Harhakuva.org

Nothrossin mailla, Ghavron'thy-Traynan -vuoren lähellä, 14. päivä sateentulon kuuta 632 AR


Pohjoisen Nothrossin herttuakunnan metsäisillä kukkuloilla, suurten jylhien vuorten juurella, ei usein nähty matkaajia.

Monet kaukaiset vuoret olivat kääpiöiden maata, ja jos he eivät niitä asuttaneet, hirviöt vaativat ne kodikseen. Näinä päivinä jopa ihmisetkin valtasivat toisinaan vuoria itselleen. Mutta näissä kaukaisissa koleissa ryteiköissä ja vaikeassa maastossa ei liikkunut edes jääräpäisin kääpiö, epätoivoisin hirviö eikä voitontahtoisin ihminen. Tämä oli haltioiden maata; tämä maa oli hoitamisen arvoinen ja paikan kauneus ja luonnon arvo riitti haltioille hyväksi syyksi. Mutta jopa haltiatkin hallitsivat sitä mieluimmin kaukaisista laaksoistaan.

Näitä vuoria ei ollut kukaan tutkinut kunnolla, ei sen paremmin niitä peittäviä metsiä kuin niiden juurien luoliakaan. Suurinta vuorta tällä seudulla kutsuttiin nimellä Ghavron'thy-Traynan, karhunhammas. Kahta vuoren juurella korkeaa solaa kohti kiipeilevää haltiaa oli lämmittänyt, jostain selittämättömästä syystä, että vuorella oli vain haltiakielinen nimi. Vaikka tämä ajatus oli tullut tämän parin mieleen kaukana vuoresta, juuri nyt heillä oli parempaa ajateltavaa. Edessä oli ensimmäinen haastava osa heidän matkastaan.

Thelivna Athelevathan tunsi olonsa hieman raukeaksi ja hymyili itsekseen, kun hän söi rauhallisesti sämpylää kivellä ja seurasi kumppaninsa Frevelthanin harvinaisen tuskallisen näköistä matkantekoa ylös rinnettä. Kevyen myötätuulen ansiosta Thelivna kuuli Frevelthanin hiljaisen sadattelun. Hän painoi päänsä hetkeksi suruissaan, koska Frevelthan oli edelleen niin huonolla päällä, ja ihmetteli hieman miten niinkin hyvä metsästäjä pystyi etenemään rinnettä ylös niin hitaasti. Sitten hän piristyi taas kun ajatteli miten pohjimmiltaan huvittava tämä ristiriita oli, ja katseli tuttuja maisemia joita ei ollut vähään aikaan nähnyt täältä käsin.

Kotikylä Lethlei-Yssrai-Carghven siinsi kaukana laaksossa lännessä päin ja ilta-aurinko kimmelsi laakson suuren järven pinnalla. Syksyinen päivä oli kirkas ja hieman kirpeän viileä, ja Thelivna oli onnellinen että sateet eivät olleet piinanneet heitä vielä tänä vuonna.

Thelivna säpsähti hieman, kun Frevelthan yllätti hänet. ”Yllättävän raskas retki”, Frevelthan sanoi. Thelivna oli luullut katselleensa kauaksi vain hetkisen eikä ollut edes huomannut, kuinka Frevelthan oli noussut nopeasti lopun matkaa. Sadattelusta päätellen hän oli jo luullut, että Frevelthanilta menisi vielä tovi jos toinenkin viimeiseen koitokseen.

Thelivna ojensi Frevelthanille toisen evässämpylöistä ja ahmi viimeiset rippeet omastaan. Hän hymyili. ”Kiipeilysihän näyttää sujuvan hyvin, usko pois.”

”Kiitoksia.” Frevelthan ahmi sämpylää ahnaasti, ja kesti hetken aikaa ennen kuin hän pystyi vastaamaan. ”Teiltä metsäläisiltä tämä varmaan käy luonnostaan”, hän sanoi nieltyään valtavan palan. ”Minun suvussani puolestaan on vain tasankolaisten verta.”

