Kaunokirjallisen työn esitys
Vihdoin kotona
Tulin rappukäytävästä huoneistoon sisään ja otin postiluukun alta päivän lehden kainaloon. Varmaan jokin mainoskampanja, ei minulle koskaan ole tullut Hesaria. Pomo ei ollut tänään kovin hyvällä tuulella töissä ja minäkin olin täysin kuitti kuunneltuani sen valituksia. Hoh hoh, ei oikein jaksanut mikään nyt kiinnostaa. Viskasin farkkuni pyykkikoriin ja heittäydyin nojatuoliin. Mieluummin olisin kyllä rötkähtänyt sohvalle, niin kuin tavallisesti, mutta sitä en ehtinyt tarkemmin ajatella, kun jo nukahdin.
Kun päivällä nukkuu liian kauan, sitä tulee helposti semmoinen tyhmä olo. Avasin jääkaapin ottaakseni sieltä mehua, jonka ajattelin voivan virkistää. Kaapissa ei kuitenkaan ollut mehua, vaan maitoa ja olutta, joita en kumpaakaan tavallisesti käytä. Valitsin maidon. Aloin juodessani pohtia, miksi jääkaapissani yleensäkään oli maitoa ja olutta, mistä ne sinne olivat kävelleet? Sitä paitsi lasikin josta join, oli aivan erilainen kuin ne lasit, joita omaan astiastooni kuului. Poskiani alkoi kuumottaa, keittiön seinätkin olivat oranssit, vaikka ne juuri keväällä oli remontin yhteydessä maalattu valkoisiksi. Menin takaisin olohuoneeseen ja ymmärsin syyn siihen, miksi olin nukkunut nojatuolissa: olohuoneessa ei ollut sohvaa!
Kesken näiden sekavien mietteideni ja havaintojeni tajusin, että ulko-oven lukossa rapisi avain. Asuntoon oli tulossa joku. Kuuntelin paikoilleni nauliintuneena kuinka avainta kierrettiin. Oveen ei ollut suoraa näköyhteyttä, mutta kun kuulin oven läiskähtävän kiinni tajusin, että se joku oli jo sisällä. Hyökkäsin keittiöön ja suoraan tiskialtaan alla olevaan parikaappiin. Jotenkin onnistuin änkeämään itseni viemäriputkien alle ja vetämään ovet kiinni, tai no jäivät ne hieman raolleen. Koska keittiöön ei ollut kulkua muuta kuin olohuoneen kautta, tiesin ettei se joku ollut voinut nähdä minua. Olisin kuitenkin hämmästynyt, ellei aiheuttamani kolina olisi herättänyt hänen huomiotaan. Kuulinkin askelet, jotka hätäisesti astelivat keittiöön ja pysähtyivät ihmettelemään. Pidätin hengitystä. Hetki tuntui iäisyydeltä ja se olisi varmaan kestänyt vielä kauemmin, ellei veto olisi alkanut lyödä avointa ikkunaa. Askeleet menivät ikkunan luo ja se joku sulki sen. Vedin syvään henkeä helpotuksesta, mitä sain heti katua, aivan nenäni alla oli mädäntyvä roskis! Huomasin sen vasta nyt pahimman jännityksen lauettua.
Keittiössä alkoi keittiölle luontainen toiminta. Jostain vasemmalta pääni yltä alkoi kuulua käristyvän lihan ääni. Raajani alkoivat puutua, eikä oloani yhtään helpottanut se, että roskiksenpuoleinen ovi yhtäkkiä repäistiin auki. Ennen kun ehdin edes pelästyä, ovi painettiin kiinni ja naamalleni lensi raa´alta lihalta haiseva paperi. Ovi ei kuitenkaan jäänyt lukitusnipsun varaan kuin hetkeksi, vaan aukesi taas aavistuksen raolleen. Ovi survaistiin vihaisesti uudestaan kiinni, mutta koska pääni edelleen oli roskasangon ja kaapin takaseinän välissä esteenä, ei ovi taaskaan pysynyt kiinni. Tästäkös oven toisella puolella riemastuttiin ja alkoi armoton venkutus. Pääni pomppi kuin tennispallo, kunnes vihdoin onnistuin kääntämään sitä sivuttaisasentoon siten, että tilaa jäi juuri riittävästi ovelle pysyä kiinni. Takaraivoni ja leukani olivat aivan turtana, mutta ymmärsin pian, etten ollut haavoittunut, vaikka tunsin veren hajun. Haju tuli lihan käärepaperista.
Päättelin, ettei minun olisi kovinkaan terveellistä enää oleilla tässä kaapissa. Sitä paitsi, hittoako minä täällä piileskelin kuin rikollinen. Tein ratkaisun, jonka seurauksia en jaksanut enkä halunnutkaan punnita. Mahtipontisesti työnsin ovet edestäni auki ja luikertelin keittiön lattialle. Pimeyteen tottuneita silmiäni häikäisi ja koko ruumiini oli niin jäykkä, etten aluksi kyennyt tekemään tai havaitsemaan mitään. Kun vihdoin pääsin jaloilleni, huomasin hämmästyksekseni ettei keittiössä ollutkaan ketään. Olisin varmaan tässä vaiheessa lopultakin seonnut, mutta en ehtinyt ennen kuin tajuntaani tunki vessanvetämisen ääni. Ovi kävi ja kuulin keittiötä lähestyvät askelet.
Minut valtasi taas paniikki, enhän minä tähän voinut jäädä tollottelemaan. Keittiön nurkassa oli isokokoinen keinutuoli. Heittäydyin sen taakse juuri viime tipassa. Uudessa piilopaikassa oli edelliseen nähden valtavia etuisuuksia. Paremman asennon lisäksi pystyin varovasti kurkistelemalla nyt myös näkemään mitä keittiössä tapahtui, eikä tarvinnut turvata pelkkään kuulohavaintoon. Se joku muuttui kolmissakymmenissä olevaksi naiseksi. Hän astui roskiskaapin luo, jonka ovet tietysti olin jättänyt selälleen.
- No jo nyt on kumma! hän sanoi ja paukautti ovet kiinni.
Hän jäi vielä tuijottamaan niitä vihaisesti, mikä tuntui tepsivän, enää ne eivät auenneet!
Kun nainen oli syönyt, hän poistui keittiöstä. Vähään aikaan en kuullut asunnosta minkäänlaisia ääniä ja päättelin, että minun olisi turvallista lähteä. Hiippailin varovasti olohuoneeseen ja annoin katseeni liukua sen läpi. Ei ketään missään... Paitsi parvekkeella! Siellä nainen seisoi tupakkaa poltellen. Pujahdin vikkelästi parvekkeenoven sivussa roikkuvan verhon suojaan. Tiesin, että tämän oli jäätävä vain hetkelliseksi piiloksi, sillä verho ei ulottunut kovinkaan matalalle ja alavartaloni jäi näkyviin. Puhelin alkoi soida, naiselta oli jäänyt kännykkä sisälle. Nainen tumppasi hätäisesti savukkeen ja ryntäsi sisään parvekkeelta. Minä yritin alavartaloineni olla kuin en olisikaan ja taisin onnistua siinä aika hyvin. Nainen vain ryntäsi ohitseni, huomaamatta mitään.
