Kaunokirjallisen työn esitys
Veri kerääntyi käsieni alle. Jokainen pisara vei oman aikansa ennen kuin tippui yhä kasvavaan lammikkoon. Kesti liian kauan. Suru ja tuska ei mennyt pois vaan yltyi jokaisen viiltävän kipuaallon myötä. Veri valui liian hitaasti ranteissani olevista syvistä viilloista.
Aikaa ei ollut paljon. Olisin jo halunnut elämän katoavan itsestäni. Enää hetki ja äitini ryntäisisi huoneeseeni. Enää hetki ennen kuin joutuisin uudestaan laitokseen itsemurhan yrittämisestä. Liian pieni hetki, en pääsisi vieläkään pois tästä kurjasta elämästä. Saatoin jo kuulla askelten kopinan huoneeseeni johtavasta käytävästä, pian äiti astuisi sisään ja lähettäisi minut pois - taas.
***
Ne luulevat, että olen jälleen parantunut, että en yrittäisi enää riistää henkeäni. Kaksi kertaa olin yrittänyt ja kaksi kertaa myös epäonnistunut. Molempina kertoina minut oli lähetetty laitokseen, jossa mieltäni yritettiin kuulemma parantaa. Ensimmäisellä kerralla olin yrittänyt ottaa lääkkeiden yliannostuksen. Se oli ollut aluksi hauskaa; kavereiden kanssa humalassa kylällä riehuen. Kaverit olivat yllyttäneet: "Vielä yksi, vielä yksi!". Sanat kaikuivat päässäni vieläkin. En onnistunut silloin. Kaverini olivat tajunneet, että tekisin sen oikeasti ja olivat vieneet minut väkisin päivystykseen, sieltä olin joutunut kolmeksi kuukaudeksi hoitoon.
Toisella kerralla yritin itsemurhaa viiltämällä valtimoni auki käsistä. Se oli liian hidasta, sillä edellisen kerran jälkeen äitini kävi vartin välein tarkastamssa kuntoni. Veri valui liian hitaasti pois. Minut lähetettiin uudelleen hoitoon. Tällä kertaa puoleksi vuodeksi. Kokonaiset kuusi kuukautta kuuntelin muita itsemurhaa yrittäneitä. Erilaisia tapoja. Puoli vuotta aikaa suunnitella sitä keinoa, millä oikeasti pääsen pois.
Puolen vuoden jälkeen vakuutin kaiken olevat taas kunnossa. Minulta kysyttiin kysymyksiä, tyhmiä kysymyksiä. Aiotko enää yrittää itsemurhaa? Tunnetko olevasi terve? Mitä ne oikein kuvittelivat, että olisin vastannut? Kyllä, kyllä. Aion yrittää vielä kerran ja sillä kerralla onnistun. Jos olisin vastannut noin, en olisi päässyt pois.
Äitini takia aioin elää normaalisti pari kuukautta. Ei itsemurhayrityksiä. Olin kavereiden kanssa ja kävin koulua. Kun olin sairaalasta päästyäni käynyt viikon verran koulua, yksi parhaimmista ystävistäni sanoi minulle suoraan, ettei uskonut, että olin parantunut. En vielä, enkä koskaan tulisikaan parantumaan. Silloin katsoin häntä hämmästyneenä ja hän katsoi minua surumielisesti hymyillen. Miten hän oli arvannut? Ehkä hän vain tunsi minut niin hyvin, liian hyvin. Saatoin vain heikosti vastata hänen hymyynsä. En myöntänyt, en kieltänyt.
Monet kysyvät, miksi haluan tehdä itsemurhan. Kysymyksiin olin vastannut vain olankohautuksella. En kertonut syytä edes sairaalassa. Syynä kaikkeen oli se, että minuun sattui. Sattui niin kovaa, etten jaksanut elää sen tuskan kanssa. Minuun sattui sekä henkisesti, että fyysisesti. Fyysinen kipu painoi pistävästi rintaani miltei koko ajan. Sen pystyin peittämään ulkopuolisilta. Mutta miksi henkisen kivun syynä oli eräs poika? Miksi välitin jonkun mielipiteistä niin paljon? Seurustelin sen pojan kanssa vähän yli vuoden. Suunnittelimme jo yhteistä tulevaisuutta ja kaikkea. Sitten se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Hän oli löytänyt toisen; paremman, nätimmän. Siitä lähtien hän teki elämästäni helvetin. Minulla oli enää muutama hyvä ystävä. Ennen olin ollut hyvinkin suosittu.