”Ei se siitä kiinni ole.” Thelivna naurahti. ”Hyvinhän tämä on sujunut tähän mennessä, vai kuinka?”

”No”, Frevelthan sanoi, ”Täytyy myöntää, että vaikka en ennen näin olekaan rehkinyt, niin tämä on sujunut ihan hyvin. Jos vain saan tämän sämpylän syödyksi niin saatan jopa selvitä tästä retkestä hengissä.”

Vielä toisinaan Thelivnasta tuntui että hänen tuore puolisonsa oli kuin toisesta maailmasta. He kuitenkin olivat loppujen lopuksi vasta tutustumassa kunnolla toisiinsa ja toistensa työhön. Frevelthan halusi tutustua uuteen kotiseutuunsa, ja Thelivna halusi samalla tutkia seudun paikkoja, joissa ei ollut käynyt pitkään aikaan. ”Etkö todellakaan ole koskaan ennen liikkunut vuorilla?” Thelivna ihmetteli.

”En! Rannikolla ei ollut kuin pieniä kukkuloita. Mutta älä silti huoli, tähän varmasti tottuu... ainakin ennen pitkää.” Frevelthan hotkaisi viimeiset sämpylän rippeet. ”Hyvää sämpylää, kiitoksia paljon.”

”Äitini resepti.” Thelivna hymyili. ”Tästä on hyvä jatkaa. Kiipeät jo kuin vanha tekijä.”

”Ihanko totta?” Hymyn häivä kävi Frevelthanin kasvoilla. ”Ehkäpä tästä selvitään sittenkin. Onko leiripaikkaan pitkäkin matka?”

”Tuolla vähän matkan päässä”, Thelivna osoitti eteenpäin, ”on kapea kuru, jonka reunalta alas laskemalla pääsemme takalaaksoon. Leiripaikan pitäisi olla lähettyvillä. Ehkä kymmenen hetken matka? Luulisin, että ehdimme laakson päähän jo ennen pimeän tuloa.”

Frevelthan katseli eteenpäin, ja näytti masentuvan entisestään nähdessään edessä olevat kallioharjanteet. ”Näyttää entistäkin jyrkemmältä”, hän sanoi harmistuneena.

”Älä suotta säiky, tämä helpottuu tästä. Alhaalla ei ollut polkuja, mutta täällä on leveä ja helppokulkuinen polku.” Thelivna huokasi. ”Tai ainakin oli silloin, kun kävin täällä viimeksi, ja siitäkin on jo ainakin kaksikymmentä vuodenkiertoa.” Hän katsoi Frevelthaniin, jonka kasvoilla masennus näkyi entistä selvemmin. ”Mutta älä huolehdi! Kyllä tämä tästä. En ole käynyt laaksossa itsessään aikaisemmin, joten tästä tulee hyvin kiinnostavaa.”

”No, toivotaan parasta, vaikka siltä ei aina näytäkään.” Frevelthan huokasi ja koetti hymyillä iloisesti Thelivnalle, ja piristyi hieman. Hänen mielialansa laski kun hän nosti reppunsa jälleen selkäänsä, ja muisti miten painava se oikeastaan olikaan. Olisipa hän pakannut vähemmän kannettavaa! Hän oli erheekseen luullut ettei lähtiessä ollut tarpeeksi aikaa pakata erikseen, joten hän oli ottanut kaikki metsästysvarusteensa. Nyt ne alkoivat painaa selkää. ”No, matkaan sitten vain...”

***

Frevelthan venytteli ja haukotteli hieman, ja oli onnellinen että raskas osa matkasta oli kaikesta päätellen ohi. Päivä oli laskenut, ja oli aika levätä.