Nainen jäi puhumaan makuuhuoneeseen tai ehkä eteiseen, ja tajusin, että nyt oli tilaisuuteni ja kenties ainoa mahdollisuuteni siirtyä paljastamatta itseäni. Tulin pois verhon takaa ja tarkastelin huonetta. Äkkiseltään en kuitenkaan keksinyt luotettavaa piilopaikkaa. Ja kun samassa alkoi kuulua puhelun lopetteluun viittaavia äänenpainoja tiesin, ettei ollut enää aikaa. Minulle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin hyökätä parvekkeelle. Kyyristyin ikkunan alle niin, ettei minua sisäpuolelta voinut huomata. Muutaman jäätävän hetken kuuntelin, kuinka nainen lähestyi parveketta. Oliko hän tulossa uudelleen ulos? Jännitys laukesi, kun kuulin parvekkeen oven narahtavan kiinni. Nainen oli sulkenut oven. Hetken hengitettyäni minulle kuitenkin arki taas valkeni. Olin kerrostalon seitsemännen kerroksen parvekkeella, jonka ovi oli lukittu sisältäpäin. Kurkistin sivusta kaiteen yli. Hämmästys oli suuri nähdessäni tämän parvekkeen alla omani. Olinkin siis kahdeksannessa kerroksessa naapurini luona, enkä suinkaan seitsemännessä kotonani. Miten ihmeessä oli mahdollista, että avaimeni olivat sopineet tämän asunnon ulko-oveen?
Mutta nyt oli sentään helppo juttu päästä takaisin kotiin. Hitaasti ja hieman vapisevin jaloin, hivuttauduin parvekkeen kaiteen yli. Pidin käsilläni tiukasti kiinni ja varoin katsomasta alas. Seisoin kaiteen ulkopuolella ammottavan tyhjyyden yllä. Ja pahin oli vielä edessä: pitäisi pudottautua käsien varaan roikkumaan kaiteesta. Laskeuduin ensin kyykkyyn, jotta käsille tuleva rasitus pudotuksesta olisi mahdollisimman pieni. Sitten päästin jalat roikkumaan ja rimpuilin niillä tuntumaa alla olevan oman parvekkeeni kaiteesta. Mutta etäisyys oli toivottomasti liian pitkä. Ei auttanut, vaikka ojensin nilkkani kuinka suoriksi. Siinä sitä killuin vapaasti käsieni varassa.
En todellakaan tiennyt, miten olisin päässyt pinteestä. Joka tapauksessa uskon, ettei alaspäin vilkaiseminen ollut kaikkein järkevintä. Käteni olivat jo muutenkin väsyneet, ja ote kaiteesta lipesi heti. Putosin rimpuillen, ja kuin ihmeen kaupalla sain otteen oman parvekkeeni lattian reunasta. Kaiteen alle jäi juuri riittävä rako. Taas jäin roikkumaan taivaan ja maan välille ja ajattelin, että päätyisin kohta niihin kumpaankin, tosin käänteisessä järjestyksessä. Sekään seikka, että olin nyt kerrosta alempana kuin äsken, ei paljon lohduttanut. Heiluin siinä ja tunsin etten kauaa jaksaisi roikkua jo valmiiksi väsyneiden käsivarsieni varassa . Tilanteessani minun oli hyvin vaikea uskoa vanhaan sanontaan "ei hätä ole tämän näköinen". Sain kuitenkin huomata vanhan kansan suuren viisauden. Roikuinhan niin paljon alempana pitäessäni kiinni lattianraosta, enkä kuten äsken kaiteen päältä, että minun tarvitsi vain nostaa jalkani alemman parvekkeen kaiteen yli ja pudottautua. Muksahdin parvekkeelle, huh.
Päätin, etten kyllä enää lisää vaarantaisi henkeäni. Aloin sen enempiä ajattelematta koputella ikkunaruutua. Pian asukas tulikin avaamaan oven.
- Jaahah, ikkunanpesijä? asukas sanoi iloisesti.
Olin täysin häkeltynyt.
- Mutta missäs vehkeet ovat? hän kysyi katsellessaan hieman hämmästyneen näköisenä minua seisomassa tyhjällä parvekkeella.
- Öööh... Ne taisivat jäädä alas...
Astuin ovesta huoneiston puolelle. Tuntuipa harvinaisen mukavalta päästä sisätiloihin! Asukas oli yhä parvekkeella ja hänen kasvoillaan oli yhä hämmästyneempi ilme.
- Mutta milläs sinä oikeen pääsit tänne ylös? Missäs nosturiauto on?
Väistin miehen katsetta.
- Lähtivät jo... Jättivät minut tänne, mutisin ja lähdin kävelemään ulko-ovelle. Rappukäytävään kuulin vielä pikkupojan äänen kysyvän:
- Miksei sillä ollut housuja ollenkaan?
Puhaltelin hetken porraskäytävässä, ennen kuin aloin ymmärtää mitä poika oli sanonut. Käänsin hitaasti katseeni jalkoihin, ja niinhän se oli! Karvaiset kinttuni ne siinä olivat paljaina. Aivoni alkoivat kuumeisesti kelata. Olin tosiaan ennen nukahtamistani yläkerran naapurin nojatuoliin käynyt heittämässä farkkuni pyykkiin. Minua oli siinäkin vaiheessa häirinnyt jokin, mutta olin ollut jo niin nukahtamaisillani, etten ollut ymmärtänyt mitä vikaa pyykkikorissa oli. Nyt pystyin selvästi näkemään kasan päällimmäisenä lojuvat rintaliivit.
Suoraan edessäni oleva ovi alkoi aueta. Vilkaisin nopeasti postiluukkua: Hakala. Kylmät hikipisarat helmeilivät otsallani. Mies alushoususillaan porraskäytävässä, vanharouva saisi varmaan sydänkohtauksen! En halunnut sivullisten joutuvan kärsimään tästä jutusta enää enempää. Tiesin naisen sydämen olevan heikko, olin kerran kotiin tullessani nähnyt, kuinka häntä vietiin ambulanssiin. Seisoin siinä vain kivettyneenä. Näin oven avautuvan kuin hidastettuna. Juuri ennen katsekontaktin syntymistä ulos pyrkivän rouvan kanssa, päässäni välähti ja olin taas reaaliajassa. Syöksyin hissiin, joka onneksi sattui olemaan kohdalla. Nostin käsillä itseni kaiteiden varaan irti lattiasta. Hissi oli sellaista vanhaa mallia, jossa valot sammuvat, kun lattiaan ei kohdistu painoa. Nostin jalat hissin kaiteille ja istuin eräänlaisessa haara-asennossa, nojaten selkääni takaseinään. Katselin rouvaa, joka oli tullut ovesta ulos ja lukitsi sitä juuri takalukkoon.
Taas kerran sain huomata saattaneeni itseni vaikeaan jamaan: tietysti täti olisi tulossa hissiin. Kuulin sydämeni jyskytyksen ikään kuin hissin ontto akustiikka olisi kertaillut sen lyöntejä. Rouva laittoi avaimet käsilaukkuunsa, sulki soljen ja asteli hissille. Hän painoi nappia ja jäi odottamaan. Taskusta löytyi kurkkupastilli, joka sujahti suuhun. Minä en voinut kuin katsella, milloin rouva ymmärtäisi hissin olevan paikalla. Vihdoin hän ojensikin kättään kohti ovenkahvaa. Suljin silmäni ja pääni kyyristyi vaistomaisesti kuin iskua odottaen. Ovi kolahti, mutta ei auennutkaan! Hissi oli nytkähtänyt liikkeelle juuri ennen kuin rouva oli nykäissyt ovea. Joku oli jossain alemmassa kerroksessa tilannut sen.
