Kaunokirjallisen työn esitys
Yhtälö
”Eihän teitä erota toisistanne.”
Ette voi erottaa sitä, mikä on yhtä. Emme ole vain ulkonäöllisesti samanlaisia. Me olemme sama.
Kaikki alkoi kehittyä ennen kuin itse tiedostimme. Yhtälö välillemme muodostui syntymästä lähtien, atomi atomilta, katse katseelta. Lapsuudesta asti teimme kaiken yhdessä, emme osanneet toimia ilman toisiamme. Naarmutimme pulpetteja samasta kohtaa, hukkasimme tunteja puhumalla kirjallisuudesta ja sikareista, joihin meillä ei ollut varaa. Koulun jälkeen saatoimme lorvia kaupungilla tunteja. Täynnä ulkopuolisuutta maailmaa kohtaan tarkkailimme ihmisiä ja nautimme heidän pilkkaamisestaan. Kukaan ei tajunnut meitä, me olimme ainoita toisillemme, ja rakastimme jokaista minuuttia yhteisessä universumissamme.
Meille rakkautemme on aina ollut luonnollista, arkipäiväistä. Melkein tylsää. Yhtä välttämätöntä ja itsestään selvää kuin syöminen tai nukkuminen. Rakkaus on köynnös välillämme, riippuvaisuus toisesta. Täydellinen ymmärrys. Koskaan ei kumpikaan kyseenalaistanut sitä, ihmetellyt. Kun tyttöjen pukuhuoneen avoin ovi ei tuntunutkaan houkuttelevalta, tiesimme kyllä miksi. Sillä hetkellä tahdoimme mieluummin katsella toisiamme. Kuuma vesihöyry peitti meidät armollisesti. Pääsimme aina pakenemaan, sillä toiset eivät nähneet molempia. Olimme heille vain yksi ihminen, harmiton kuriositeetti. Katsokaa, tuolla menevät ne Byrnen veljekset. Siamilaisetko? Nepä juuri.
Ne veljekset, joilla on se huippumenestyvä yritys, niin meistä puhutaan kuolettavan tylsissä illanistujaisissa, joiden ainoa todellinen tarkoitus on, että joukko rahakkaita ihmisiä kerääntyy yhteen juoruamaan toisistaan. Me liikumme siinä tylsässä maailmassa, sopuisina omilla pakoillamme muiden joukossa. Elämä tuntuu tyhjäkäyvän, vaikka kaikki sujuu niin pirun loistavasti, ettei sitä jaksa uskoakaan. Ehkä olemme saaneet liikaa makeaa. Humaltuneet naurumme halkovat seiniä. Mutta joskus naurustakin tulee jokapäiväistä, kuivaa leipää.
”Tottakai minä ajattelen samaa kuin sinäkin, hölmö.”
Me näemme runsaasti puutteita toisissamme, lausumme ne ääneen kun haluamme haastaa riitaa. Joinakin päivinä emme pysty täydentämään toistemme lauseita, välttelemme sitä. Välillä emme halua ymmärtää toisiamme niin täydellisesti, sillä tiedämme että sitä meiltä odotetaankin, ja me vaadimme sitä itseltämme, liikaa. Emme itsekään tiedä miksi. Älytöntä kaikki. Pieniä kiduttavia veitsileikkejä, palapelin pilkkomista, kun voisimme vain olla. Parhaina hetkinä voimmekin.
Taustalla soi Bobby Darinin Beyond The Sea, se kumisee seinän läpi porraskäytävään. Hetken kuluttua sinä astut ovesta sisään ja minä ryntään vastaan, revin takin yltäsi ja suutelen hampaat huulia ruhjoen. Riisun valkoisen silkkikauluspaidan, tartun käteesi tiukasti. Hymyilen, ja sinä hymyilet samaa tyyntä hymyä. Ohjaan meidät makuuhuoneeseen. Koko ajan tiedät, että tämä on tapahtumien kulku. Tiedät, että makuuhuoneeseen päästyämme saatamme molemmat olla niin väsyneitä, että jaksamme ehkä vain tunnustella laiskasti toistemme vartaloa, nipistellä vaaleaa ihoa. Sinä kosketat penistäni härnäävin sormin, mutta tällä kertaa se ei tee minua kovaksi. Tälläkään kertaa emme jaksa. Intohimon teeskentelyä, mieletöntä teatteria. Täysin sama miksi sitä haluaa kutsua. Mutta turhautuneisuudessakin me muistamme, tiedämme, että tämä on turvallista. Vain tämä.