Reitin päässä ollutta kallionseinämää oli ollut vaikea laskeutua alas edes parhain välinein, ja Frevelthania hirvitti ajatella, miten vaikeaa takaisin ylös olisi kiivetä. Hän ei edes uskaltanut kysyä Thelivnalta, mahtoivatko he palata samaa reittiä takaisin, sillä jo ajatus, että se saattaisi olla edessä, tuntui väsyttävältä. Mutta korkean kallion alla olevassa syvennyksessä leirinuotio lämmitti ja Thelivnan valmistama keitto oli palauttanut hänen voimansa. Hän katseli vaimoaan, joka hääräili varusteiden kanssa. Elämä näytti hymyilevän edes jonkin aikaa.

”Viitsisitkö kertoa yhden asian?” Frevelthan kysyi.

”Kysy vain”, Thelivna sanoi.

”Miksi me oikeasti lähdimme tänne? Halusit näyttää, millaisia metsämaita täällä on, mutta ei kai vain tässä ole jotain haudattuna?” Frevelthan piti punnitun tauon. ”Jotain tekemistä Sethithvenin juttujen kanssa?”

Thelivna huokasi. ”Ei tuulen huokaus eikä lehden rasahdus jää sinulta huomaamatta.”

”Sethithven tuli hoitoosi viime viikolla, ja sen jälkeen enimmäkseen istuit Tornin lukusalissa selaten vanhoja kirjoja.”

Thelivna hymyili. ”Itse asiassa se oli Sethithvenin idea, ja koska hänen jalkansa on poikki ja hän joutuu kuitenkin pian lähtemään etelään loppuvuodeksi, hän pyysi minua tutkimaan tämän asian ennen talven tuloa. Hän ajatteli, että innostuisimme kumpikin tästä.”

Frevelthan varautui pahimpaan, sulki silmänsä ja voihkaisi. ”Toivon hartaasti, että emme joudu Sethithvenin huonetovereiksi – parantolamme joutuisi varmasti huonoon valoon, jos omistajat joutuisivat itse hoidettaviksi. Kerro, mitä ihmettä meillä on edessä.”

Thelivna hymyili. ”Tämän laakson toisessa päässä on eräs metsän sopukka, jossa on vanhaa taikuutta.”

Frevelthan veti henkeä raskaasti hampaidensa välistä, painaen silmiään kiinni entistä raskaammin. ”Nel'thlyin, varjele meitä. Jotain pahaa on luvassa.” Hän nousi istumaan. ”Serkkuni katosi jäljettömiin tutkiessaan erästä magiapurkaumaa. Ymmärräthän, jos hieman... epäilen.”

”Ymmärrän, mutta ole huoleti. Minun isoisoisäni tutki puolestaan juuri tätä paikkaa, eikä hänelle käynyt mitenkään. Tämä on vain pieni taikalähde, joka on tuhansia vuosia sitten – tai ehkä jo ammoisina aikoina – muuttunut vakaaksi. Meidän ei pitäisi edes huomata, että olemme sen alueella. Ongelmia saattaa tulla vasta aivan lähellä, ja meidän pitäisi kyllä muutenkin huomata koska olemme liian lähellä.”

”No, hyvä on. Kerro lisää.” Frevelthan rentoutui hieman – Thelivnahan tiesi joka tapauksessa enemmän taikuudesta kuin hän.

”Vanha Varrevel, levätköön rauhassa, näki ja kertoi laaksosta päiväkirjassaan. Hän ei osannut selittää, mitä laaksossa oikeastaan tapahtui. Hän sanoi vain, että se oli hyvin kaunista. Ja ilmeisesti, jos Sethithveniä on uskominen, laaksossa on muidenkin kävijöiden mukaan muutakin kaunista. Mutta kukaan ei ole koskaan osannut antaa tarkkaa kuvausta, ei edes Varrevel, joka osasi aina kuvata kaiken tarkkaan.”

