Kaunokirjallisen työn esitys
"Enkä enää koskaan ajattele sitä"
Mä istuin puisessa keinussa ja katoin maata. Keinun ketjut kilisivät pienesti ja mä nostin katseeni ylös, vain hetkellisesti. Se keinu oli tavallinen laudanpätkä, johon oli pultattu kiinni ketjut. Tai ainakin siltä se musta vaikutti. Muutenkin se koko keinu oli rakennettu puusta. Se oli ollut meijän pihalla aina, sillon jo kun me muutettiin omakotitaloon. Mä olin skidinä innostunu siitä keinusta ihan hirveesti. Mutta nyt mä en niinkään enää keinunu siinä. Tosin tää ilta oli ollut poikkeus.
*
Taivas oli sininen. Sellanen kirkkaansininen, tiiät sä? Pilviä ei ollu ollenkaan taivaalla ja ilma oli muutenkin kirkas. Mun oli hyvä olla ja se keinu tuntu hyvältä alla. Kaikki muu olikin ihan perseellään. Mun Kohtalotar tai Onnetar oli ryssiny niin hyvin kaiken, että mua harmitti. Mä en koskaan oikeastaan ees ollu mikään onnekas pentu, mutta kun onni kävi se pysy pitkään. Tosin nyt mun onni oli loppunu aikasemmin kuin koskaan ennen. Ja se otti mua päähän niin helvetisti. Sen takii en tienny miten päin pitäis olla.
*
Se on, kun elämä menee pipariks, ni sillon se menee tosiaan pipariks, tiiät sä? Mä olin onnellinen ja seurustelin. Se oli mun toinen suhde ikinä. Se oli jotain niin hienoa ja mä olin niin helvetin onnellinen. Se likka oli mua vuoden nuorempi ja sen hiukset oli auringonkultaa. Sellasta auringonkultaa, ettei niitä oltu nähty koskaan missään muualla. Mä rakastin niitä sen hiuksia. Ne oli aina raikkaat ja tuoksui järvivedelle. Mä rakastin järvivettä, koska mä olin aina skidinä uinu meijän mökillä järves. Ja ne sen likan silmät... ne oli jotain niin käsittämätöntä. Puhtaat, kauniit ja viattomat. Sellasia silmiä ei koskaan aikasemmin oo näkyny. Mut sen silmät oli omaa luokkaansa. Se oli kaunis likka, puhdas ja viaton. Ja se oli mun.
*
Mä en edes tienny mitä se näki mussa. Mun hiukset oli aina takussa ja pörrössä, silmät vahvasti meikattu ja mä piirsin kulmakarvani. Mun huulissa oli kaks lävistystä. Yks keskellä ja yks vasemmalla sivulla, alahuulessa. Mä pukeuduin kuin mikäkin peikko. Vaatteita toistensa päälle ja värikkäitä niiden piti olla. Mä en välittäny muiden mielipiteistä, koska ei mua kiinnostanu. Mä olin vaan mä, eikä kukaan voinu muuttaa mua. Miten olis ees voinu?
*
Me tykästyttiin toisiimme heti. Tai olin mä jo sitä katellu vähän kauempaa. Se oli meinaan tehny muhun vaikutuksen aikaa sit. Me oltiin samassa koulussa ja meillä oli samoja kursseja. Me käytiin samoissa paikoissa ja mun yllätykseks mä huomasin, että meillä on samoja mielenkiinnon kohteita. Se oli jännää, koska mä pidin sitä aina niin viattomana ja puhtaana. Mä unohdin, että se oli oikea ihminen, eikä mikään feikki. Mutta mä opin tietämään, että se oli aito. Ulkoota puhas ja viaton, sisältä myös, mut kuitenkin siinä oli luonnetta. Oli kyl hyvä, kun mä kännissä paljastin sille mun tunteet. Me suudeltiin ja sen illan jälkeen me oltiin yhdessä. Meit oli kaks. Eveliina ja mä. Tarja ja se. Mä kutsuin sitä aina leikilläni Eloveenaks, senhän nimi oli melkeen kun Eloveena. Musta se oli kauheen hauskaa, mutta Eveliina ei sitä useasti jaksanu. Se kuitenkin anto anteeks mun piikittelyn. Se vaan tykkäs musta niin. Ja mä tietty siitä.