Hyräilemme kappaleen mukana ja haaveilemme meren takana odottavasta neidosta.
We'll meet beyond the shore
We'll kiss just as before
Happy we'll be beyond the sea
And never again I'll go sailin'
Ehkä huomenna samaan aikaan makaamme vuoteella niin kiinteästi yhteen liimautuneina, että olemme kuin yksi. Mutta mehän olemmekin. Tuijotamme toistemme ihoa, kasvoja… silmät tyhjinä kaikesta muusta, paitsi halusta. Ajattelematta. Tyhjinä, jotta voimme täydellisesti täyttää toisemme.
Huudamme toistemme nimiä, huudamme omia nimiämme, sama asia. Tunkeudumme toisiimme yhä syvemmälle, yhä syvemmälle toistemme katseeseen, mieleen... kunnes laukeamme, hiestä märkinä ja tuskaisina, kunnes katoamme.
Jotkut kerrat muistuttavat kiihkeydessään minua siitä laivareissustamme. Kummankin pellavahousuissa tuoksui suolainen merituuli, enkä saanut tarpeekseni sen haistelemisesta vaaleissa hiuksissasi. Livahdimme kielletyistä ovista ja lähestulkoon heittäydyimme laidan yli myrskyisiin aaltoihin. Levottomuus ja ilo riepottivat meitä. Haistatimme pitkät säännöille ja huusimme törkeyksiä ohikäveleville naisille. Joku kaapinkokoinen seilori tuli kysymään, että mitä vietävää te kuvittelette tekevänne, kahjot. Minua nauratti, kun nousit kaiteelle ja huusit Kahjot kahjot. Anteeksi herra, mutta eihän meistä mitään ongelmia voi tulla, toimitamme tässä kahjomaisuutta näet, sinä sanoit, ja sait vastaukseksi mustelman. Se ei sinua säikäyttänyt, kävit täysin voimin sen paskiaisen kimppuun, ja minä tietysti mukana.
Olemme aina inhonneet rajoja, ja se inho tuntuu saattavan meidät toistuvasti vaikeuksiin. Ennen halusimme kaikin tavoin julistaa kapinallisuutta ja piittaamattomuutta säännöistä. Meistä ihmiset, jotka hakeutuvat ryhmiin ja tekevät asioita lakien säätelyn mukaan, olivat naurettavia. Se oli ennen kuin huomasimme itsekin kuuluvamme näihin kurinalaisiin ihmisiin: teimmehän kaiken yhdessä. Aina samana yhtälönä, samojen ennalta sovittujen sääntöjen mukaan, molemmat samaa rataa kulkien. Pienikin poikkeus, pienikin huolimattomuus, voisi tuhota meidät. Sinä pelkäät sitä eniten, sen vuoksi olet niin suunnitelmallinen kaikessa. Haluat varmistaa, ettei mikään käännä kiertorataamme väärään suuntaan. Jos toinen on menossa jonnekin, toisen on tultava mukaan mikäli mahdollista. Tajuatko, kuinka hemmetin vaikeaa ja rasittavaa se osaa joskus olla? Ärsyttävää, että olemme antautuneet tavallisille, typerille peloille. Meidän maailmassamme ei pitänyt koskaan olla sellaista heikkoutta.
Olemmeko edes koskaan olleet erossa? En muista milloin. Emme ainakaan kauan. Jopa nukkuessamme meillä on jonkinlainen yhteys. Näemme unia samoista asioista, puhumme unissamme toisillemme, niin meille on kerrottu. Emme koskaan puhu meistä, vaikka ajattelemme salaa toisiamme - tätä. 'Suhdettamme.' Toisin sanoen nauramme sille, vitsailemme siitä. Naimme, kunnes unohdamme koko aiheen.