Nyt minuun tuli liikettä tai siis ei kyllä tullut. Jalkani olivat juuttuneet kaiteiden väliin enkä pystynyt hievahtamaankaan. Hissi ohitti viidennen kerroksen ja se saattaisi pysähtyä koska tahansa. Kiskoin ja kiemurtelin, mutten millään saanut jalkojani irti. Miten ihmeessä olin mahtunut änkeämään ne näin kapeisiin rakoihin? Neljäs kerros. Siihenkään hissi ei onneksi vielä pysähtynyt. Riuhdoin ja rimpuilin, mutta ei auttanut. Jalkani pysyivät jumissa. Kolmannenkin kerroksen ikkuna vilahti ohi ja aloin uupua. Mitä tässä enää olisi tehtävissä? Lopetin kiemurtelemisen ja istuin vaan. Kun oli päästy jo toisenkin kerroksen ohi, päätin vielä kerran yrittää. Aivan rauhallisesti, ilman minkään näköistä paniikkia yritin oikeaa jalkaa irti. Se lähtikin, ja kun valot syttyivät hissiin jalkani osuessa lattiaan, pelästyin niin paljon, etten edes tiedä miten sain vasemman jalan irti.
Hissi ohitti jo ensimmäistä kerrosta, enkä ehtinyt vapautumistani sen enempää ihmetellä. Pohjakerros lähestyi vääjäämättömästi ja siellä odottaisi joku. Ja hississä olin minä, alushoususillani. Katsoin villisti ympärilleni, neljä seinää, ei mitään. Epätoivossani vilkaisin vielä kattoon, hätäluukku! Hyppäsin hissin kaiteille ja työnsin luukkua ylöspäin. Se ei auennut. Pohjakerroksen hissinikkuna tuli jo näkyviin. Mutta koska hissi oli taas pimeänä, minun seistessä kaiteilla, minua ei voitu ulkopuolelta nähdä. Käsikopelolla löysin jonkinlaisen lukitusvivun luukun reunasta. Onnistuin avaamaan luukun ja hivuttautumaan luukusta hissin katolle samalla, kun joku jo avasi hissin oven. Hän ei ehtinyt nähdä minua, mutta luukku jäi auki, en saanut sitä suljettua. Valo loisti aukon kautta piilopaikkaani hissin katolle. Keräsin rohkeuteni ja katsoin varovasti luukusta hissiin. Näin kaljuna kiiltävän sileän päälaen. Teki mieli kurkottaa kädellä ja tunnustella varovasti sormenpäällä. En ollut ikinä nähnyt kaljua tällä tavalla lintuperspektiivistä. Mies rykäisi hississä ja herätti minut ajatuksistani. Hyvin varovasti ja hiljaa käänsin luukun kiinni.
Hissin koneisto surrasi tasaisesti ja verkkaisesti kori liikkui ylöspäin. Tunsin oloni aika turvalliseksi siinä istuessani vuosikymmenten pölyssä. Mietin, että jos joku pölyallerginen joskus tulisi tänne niin hän varmasti tukehtuisi. Mutta mitäpä kellään sairaalla ihmisellä tänne asiaa olisi, mitäpä terveelläkään? Itse asiassa täytyi ehkä olla aika kipeä täällä istuakseen ja vielä tunteakseen olonsa turvalliseksi. Koneisto senkun edelleen kelasi ylöspäin, alettiin olla jo ylimmissä kerroksissa. Vauhti pysyi tasaisena ja aloin hieman huolestua, vaikken ylös katsellessani pystynytkään näkemään muuta kuin pimeyttä. Aavistukset kuitenkin olivat mielessäni. Taas ohitettiin jokin kerros ja hissikuilun tumma katto alkoi pikkuhiljaa erottua. Ylimmän porrastasanteen ikkuna välähti ja katto lähestyi nopeasti. Mielessäni kävi kuva siitä, kuinka liiskaantuisin kuilun kattoon, johon jäännökseni liimautuisivat. Minua ei ikinä löydettäisi, minusta tulisi hissikuilun kummitus, eikä kirousta pystyisi murtamaan.
Hissin vauhti hiljeni, mutta katto oli jo niin lähellä, että minusta tuntui, että kurkottamalla olisin pystynyt koskettamaan sitä. Muistin kuinka isä oli minua joskus nostanut, kun olin pikkupoika ja sanonut:
- Ohoh, oletpa sinä iso. Yletyt käsillä kattoon!
Vatsassa oli kihertänyt pelonsekainen jännitys. Nytkin pelotti, kun katto läheni. Mutta onneksi hissin vauhti hiljeni ja pysähtyi. Hissikuilun seinässä oli huoltoluukku, joka epäilemättä veisi hissin konehuoneeseen. Huomasin ihme kyllä luukun aukeavan kahvasta vetämällä. No, miksipä se olisikaan ollut lukossa, kuka tänne olisi päässyt?
Konehuone oli pimeä ja koneistosta lähtevä meteli oli hirveä. Aloin etsiä valokatkaisijaa pilkkopimeässä. Yllättävän helposti se löytyikin ja sain valot päälle. Konehuoneen lattiapinta oli hieman hissikuilua laajempi, koneisto yksinään peitti hissikuilunpäällisen osan lähes kokonaan. Seinänvieriä näytti pääsevän kiertämään huoneen ympäri ja toisella reunalla nousi kapeat teräsportaat itse koneistolle. Meteli oli vaihteeksi vaiennut ja saatoin kuulla omat ajatukseni. Huoneen toisella sivulla näin oven. Menin oven luokse ja kokeilin kahvaa. Se ei auennut. Ei aina voinut olla yhtä hyvä säkä. Toivoin oven olevan vain jumissa vai meninköhän vaan paniikkiin. Aloin voimakkaasti ryskyttää ovea, mutta ei se auennut, ei antanut edes yhtään periksi, vaan pysyi lukittuna. Liian helppoahan tämä taas muuten olisi ollutkin. Mutta en antanut periksi. Otin vauhtia ja taklasin ovea olkapää edellä. Kuulin rusahduksen. Mutta kun olkapäätäni samassa alkoi vimmatusti jomottaa, ymmärsin etten ollut onnistunut murtamaan ainakaan ovea.
Istahdin lattialle miettimään. Missään tapauksessa en poistuisi huoneesta samaa kautta kuin tänne olin tullut, hissin katon kautta. Jäi siis vain ovi. Vastapäisellä seinällä roikkui tikapuut. Niille en keksinyt mitään järkevää käyttöä, vaikka kauan mietin. Tikkaiden vieressä seinällä oli sininen peltikaappi, jota en vielä ollut tutkinut. Avasin kylmän metallioven. Työkalukaappi. Samassa hissin koneisto aloitti taas armottoman metelinsä. Pitikö ihmisten juuri nyt käyttää hissiä? Metelin vuoksi ajatukseni eivät olleet kovin selkeitä ja pelkäsin, että minusta tässä desibelikylvyssä tulisi kuuro. Otin kaapista ripeästi suurimman työkalun, joka käteen sattui. Se oli reilusti yli puolimetrinen jakoavain tai vastaava. Aloin hakata sillä oven lukkoa kaikin voimin. Vipuvarsi heilui ja kertasi lihastyöni vaikutuksen, näin kuinka metalliovi alkoi painua lommolle. Koneiston mölinän takia en edes kuullut hakkauksen aiheuttamaa kolinaa. Tunne oli epätodellinen ja meteli syvensi huumausta. Ovi kolhiintui lisää ja kohta lukon kiinnitys alkoi pettää. Raivo jolla hakkasin tuotti tulosta ja sain lyödä viimeisen iskun. Ovi lensi auki ja niin lensi jakoavainkin käsistäni ulos katolle, kun ei kohdannutkaan odotettua vastusta. Raikas tuuli puhalsi ja kuivasi hikisiä kasvojani.