*
Mut missä kaikki alko mennä pieleen? Mä en tarkalleen tiedä. Me oltiin oltu yhdessä jo vuoden ja mä tykkäsin siitä. Koko koulu ties, että ollaan yhdessä eikä se meitä haitannu. Mä kirjotin ylioppilaaks keväällä yheksänyheksän. Eveliina jäi vielä kouluun. Meijän piti viettää kesä yhessä ja niin me vietettiin. Aina kun mä töiltäni ehin. Mut yks ilta, kun mä olin Eveliinan kämpillä(sen vanhemmat oli hyväksyny mut. Mä tykkäsin niistä, koska ne oli tosi rentoja), me juteltiin. Tosin ainahan me juteltiin sen kanssa, mutta kaikki oli niin syvällistä. Mutta jotain silti puuttui. Mä tunsin kuinka mä surkastuin yhdeksi pieneksi palloksi. Musta oli kiva jutella sen kanssa, mutta nyt en pystyny. Mä suutelin sitä ja siihen se sitten jäi. Me suudeltiin ja mentiin nukkumaan. Ja aamulla mä voin pahoin.
Mä en tiedä mitä tapahtui. En siis oikeasti. Kesä oli jo puolvälissä ja mä olin käyny kultasepänliikkeessä. Mulla oli täydellinen sormus sille. Siis se oli yksinkertainen, mutta ihan helvetin kaunis. Mä meinasin kihlata sen. Eveliina ja Tarja, for ever. Mut sit kaikki meni perseelleen. Yhtenä iltana mun piti tavata Eveliin ja mä tapasinkin. Mut se oli jotenkin niin etäinen. Mulla oli se sormus messissä ja mä olin ihan paiseissa, kuten arvata saattaa. Mut sitten. Sitten se saatana pisti poikki. Mun maailma romahti kokonaan. Se suuteli mua vikan kerran ja lähti samantien. Mitään selitystä se ei antanut. Mä en saanut koskaan tietää miks se jätti mut. Mut arvaatte varmaan, että se sattu. Tuntu kuin joku olis vetäny sydämen veks rinnasta ja heittäny sen menemään. Ihminen, jota mä rakastin, oli heittäny mut pois. Se ei enää rakastanu mua. Mä menin himaan ja istuin keinussa. Puisessa keinussa, johon oli pultattu ketjut kiinni.
*
Tosta illasta on jo pitkä aika. Mä ajattelen Eveliinaa aina välillä vielä. Mä rakastin sitä ja rakastan varmaan vieläkin. Mutta mä mietin aina, että voiko ihminen oikeasti koskaan lakata rakastamasta? Mä en koskaan ole lopettanut rakastamista, vaikka mulla onkin nyt jo mies ja ensimmäinen lapsi tuloillaan. Mun mies tietää mun menneisyydestä. Se tietää, että mä rakastin Eveliinaa. Kerran mä sain kirjeen Eveliinalta, mutta mä poltin sen. Lehdestä mä luin, että se oli menny naimisiin. Tai virallistanu parisuhteensa johonkin.... Tarjaan. Kinnuseen. Tarja Kinnuseen. Ei Tarja Sutiseen, omaa sukuaan Wilberg. Mutta mä tiedän. Mun elämä tuo vielä paljon iloa. Ehkä mä niemeän mun lapsen Eveliinan mukaan. Mä nousen tuolilta ja meen ikkunalle. Puhallan kynttilän, jolloin pimee laskeutuu keittiöön.
"Mä rakastan sua, Eveliina", mä kuiskaan ja poistun. Mä suljen oven Eveliinalle, enkä enää koskaan ajattele sitä.
Mä istuin puisessa keinussa ja katoin maata. Keinun ketjut kilisivät pienesti ja mä nostin katseeni ylös, vain hetkellisesti. Se keinu oli tavallinen laudanpätkä, johon oli pultattu kiinni ketjut. Tai ainakin siltä se musta vaikutti. Muutenkin se koko keinu oli rakennettu puusta. Se oli ollut meijän pihalla aina, sillon jo kun me muutettiin omakotitaloon. Mä olin skidinä innostunu siitä keinusta ihan hirveesti. Mutta nyt mä en niinkään enää keinunu siinä. Tosin tää ilta oli ollut poikkeus.