”Kuule, minua ei oikeastaan voisi vähempää kiinnostaa. Miksi me välittäisimme niiden ajatuksista? Eivät ne ymmärrä yhtään mitään meistä, hitto.”
Meitä, meitä ei kiinnosta. Hyvä on. Olemme puhumatta tästä, kuten aina. Mutta tiedän, että sinä kyllä välität, mitä Clarice ajattelisi. Tosin hän vaikuttaa jokaista piirtoa myöten hallitulta, kliiniseltä. Tuntuu, ettei hän edes voisi raivostua, sillä hänellä ei yksinkertaisesti olisi tunnetta sellaiselle. Aivan kuten ei meilläkään. Silloinkin kun haluan itkeä, mitään ei tule ulos. Syvimmät tunteet esiintyvät pelkkinä laimeina vaikutelmina. Meidän täytyy nähdä ranta korkeimman aallon perspektiivistä, laskea huippuvuorelta tai heittäytyä ilmavirtojen vietäviksi, jotta jokin liikahtaisi meissä voimakkaasti. Adrenaliinin kohina korvissa, ja sinun huutosi: tätä ei mikään voita, veliseni.
Hän on hemmetin kaunis, ajattelen ääneen, ja sinä virnistät. Verkkokalvoilleni piirtyvät Claricen silmät, tuhatkertaisesti mustempina ja syvempinä. Mustat aukot täynnä vetovoimaa ja tyhjyyttä, vähän niin kuin neidin pääkoppakin. Pitkien kynsien naputukset lasipöytään toistuvat mielessäni kauan sen jälkeen, kun hän on lähtenyt, pyytänyt sinua mukaansa taas yhdelle laskettelulomalle. Mutta tällä kertaa luvassa on jotakin uutta. Tällä kertaa et ole palaamassa takaisin. Aiot ilmoittaa minulle kirjeitse jälkeenpäin. Saatanan pelkuri.
Ajatukseni eivät vaikene, vaikka vuodatan mieleni sinuun, kahmin sinua ja haluan niin, että koskee. Täytyy turtua. Vartalosi antaa vastalääkettä liialliseen tiedostamiseen. Halpaa lohtua, yhtä halpaa kuin tapa jolla sinä tällä hetkellä vohkit. Clariceko opetti sinut kuulostamaan huoralta? Se sopii sinulle helvetin hyvin. Otanpa oikein koko rahan edestä. Kovaa ja mustelmista välittämättä.
”Sinun ei tarvitse yksin.”
Muistan. Ensimmäisen kerran kun ymmärsimme välillämme olevan syvän yhteyden, olimme kolmetoistavuotiaita. Silloin aloimme tuntea voimakasta vetoa toisiimme. Ensin se tapahtui ikään kuin vahingossa… minä sen aloitin. Minä kosketin sinua tavalla, jolla sisarukset todellakaan eivät toisiaan koskettele. Sinä vastasit kosketukseen yhtäläisellä hellyydellä ja uteliaisuudella.
Neljätoistavuotiaina me rakastelimme ensi kerran. Se oli oikeastaan aika huvittavaa: kuvitelkaa kaksi teini-iän kynnyksellä kituvaa poikaa, jotka jäivät tuskallisen hiostavana kesäpäivänä kahdestaan kotiin uittamaan jääpaloja toistensa vatsoilla, kunnes päättivät kokeilla jotain ’uutta’ vain siksi, että heillä oli tylsää. Juuri sitä se oli. Aluksi. Pelkkää viatonta ajankulua, jossa ei ollut tietoakaan viattomuudesta, mutta ei myöskään tunnetta siitä, että olisimme tehneet jotakin väärin. Olimme luokitelleet itsemme hedonisteiksi isän hyllystä löytyneen kirjan mukaan: se mikä tuntui hyvältä, oli hyvää, ja sillä selvä.