Frevelthan meni pitkäkseen ja rentoutui. ”Karhunhampaan laakso. Kuulin tästä joskus kauan sitten, kun vielä asuin Länsilehdossa. Luulin sitä vain joksikin vanhaksi saduksi.”

”Mutta totta se joka tapauksessa on. Vaikkei Varrevel selittänytkään sitä, hän varmasti kuitenkin kävi siellä.”

Frevelthan piristyi hieman. ”No, ainakin minusta jotenkin tuntuu, että jos sekä sinun että Sethithvenin mielestä tämä on hyvä ajatus, niin ei tämä voi olla kovin pahaa. Mutta jos olisimme täällä vain koska Sethithven pyysi, kääntyisin takaisin.”

***

”Tunnetko, miltä voima tuntuu täällä?” Thelivna sanoi harppoessaan eteenpäin mäenrinnettä ylöspäin.

Aamu oli yhtä kirpeä ja selkeä kuin edellinen ilta. He olivat matkanneet syvälle laaksoon. Vuorten välissä olevan laakson pohjalla oli pienempiä mäkiä. He olivat odottaneet, että kurun päästä näkyvä uhkaavan näköinen metsä, joka peitti koko laakson, olisi vaikeakulkuista ja ikävää, mutta lähempää katsottuna vaikutti siltä, että metsä oli sangen helppokulkuista. Laakso oli pitkä, mutta he kävelivät ongelmitta sen halki aamupäivän aikana.

”Kyllä”, Frevelthan sanoi astellessaan vähän matkaa Thelivnan perässä. ”Edellä olevassa laaksossa on varmasti jotain maagista.”

”Ei ole epäilystäkään, että tämä on oikea paikka. On ihme, että harva on käynyt täällä.”

”Minusta tuntuu,” Frevelthan sanoi, ”että me metsästäjät eivät uskalla mennä taikalähteiden lähelle. Jopa ihmiset, kääpiöt ja iäti kirotut hirviötkin useimmiten karttavat niitä...”

Frevelthan lopetti selityksensä Thelivnan heilautettua kättään. Thelivna oli pysähtynyt yllättäen. Frevelthan hymyili hieman ja kiiruhti nopeasti Thelivnan luo ääntäkään päästämättä.

”Kuuntele!” Thelivna kuiskasi.

Nouseva polku saavutti huippunsa hieman edessäpäin, ja he kuulivat musiikkia jostain kauempaa. Musiikissa ei sinänsä ollut mitään outoa. He eivät vain odottaneet kuulevansa täällä mitään tällaista.

”Sehän on...” Frevelthan sanoi, eikä oikein uskonut itsekään mitä oli sanomassa. ”...musiikkikone?”

Thelivna kuunteli tarkkaan. Se todellakin kuulosti mekaaniselta huilulta. Ne olivat kalliita, raskaita laitteita, joiden rakentaminen kesti Länsilehdon taidokkaimmiltakin sepiltä viikkoja. Thelivna oli nähnyt sellaisen viimeksi kaksi vuotta aiemmin, ensimmäisissä syksyn alun kunniaksi järjestetyissä juhlissa Nothrossin vapauttamisen jälkeen. Mutta tämä musiikki oli erilaista. ”En ole koskaan kuullut musiikkikoneen soittavan tuollaista musiikkia”, Thelivna sanoi.

”Se kuulostaa aivan ihmisten säveltämältä juhlamusiikilta, niin kevyeltä ja riehakkaalta”, Frevelthan sanoi. ”Mutta eihän ihmisillä ole musiikkikoneita!”

”Enkä minä tiennyt että niitä olisi keskellä metsää”, Thelivna sanoi. ”Kukapa olisi kuljettanut tänne niin ison laitteen? Mennään lähemmäksi.”

Noustessaan mäen korkeimmalle kohdalle he näkivät, että edessä oli metsän reunustama syvänne. He eivät nähneet mitä syvänteessä oli, mutta tuuli kantoi sieltä musiikkia.

