Hänen.. otteensa lipesi. Hän putosi monen monta tuskaista, kauhun kavaltamaa metriä alas maahan. Kuului vain kirkaisu, tömähdys, luiden räsähdyksiä. Kaikkien nauru pysähtyi, hetken oli täysin hiljaista kun varikset lensivät lähistön lehmuksista pois raakkuen. Sitten kaikki tajusimme, mitä oli tapahtunut. Vapauden huumaavan tunteen tilalla oli silkka kauhu. Juoksimme kaikki alas omista taloistamme ja menimme ystäväni luo. Hän oli verinen, luita näkyi ihon alta sieltä täältä. Ystäväni kuitenkin hengitti raskaasti, ja soitimme ambulanssin, joka tuli hakemaan häntä vartin sisällä. Vain minut otettiin mukaan, vain minut, vain minut otettiin mukaan kärsimään.
Matkan aikana jokin repi hermojani sisältä, sieluni poltti kauhusta, suru ja pelko eivät hellittäneet otettaan. Katsoin vain ystäväni kalpeita kasvoja, lasittuneita silmiä. Pitkän ja tuskaisen matkan jälkeen olimme sairaalan pihassa ja hänet vietiin paareilla sisään. Minut ohjattiin odotustilaan, ja sain vesilasin käteeni. En kuitenkaan koskenutkaan siihen, istuin vain upottavalla sohvalla ja tuijotin seinää. Kuinka unelmista saattoi tulla hetkessä painajaisia? Kuinka se mitä oli aina toivonut saattoi tuhota samalla kaiken? Pieni, raadeltu ihmismieleni ylikuormittui sen vuotavan tuskan määrästä.
Kului ehkä parikymmentä minuuttia, pari tuntia, puoli päivää; ainakin hetken, kunnes surullisen näköinen lääkäri astui ulos leikkaussalista. ”Onko jossain täällä neiti Alavirta?” lääkäri kysyi ja ponnahdin odotettua terhakkaammin ylös. Hän käveli luokseni ja pyysi istumaan. ”Otan osaa suruunne. Ystävänne Melina Sietaniemi menehtyi saamiinsa vammoihin äsken. Mitään ei ollut tehtävissä”, lääkäri sanoi laskien kätensä olalleni. Tuska, suru, viha, kaikki valuivat minuun hitaasti kuin myrkky. Sitten tajuntaani iski karmea totuus. Unelmani oli pettänyt minut. Olisin voinut itkeä, kirkua ja vihata, hakata itseäni samaan aikaan. Ja niin teinkin. Hautasin pään käsiini ja aloin vavahdella suuren itkuaallon vallassa. Olin raivoissani ja masentunut, en tiennyt mitä tehdä. ”Oliko ystävällänne elossa olevia omaisia; vanhempia, isovanhempia, sisaruksia tai vastaavia?” lääkäri kysyi. Aluksi pudistin päätäni, kunnes raivo sai minut valtaani. Kuinka lääkäri kehtasi kysyä tuollaista, eikö hän nähnyt, että minä kärsin? Nousin, huusin. Otin käteeni maljakon. Heitin. Huuto.
Heräsin valkoisessa huoneessa, jossa ei ollut ketään muuta. Aluksi ihmettelin, mutta sitten muistin tapahtumat ennen pimenemistä. Tunnekuohu otti minut taas valtaansa; huusin, itkin, hakkasin pehmustettuja seiniä. Potkin lattiaa, hakkasin itseäni siihen. Tein sitä niin kauan, että en enää jaksanut. Käperryin pehmeälle sängylle itkemään. Vavahtelin heikosti itkuni tahdissa, kunnes en jaksanut enää itkeäkään ja katselin vain ympärilleni. Tajuntani alkoi selvitä, ja minuun iski kauhu, kun huomasin erään yhtälön. Valkoinen huone. Pehmustetut seinät. Ovi, jossa oli luukku. Minä olin mielisairaalassa.
Kuulin ääniä oven takaa. ”Hänet oli parasta jättää yksin huoneeseensa, tyttö pääsee pian pois. Mutta se lääkäriparka.. Joutui itse potilaaksi, kun sai maljakosta päähänsä. Ja sitten tyttö pyörtyi, kun avulias mummeli löi häntä laukullaan”, vieras ääni sanoi. ”Onko hänen nimeään tiedossa? Perhettä?”, sanoi toinen ääni. ”Tuulikki Alavirta, ei omaisia”. Hypähdin ylös. Tiesivätkö he nimeni? Voisivatko he päästää minut pois? Huojennus valtasi kehoni, mutta raivostuin itselleni. Kuinka voisin enää koskaan olla onnellinen, kun paras ystäväni oltiin viety minulta? Kuinka?