*
Taivas oli sininen. Sellanen kirkkaansininen, tiiät sä? Pilviä ei ollu ollenkaan taivaalla ja ilma oli muutenkin kirkas. Mun oli hyvä olla ja se keinu tuntu hyvältä alla. Kaikki muu olikin ihan perseellään. Mun Kohtalotar tai Onnetar oli ryssiny niin hyvin kaiken, että mua harmitti. Mä en koskaan oikeastaan ees ollu mikään onnekas pentu, mutta kun onni kävi se pysy pitkään. Tosin nyt mun onni oli loppunu aikasemmin kuin koskaan ennen. Ja se otti mua päähän niin helvetisti. Sen takii en tienny miten päin pitäis olla.
*
Se on, kun elämä menee pipariks, ni sillon se menee tosiaan pipariks, tiiät sä? Mä olin onnellinen ja seurustelin. Se oli mun toinen suhde ikinä. Se oli jotain niin hienoa ja mä olin niin helvetin onnellinen. Se likka oli mua vuoden nuorempi ja sen hiukset oli auringonkultaa. Sellasta auringonkultaa, ettei niitä oltu nähty koskaan missään muualla. Mä rakastin niitä sen hiuksia. Ne oli aina raikkaat ja tuoksui järvivedelle. Mä rakastin järvivettä, koska mä olin aina skidinä uinu meijän mökillä järves. Ja ne sen likan silmät... ne oli jotain niin käsittämätöntä. Puhtaat, kauniit ja viattomat. Sellasia silmiä ei koskaan aikasemmin oo näkyny. Mut sen silmät oli omaa luokkaansa. Se oli kaunis likka, puhdas ja viaton. Ja se oli mun.
*
Mä en edes tienny mitä se näki mussa. Mun hiukset oli aina takussa ja pörrössä, silmät vahvasti meikattu ja mä piirsin kulmakarvani. Mun huulissa oli kaks lävistystä. Yks keskellä ja yks vasemmalla sivulla, alahuulessa. Mä pukeuduin kuin mikäkin peikko. Vaatteita toistensa päälle ja värikkäitä niiden piti olla. Mä en välittäny muiden mielipiteistä, koska ei mua kiinnostanu. Mä olin vaan mä, eikä kukaan voinu muuttaa mua. Miten olis ees voinu?
*
Me tykästyttiin toisiimme heti. Tai olin mä jo sitä katellu vähän kauempaa. Se oli meinaan tehny muhun vaikutuksen aikaa sit. Me oltiin samassa koulussa ja meillä oli samoja kursseja. Me käytiin samoissa paikoissa ja mun yllätykseks mä huomasin, että meillä on samoja mielenkiinnon kohteita. Se oli jännää, koska mä pidin sitä aina niin viattomana ja puhtaana. Mä unohdin, että se oli oikea ihminen, eikä mikään feikki. Mutta mä opin tietämään, että se oli aito. Ulkoota puhas ja viaton, sisältä myös, mut kuitenkin siinä oli luonnetta. Oli kyl hyvä, kun mä kännissä paljastin sille mun tunteet. Me suudeltiin ja sen illan jälkeen me oltiin yhdessä. Meit oli kaks. Eveliina ja mä. Tarja ja se. Mä kutsuin sitä aina leikilläni Eloveenaks, senhän nimi oli melkeen kun Eloveena. Musta se oli kauheen hauskaa, mutta Eveliina ei sitä useasti jaksanu. Se kuitenkin anto anteeks mun piikittelyn. Se vaan tykkäs musta niin. Ja mä tietty siitä.
*
Mut missä kaikki alko mennä pieleen? Mä en tarkalleen tiedä. Me oltiin oltu yhdessä jo vuoden ja mä tykkäsin siitä. Koko koulu ties, että ollaan yhdessä eikä se meitä haitannu. Mä kirjotin ylioppilaaks keväällä yheksänyheksän. Eveliina jäi vielä kouluun. Meijän piti viettää kesä yhessä ja niin me vietettiin. Aina kun mä töiltäni ehin. Mut yks ilta, kun mä olin Eveliinan kämpillä(sen vanhemmat oli hyväksyny mut. Mä tykkäsin niistä, koska ne oli tosi rentoja), me juteltiin. Tosin ainahan me juteltiin sen kanssa, mutta kaikki oli niin syvällistä. Mutta jotain silti puuttui. Mä tunsin kuinka mä surkastuin yhdeksi pieneksi palloksi. Musta oli kiva jutella sen kanssa, mutta nyt en pystyny. Mä suutelin sitä ja siihen se sitten jäi. Me suudeltiin ja mentiin nukkumaan. Ja aamulla mä voin pahoin.