Hän puhui asioitani selän takana. Levitti niitä asioita, joita en olisi halunnut kenenkään tietävän. Satuttavia asioita. Minua alettiin halveksimaan. Valheita. Miksi? En voinut ymmärtää. Miksi hän teki sitä? Hänellähän tässä oli uusi elämä. Parempi ehkä, en tiedä. Mikä hinku hänellä oli jatkaa kiusaamistani? Sitä jatkui vuoden siihen asti kun yritin itsemurhaa ensimmäisen kerran. Sitten se lakkasi. En kuullut hänestä mitään pitkään aikaan. Koulussa hän oli kuin olisin ollut ilmaa. Ehkä se oli parempi niin, mutta hän oli loukannut minua jo tarpeeksi. En enää jaksanut olla elossa.
Toisen kerran jälkeen, kun olin päässyt hoidosta, hän tuli kysymään minulta koulussa: "Miksi?". Tiesin, mitä hän tarkoitti. Itsemurhaa. Katsoin häntä suoraan silmiin ja hymähdin. Pilkallisella katseella viestitin selvän viestin: "Mieti sitä," ja käänsin hänelle selkäni ja kävelin pois.
Rintakipuni oli yltynyt. En puhunut siitä kenellekään. Välillä kipu tuntui suunnattomalta, kuin ei koskaan loppuisi. En välittänyt. Kipu teki vahvemmaksi.
***
Kolmas kerta koitti vihdoin. Niin legendaarista. Tarkoituksena hukuttautua. Kyllä. Niinkin yksinkertaisen päätöksen olin tehnyt. Kylpyyn iloisena. Äiti ei huomaisi. Tiesin sen. Hän ei edes käynyt enää tarkastamassa terveydentilaani niin usein. Hän luuli, etten enää yrittäisi. Että olisin parantunut. Olin myös aiemmin katsonut kellosta, kuinka kauan sain olla kylvyssä, ennen kuin äiti tuli oven taakse kysymään, että oliko kaikki kunnossa. Puoli tuntia aikaa hukuttautua. Juuri riittävästi.
Riisuuduin huoneessani ja kietoiduin pyyhkeeseen. Hihkaisin äidilleni alakertaan meneväni suihkuun. Mutta jokin meni vikaan. Muistan vain kun olin avaamassa kylpyhuoneen ovea, rintaani viilsi kipeämmin kuin koskaan ja sitten pimeni.
***
Heräsin vuorokautta myöhemmin sairaalasta. En siitä samaisesta hoitolaitoksesta, missä olin aiemmin ollut, vaan oikeassa sairaalassa. Teholta. Olin monessa erinäköisessä letkussa ja laitteessa kiinni. Äitini ja isäni istuivat vuoteeni reunalla. Isä. Olin nähnyt hänet viimeksi kaksi vuotta sitten. Mitä hän teki siellä? Ja mitä yleensäkään oli tapahtunut?
Katsoin kysyvästi äitiäni, joka tärisi itkien tuolillaan. Hän ei pystynyt puhumaan. Katsoin isääni, mutta hän vain puisti päätään. Rintaani viilsi kipeästi ja painoin käteni rinnalleni. Äitini katsoi peloissaan elettäni ja painoi siinä samassa hälytysnappia. Pian sen jälkeen sisään syöksyi hoitaja, joka tarkisti tilnateen.
En vieläkään ymmärtänyt mitä tapahtui. Kaikki meni niin nopeasti. Kukaan ei puhunut minulle mitään. Vihdoin myöhemmin hoitaja kehoitti äitiä ja isää menemään nukkumaan. He jättivät vastahakoisesti minut yksin. Hetken aikaa huoneessa ei kuulunut muuta kuin sydänmonitorin tasainen piipitys, joka kertoi sydämeni lyövän, ainakin vielä.
Vihdoin odotuksen jälkeen lääkäri astui sisään. Pyysin häntä kertomaan mitä oli tapahtunut. Hän katsoi minua ensin hämmästyneesti ja alkoi sitten selittää. En ymmärtänyt puoliakaan, mitä hän sanoi. Sen verran ymmärsin, että olin kriittisessä tilassa ja pienenkin ärsytyksen tullessa kuolisin luultavasti sydämenpysähdykseen. Tai oikeammin todennäköisesti. Elinaikaa ilman ärsykettä hän lupasi minulle viikon korkeintaan. Viikko? Oikeasti? Mieleni teki kysyä. Tässäkö tämä oli? Miksei kukaan aiemmin ollut kertonut, että minun ei olisi edes tarvinnut yrittää itsemurhaa? Aivan. En ollut kertonut rintakivuista.
***
Tilani heikkeni päivä päivältä. Isä ja äiti istuivat usein vuoteeni reunalla.
Sillä kertaa he eivät olleet tulleet vierailuaikana. Ihmettelin asiaa kovin aina siihen asti, kun huoneeni ovi kolahti ja ovi raottui varovasti. Pitkä tumma hahmo pujahti ovenraosta sisään. Entinen poikaystäväni. Hetken vain tuijotimme toisiamme. Sitten hän ryntäsi luokseni ja halasi minua niin tiukasti kuin vain kykeni varoen satuttamasta.