Aloin kierrellä kerrostalon autiolla katolla. Pitäisi keksiä jotain. Kurkistelin välillä katonreunojen yli, vaikka huimasi. Kummassakaan päätyseinässä ei ollut mitään. Pitkällä seinällä oli toisella asuntojen parvekkeet, toisella mattojentuuletusparvekkeet. Kyllähän minä nämä asiat ennestäänkin kotitalostani tiesin, mutta ylhäältäpäin näytti erilaiselta. Kävelin ympäri kattoa ja mietin. Muistin mattoparvekkeiden läpi kulkevat hätätikkaat. Menin taas kurkistelemaan reunan yli, vain todetakseni, etteivät ne jatkuneet ylös asti. Jotenkin olisi päästävä alas. Silloin muistin hissin konehuoneen tikkaat. Heitin ensin tähän asti mukana kulkeneen jakoavaimen ylimmälle mattoparvekkeelle ja kävin sitten hakemassa tikapuut. Eikä ollut homma eikä mikään asetelle niitä katon räystästä vasten nojalleen, niin että ne päätyivät ylimmälle mattoparvekkeelle. Sitten vaan kiipesin niitä alas.
Ajattelin, ettei kannattaisi mennä rappukäytävään kalsarisillani ja päätin jatkaa vielä kerrosta alemmas hätätikkaita. Olin jo avaamassa porraskäytävään vievää ovea, kun muistin jakoavaimen, joka lojui ylimmällä parvekkeella. Tarvitsisin työkalua vielä, kun hakisin farkkuni takaisin. Kiipesin hätätikkaita ylimmälle parvekkeelle. Olin juuri noukkimassa jakoavainta lattialta, kun ovi kolahti auki. Heittäydyin kyykkyyn parvekkeen perimmäiseen nurkkaan ja koetin tekeytyä mahdollisimman pieneksi. Ovesta ilmestyi rullalle kääritty matto. Mummo kantoi mattoa edessään pystyasennossa, eikä tainnut pahemmin sen takaa nähdä eteensä. Mattotelineen kuminaa säesti mummon mutina, hänen käveltyään telinettä päin:
- Hupsista, jaahah, hän höpötti ja heitti maton telineelle.
Ketterä mummo, matto ei näyttänyt kevyeltä! Sitten hän kääntyi ympäri sulkeakseen auki jääneen oven. Hänen ollessa selin minä ehdin pujahtaa telineellä olevan maton väliin piiloon.
Mahduin juuri ja juuri olemaan siinä maton välissä. Sitten alkoi tamppaus. Ensimmäiset iskut tulivat suoraan naamalle ja tuntuivat maton läpikin kipeiltä. Tilaa ei ollut riittävästi, jotta olisin voinut kääntää hakkaukselle selkäni, joten sain tyytyä kääntämään toisen poskeni. Tomupilvi ympärilläni oli sakea ja tuli pakottava tarve yskiä. Tamppaus taukosi ja pääsin viimeinkin kääntymään niin, että ainakin naamavärkki varjeltuisi. Kohta iskut alkoivat taas sadella ja minä mielessäni sadatella. Iskut kun tulivat taas naamalle mummon vaihdettua puolta! Yskänpuuska tuli yllättäen, enkä kyennyt hillitsemään sitä. Mummo lopetti köhän kuultuaan.
- Täytyy käydä ottamassa astmalääke. Se nyt puuttuisi, että parvekkeelle raittiiseen ilmaan kuolisi! Miten se pöly voikin noin ...
Loppu jäi kuulematta, kun höpinä hävisi rappukäytävään.
Tulin pois maton alta. Otin parvekkeen lattialta jakoavaimen ja menin rappukäytävään. Juoksin kerrosta alemmaksi, sen asunnon oven eteen, mihin housuni olin jättänyt. Olin juuri kohottamassa jakoavainta ensimmäiseen iskuun murtaakseni oven, kun kuulin takaani aukeavan oven äänen. Taas joku availi ovia sopimattomaan aikaan ja vieläpä selustan puolella. Varmaan taas joku vanha kavala naishenkilö! Niitähän tällaisessa 20-luvun kerrostalossa riitti. Aloin saada ahdistelusta tarpeekseni. Aloin muina miehinä räpeltää lukkoa oman asuntoni avaimella. Ajattelin, että olisin siinä avaavinani ovea ja toivoin, että naapuri menisi ohi vaan. Siinä pyöritellessäni avainta lukossa, ovi yhtäkkiä aukesi. Luulin ensin, että joku oli avannut sen sisältäpäin, mutta eteisessä ei näkynyt ketään. Vanha kulunut lukko siis aukesi väärän lukon avaimella. Tämähän selvitti senkin, että olin jo aikaisemmin päivällä päätynyt tähän väärään huoneistoon omilla avaimillani! Astuin ripeästi asuntoon ja suljin oven perässäni.
Menin suoraan kylpyhuoneeseen, joka onneksi sijaitsi suoraan eteisen vieressä. Avasin pyykkikorin ja siinähän farkkuni lojuivat. Vedettyäni housut jalkaan, kuulin takaani rykimistä. Käännyin ympäri. Siinä oli sama nainen, jota olin aikaisemmin tässä asunnossa piileskellyt. Katselimme toisiamme muutaman sekunnin.
- Minä tulin... Sitä putkijuttua remontoimaan, keksin ja aloin sovitella jakoavainta käsienpesualtaan alla olevien putkien liitoksiin.
- Ei minulla kyllä mikään putki ole tukossa, mitä ihmeen putkijuttua? Nainen häkeltyi.
Vääntelin hermostuneesti jakoavainta ja mietin kuumeisesti mitä seuraavaksi sanoisin. Silloin räjähti! Vettä suihkusi ja koko kylpyhuone oli hetkessä sen vallassa, onneksi kylmää eikä kuumaa, olisi palettu.
-Kyllä täällä minun mielestäni on vuoto, huusin vesisuihkun yli. Yritin epätoivoisesti ruuvailla liitosta takaisin kiinni.
- Olisiko sinulla ideaalisidettä? Huusin hieman paniikissa.
Nainen katsoi minua ihmeissään, mutta avasi lääkekaapin ja ojensi pian rullan. Aloin kietoa sidettä ja sainkin pian vuodon tyrehtymään.
- Siinä olisi nyt välttämätön ensiapu annettu. Ei ideaali, mutta pitäisi sen pitää vuoto ensi alkuun tukkeessa, sopersin. Pyrkikää välttämään tämän illan aikana veden käyttöä. Soittakaa sitten huomenna isännöitsijälle tai talonmiehelle ja käskekää kutsumaan putkimies.
- Jaahah... Mutta... Tehän olette putkimies?
- Kyllä, kyllä, meidän firmasta saa aina luotettavaa palvelua... Nyt on vaan työaika loppu... Eihän katsokaas näin kesäaikana työnantajilla ole ylityökorvauksiin varaa.
Sanojeni vakuudeksi vilkaisin kelloa. Se näytti 20.48.
- Meillä on jo muutenkin pitkät työpäivät, kauhea prässi jatkuvasti, jatkoin.
Jätin tyrmistyneen naisen seisomaan suu auki, kun häivyin hissiin. Vähän ilkeä temppu, mutta mitä olisi pitänyt tehdä?
Astuin hissistä ulos. Ennen kuin kiersin avainta lukossa, tarkistin mitä postiluukussa luki.
Vihdoinkin olin kotona!
Tulin rappukäytävästä huoneistoon sisään ja otin postiluukun alta päivän lehden kainaloon. Varmaan jokin mainoskampanja, ei minulle koskaan ole tullut Hesaria. Pomo ei ollut tänään kovin hyvällä tuulella töissä ja minäkin olin täysin kuitti kuunneltuani sen valituksia. Hoh hoh, ei oikein jaksanut mikään nyt kiinnostaa. Viskasin farkkuni pyykkikoriin ja heittäydyin nojatuoliin. Mieluummin olisin kyllä rötkähtänyt sohvalle, niin kuin tavallisesti, mutta sitä en ehtinyt tarkemmin ajatella, kun jo nukahdin.