Emme puhuneet mitään jälkeenpäin. Kai ajattelimme, ettei ollut mitään puhuttavaa. Ehkä olisimme halunneet puhua, mutta emme voineet. Ehkä kumpikaan ei pystynyt myöntämään ensimmäisen kertamme olleen tietyllä tapaa pelottava. Pelkäsimme sitä yhtenäisyyden tunnetta, joka oli liian suurta käsitettäväksi. Muistan vieläkin selvästi, kuinka suonissamme kiertävä veri tuntui kuumenevan. Ihoa hyväilevät, raapivat kätemme olivat kuin tulessa, ja toistemme huulilla tunsimme saman katkun. Tuntui kuin olisimme halunneet kuoria ihon helvettiin toistemme yltä, satuttaa ja hyväillä samaan aikaan. Kirosanat lensivät kun mikään ei riittänyt ja kumpikin tarvitsi vain lisää, lisää, lisää. Halusimme käyttää toisemme –meidät- loppuun. Mikään ulkopuolinen ei olisi voinut meitä sillä hetkellä koskettaa, olimme sulkeutuneet yhteen tiukasti, kuroutuneet kiinni toisiimme, turvallisen maailman suojiin.
Muistan vartalosi ikään kuin sulautuneen puoliksi omaani. Minun reiteni katosi sinun reitesi lihaan, lantiomme kasvoivat kiinni toisiinsa. Elimesi rajuista työnnöistä sisälläni tuli minun liikkeeni, osa minua. Yhdistyimme tasaisesti, kunnes olimme yksi liikkuva vartalo. Täydellinen yhtälö.
Olisimmepa voineet säilyä rikkomattomana. Mutta osa minusta on irtoamassa. Se on helvetin pelottavaa, mutta samalla… kiinnostavaa? Kiihottavaa. Hetkellisesti tunnen olevani ehjempi hajoamisen pisteessä. Hyväksyn, että olen menettänyt sinut.
Katselen nukkuvia kasvojasi. Ellen näkisi kohoilevaa rintakehää, näyttäisit melkein kuolleelta, niin liikkumattomat ja rennot kasvosi ovat. Joskus mietin, mitä tapahtuisi, jos kuolisit ja minä jäisin eloon. Olisinko kokonainen ilman sinua? En usko. Sinä ohjaat minua, olet joissakin asioissa vahvempi. Pienen kuiskauksen verran vahvempi, mutta se on paljon minulle, meille. Joskus minun on vaikeaa pysytellä samalla viivalla kanssasi, tanssia kapealla nuoralla, jottemme molemmat putoaisi maailman sirkusareenan kuolettavalle maankamaralle. Olen väsynyt omaan vastuuseeni. Virheaskeleitteni määrä ylittää hyväksyttävyyden rajat.
”Jeremy, sinä tiedät, että vihaan tupakointia sisätiloissa. Sitä paitsi mehän lopetimme.”
…mutta meillähän on tämä yhteys. Olemme kuin näkymättömän osan toisiimme, yhdeksi kokonaisuudeksi, liittämät. Jos olemme yhtä, mitä tapahtuisi toisen kuollessa? Mitä jos vain keho lakkaisi olemasta, kun mieli jatkaisi elämäänsä? Näkymätön side väliltämme katoaisi, siirtäisi minut sinuun. Kokonaisena, täydellisenä. Ilman jatkuvaa huolta toisesta, ilman tylsyyttä. Vapaina. Ymmärrätkö, kuinka hienoa se olisi? Olen yrittänyt kertoa sinulle aiemmin, mutta turhan usein suljet korvasi, kun koetan puhua meille. Mutta nyt sinä tiedät, ja minä tiesin, että ajattelisit samoin. Osaan itsekin, isoveli, näetkö minä osaan.
Vain me kaksi, aina yhdessä. Yksi.
Tänä iltana toteutan sen: liikkeen, jota et voi mitenkään arvata, rakas veljeni.
”Eihän teitä erota toisistanne.”
Ette voi erottaa sitä, mikä on yhtä. Emme ole vain ulkonäöllisesti samanlaisia. Me olemme sama.
