Kaunokirjallisen työn esitys
Oletko koskaan saavuttanut sitä pistettä elämässäsi kun tajuat
ettet ole tehnyt oikeastaan MITÄÄN oikein?
Et koskaan.
Asun halvassa yksiössä todella pahalla alueella. Täälläpäin
hakataan tai puukotetaan joku joka ainoa päivä.
Minulla ei silti ole vaaraa joutua sellaiseen tilanteeseen.
Tämän alueen asukkaat ovat tottuneet minuun jo aikoja sitten.
En ole koskaan pelännyt täällä, toisin kuin useimmat
pikkunilkit jotka joutuvat jokaisella ulkoilukerrallaan pakkaamaan
taskunsa täyteen kääntöveitsiä tai jotain muuta vastaavaa vain
pitääkseen itsensä järkevässä mielentilassa.
Olen yksinäinen. Puhun usein itsekseni. Tai no, en oikeastaan
täysin itsekseni, vaan pehmolelunorsulleni. Tiedän täysin yhtä hyvin
kuin jokainen muukin vähänkään järjissään oleva ihminen, ettei
pehmoleluille puhuminen ole kovinkaan tervettä. Mutta silti,
Sepolle puhuminen antaa minulle paljonkin paremman olon.
Tiedän kyllä että ehkä minun kannattaisi seurustella, mutta minä luovutin
naisten suhteen jo vuosia sitten. Jotenkin ne asiat eivät vain sovi minulle.
Rakastaminen lähinnä. Osaan kyllä rakastaa, mutta mielestäni on
merkityksetöntä rakastaa jotain vain seotakseen. Kyllä sinä tiedät mitä
tarkoitan.
Seppo rakastaa minua, ainakin ajattelen niin.
En käy töissä niin kuin muut ihmiset, minä piirrän sarjakuvia.
Ja minä piirrän niitä kotoa käsin. Sitten lähetän ne kustantajalleni
Norjaan. Vähän ajan päästä tililläni on jokaista sivua kohden
tietty rahamäärä ja kaikki ovat onnellisia. En oikeastaan poistu asunnostani
kuin käydäkseni postissa ja kaupassa. Postissa käyn yleensä heti aamusta
kun se vain aukeaa, välttääkseni turhia sosiaalisia kontakteja.
Kaupassa taas käyn öisin. Tässä kaupungissa on muutama 24/7
auki oleva pikkukauppa, ja minua lähin on "Newton Wallheart"
Ei mitään hajua miksi sillä on niin typerä nimi, mutta pidän
siitä transseksuaalisesta myyjästä joka aina ottaa valmiiksi
askin Cameleita ennenkuin pääsen edes tiskille.
Sepon lisäksi hän onkin ainoa kenelle jaksan hymyillä ilman sitä
ihmeellistä halua musertaa sillä hymyllä toisen itsetunto.
En ole normaali.
En välitä.
Minä en nuku öisin, pidän enemmän pimeästä ja hämärästä.
Auringonvalo saa minut hermostumaan. (eivätkä silmäni
enää kestä sitä kirkkautta jonka vain aurinko voi antaa)
Menen yleensä nukkumaan auringon noustessa. Joskus katselen
herätessäni auringonlaskua. Auringonlasku on ehkä kauneinta
mitä tiedän. Seppo ei välitä tuollaisista asioista. Seppo istuu
television päällä tuijottaen sillä samalla lasisella katseella piirustuspöytääni.
Pidän itseäni fiksuna kaverina. Tykkään tietää asioita. Esimerkiksi
että etanoilla on kolme sierainta. Sillä tiedolla tuskin tulee olemaan
mitään merkitystä missään vaiheessa tätä niin kutsuttua elämääni.
Mutta pidän silti siitä että tiedän sen.
Seppo pitää minua fiksuna.
Kuten jo kerroin, minä piirrän sarjakuvia. Minä en käytännössä
tee oikeastaan muuta kuin nukun, syön ja piirrän sarjakuvia.
En piirrä mitään sitä huumoripaskaa mitä näet aamulehtesi viimeisimmällä
sivulla kaiken muun turhan seassa. Minä teen vakavia mustanhuumorin
mustavalkoisia tarinoita. Itseasiassa kaikki mitä piirrän on minun näkemykseni
tai parannukseni maailmaa kohtaan.
En ymmärrä miten ihmiset voivat nukkua yönsä hyvin, vaikka jokainen,
ainakin minun tietääkseni ymmärtää sen, että tämä maailma jossa me elämme
pitää sisällään ihmisiä jotka nauttisivat lasten hakkaamisesta vasaralla.