Kun päivällä nukkuu liian kauan, sitä tulee helposti semmoinen tyhmä olo. Avasin jääkaapin ottaakseni sieltä mehua, jonka ajattelin voivan virkistää. Kaapissa ei kuitenkaan ollut mehua, vaan maitoa ja olutta, joita en kumpaakaan tavallisesti käytä. Valitsin maidon. Aloin juodessani pohtia, miksi jääkaapissani yleensäkään oli maitoa ja olutta, mistä ne sinne olivat kävelleet? Sitä paitsi lasikin josta join, oli aivan erilainen kuin ne lasit, joita omaan astiastooni kuului. Poskiani alkoi kuumottaa, keittiön seinätkin olivat oranssit, vaikka ne juuri keväällä oli remontin yhteydessä maalattu valkoisiksi. Menin takaisin olohuoneeseen ja ymmärsin syyn siihen, miksi olin nukkunut nojatuolissa: olohuoneessa ei ollut sohvaa!
Kesken näiden sekavien mietteideni ja havaintojeni tajusin, että ulko-oven lukossa rapisi avain. Asuntoon oli tulossa joku. Kuuntelin paikoilleni nauliintuneena kuinka avainta kierrettiin. Oveen ei ollut suoraa näköyhteyttä, mutta kun kuulin oven läiskähtävän kiinni tajusin, että se joku oli jo sisällä. Hyökkäsin keittiöön ja suoraan tiskialtaan alla olevaan parikaappiin. Jotenkin onnistuin änkeämään itseni viemäriputkien alle ja vetämään ovet kiinni, tai no jäivät ne hieman raolleen. Koska keittiöön ei ollut kulkua muuta kuin olohuoneen kautta, tiesin ettei se joku ollut voinut nähdä minua. Olisin kuitenkin hämmästynyt, ellei aiheuttamani kolina olisi herättänyt hänen huomiotaan. Kuulinkin askelet, jotka hätäisesti astelivat keittiöön ja pysähtyivät ihmettelemään. Pidätin hengitystä. Hetki tuntui iäisyydeltä ja se olisi varmaan kestänyt vielä kauemmin, ellei veto olisi alkanut lyödä avointa ikkunaa. Askeleet menivät ikkunan luo ja se joku sulki sen. Vedin syvään henkeä helpotuksesta, mitä sain heti katua, aivan nenäni alla oli mädäntyvä roskis! Huomasin sen vasta nyt pahimman jännityksen lauettua.
Keittiössä alkoi keittiölle luontainen toiminta. Jostain vasemmalta pääni yltä alkoi kuulua käristyvän lihan ääni. Raajani alkoivat puutua, eikä oloani yhtään helpottanut se, että roskiksenpuoleinen ovi yhtäkkiä repäistiin auki. Ennen kun ehdin edes pelästyä, ovi painettiin kiinni ja naamalleni lensi raa´alta lihalta haiseva paperi. Ovi ei kuitenkaan jäänyt lukitusnipsun varaan kuin hetkeksi, vaan aukesi taas aavistuksen raolleen. Ovi survaistiin vihaisesti uudestaan kiinni, mutta koska pääni edelleen oli roskasangon ja kaapin takaseinän välissä esteenä, ei ovi taaskaan pysynyt kiinni. Tästäkös oven toisella puolella riemastuttiin ja alkoi armoton venkutus. Pääni pomppi kuin tennispallo, kunnes vihdoin onnistuin kääntämään sitä sivuttaisasentoon siten, että tilaa jäi juuri riittävästi ovelle pysyä kiinni. Takaraivoni ja leukani olivat aivan turtana, mutta ymmärsin pian, etten ollut haavoittunut, vaikka tunsin veren hajun. Haju tuli lihan käärepaperista.
Päättelin, ettei minun olisi kovinkaan terveellistä enää oleilla tässä kaapissa. Sitä paitsi, hittoako minä täällä piileskelin kuin rikollinen. Tein ratkaisun, jonka seurauksia en jaksanut enkä halunnutkaan punnita. Mahtipontisesti työnsin ovet edestäni auki ja luikertelin keittiön lattialle. Pimeyteen tottuneita silmiäni häikäisi ja koko ruumiini oli niin jäykkä, etten aluksi kyennyt tekemään tai havaitsemaan mitään. Kun vihdoin pääsin jaloilleni, huomasin hämmästyksekseni ettei keittiössä ollutkaan ketään. Olisin varmaan tässä vaiheessa lopultakin seonnut, mutta en ehtinyt ennen kuin tajuntaani tunki vessanvetämisen ääni. Ovi kävi ja kuulin keittiötä lähestyvät askelet.
Minut valtasi taas paniikki, enhän minä tähän voinut jäädä tollottelemaan. Keittiön nurkassa oli isokokoinen keinutuoli. Heittäydyin sen taakse juuri viime tipassa. Uudessa piilopaikassa oli edelliseen nähden valtavia etuisuuksia. Paremman asennon lisäksi pystyin varovasti kurkistelemalla nyt myös näkemään mitä keittiössä tapahtui, eikä tarvinnut turvata pelkkään kuulohavaintoon. Se joku muuttui kolmissakymmenissä olevaksi naiseksi. Hän astui roskiskaapin luo, jonka ovet tietysti olin jättänyt selälleen.
- No jo nyt on kumma! hän sanoi ja paukautti ovet kiinni.
Hän jäi vielä tuijottamaan niitä vihaisesti, mikä tuntui tepsivän, enää ne eivät auenneet!
Kun nainen oli syönyt, hän poistui keittiöstä. Vähään aikaan en kuullut asunnosta minkäänlaisia ääniä ja päättelin, että minun olisi turvallista lähteä. Hiippailin varovasti olohuoneeseen ja annoin katseeni liukua sen läpi. Ei ketään missään... Paitsi parvekkeella! Siellä nainen seisoi tupakkaa poltellen. Pujahdin vikkelästi parvekkeenoven sivussa roikkuvan verhon suojaan. Tiesin, että tämän oli jäätävä vain hetkelliseksi piiloksi, sillä verho ei ulottunut kovinkaan matalalle ja alavartaloni jäi näkyviin. Puhelin alkoi soida, naiselta oli jäänyt kännykkä sisälle. Nainen tumppasi hätäisesti savukkeen ja ryntäsi sisään parvekkeelta. Minä yritin alavartaloineni olla kuin en olisikaan ja taisin onnistua siinä aika hyvin. Nainen vain ryntäsi ohitseni, huomaamatta mitään.
Nainen jäi puhumaan makuuhuoneeseen tai ehkä eteiseen, ja tajusin, että nyt oli tilaisuuteni ja kenties ainoa mahdollisuuteni siirtyä paljastamatta itseäni. Tulin pois verhon takaa ja tarkastelin huonetta. Äkkiseltään en kuitenkaan keksinyt luotettavaa piilopaikkaa. Ja kun samassa alkoi kuulua puhelun lopetteluun viittaavia äänenpainoja tiesin, ettei ollut enää aikaa. Minulle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin hyökätä parvekkeelle. Kyyristyin ikkunan alle niin, ettei minua sisäpuolelta voinut huomata. Muutaman jäätävän hetken kuuntelin, kuinka nainen lähestyi parveketta. Oliko hän tulossa uudelleen ulos? Jännitys laukesi, kun kuulin parvekkeen oven narahtavan kiinni. Nainen oli sulkenut oven. Hetken hengitettyäni minulle kuitenkin arki taas valkeni. Olin kerrostalon seitsemännen kerroksen parvekkeella, jonka ovi oli lukittu sisältäpäin. Kurkistin sivusta kaiteen yli. Hämmästys oli suuri nähdessäni tämän parvekkeen alla omani. Olinkin siis kahdeksannessa kerroksessa naapurini luona, enkä suinkaan seitsemännessä kotonani. Miten ihmeessä oli mahdollista, että avaimeni olivat sopineet tämän asunnon ulko-oveen?
