Kaunokirjallisen työn esitys
Ties kuinka monetta kertaa tällä viikolla. Talsimassa pitkin tätä samaa katua, reppu selässä, toisessa kädessä punainen sateenvarjo, jossa on auringonkukkia. Taivaalta tippuu jotain märkää, rännänsukuista, asfaltti kiiltää, ihmiset kulkevat omia reittejään omilla asioillaan, katseet tiukasti eteenpäin suunnattuina. Vahingossakaan ei sovi vilkaista vastaantulijaa.
Ei siinä, taidan olla itsekin samanlainen...
Kaikki on harmaata. Tai mustaa. Katu, talot, ihmiset syysvaatteissaan. Yhtäkkiä sateenvarjo alkaa tuntua jollain tapaa sopimmattomalta. Liian räikeältä. Se on tarkoitettu suojaamaan keveiltä kesäkuuroilta sellaisena päivänä, jona auringonsäteet livahtavat pilvien raoista kujeilevina keijukaisina maalaamaan sateenkaaren taivaalle. Ei tällaiselta marraskuiselta räntäsateelta, loskasateelta, miltä lienee. Pitäisi varmaan ostaa musta sateenvarjo talven ajaksi. Jos raaskisi. Opiskelijan budjetilla ei turhia ostoksia tehdä.
Taas kulkemassa tätä samaa katua. Että siihen voi kyllästyä. Päivästä toiseen, samat talot, samat kaupat, samat hymyilevät naamat näyteikkunoissa. Liekö samat ihmisetkin kulkemassa katua pitkin. Voi hyvinkin olla, ja samasta muotista ne kuitenkin on tehty mustine takkeineen ja tylsine ilmeineen. Vain näyteikkunoissa nauretaan paikoilleen jähmettynyttä naurua, jolla ei tunnu olevan mitään tekemistä todellisuuden kanssa.
Samat liikennevalot, aina punaisella.
Autoletka ajaa ohi lokasuojat kurassa. Ruuhka-aika. Ei toivoakaan, että ehtisi juosta kadun yli huolimatta punaisesta ukosta, joka seistä jököttää apaattisena paikoillaan. Toiseen suuntaan on vihreä valo. Siinä ukossa on jo vähän eloakin, kädet heiluu reippaasti, \'tule tänne\'. Mikä ettei. Äkkiä tien yli ennen kuin tämäkin ukko lannistuu paikoilleen seisoskelemaan. Saapahan vähän vaihtelua rutiineihin. Vaikka sama räntä tälläkin kadulla sataa, samat ihmiset puolittain juoksee ohi.
Alkaa jo vähitellen ärsyttää. Mihin se on kirjoitettu, että marraskuun on oltava tällainen? Ettei auringonkukka voi kukkia marraskuussa?
Kadun varrella on pieni kahvila ja hetken mielijohteesta astun sinne sisään. Pullan tuoksu sekoittuu kahvin tuoksuun, leijuu vastaan herättäen hajuaistin talviunestaan, johon se oli jo vajoamassa.
Kuuma kaakao ja aleksanterinleivos. On elämässä jotain hyvääkin. Ikkunapöydästä on yleensä mukava tarkkailla ohikulkjoita, mutta tänään asetun istumaan mahdollisimman kauas ikkunasta, selkä sitä kohti. Ulkomaailman harmautta on saanut ihailla jo ihan kyllikseen.
Ei olekaan aikoihin tullut käytyä tässä kuppilassa. Viimeksi joskus viime keväänä, kun Tarun kanssa suunniteltiin interrailille lähtöä. Silloin ei juotu kaakaota, vaan hörpittiin limua kuin sienet. Siitäköhän se johtui, liiasta limun ostelusta, ettei kesällä sitten ollutkaan varoja mihinkään lähteä. Muutaman kuukauden kun touhusi luutun varressa niin sai sentään jotain pesämunaa talven varalle.
Nyt kyllä tekisi mieli lähteä jonnekin. Miltähän professorien naamat näyttäisi, jos yksi ahkerimmista ja parhaiten menestyvistä opiskelijoista ilmoittaisi lyövänsä hanskat naulaan tältä syksyltä, miksei keväältäkin, ja häipyvänsä... jonnekin etelään. Jonnekin missä ei sada räntää. Ihan minne vaan, oikeastaan. Mielenkiintoinen ajatus... Melkein tekisi mieli toteuttaa. Sitten voisi napata auringonkukat mukaan ja viedä ne aurinkoon.