He jättivät kantamuksensa mäen päälle ja hiipivät lähemmäs. Viimeinen kivenheittämä oli tiheää pensaikkoa. He ryömivät ääntäkään päästämättä lähemmäs. Juhlava musiikki kuului todella läheltä.

”Ooh! Katso!” Thelivna sanoi kurkistaessaan kasvien lomasta syvänteeseen.

Frevelthan katsoi varovasti, eikä ollut uskoa silmiään.

Hän vilkaisi hymyillen vaimoaan, joka nyökkäsi. He nousivat yhtä aikaa hitaasti seisomaan. Aukiolla olevat eläimet huomasivat heidät, eivätkä onneksi hätääntyneet. He laskeutuivat alas kivistä syvänteen törmää ketterästi, ja kävelivät hitaasti eläinten joukossa kohti musiikin lähdettä.

Aukion maaperä oli hiekkaista, sitä läikitti nurmikko, ja aukion keskellä oli pieni, matala lampi. Lammen rannalla oli kivipaasista koottu merkillinen rakennelma.

Aukiolla olevat eläimet olivat kuitenkin sen merkillisin osa.

Aukiolla oli useita susia. Frevelthan laski nopeasti ainakin viisikymmentä. Thelivna ja Frevelthan eivät koskaan olleet nähneet susien käyttäytyvän näin.

”Nehän käyttäytyvät... juhlavasti...” Frevelthan sanoi epäuskoisena.

”Juhlavasti...” Thelivna sanoi. ”Kyllä, juhlavasti.”

He kävelivät eteenpäin, ja juhlamieliset sudet tervehtivät heitä, vilkuillen heitä iloisesti kun he menivät ohi ja heiluttivat häntäänsä. Ne varmaankin huomasivat, että he eivät olleet uhka: Frevelthan oli metsästäjäkollega ja Thelivna oli lempeätahtoinen parantaja ja velho. Haltiat hymyilivät takaisin ja koettivat olla mahdollisimman rauhallisia kaiken tämän outouden keskellä.

He kävelivät pitkin aukiolla olevaa polkua, kohti rannalla olevia kivipaasia. Iso vaaleanharmaa susi, varmaankin jonkin lauman kunnianarvoisa vanha johtaja, istahti polulle ja katsoi heitä. Haltiapari pysähtyi sen luo. Thelivna kyyristyi sen eteen ja tutkaili sitä. Hän hymyili. Susi roikotti kieltään onnellisesti. Ja miksi Thelivnaa ei olisi huvittanut? Susihan näytti varsin hauskalta pieni kartiomainen paperihattu päässään.

Thelivna veti vaatteidensa alta kaulaltaan esiin hopeoidun kupaririipuksen, joka esitti ketun päätä. Hän sulki sen toiseen käteensä, otti toisella kiinni Frevelthanin kädestä, painoi silmänsä kiinni, ja keskittyi. Hän tunsi voiman valtaavan hänet ja hän kuuli hetken aikaa kohinaa, kuin meren aaltojen huumaavaa jymyä. Hän ei avannut vielä silmiään, mutta kohinan laannuttua hänestä tuntui, että hän oli mielikuvissaan siirtynyt hieman tuuliseen ja koleaan juhlasaliin kaukana Gryciassa, kymmenien ihmisten hälistessä ympärillä. Susien puhe oli muuttunut hänen mielessään ymmärrettäväksi. Hän avasi silmänsä.

”Hyvää huomenta”, Thelivna sanoi sudelle.

”Hyvää huomenta! Tervetuloa karnevaaliimme, haltiat”, susi sanoi.

”Keitä te olette?” Thelivna kysyi.

Susi kallisti päätään eikä näyttänyt ymmärtävän. ”No mutta! Mehän olemme susia.”

Thelivna mietti hetken. ”Kuka sinä olet?”