Mutta nyt oli sentään helppo juttu päästä takaisin kotiin. Hitaasti ja hieman vapisevin jaloin, hivuttauduin parvekkeen kaiteen yli. Pidin käsilläni tiukasti kiinni ja varoin katsomasta alas. Seisoin kaiteen ulkopuolella ammottavan tyhjyyden yllä. Ja pahin oli vielä edessä: pitäisi pudottautua käsien varaan roikkumaan kaiteesta. Laskeuduin ensin kyykkyyn, jotta käsille tuleva rasitus pudotuksesta olisi mahdollisimman pieni. Sitten päästin jalat roikkumaan ja rimpuilin niillä tuntumaa alla olevan oman parvekkeeni kaiteesta. Mutta etäisyys oli toivottomasti liian pitkä. Ei auttanut, vaikka ojensin nilkkani kuinka suoriksi. Siinä sitä killuin vapaasti käsieni varassa.
En todellakaan tiennyt, miten olisin päässyt pinteestä. Joka tapauksessa uskon, ettei alaspäin vilkaiseminen ollut kaikkein järkevintä. Käteni olivat jo muutenkin väsyneet, ja ote kaiteesta lipesi heti. Putosin rimpuillen, ja kuin ihmeen kaupalla sain otteen oman parvekkeeni lattian reunasta. Kaiteen alle jäi juuri riittävä rako. Taas jäin roikkumaan taivaan ja maan välille ja ajattelin, että päätyisin kohta niihin kumpaankin, tosin käänteisessä järjestyksessä. Sekään seikka, että olin nyt kerrosta alempana kuin äsken, ei paljon lohduttanut. Heiluin siinä ja tunsin etten kauaa jaksaisi roikkua jo valmiiksi väsyneiden käsivarsieni varassa . Tilanteessani minun oli hyvin vaikea uskoa vanhaan sanontaan "ei hätä ole tämän näköinen". Sain kuitenkin huomata vanhan kansan suuren viisauden. Roikuinhan niin paljon alempana pitäessäni kiinni lattianraosta, enkä kuten äsken kaiteen päältä, että minun tarvitsi vain nostaa jalkani alemman parvekkeen kaiteen yli ja pudottautua. Muksahdin parvekkeelle, huh.
Päätin, etten kyllä enää lisää vaarantaisi henkeäni. Aloin sen enempiä ajattelematta koputella ikkunaruutua. Pian asukas tulikin avaamaan oven.
- Jaahah, ikkunanpesijä? asukas sanoi iloisesti.
Olin täysin häkeltynyt.
- Mutta missäs vehkeet ovat? hän kysyi katsellessaan hieman hämmästyneen näköisenä minua seisomassa tyhjällä parvekkeella.
- Öööh... Ne taisivat jäädä alas...
Astuin ovesta huoneiston puolelle. Tuntuipa harvinaisen mukavalta päästä sisätiloihin! Asukas oli yhä parvekkeella ja hänen kasvoillaan oli yhä hämmästyneempi ilme.
- Mutta milläs sinä oikeen pääsit tänne ylös? Missäs nosturiauto on?
Väistin miehen katsetta.
- Lähtivät jo... Jättivät minut tänne, mutisin ja lähdin kävelemään ulko-ovelle. Rappukäytävään kuulin vielä pikkupojan äänen kysyvän:
- Miksei sillä ollut housuja ollenkaan?
Puhaltelin hetken porraskäytävässä, ennen kuin aloin ymmärtää mitä poika oli sanonut. Käänsin hitaasti katseeni jalkoihin, ja niinhän se oli! Karvaiset kinttuni ne siinä olivat paljaina. Aivoni alkoivat kuumeisesti kelata. Olin tosiaan ennen nukahtamistani yläkerran naapurin nojatuoliin käynyt heittämässä farkkuni pyykkiin. Minua oli siinäkin vaiheessa häirinnyt jokin, mutta olin ollut jo niin nukahtamaisillani, etten ollut ymmärtänyt mitä vikaa pyykkikorissa oli. Nyt pystyin selvästi näkemään kasan päällimmäisenä lojuvat rintaliivit.
Suoraan edessäni oleva ovi alkoi aueta. Vilkaisin nopeasti postiluukkua: Hakala. Kylmät hikipisarat helmeilivät otsallani. Mies alushoususillaan porraskäytävässä, vanharouva saisi varmaan sydänkohtauksen! En halunnut sivullisten joutuvan kärsimään tästä jutusta enää enempää. Tiesin naisen sydämen olevan heikko, olin kerran kotiin tullessani nähnyt, kuinka häntä vietiin ambulanssiin. Seisoin siinä vain kivettyneenä. Näin oven avautuvan kuin hidastettuna. Juuri ennen katsekontaktin syntymistä ulos pyrkivän rouvan kanssa, päässäni välähti ja olin taas reaaliajassa. Syöksyin hissiin, joka onneksi sattui olemaan kohdalla. Nostin käsillä itseni kaiteiden varaan irti lattiasta. Hissi oli sellaista vanhaa mallia, jossa valot sammuvat, kun lattiaan ei kohdistu painoa. Nostin jalat hissin kaiteille ja istuin eräänlaisessa haara-asennossa, nojaten selkääni takaseinään. Katselin rouvaa, joka oli tullut ovesta ulos ja lukitsi sitä juuri takalukkoon.
Taas kerran sain huomata saattaneeni itseni vaikeaan jamaan: tietysti täti olisi tulossa hissiin. Kuulin sydämeni jyskytyksen ikään kuin hissin ontto akustiikka olisi kertaillut sen lyöntejä. Rouva laittoi avaimet käsilaukkuunsa, sulki soljen ja asteli hissille. Hän painoi nappia ja jäi odottamaan. Taskusta löytyi kurkkupastilli, joka sujahti suuhun. Minä en voinut kuin katsella, milloin rouva ymmärtäisi hissin olevan paikalla. Vihdoin hän ojensikin kättään kohti ovenkahvaa. Suljin silmäni ja pääni kyyristyi vaistomaisesti kuin iskua odottaen. Ovi kolahti, mutta ei auennutkaan! Hissi oli nytkähtänyt liikkeelle juuri ennen kuin rouva oli nykäissyt ovea. Joku oli jossain alemmassa kerroksessa tilannut sen.
Nyt minuun tuli liikettä tai siis ei kyllä tullut. Jalkani olivat juuttuneet kaiteiden väliin enkä pystynyt hievahtamaankaan. Hissi ohitti viidennen kerroksen ja se saattaisi pysähtyä koska tahansa. Kiskoin ja kiemurtelin, mutten millään saanut jalkojani irti. Miten ihmeessä olin mahtunut änkeämään ne näin kapeisiin rakoihin? Neljäs kerros. Siihenkään hissi ei onneksi vielä pysähtynyt. Riuhdoin ja rimpuilin, mutta ei auttanut. Jalkani pysyivät jumissa. Kolmannenkin kerroksen ikkuna vilahti ohi ja aloin uupua. Mitä tässä enää olisi tehtävissä? Lopetin kiemurtelemisen ja istuin vaan. Kun oli päästy jo toisenkin kerroksen ohi, päätin vielä kerran yrittää. Aivan rauhallisesti, ilman minkään näköistä paniikkia yritin oikeaa jalkaa irti. Se lähtikin, ja kun valot syttyivät hissiin jalkani osuessa lattiaan, pelästyin niin paljon, etten edes tiedä miten sain vasemman jalan irti.