Kukkiikohan jossain päin maailmaa oikeat auringonkukat tähän aikaan vuodesta?
Leivos on jo hävinnyt lautaseltaan kuin huomaamatta. Lautasella, murenoiden alla, on joitakin kukkien kuvia, ei auringokukkia kuitenkaan. Jotain kellokukkia, kuka niitä kaikkia tuntee. Nojaan pöytään ja tuijotan niitä, ajattelematta juuri mitään. Kunhan vain olen.
Kännykkä pärähtää soimaan, Vaaleanpunainen Pantteri hiippailee mieleen musiikin tahdissa. Naapuripöydän nainen laskee munkkinsa pöydälle ja pitkän penkomisen jälkeen löytää kännykkänsä kassistaan. Nytpähän tiedän, että sen nimi on Leena Oksanen. Jotenkin huvittaa miten ihmiset monesti puhuu suureen ääneen yksityisasioistaan kännykkään... Joskus sitä joutuu väkisin kuulemaan asioita, joita ei välttämättä välittäisi kuulla.
”Nii, nii... tätiä kattomassa... joo, ei siinä mitään, reväytti vaan nilkkansa jumppatunnilla... niinhän se on...”
Hymähdän hiljaa. Ei pitäisi tätien jumpata niin ahkeraan ettei paikat kestä.
Nostan katseeni lautasesta ja jään tuijottamaan vastapäistä seinää. Naisen ääni häipyy hiljalleen kuulumattomiin. Seinällä on taulu, kuva nuoresta tytöstä keinumassa voikukkaseppele päässään. Nauraa iloisesti, tuijottaa jonnekin ulos kuvasta. Melkein käännyn katsomaan taakseni, nähdäkseni mitä hän näkee. Mitä naurat, Mona Lisa? Vaika mikä sitä on nauraessa, kun on kesä ja kärpäset ympärillä. Se on kuin keiju, koko tyttö, pieni ja hento, ehkä se on yksi niistä auringonsäteistä viettämässä vapaapäivää. Ei tarvitse tänään maalata sateenkaaria taivaalle. Pikku päivänsäde. Lentänyt maailmaan siskojensa kanssa. Varo vain, ettet viivy liian pitkään, tulee yö, talvi, hämärä. Pimeä. Se ei ole hyväksi pienille päivänsäteille, senhän me kaikki tiedämme. Päivänsäteeksi eno minuakin joskus kutsui, mutta katso vaan miten käy kun pimenee... Kaamosmasennus iskee ennen aikojaan.
”Voiko nämä viedä pois?”
Myyjän ääni hätkähdyttää minut takaisin tähän maailmaan ja vilkaisen tyhjää kaakaokuppia ja lautasta edessäni. ”Joo, tietty...” Mitäpä minä niillä. Myyjä kerää kupin ja lautasen tarjottimelleen muiden astioiden seuraan.
Sinne meni kellokukat. Mitäköhän ne oikeastaan oli...
Kai tästä pitäisi lähteä. Leena Oksanen kuuluu pohtivan mitä ostaisi veljentytölle joululahjaksi. Tuska on kova, vaikka jouluun on vielä reilusti yli kuukausi.
Nousen ylös ja yhtäkkiä alkaa naurattaa ilman sen kummempaa syytä. Tädit käy jumppatunneilla, tenttejä kasaantuu, räntää sataa, veljentytöille pitää ostaa joululahjoja. Sitä se elämä kai on. Ihmeellisiä asioita sattuu aika harvoin, paljon harvemmin kuin saippuasarjoissa. Enimmältä osin elämä on pelkkää arkea. Hyvä kai se vaan on. Jos joka päivä tapahtuisi jotain suurta ja ihmeellistä, eiköhän se menettäisi hohtoaan aika pahasti. Laskusuhdanteita sattuu aina silloin tällöin... kaikki vaan junnaa paikoillaan. Ja sitten, edes oveen koputtamatta, tulee jokin piristysruiske. Eikä senkään ihmeellinen tarvitse olla, muutaman minuutti keinussa kesäpäivänä tai sitten... Katse osuu auringonkukka-sateenvarjoon ja hymynpoikanen nykii uudestaan suupielessä.