Kaikki alkoi kehittyä ennen kuin itse tiedostimme. Yhtälö välillemme muodostui syntymästä lähtien, atomi atomilta, katse katseelta. Lapsuudesta asti teimme kaiken yhdessä, emme osanneet toimia ilman toisiamme. Naarmutimme pulpetteja samasta kohtaa, hukkasimme tunteja puhumalla kirjallisuudesta ja sikareista, joihin meillä ei ollut varaa. Koulun jälkeen saatoimme lorvia kaupungilla tunteja. Täynnä ulkopuolisuutta maailmaa kohtaan tarkkailimme ihmisiä ja nautimme heidän pilkkaamisestaan. Kukaan ei tajunnut meitä, me olimme ainoita toisillemme, ja rakastimme jokaista minuuttia yhteisessä universumissamme.
Meille rakkautemme on aina ollut luonnollista, arkipäiväistä. Melkein tylsää. Yhtä välttämätöntä ja itsestään selvää kuin syöminen tai nukkuminen. Rakkaus on köynnös välillämme, riippuvaisuus toisesta. Täydellinen ymmärrys. Koskaan ei kumpikaan kyseenalaistanut sitä, ihmetellyt. Kun tyttöjen pukuhuoneen avoin ovi ei tuntunutkaan houkuttelevalta, tiesimme kyllä miksi. Sillä hetkellä tahdoimme mieluummin katsella toisiamme. Kuuma vesihöyry peitti meidät armollisesti. Pääsimme aina pakenemaan, sillä toiset eivät nähneet molempia. Olimme heille vain yksi ihminen, harmiton kuriositeetti. Katsokaa, tuolla menevät ne Byrnen veljekset. Siamilaisetko? Nepä juuri.
Ne veljekset, joilla on se huippumenestyvä yritys, niin meistä puhutaan kuolettavan tylsissä illanistujaisissa, joiden ainoa todellinen tarkoitus on, että joukko rahakkaita ihmisiä kerääntyy yhteen juoruamaan toisistaan. Me liikumme siinä tylsässä maailmassa, sopuisina omilla pakoillamme muiden joukossa. Elämä tuntuu tyhjäkäyvän, vaikka kaikki sujuu niin pirun loistavasti, ettei sitä jaksa uskoakaan. Ehkä olemme saaneet liikaa makeaa. Humaltuneet naurumme halkovat seiniä. Mutta joskus naurustakin tulee jokapäiväistä, kuivaa leipää.
”Tottakai minä ajattelen samaa kuin sinäkin, hölmö.”
Me näemme runsaasti puutteita toisissamme, lausumme ne ääneen kun haluamme haastaa riitaa. Joinakin päivinä emme pysty täydentämään toistemme lauseita, välttelemme sitä. Välillä emme halua ymmärtää toisiamme niin täydellisesti, sillä tiedämme että sitä meiltä odotetaankin, ja me vaadimme sitä itseltämme, liikaa. Emme itsekään tiedä miksi. Älytöntä kaikki. Pieniä kiduttavia veitsileikkejä, palapelin pilkkomista, kun voisimme vain olla. Parhaina hetkinä voimmekin.
Taustalla soi Bobby Darinin Beyond The Sea, se kumisee seinän läpi porraskäytävään. Hetken kuluttua sinä astut ovesta sisään ja minä ryntään vastaan, revin takin yltäsi ja suutelen hampaat huulia ruhjoen. Riisun valkoisen silkkikauluspaidan, tartun käteesi tiukasti. Hymyilen, ja sinä hymyilet samaa tyyntä hymyä. Ohjaan meidät makuuhuoneeseen. Koko ajan tiedät, että tämä on tapahtumien kulku. Tiedät, että makuuhuoneeseen päästyämme saatamme molemmat olla niin väsyneitä, että jaksamme ehkä vain tunnustella laiskasti toistemme vartaloa, nipistellä vaaleaa ihoa. Sinä kosketat penistäni härnäävin sormin, mutta tällä kertaa se ei tee minua kovaksi. Tälläkään kertaa emme jaksa. Intohimon teeskentelyä, mieletöntä teatteria. Täysin sama miksi sitä haluaa kutsua. Mutta turhautuneisuudessakin me muistamme, tiedämme, että tämä on turvallista. Vain tämä.
Hyräilemme kappaleen mukana ja haaveilemme meren takana odottavasta neidosta.