"Anna anteeksi," hän kuiskasi lempeästi korvaani. Tunsin poskellani kyyneleen. Hän itki. Minä itkin. Ehkä vihdoin tajusimme kumpikin, kuinka paljon rakastimme toisiamme. Liian myöhään. Hänellä oli uusi tyttöystävä ja minä kuolisin. Niin klisee kuin se olikin.
Kysyin tyttöystävästä. He olivatkin eronneet. Katsoin häntä hymyillen. Puistin päätäni. Hän tajusi saman asian. Niin myöhäistä.
Yhtäkkiä rintaani viilsi ja hengitykseni korahti oudosti. Hän katsoi pelokkaasti sydänmonitoria jonka piipitus koveni. Sydämeni löi yhä hitaampaa ja hitaampaa. Tartuin hänen käteensä ja puristin kaikilla voimillani. Hetki vain. Pidin häntä siinä. Huokaisin syvään ja suljin silmäni. Pian kaikki olisi ohi.
Viimeinen asia jonka tunsin, kun sormieni puristus oli jo herpaantunut. Viimeinen ihana tunne oli, kun pehmeät huulet painuivat omilleni. Lempeä suudelma tuuditti minut uneen, josta en enää heräisi.
Jäähyväissuudelma. Ehkä näkisimme vielä.
Työn tiedot
Henkinen itsemurha
Marski
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 1073 sanaa» Työ lisätty: 28.12 - 2006» Kommentoitu: 13 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 9 kerta(a)
Tietoa työstä:
Kirjoitin tämän yhtenä yönä. Melko kliseehän tämä on, mutta kuitenkin.
Kommentit
Pipsa89
18:59 // 03.01 - 2007
:'( Koskettava. Kaunis tarina ja surullinen loppu. Vaikka tää oli vähä kliseinen ni tää oli silti tosi kaunis. Ehkä mä tykkään tälläsistä kliseisistä tarinoista. Sain just ja just pidäteltyy ettei tullu kyyneleitä. Ja ne oli todella lähellä. Hieno tarina. Jatka samaan malliin.
Ja tää menee suosikkeihin. :)
Annupauliina
22:21 // 03.01 - 2007
Itkin. Osaat kirjoittaa hyvin, oli todentuntuinen teksti. Kosketti ja syvältä.
Mort
11:30 // 05.01 - 2007
Kyyneleet valuu. Loppu oli paras - ehdottomasti. Kaunista, niin kaunista tekstiä. Ei tullut pieleen mieleenkään lopettaa lukemista! Pakko oli jatkaa loppuun. Ja kiitos, siun ansiosta mie sain uuden idean ficciini!
GemineWings
22:05 // 07.01 - 2007
Sydäntäsärkevää luettavaa. Hyvin kirjoitettua ja todella tunteita herättävää :)
Kamalinta varmasti on, että tällaista tapahtuu oikeasti. Itselleni oli aika lamauttavaa lukea, kuinka innokkaasti tämä henkilö halusi hankkiutua eroon hengestään. Todella kauhea ajatus.
Mutta tunnelmanluonti ehdottomasti onnistunut. :)
ejr
00:06 // 10.01 - 2007
Viidessä ensimmäisessä kappaleessa on raikasta, hivenen palahniukmaista itseironiaa (tuli itse asiassa herra Palahniukin "Tukehtuminen" mieleen aika ajoin), ja ehdin jo toivoa, että tästä aiheesta olisi joku onnekas sielu tullut kirjoittaneeksi ei-niin-kliseisen tarinan. Mutta, kuten itsekin sanoit, änkeytyivät kliseet oikein joukolla mukaan lopputarinaan, ja se olikin sitten siinä.
Kirjoittaa osaat, siitä ei voi poikkinaista sanaa sanoa. Tuomio taitaa siis olla se perinteinen "teknisesti hyvä, mutta sisältö kaipaa hiomista".
September
00:39 // 03.02 - 2007
Marjo moi, säkin täällä. <:
Tää teksti on kyllä todella upea. Tosi kauniisti kirjoitettu, niin todentuntuinen ja surullinen. Kliseinen toki, mutta mitäpä väliä sillä on? Alussa oksetti, sitten ahdisti, ja sitten itketti. Se kertoo sen, että tää teksti todellakin kosketti mua.
Ventovir
19:08 // 04.05 - 2007
Minä pidän tästä. Tämä on upea teksti, ja Sinä. Olet mahtava kirjoittaja!
tytt
18:36 // 25.01 - 2008
huhheei, melko pysäyttävää tekstiä. kamalan sydäntäsärkevää luettavaa. ehkä kliseinen, tai siis on kliseinen, muttei se haittaa, joskus kliseetkin toimii pelottavan hyvin.
pidän tästä kovasti :)
Mimiru
08:45 // 16.09 - 2008
todella kaunis, pidin lopusta todella todella kovasti. Ne kliseethän on tarinoiden perusta ;) Ja suosikkeihin menee-->
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!