Sateenvarjo kädessä astun ulos kahvilasta ja vilkaisen ympärilleni. Hyvä. Räntäsade on lakannut... Hymynpoikanen pyrkii kovasti kasvamaan isommaksi, mutta pidän sen vielä hallinassa. Eno taisi erehtyä, en minä mikään päivänsäde ole... Juuri nyt tuntuu olo aika menninkäismäiseltä.
Lähden kulkemaan katua pitkin ja avaan sateenvarjoni vapauttaen auringonkukat täyteen loistoonsa. Ei kai sitä missään kielletty ole kulkemasta sateenvarjo auki vaikkei sataisikaan. Vastaan tulevan pojan katse pysähtyy kirkkaisiin kukkiin ja hetken se näyttää aika hämmentyneeltä. Katson sitä suoraan silmiin ja päästän hymynpoikasen kahleistaan. Se kääntää katseensa äkkiä sivuun, mutta liian myöhään. Kiinni itse teosta. Ehdinpäs nähdä pienen hymykuopan poskella.
Työn tiedot
Auringonkukkia
Tuuli
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 879 sanaa» Työ lisätty: 04.03 - 2007» Kommentoitu: 5 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 1 kerta(a)
Tietoa työstä:
Heh. Satuin löytämään tämän pikku tarinan jonka kirjoittelin joskus... pari vuotta sitten, varmaankin. Ja ajattelinpa lisätä tänne.
Kommentit
Kuurankukka
18:48 // 04.03 - 2007
Hurmaannuin. Luin hieman alkua, ja oli pakko vain jatkaa lukemista. Loppu ikäänkuin laukaisee tilanteen. Hymyn etsimisessä tässä on kyse, siltä minusta tuntuu. Erittäin hurmaava tuotos!
GemineWings
17:26 // 07.03 - 2007
Mukavaa, kun kirjoitetaan novelleja tällaisista arkisista pienistä iloistakin. :)
Todellakin mukavaa, kun loppu tässä oli tuollainen mielenkiintoa herättävän onnellinen. Keskitienoon ylitse kerronta oli masentavaa marraskuun kuvailua ja synkkää harmautta, tehokasta lopetukseen ottaa lopulta esiin arkisuuden huvittavuus sekä pojan hämmentynyt katse.
Pidin kerronnasta. Tunnelma oli hyvin saatu harmaaksi, kuitenkaan ilman dramaattista kiukuttelua. Lähinnä tuollaista neutraalia surkeusasennetta, pidän kovasti. Osasin hyvin samaistua.
Tuo sateenvarjo oli tässä novellissa mukavan herttainen yksityiskohta. :)
homppa
22:58 // 09.03 - 2007
oli kyllä kaunis ja hyvi kirjoitetu tarina...jollain tavalla ja kaikesta arkisuudestaan huolimatta, tai ehkä juuri siksi, todella mielenkiintoinen...lisäksi on aina hauska huomata muiden ihmisten kirjoituksissa samoja ajatuksia ja sanamuotoja kuin omissaan...saa tuntemaan, että ehkä ihmiset eivät olekaan niin vitun harmaita ja tylsiä ja kurttunaamaisia....
virheen löysin vaikka mitäpä niistä..."tuikottamaan" k->j
:)
cillana
17:18 // 16.02 - 2008
Tää piristi päivää. Alku oli juuri sellaiseta masentuneen harmaan kuvailemista. Tuli vähän sellanen "älä muuta sano"- olo, mutta jotenkin kiva kun päähenkilö sitten yhtäkkiä piristyykin kaiken tämän ankeuden keskelläkin, antaa meille muillekin vähän toivoa. Hurmaava pieni tekstinpätkä, tosissaan :)
eniale
22:11 // 17.02 - 2008
"Nousen ylös ja yhtäkkiä alkaa naurattaa ilman sen kummempaa syytä."
Ihanaa :) Tuli iloinen olo, sellainen että maailma on sittenkin hyvä muuallakin kuin minun mielikuvituksessani ja että ihmiset eivät ole pohjimmiltaan pahantahtoisia. Ihan noin konkreettisesti: yhtäkkinen ilman syytä nauraminen on aika hassua,se vaan purskahtaa ulos eikä sitä juurikaan voi pysäyttää. Sopivin kuvaus tälle tekstille on juuri hurmaava, kuten edellinenkin kommentoija on sanonut.
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!