Hissi ohitti jo ensimmäistä kerrosta, enkä ehtinyt vapautumistani sen enempää ihmetellä. Pohjakerros lähestyi vääjäämättömästi ja siellä odottaisi joku. Ja hississä olin minä, alushoususillani. Katsoin villisti ympärilleni, neljä seinää, ei mitään. Epätoivossani vilkaisin vielä kattoon, hätäluukku! Hyppäsin hissin kaiteille ja työnsin luukkua ylöspäin. Se ei auennut. Pohjakerroksen hissinikkuna tuli jo näkyviin. Mutta koska hissi oli taas pimeänä, minun seistessä kaiteilla, minua ei voitu ulkopuolelta nähdä. Käsikopelolla löysin jonkinlaisen lukitusvivun luukun reunasta. Onnistuin avaamaan luukun ja hivuttautumaan luukusta hissin katolle samalla, kun joku jo avasi hissin oven. Hän ei ehtinyt nähdä minua, mutta luukku jäi auki, en saanut sitä suljettua. Valo loisti aukon kautta piilopaikkaani hissin katolle. Keräsin rohkeuteni ja katsoin varovasti luukusta hissiin. Näin kaljuna kiiltävän sileän päälaen. Teki mieli kurkottaa kädellä ja tunnustella varovasti sormenpäällä. En ollut ikinä nähnyt kaljua tällä tavalla lintuperspektiivistä. Mies rykäisi hississä ja herätti minut ajatuksistani. Hyvin varovasti ja hiljaa käänsin luukun kiinni.
Hissin koneisto surrasi tasaisesti ja verkkaisesti kori liikkui ylöspäin. Tunsin oloni aika turvalliseksi siinä istuessani vuosikymmenten pölyssä. Mietin, että jos joku pölyallerginen joskus tulisi tänne niin hän varmasti tukehtuisi. Mutta mitäpä kellään sairaalla ihmisellä tänne asiaa olisi, mitäpä terveelläkään? Itse asiassa täytyi ehkä olla aika kipeä täällä istuakseen ja vielä tunteakseen olonsa turvalliseksi. Koneisto senkun edelleen kelasi ylöspäin, alettiin olla jo ylimmissä kerroksissa. Vauhti pysyi tasaisena ja aloin hieman huolestua, vaikken ylös katsellessani pystynytkään näkemään muuta kuin pimeyttä. Aavistukset kuitenkin olivat mielessäni. Taas ohitettiin jokin kerros ja hissikuilun tumma katto alkoi pikkuhiljaa erottua. Ylimmän porrastasanteen ikkuna välähti ja katto lähestyi nopeasti. Mielessäni kävi kuva siitä, kuinka liiskaantuisin kuilun kattoon, johon jäännökseni liimautuisivat. Minua ei ikinä löydettäisi, minusta tulisi hissikuilun kummitus, eikä kirousta pystyisi murtamaan.
Hissin vauhti hiljeni, mutta katto oli jo niin lähellä, että minusta tuntui, että kurkottamalla olisin pystynyt koskettamaan sitä. Muistin kuinka isä oli minua joskus nostanut, kun olin pikkupoika ja sanonut:
- Ohoh, oletpa sinä iso. Yletyt käsillä kattoon!
Vatsassa oli kihertänyt pelonsekainen jännitys. Nytkin pelotti, kun katto läheni. Mutta onneksi hissin vauhti hiljeni ja pysähtyi. Hissikuilun seinässä oli huoltoluukku, joka epäilemättä veisi hissin konehuoneeseen. Huomasin ihme kyllä luukun aukeavan kahvasta vetämällä. No, miksipä se olisikaan ollut lukossa, kuka tänne olisi päässyt?
Konehuone oli pimeä ja koneistosta lähtevä meteli oli hirveä. Aloin etsiä valokatkaisijaa pilkkopimeässä. Yllättävän helposti se löytyikin ja sain valot päälle. Konehuoneen lattiapinta oli hieman hissikuilua laajempi, koneisto yksinään peitti hissikuilunpäällisen osan lähes kokonaan. Seinänvieriä näytti pääsevän kiertämään huoneen ympäri ja toisella reunalla nousi kapeat teräsportaat itse koneistolle. Meteli oli vaihteeksi vaiennut ja saatoin kuulla omat ajatukseni. Huoneen toisella sivulla näin oven. Menin oven luokse ja kokeilin kahvaa. Se ei auennut. Ei aina voinut olla yhtä hyvä säkä. Toivoin oven olevan vain jumissa vai meninköhän vaan paniikkiin. Aloin voimakkaasti ryskyttää ovea, mutta ei se auennut, ei antanut edes yhtään periksi, vaan pysyi lukittuna. Liian helppoahan tämä taas muuten olisi ollutkin. Mutta en antanut periksi. Otin vauhtia ja taklasin ovea olkapää edellä. Kuulin rusahduksen. Mutta kun olkapäätäni samassa alkoi vimmatusti jomottaa, ymmärsin etten ollut onnistunut murtamaan ainakaan ovea.
Istahdin lattialle miettimään. Missään tapauksessa en poistuisi huoneesta samaa kautta kuin tänne olin tullut, hissin katon kautta. Jäi siis vain ovi. Vastapäisellä seinällä roikkui tikapuut. Niille en keksinyt mitään järkevää käyttöä, vaikka kauan mietin. Tikkaiden vieressä seinällä oli sininen peltikaappi, jota en vielä ollut tutkinut. Avasin kylmän metallioven. Työkalukaappi. Samassa hissin koneisto aloitti taas armottoman metelinsä. Pitikö ihmisten juuri nyt käyttää hissiä? Metelin vuoksi ajatukseni eivät olleet kovin selkeitä ja pelkäsin, että minusta tässä desibelikylvyssä tulisi kuuro. Otin kaapista ripeästi suurimman työkalun, joka käteen sattui. Se oli reilusti yli puolimetrinen jakoavain tai vastaava. Aloin hakata sillä oven lukkoa kaikin voimin. Vipuvarsi heilui ja kertasi lihastyöni vaikutuksen, näin kuinka metalliovi alkoi painua lommolle. Koneiston mölinän takia en edes kuullut hakkauksen aiheuttamaa kolinaa. Tunne oli epätodellinen ja meteli syvensi huumausta. Ovi kolhiintui lisää ja kohta lukon kiinnitys alkoi pettää. Raivo jolla hakkasin tuotti tulosta ja sain lyödä viimeisen iskun. Ovi lensi auki ja niin lensi jakoavainkin käsistäni ulos katolle, kun ei kohdannutkaan odotettua vastusta. Raikas tuuli puhalsi ja kuivasi hikisiä kasvojani.
Aloin kierrellä kerrostalon autiolla katolla. Pitäisi keksiä jotain. Kurkistelin välillä katonreunojen yli, vaikka huimasi. Kummassakaan päätyseinässä ei ollut mitään. Pitkällä seinällä oli toisella asuntojen parvekkeet, toisella mattojentuuletusparvekkeet. Kyllähän minä nämä asiat ennestäänkin kotitalostani tiesin, mutta ylhäältäpäin näytti erilaiselta. Kävelin ympäri kattoa ja mietin. Muistin mattoparvekkeiden läpi kulkevat hätätikkaat. Menin taas kurkistelemaan reunan yli, vain todetakseni, etteivät ne jatkuneet ylös asti. Jotenkin olisi päästävä alas. Silloin muistin hissin konehuoneen tikkaat. Heitin ensin tähän asti mukana kulkeneen jakoavaimen ylimmälle mattoparvekkeelle ja kävin sitten hakemassa tikapuut. Eikä ollut homma eikä mikään asetelle niitä katon räystästä vasten nojalleen, niin että ne päätyivät ylimmälle mattoparvekkeelle. Sitten vaan kiipesin niitä alas.