Kului luultavasti tunti, ja ovi avattiin. Siellä seisoi synkännäköinen nainen, joka loi viileän katseensa minuun. ”Tule.” Se oli vain yksi sana, mutta vaikutti minuun voimakkaasti. Nousin ylös pelokkaana ja kävelin hänen peräänsä tottelevaisemmin kuin pitkään, pitkään aikaan. Nainen johdatti minut pihalle, jossa odotti punainen auto. ”Oikeus päätti nopeasti, että sinä pääset orpokotiin”, nainen sanoi ja tuuppasi minut autoon, jonka kuskina oli kiltinnäköinen mies. Koska olin järkyttynyt, en osannut tehdä mitään; istuin vain etupenkille ja laitoin turvavyöt. Kyyneleet alkoivat pikkuhiljaa vieriä pitkin poskiani tajuntani selkeytyessä. Vavahtelin itkun lomassa, taas kerran. Miksi olin niin heikko? Miksi minä olin se, jonka piti itkeä? Se, jonka piti tuntea syvimmät viillot sydämessä niin hyvin?
Nukahdin automatkalla, ja heräsin kuskin ystävälliseen tuuppaisuun. ”Olemme perillä”, hän sanoi ystävällisesti, nousi autosta ja avasi minulle oven. Astuin ulos autosta ja lähdimme kävelemään. Hetken oli hiljaista, kunnes mies puhui. ”Ymmärrän sinua ja olen pahoillani. Minulle kerrottiin kaikki taustastasi. Mutta usko minua, sinä tulet viihtymään täällä, olen itsekin asunut tässä samassa orpokodissa”, mies sanoi ja laski kätensä olkapäälleni. En voinut kuin nyökätä hiljaa, ja hän johdatti minut orpokotiin sisälle. Sitä ennen sain näkymän ulkokuoresta; tontti orpokodin käytössä, jonka nimi oli nähtävästi Hiekkasalo, oli varsin laaja ja se oli erittäin rehevää. Näin, kuinka takapihalla oli keinuja, hiekkalaatikko, liukumäki ja pieniä lapsia leikkimässä nauraen. Orpokoti itse oli suuri, punainen talo jonka puitteet, ovet ja kaiteet olivat valkoiset, katto oli musta. Siinä oli kolme kerrosta, ja eteiseen astuessa oli sivulla ainakin 30 kenkäparia ja monia takkeja. Suuremmassa hallissa oli ilmoitustaulu, jolle oltiin kerätty faktaa Hiekkasalosta.
Hiekkasalon orpokoti on perustettu jo vuonna 1923. Otamme huostaamme orpoja lapsia, ja yritämme auttaa heitä sekä etsiä heille hyvät kodit. Kun lapsi muuttaa meille, saa hän olla kolme päivää vapaalla ja sitten hän alkaa käymään koulua tai päiväkotia kuten muutkin. Meillä on 45 paikkaa orvoille, ja huoneita on yhdeksän. Jokaisessa huoneessa on kirjahylly, kirjoituspöytä, ainakin yksi ikkuna, kaksi kerrossänkyä ja yksi tavallinen sänky. Tiloihimme kuuluu myös leikkihuone, keittiö, ruokasali, olohuone, toimisto, 3 kylpyhuonetta, lukusali ja työntekijöiden huone. Meillä on mahdollisuus kotiopettajiin, jos jollakin lapsella on ongelmia.
Ei paha, ajattelin ja seurasin miestä joka vei minut ylimpään kerrokseen, käytävän viimeiseen huoneeseen. ”Tämä on huoneesi, jonka jaat neljän muun kanssa”, mies sanoi ja viittoi minulle toisen kerrossängyn ylintä paikkaa. ”Tuo on sänkysi. Koulun aloitat maanantaina”, mies jatkoi ja katosi. Koska minulla ei ollut laukkuja, kasseja tai mitään, kiipesin sängylle ja nukahdin.
Katson ulos ikkunasta ja kuutamo katsoo takaisin. Avaan ikkunan, nojaan ikkunalautaan. Vankeuden kyyneleet putoavat metrejä yön pimentämälle nurmikolle.
Työn tiedot
Vapauden vanki
Aredhel
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 1102 sanaa» Työ lisätty: 18.11 - 2006» Kommentoitu: 2 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 2 kerta(a)
Tietoa työstä:
Suhteellisen tuore, mutta kuitenkin vanha. Rakentavaa jos saisi?
Kommentit
Meim
12:34 // 18.08 - 2007
koskettava, jotenkin eläväinen kirjoitus. mielestäni ei ole mitään parannettavaa :)
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!