Se on vain sairasta, liian sairasta.
Minulla on jopa faneja, faninettisivujakin.
Sekin on aika sairasta.
En ole aina ollut tällainen, siis erakoitunut sarjakuvapiirtäjä, joka ei osaa
päättää vihaako itseään vai vihaako koko loppumaailmaa.
Joskus olin oikein mukavakin heppu. Muistaakseni.
Erakoiduin tähän tyyliin jo seitsemäntoistavuotiaana. Lopetin opiskeluni
ja muutin takaisin äitini autotalliin. Sieltä pääsin pois kaksikymppisenä.
Outoa näin jälkeenpäin ajatellen, sain samaan aikaan Sepon lahjaksi tädiltäni.
Täti kuoli hiljattain keuhkosyöpään. En ole surenut päivääkään.
Olen aina ajatellut että jokaisen tupakoitsijan pitäisi uskoa kuolevansa
keuhkosyöpään. Minä TOIVON että kuolen keuhkosyöpään, enkä esimerkiksi
johonkin paljon typerämpään, kuten vaikka sydänkohtaukseen. Toisin kuin useimmat,
minä tahdon kuolla hitaasti. Tahdon että minulle kerrotaan tulevasta kuolemastani,
ja että vietän viimeisimmät viikkoni sairaalan sängyssä lääkkeissä.
Sepon kanssa ehkä. Muita en tarvitse.
Syy miksi kirjoitan näitä ajatuksiani ylös, on
että olen huomannut muistissani häiriöitä.
En muista äitini tyttönimeä.
En muista teini-iän lempibändiäni.
Parasta minun mielestäni on etten muista ensimmäistä rakkauttani.
Kuten jo kerroinkin, en ole niin rakkauden perään.
Olen yrittänyt monta kertaa oikein pinnistää aivosolujani,
mutten vain saa päähäni muiston häivääkään ensirakkaudestani.
Vai olenko koskaan ollutkaan rakastunut?
Tuuli pistää oksat koputtamaan ikkunaani.
Tai ehkä se on jokin saatanallinen demoni, joka on tullut
hakemaan pahaa sieluani.
HAH.
En usko yksittäiseen pahuuteen. Mielestäni pahuus on kuin
hiukset. Kaikilla on sitä, enemmän tai vähemmän.
Se kasvaa pikku hiljaa ellei sitä itse karsi pois.
Se on erilaista jokaisella, muistuttaen silti useiden
muidenkin "hiusten" ominaisuuksia.
Eri väristä. Eri paksuista. Karheaa, sileää,
kaunista,takkuista.
Sepossa ei ole pahaa.
Seppo vain istuu tuossa samassa paikassa, tiskipöydän
päällä tuo sama lasinen katse kasvoillaan.
En muista enää millä sanoilla aloitin tämän kirjoituksen.
Ehkä se oli "Minä en ole yksinäinen".
En tosissaan tiedä, enkä tahdo tarkistaa.
Päätäni särkee.
Minun särkee aina päätä, sen muistan.
Onko se paha asia?
Onko kipu paha?
Seppo ei tiedä kivusta.
Seppo vain istuu tuossa samassa paikassa,
edessäni kirjoituspöydälläni, tuo sama lasinen katse
kasvoillaan.
Tiedätkö mitä, päiväkirjani?
En muista enää miksi aloin kirjoittamaan.
Muistaisikohan Seppo?
Työn tiedot
Pehmoleluystäväni Seppo
Shargonath
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 686 sanaa» Työ lisätty: 09.01 - 2007» Kommentoitu: 4 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 2 kerta(a)
Tietoa työstä:
Mielestäni parasta tämän kirjoittamisessa oli se, että kun kirjoitin loppulauseen "muistaisikohan Seppo?", en kertakaikkiaan enää pystyny jatkamaan kirjoittamista.
Loppu tuli kuin itsestään siis.
Kommentoikaa ja antakaa palautetta, en tiedä ovatko kirjoitukseni minkään laatuisia.