We'll meet beyond the shore
We'll kiss just as before
Happy we'll be beyond the sea
And never again I'll go sailin'
Ehkä huomenna samaan aikaan makaamme vuoteella niin kiinteästi yhteen liimautuneina, että olemme kuin yksi. Mutta mehän olemmekin. Tuijotamme toistemme ihoa, kasvoja… silmät tyhjinä kaikesta muusta, paitsi halusta. Ajattelematta. Tyhjinä, jotta voimme täydellisesti täyttää toisemme.
Huudamme toistemme nimiä, huudamme omia nimiämme, sama asia. Tunkeudumme toisiimme yhä syvemmälle, yhä syvemmälle toistemme katseeseen, mieleen... kunnes laukeamme, hiestä märkinä ja tuskaisina, kunnes katoamme.
Jotkut kerrat muistuttavat kiihkeydessään minua siitä laivareissustamme. Kummankin pellavahousuissa tuoksui suolainen merituuli, enkä saanut tarpeekseni sen haistelemisesta vaaleissa hiuksissasi. Livahdimme kielletyistä ovista ja lähestulkoon heittäydyimme laidan yli myrskyisiin aaltoihin. Levottomuus ja ilo riepottivat meitä. Haistatimme pitkät säännöille ja huusimme törkeyksiä ohikäveleville naisille. Joku kaapinkokoinen seilori tuli kysymään, että mitä vietävää te kuvittelette tekevänne, kahjot. Minua nauratti, kun nousit kaiteelle ja huusit Kahjot kahjot. Anteeksi herra, mutta eihän meistä mitään ongelmia voi tulla, toimitamme tässä kahjomaisuutta näet, sinä sanoit, ja sait vastaukseksi mustelman. Se ei sinua säikäyttänyt, kävit täysin voimin sen paskiaisen kimppuun, ja minä tietysti mukana.
Olemme aina inhonneet rajoja, ja se inho tuntuu saattavan meidät toistuvasti vaikeuksiin. Ennen halusimme kaikin tavoin julistaa kapinallisuutta ja piittaamattomuutta säännöistä. Meistä ihmiset, jotka hakeutuvat ryhmiin ja tekevät asioita lakien säätelyn mukaan, olivat naurettavia. Se oli ennen kuin huomasimme itsekin kuuluvamme näihin kurinalaisiin ihmisiin: teimmehän kaiken yhdessä. Aina samana yhtälönä, samojen ennalta sovittujen sääntöjen mukaan, molemmat samaa rataa kulkien. Pienikin poikkeus, pienikin huolimattomuus, voisi tuhota meidät. Sinä pelkäät sitä eniten, sen vuoksi olet niin suunnitelmallinen kaikessa. Haluat varmistaa, ettei mikään käännä kiertorataamme väärään suuntaan. Jos toinen on menossa jonnekin, toisen on tultava mukaan mikäli mahdollista. Tajuatko, kuinka hemmetin vaikeaa ja rasittavaa se osaa joskus olla? Ärsyttävää, että olemme antautuneet tavallisille, typerille peloille. Meidän maailmassamme ei pitänyt koskaan olla sellaista heikkoutta.
Olemmeko edes koskaan olleet erossa? En muista milloin. Emme ainakaan kauan. Jopa nukkuessamme meillä on jonkinlainen yhteys. Näemme unia samoista asioista, puhumme unissamme toisillemme, niin meille on kerrottu. Emme koskaan puhu meistä, vaikka ajattelemme salaa toisiamme - tätä. 'Suhdettamme.' Toisin sanoen nauramme sille, vitsailemme siitä. Naimme, kunnes unohdamme koko aiheen.
”Kuule, minua ei oikeastaan voisi vähempää kiinnostaa. Miksi me välittäisimme niiden ajatuksista? Eivät ne ymmärrä yhtään mitään meistä, hitto.”