Mä en tiedä mitä tapahtui. En siis oikeasti. Kesä oli jo puolvälissä ja mä olin käyny kultasepänliikkeessä. Mulla oli täydellinen sormus sille. Siis se oli yksinkertainen, mutta ihan helvetin kaunis. Mä meinasin kihlata sen. Eveliina ja Tarja, for ever. Mut sit kaikki meni perseelleen. Yhtenä iltana mun piti tavata Eveliin ja mä tapasinkin. Mut se oli jotenkin niin etäinen. Mulla oli se sormus messissä ja mä olin ihan paiseissa, kuten arvata saattaa. Mut sitten. Sitten se saatana pisti poikki. Mun maailma romahti kokonaan. Se suuteli mua vikan kerran ja lähti samantien. Mitään selitystä se ei antanut. Mä en saanut koskaan tietää miks se jätti mut. Mut arvaatte varmaan, että se sattu. Tuntu kuin joku olis vetäny sydämen veks rinnasta ja heittäny sen menemään. Ihminen, jota mä rakastin, oli heittäny mut pois. Se ei enää rakastanu mua. Mä menin himaan ja istuin keinussa. Puisessa keinussa, johon oli pultattu ketjut kiinni.
*
Tosta illasta on jo pitkä aika. Mä ajattelen Eveliinaa aina välillä vielä. Mä rakastin sitä ja rakastan varmaan vieläkin. Mutta mä mietin aina, että voiko ihminen oikeasti koskaan lakata rakastamasta? Mä en koskaan ole lopettanut rakastamista, vaikka mulla onkin nyt jo mies ja ensimmäinen lapsi tuloillaan. Mun mies tietää mun menneisyydestä. Se tietää, että mä rakastin Eveliinaa. Kerran mä sain kirjeen Eveliinalta, mutta mä poltin sen. Lehdestä mä luin, että se oli menny naimisiin. Tai virallistanu parisuhteensa johonkin.... Tarjaan. Kinnuseen. Tarja Kinnuseen. Ei Tarja Sutiseen, omaa sukuaan Wilberg. Mutta mä tiedän. Mun elämä tuo vielä paljon iloa. Ehkä mä niemeän mun lapsen Eveliinan mukaan. Mä nousen tuolilta ja meen ikkunalle. Puhallan kynttilän, jolloin pimee laskeutuu keittiöön.
"Mä rakastan sua, Eveliina", mä kuiskaan ja poistun. Mä suljen oven Eveliinalle, enkä enää koskaan ajattele sitä.
Työn tiedot
"Enkä enää koskaan ajattele sitä"
Meiko
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 898 sanaa» Työ lisätty: 06.12 - 2006» Kommentoitu: 2 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 1 kerta(a)
Tietoa työstä:
Eilen kirjoitin tällaisen, kun oli paha olo ja päivä oli muutenkin surkea. Puhekieltä kokeilin ja en sitten tiedä miten tämä onnistui. Että joo. Nimi on surkea, tiedän.
Kommentit
GemineWings
14:35 // 21.02 - 2007
Tähän sopi puhekieli oikein hyvin. Ehkä alussa puhekieli tuntui vähän haparoivalta, mutta siitä eteenpäin todella onnistunutta. :)
Hyvä tunnelma tässä, surullista arkea. Välillä menee hyvin, seurustellaan, sitten tulee ero...Elämä vie koko ajan. Tuo tunne välittyi minulle hyvin, tähän kyllä juuttui kiinni lukiessa.
Todellakin luettavan arvoinen, hyvin kirjoitettu :)
pellenappi
13:12 // 28.03 - 2008
Mä pidän tästä, sopii tänhetkiseen tunnetilaan hyvin. Kesti vähän aikaa ennen kuin pääsin tekstiin sisälle, mutta loppu korvaa sen puutteen hienosti.
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!