Kommentit
piiapauliina
23:59 // 09.01 - 2007
Toivottavasti kirjoittaja ei ota itseensä, mutta täytyy heti alkuun tunnustaa, että repeilin tuolle Sepolle läpi tekstin, aivan mahtavaa :D . Hirmuisen pitkän kirjoituksen olet saanut aikaiseksi (tai ehkä se on juuri hyvän pituinen, en vain henk.koht. yleensä jaksa täällä mitään kymmentä riviä pidempää lukea), mutta tuo otsikko pakotti pituudesta huolimatta kahlaamaan jutun läpi. Ja ja... jotenkin tykästyin tähän hirmuisesti. Ensinnäkin novelli pitää sisällään monia sellaisia piirteitä, joihin voin helposti itsekin samaistua (kertojan ajatukset rakkaudesta yms.). Toiseksi teksti on todella helppolukuista. Ehkä muutamia sanavalintoja ja lauserakenteita olisin itse saattanut muuttaa, mutta nehän ovat tietysti vain makuasioita. Jaksotus toimii myös, se muuttaa raskaan tarinan huomattavasti kevyemmäksi, ja antaa lukijalle tarvittavia hengähdystaukoja. Tyyliltään novelli on ehkä hieman tajunnanvirtamaista, pompitaan aiheesta toiseen. Tämä tekee siitä persoonallisen. Ja sitten on vielä tämä vastakkainasettelu; puhutaan vasarahakkaajista ja keuhkosyövistä, ja kaiken tämän keskellä porskuttaa kuitenkin... Seppo :D . Maailma on täynnä pahuutta ja paskoja juttuja, mutta onneksi pehmolelunorsuun voi aina luottaa ^^ . Ja Sepon lisäksi ehdottomasti myös tuo pahuuden vertaaminen hiuksiin on jotenkin äärimmäisen iskevä, se jää mieleen varmasti pidemmäksikin aikaa. Kokonaisuudessaan pirun hyvin onnistunut teksti, ei voi muuta sanoa. Jatka ihmeessä samaan malliin!
(Pahoittelut turhan pitkästä kommentista. Kerrankin vain sattui tielle osumaan sellainen teksti, josta todella löytyi sanottavaa ^^ . )
GemineWings
12:49 // 10.01 - 2007
Heh, tuo Seppo on kyllä mainio. Itse asiassa olen kuullut aika monesta pehmolelusta tai mistä tahansa esimerkiksi mielikuvitusystävästä, jonka nimi on Seppo. Jotenkin tehokas nimi :D
Tajunnanvirtamaista tekstiä, totta tosiaan. Mutta mielestäni se on todella hyvä asia, varsinkin kun hyppäyskohdat aloitetaan: "Kuten jo aikaisemmin kerroin" tai "Kuten jo on käynyt ilmi". Tekee tästä elävän kuuloista. Ja muutenkin lumouduin täysin tuosta kertomisesta, helppolukuista ja tunteita herättävää.
Minulla tuli tästä mielikuvaksi jonkinlainen haastattelu, kun vihdoinkin saadaan haastateltavaksi joku julkisuutta aiemmin vältellyt suuridoli. Sellainen boheemi tyyppi, joka kertoo sikari suussa tai viinilasi kourassa, silinteri päässä ja leuka sängellä itsestään "Joo, olen aina ollut erilainen", sellaiseen leppoisaan sävyyn.
Miellyin oikein kovasti :)
RuttoKettu
14:12 // 10.01 - 2007
*hym*
Se että todistelee itselleen jotain, eikä silti kuullosta ihan niin säälittävältä, kuin voisi kuullostaa ('en ole yksinäinen' -aihetta miettien), on jo sinällään saavutus. Ehkä se on hiljainen passiivisuus, hyväksyminen, en minä tiedä, mutta jokin tekee tästä tekstistä miellyttävän. Luovuttaminen, mutta ei kuitenkaan luovuttaminen. Tulee mieleen jonkun aivan helwetin tyylikkään, ja oudon (ehkä juuri siksi tyylikkään)leffan päähenkilön yksinpuhelu, tajunnanvirtaa aamuyöllä. Pohdintaa, jonka Seppo jollakin hymyilyttävällä tavalla palauttaa maan pinnalle. Suuria totuuksia ja sitten taas -Seppo.
Kiteytettynä: toimii.
rapatuikku
18:44 // 15.07 - 2007
Hyvin usein erakoitumisesta ja yksinäisyydestä ja varsinkin tuollaisesta ihmisen "outoudesta" saadaan aikaan joko angstista paskaa tai muuta säälittävää. Pelkäsin, että tällekin käy niin. Eipä kyllä käynyt, aivan mahtava ja mielestäni moniulotteinen. Tunnistan oikean ihmisen ja miellän Sepon eräänlaiseksi symboliksikin. Luulin löytäväni jotain suurta rivien välistä. Tai sitten mulla on vain pakkomielle kaivautua teksteihin. Aivan loistava oli, lisää kiitos.
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!