Meitä, meitä ei kiinnosta. Hyvä on. Olemme puhumatta tästä, kuten aina. Mutta tiedän, että sinä kyllä välität, mitä Clarice ajattelisi. Tosin hän vaikuttaa jokaista piirtoa myöten hallitulta, kliiniseltä. Tuntuu, ettei hän edes voisi raivostua, sillä hänellä ei yksinkertaisesti olisi tunnetta sellaiselle. Aivan kuten ei meilläkään. Silloinkin kun haluan itkeä, mitään ei tule ulos. Syvimmät tunteet esiintyvät pelkkinä laimeina vaikutelmina. Meidän täytyy nähdä ranta korkeimman aallon perspektiivistä, laskea huippuvuorelta tai heittäytyä ilmavirtojen vietäviksi, jotta jokin liikahtaisi meissä voimakkaasti. Adrenaliinin kohina korvissa, ja sinun huutosi: tätä ei mikään voita, veliseni.
Hän on hemmetin kaunis, ajattelen ääneen, ja sinä virnistät. Verkkokalvoilleni piirtyvät Claricen silmät, tuhatkertaisesti mustempina ja syvempinä. Mustat aukot täynnä vetovoimaa ja tyhjyyttä, vähän niin kuin neidin pääkoppakin. Pitkien kynsien naputukset lasipöytään toistuvat mielessäni kauan sen jälkeen, kun hän on lähtenyt, pyytänyt sinua mukaansa taas yhdelle laskettelulomalle. Mutta tällä kertaa luvassa on jotakin uutta. Tällä kertaa et ole palaamassa takaisin. Aiot ilmoittaa minulle kirjeitse jälkeenpäin. Saatanan pelkuri.
Ajatukseni eivät vaikene, vaikka vuodatan mieleni sinuun, kahmin sinua ja haluan niin, että koskee. Täytyy turtua. Vartalosi antaa vastalääkettä liialliseen tiedostamiseen. Halpaa lohtua, yhtä halpaa kuin tapa jolla sinä tällä hetkellä vohkit. Clariceko opetti sinut kuulostamaan huoralta? Se sopii sinulle helvetin hyvin. Otanpa oikein koko rahan edestä. Kovaa ja mustelmista välittämättä.
”Sinun ei tarvitse yksin.”
Muistan. Ensimmäisen kerran kun ymmärsimme välillämme olevan syvän yhteyden, olimme kolmetoistavuotiaita. Silloin aloimme tuntea voimakasta vetoa toisiimme. Ensin se tapahtui ikään kuin vahingossa… minä sen aloitin. Minä kosketin sinua tavalla, jolla sisarukset todellakaan eivät toisiaan koskettele. Sinä vastasit kosketukseen yhtäläisellä hellyydellä ja uteliaisuudella.
Neljätoistavuotiaina me rakastelimme ensi kerran. Se oli oikeastaan aika huvittavaa: kuvitelkaa kaksi teini-iän kynnyksellä kituvaa poikaa, jotka jäivät tuskallisen hiostavana kesäpäivänä kahdestaan kotiin uittamaan jääpaloja toistensa vatsoilla, kunnes päättivät kokeilla jotain ’uutta’ vain siksi, että heillä oli tylsää. Juuri sitä se oli. Aluksi. Pelkkää viatonta ajankulua, jossa ei ollut tietoakaan viattomuudesta, mutta ei myöskään tunnetta siitä, että olisimme tehneet jotakin väärin. Olimme luokitelleet itsemme hedonisteiksi isän hyllystä löytyneen kirjan mukaan: se mikä tuntui hyvältä, oli hyvää, ja sillä selvä.
Emme puhuneet mitään jälkeenpäin. Kai ajattelimme, ettei ollut mitään puhuttavaa. Ehkä olisimme halunneet puhua, mutta emme voineet. Ehkä kumpikaan ei pystynyt myöntämään ensimmäisen kertamme olleen tietyllä tapaa pelottava. Pelkäsimme sitä yhtenäisyyden tunnetta, joka oli liian suurta käsitettäväksi. Muistan vieläkin selvästi, kuinka suonissamme kiertävä veri tuntui kuumenevan. Ihoa hyväilevät, raapivat kätemme olivat kuin tulessa, ja toistemme huulilla tunsimme saman katkun. Tuntui kuin olisimme halunneet kuoria ihon helvettiin toistemme yltä, satuttaa ja hyväillä samaan aikaan. Kirosanat lensivät kun mikään ei riittänyt ja kumpikin tarvitsi vain lisää, lisää, lisää. Halusimme käyttää toisemme –meidät- loppuun. Mikään ulkopuolinen ei olisi voinut meitä sillä hetkellä koskettaa, olimme sulkeutuneet yhteen tiukasti, kuroutuneet kiinni toisiimme, turvallisen maailman suojiin.