”Minä olen susi. Muut sudet tuntevat minut.”

Thelivna mietti. Ilmeisesti kukaan haltia ei ollut antanut laumanjohtajalle nimeä. Nämä sudet eivät selvästikään liikkuneet heidän mailtaan.

”Mitä täällä oikein tapahtuu?” Frevelthan kysyi puolestaan.

”Me juhlimme”, susi sanoi.

”Miksi?” Frevelthan kysyi.

”Emme tiedä, miksi. Mutta me juhlimme.” Susi heilutti häntäänsä ja kallisti päätään toiseen suuntaan. ”Meillä on hauskaa.”

Thelivna mietti, miten sanoa tämän. ”Miten voisimme ymmärtää?”

”Ei tarvitse ymmärtää”, susi sanoi. ”Meillä on hauskaa.”

Frevelthan hymyili. Yllättäen hän nauroi, ehkä äänekkäämmin ja aidosti iloisemmin kuin Thelivna oli ikinä kuullut miehensä nauravan. Thelivna hymyili hänen ilolleen, ja oli tyytyväinen.

”Juuri niin!” susi sanoi. ”Meillä susilla on hauskaa. Nyt on juhlat! Toivottavasti teilläkin on hauskaa. Meillä susilla on hauskaa!”

***

Haltiapari koetti päästä juhlatunnelmaan. Se oli helppoa, mutta kummankin mielessä oli paljon kysymyksiä.

Thelivna tajusi, miksi kukaan ei ollut osannut selittää laakson eläinten käyttäytymistä. Ensiksikin hän olisi varmaan pystynyt kirjoittamaan sanat paperille, mutta ei uskonut, että kukaan todella uskoisi sitä. Mitähän tästäkin mahtaisi tulla, kun hän kirjoittaisi omaan päiväkirjaansa? ”Menimme metsään, ja siellä oli susien karnevaali?”

”Olen onnellinen, enkä tiedä miksi”, Frevelthan sanoi.

”Ja minä olen onnellinen, koska sinäkin olet”, Thelivna sanoi. ”Sethithven väitti, että kaikki laaksossa käyneet ovat löytäneet onnen omalla tavallaan. Toivoin, että löytäisit onnen, koska olet ollut niin pahalla päällä viime aikoina.”

”Ihanko totta? Olinko minä muka pahalla päällä? Anteeksi, en ajatellut...”

Thelivna hymyili. ”Sanoin sata ja kuusi kertaa, että sinun kannattaisi rentoutua. Mikään ei tuntunut auttavan...”

”Anna anteeksi, rakkaani, ystävä hyvä.” Frevelthan halasi Thelivnaa. ”Olen todellakin ollut... hieman surullinen viime aikoina, enkä ole antanut kauniille ajatuksillesi sijaa. Elämäni on ollut hieman liian kiireistä.”

He istahtivat kivelle, ja katselivat susien juhlimista. He näkivät susien tanssivan letkatanssia musiikin tahtiin, pidellen toistensa häntiä kevyesti hampaissaan. Eräs susi jonglöörasi taitavasti ja rennon oloisesti, pompottaen kolmea palloa kuonollaan.

”Entä löysitkö sinä onnellisen tunteesi?” Frevelthan kysyi.

”Totta kai. Tämä on todellakin ainutkertainen hetki, ja ainutlaatuinen paikka”, Thelivna sanoi.

Emme tiedä miksi, Frevelthan ajatteli suden sanoja. Mutta hauskaa heillä kuitenkin on. Minä halusin tietää miksi. Mutta jostain syystä minä en enää halua tietää, koska minun ei tarvitse. Ratkaisuhan on varmasti aivan yksinkertainen...

”Varsin omituinen asia, tämä susien karnevaali”, Frevelthan sanoi lopulta. Kauempana eräät sudet näyttivät tekevän kymmenen suden pyramidia, ja onnistuivat siinä hyvin. Pyramidin huipulla ollut susi pompotteli kahta palloa kuonollaan. Näytöstä katselleet sudet ulvoivat iloisesti.

”Jos minulta kysyt, täällä oleva taikalähde saa eläimet käyttäytymään älykkäästi. Mutta sudet ovat pohjimmiltaan yksinkertaisia eläimiä. Ne varmasti myös tietävät olevansa täällä turvassa taikuuden takia”, Thelivna sanoi.

Eräs susi jolkotti kepeästi ohi kovapaperisen ilmapallon naru tassuunsa sidottuna, ja pysähtyi hetkeksi heidän eteensä roikottaen kieltään. ”Hyvää karnevaalia”, se sanoi iloisesti.

Frevelthan hymyili sudelle, ja kääntyi taas Thelivnan puoleen. ”Tämä taikavuo on hyvää voimaa. En usko, että kukaan voisi loitsia täällä mitään pahaa. Kenties kukaan ei edes voi tehdä mitään pahaa täällä.”

”Niin voi olla. Ja lammen rannalla oleva kivirakennelma näyttää olevan taikuuden lähde.” Thelivna katseli rantaan päin ja näki kivipaadet mielessään lempeästi hehkuvina. Ne näyttivät luonnon muovaamilta, ja oli ilmeistä että kyseessä todella oli tasapainottunut, positiivisesti polarisoitunut purkauma, jota kautta Äärettömän voimat ilmenivät täällä. Hän tunsi jopa lämmintä kutinaa katsoessaan sinne päin, ja hänen ei tarvinnutkaan tutkia paikkaa tarkemmin; purkauma oli selkeästi hyvin voimakas.

”Mutta mistä nämä sudet tulivat? Miksi juuri karnevaali? Ja mistä tuo musiikki tulee?”

Thelivna hymyili. ”Haluatko edes tietää? Ja jos haluaisit, osaisitko kertoa kenellekään... oikealla tavalla?”

En, Frevelthan mietti. Miksi kertoa muille, kun he eivät ymmärrä sen yksinkertaisuutta? He kuulevat oudoista eläimistä, he kuulevat oudosta käytöksestä, joten he tekevät juuri sen mitä mekin teimme – he haluavat tutkia asioita. Mutta jos he tulevat tänne, he päätyvät samaan johtopäätökseen. Kukaan ei aluksi ymmärrä, että pohjimmiltaan tutkiminen on turhaa ja asia on aivan yksinkertainen.

Frevelthan katseli sutta, jonka kanssa he olivat keskustelleet aiemmin. Susi ulvoi onnellista sävelmää muiden kanssa, ja tanssi muiden joukossa. Lähistöllä toiset sudet kilpailivat siitä, kuka pystyi heittämään palloa tarkimmin.

Sudet pitivät hauskaa. Susien karnevaali oli ylimmillään. Se oli ainoa asia, mitä he ja sudet tiesivät tällä hetkellä. Se oli ainoa asia, joka merkitsi mitään.

***

”Mitä ihmettä me oikein sanomme muille?” Thelivna kysyi.

He kulkivat parantolan pihamaan nurmella kohti päärakennusta. Rakennuksen eteen pystytetyn kankaisen suojan alla Sethithven istui tuolissaan; hänen jalkansa näytti parantuneen hyvin ja hän näytti tekevän sitä mitä parhaiten taisi: hämmästyttävän potilaita tarinoillaan.

Frevelthan ei sanonut mitään vähään aikaan. ”En tiedä. Taikalähteestä voi kyllä sanoa yhtä jos toista, mutta kaikki muu on vaikeampaa pukea sanoiksi.” Frevelthan hymyili Thelivnalle. ”En usko että meistä oli paljoa apua, mutta ainakin tiedämme miksi kukaan ei voi tätä mysteeriä ratkaista...”

Thelivna hymyili. Kumpikin ymmärsi oikein hyvin.