Muistan vartalosi ikään kuin sulautuneen puoliksi omaani. Minun reiteni katosi sinun reitesi lihaan, lantiomme kasvoivat kiinni toisiinsa. Elimesi rajuista työnnöistä sisälläni tuli minun liikkeeni, osa minua. Yhdistyimme tasaisesti, kunnes olimme yksi liikkuva vartalo. Täydellinen yhtälö.
Olisimmepa voineet säilyä rikkomattomana. Mutta osa minusta on irtoamassa. Se on helvetin pelottavaa, mutta samalla… kiinnostavaa? Kiihottavaa. Hetkellisesti tunnen olevani ehjempi hajoamisen pisteessä. Hyväksyn, että olen menettänyt sinut.
Katselen nukkuvia kasvojasi. Ellen näkisi kohoilevaa rintakehää, näyttäisit melkein kuolleelta, niin liikkumattomat ja rennot kasvosi ovat. Joskus mietin, mitä tapahtuisi, jos kuolisit ja minä jäisin eloon. Olisinko kokonainen ilman sinua? En usko. Sinä ohjaat minua, olet joissakin asioissa vahvempi. Pienen kuiskauksen verran vahvempi, mutta se on paljon minulle, meille. Joskus minun on vaikeaa pysytellä samalla viivalla kanssasi, tanssia kapealla nuoralla, jottemme molemmat putoaisi maailman sirkusareenan kuolettavalle maankamaralle. Olen väsynyt omaan vastuuseeni. Virheaskeleitteni määrä ylittää hyväksyttävyyden rajat.
”Jeremy, sinä tiedät, että vihaan tupakointia sisätiloissa. Sitä paitsi mehän lopetimme.”
…mutta meillähän on tämä yhteys. Olemme kuin näkymättömän osan toisiimme, yhdeksi kokonaisuudeksi, liittämät. Jos olemme yhtä, mitä tapahtuisi toisen kuollessa? Mitä jos vain keho lakkaisi olemasta, kun mieli jatkaisi elämäänsä? Näkymätön side väliltämme katoaisi, siirtäisi minut sinuun. Kokonaisena, täydellisenä. Ilman jatkuvaa huolta toisesta, ilman tylsyyttä. Vapaina. Ymmärrätkö, kuinka hienoa se olisi? Olen yrittänyt kertoa sinulle aiemmin, mutta turhan usein suljet korvasi, kun koetan puhua meille. Mutta nyt sinä tiedät, ja minä tiesin, että ajattelisit samoin. Osaan itsekin, isoveli, näetkö minä osaan.
Vain me kaksi, aina yhdessä. Yksi.
Tänä iltana toteutan sen: liikkeen, jota et voi mitenkään arvata, rakas veljeni.
Työn tiedot
Yhtälö
Somnia
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 1473 sanaa» Työ lisätty: 06.12 - 2006» Kommentoitu: 4 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 3 kerta(a)
Tietoa työstä:
...mutta arvaatko sinä?
Inspiraatiota tähän pikkuiseen sain eräästä elokuvasta, jonka voi arvata jos haluaa, sekä Brewer kaksosista.
Kommentit
N0ir
16:08 // 14.12 - 2006
Tunnetilat menivät laidasta laitaan tätä lukiessa.
Upeasti kirjoitettu.
Todella mielenkiintoinen loppuun saakka.
Tavallaan pelottava, rohkea, mutta myös suloisen haikea.
Pidän valtavasti tällaisista kuvauksista.
Circus
21:40 // 13.04 - 2008
Luin tämän ehkä viikko sitten, enkä kommentoinut. Nyt löysin onnekseni tän uudestaan, koska tää on loistava. Ja suosikki, ehdottomasti.
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!