Ajattelin, ettei kannattaisi mennä rappukäytävään kalsarisillani ja päätin jatkaa vielä kerrosta alemmas hätätikkaita. Olin jo avaamassa porraskäytävään vievää ovea, kun muistin jakoavaimen, joka lojui ylimmällä parvekkeella. Tarvitsisin työkalua vielä, kun hakisin farkkuni takaisin. Kiipesin hätätikkaita ylimmälle parvekkeelle. Olin juuri noukkimassa jakoavainta lattialta, kun ovi kolahti auki. Heittäydyin kyykkyyn parvekkeen perimmäiseen nurkkaan ja koetin tekeytyä mahdollisimman pieneksi. Ovesta ilmestyi rullalle kääritty matto. Mummo kantoi mattoa edessään pystyasennossa, eikä tainnut pahemmin sen takaa nähdä eteensä. Mattotelineen kuminaa säesti mummon mutina, hänen käveltyään telinettä päin:
- Hupsista, jaahah, hän höpötti ja heitti maton telineelle.
Ketterä mummo, matto ei näyttänyt kevyeltä! Sitten hän kääntyi ympäri sulkeakseen auki jääneen oven. Hänen ollessa selin minä ehdin pujahtaa telineellä olevan maton väliin piiloon.
Mahduin juuri ja juuri olemaan siinä maton välissä. Sitten alkoi tamppaus. Ensimmäiset iskut tulivat suoraan naamalle ja tuntuivat maton läpikin kipeiltä. Tilaa ei ollut riittävästi, jotta olisin voinut kääntää hakkaukselle selkäni, joten sain tyytyä kääntämään toisen poskeni. Tomupilvi ympärilläni oli sakea ja tuli pakottava tarve yskiä. Tamppaus taukosi ja pääsin viimeinkin kääntymään niin, että ainakin naamavärkki varjeltuisi. Kohta iskut alkoivat taas sadella ja minä mielessäni sadatella. Iskut kun tulivat taas naamalle mummon vaihdettua puolta! Yskänpuuska tuli yllättäen, enkä kyennyt hillitsemään sitä. Mummo lopetti köhän kuultuaan.
- Täytyy käydä ottamassa astmalääke. Se nyt puuttuisi, että parvekkeelle raittiiseen ilmaan kuolisi! Miten se pöly voikin noin ...
Loppu jäi kuulematta, kun höpinä hävisi rappukäytävään.
Tulin pois maton alta. Otin parvekkeen lattialta jakoavaimen ja menin rappukäytävään. Juoksin kerrosta alemmaksi, sen asunnon oven eteen, mihin housuni olin jättänyt. Olin juuri kohottamassa jakoavainta ensimmäiseen iskuun murtaakseni oven, kun kuulin takaani aukeavan oven äänen. Taas joku availi ovia sopimattomaan aikaan ja vieläpä selustan puolella. Varmaan taas joku vanha kavala naishenkilö! Niitähän tällaisessa 20-luvun kerrostalossa riitti. Aloin saada ahdistelusta tarpeekseni. Aloin muina miehinä räpeltää lukkoa oman asuntoni avaimella. Ajattelin, että olisin siinä avaavinani ovea ja toivoin, että naapuri menisi ohi vaan. Siinä pyöritellessäni avainta lukossa, ovi yhtäkkiä aukesi. Luulin ensin, että joku oli avannut sen sisältäpäin, mutta eteisessä ei näkynyt ketään. Vanha kulunut lukko siis aukesi väärän lukon avaimella. Tämähän selvitti senkin, että olin jo aikaisemmin päivällä päätynyt tähän väärään huoneistoon omilla avaimillani! Astuin ripeästi asuntoon ja suljin oven perässäni.
Menin suoraan kylpyhuoneeseen, joka onneksi sijaitsi suoraan eteisen vieressä. Avasin pyykkikorin ja siinähän farkkuni lojuivat. Vedettyäni housut jalkaan, kuulin takaani rykimistä. Käännyin ympäri. Siinä oli sama nainen, jota olin aikaisemmin tässä asunnossa piileskellyt. Katselimme toisiamme muutaman sekunnin.
- Minä tulin... Sitä putkijuttua remontoimaan, keksin ja aloin sovitella jakoavainta käsienpesualtaan alla olevien putkien liitoksiin.
- Ei minulla kyllä mikään putki ole tukossa, mitä ihmeen putkijuttua? Nainen häkeltyi.
Vääntelin hermostuneesti jakoavainta ja mietin kuumeisesti mitä seuraavaksi sanoisin. Silloin räjähti! Vettä suihkusi ja koko kylpyhuone oli hetkessä sen vallassa, onneksi kylmää eikä kuumaa, olisi palettu.
-Kyllä täällä minun mielestäni on vuoto, huusin vesisuihkun yli. Yritin epätoivoisesti ruuvailla liitosta takaisin kiinni.
- Olisiko sinulla ideaalisidettä? Huusin hieman paniikissa.
Nainen katsoi minua ihmeissään, mutta avasi lääkekaapin ja ojensi pian rullan. Aloin kietoa sidettä ja sainkin pian vuodon tyrehtymään.
- Siinä olisi nyt välttämätön ensiapu annettu. Ei ideaali, mutta pitäisi sen pitää vuoto ensi alkuun tukkeessa, sopersin. Pyrkikää välttämään tämän illan aikana veden käyttöä. Soittakaa sitten huomenna isännöitsijälle tai talonmiehelle ja käskekää kutsumaan putkimies.
- Jaahah... Mutta... Tehän olette putkimies?
- Kyllä, kyllä, meidän firmasta saa aina luotettavaa palvelua... Nyt on vaan työaika loppu... Eihän katsokaas näin kesäaikana työnantajilla ole ylityökorvauksiin varaa.
Sanojeni vakuudeksi vilkaisin kelloa. Se näytti 20.48.
- Meillä on jo muutenkin pitkät työpäivät, kauhea prässi jatkuvasti, jatkoin.
Jätin tyrmistyneen naisen seisomaan suu auki, kun häivyin hissiin. Vähän ilkeä temppu, mutta mitä olisi pitänyt tehdä?
Astuin hissistä ulos. Ennen kuin kiersin avainta lukossa, tarkistin mitä postiluukussa luki.
Vihdoinkin olin kotona!
Työn tiedot
Vihdoin kotona
Nic
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 2885 sanaa» Työ lisätty: 20.03 - 2007» Kommentoitu: 14 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 3 kerta(a)
Tietoa työstä:
Löyhästi tositapahtumaan perustuva idea.
Kommentit
kaitzukka
23:50 // 20.03 - 2007
Olipas se pitkää luettavaa.
Välillä oli todella hauskoja ja mieleenpainuvia kohtia, mutta välillä tämä tuntui jotenkin venytetyltä.
Muuten kaikinpuolin loistava novelli :)
Pikkukilpikonna
08:41 // 21.03 - 2007
Helevetin hyvä teksti. Meininkiä oli kuin toimintaelokuvassa, kuitenkin ilman yhtään ammuttua terroristia. Teksti veti mukaansa hyvin, vaikka odotin koko ajan sitä käännettä, että kaveri olisi huomannut avaimiensa olevan farkkujen taskussa ja farkkujen akan pyykkikorissa. Hyvä näinkin. Nasta lukea tämmöinen säpinänovelli kaikkien näiden abstraktien tunnelma- ja ahdistuskuvausten keskellä. Jes.
GemineWings
13:13 // 21.03 - 2007
Aaaaaa! :DDDDD
Mahtava, kerrankin kunnon kovettua toimintaa! Todella mahtava lukuelämys, oli kiintoisaa seurata, mistä kaikesta ihminen voikaan itsensä keplotella. Kaikin puolin hupaisa, jos jokin voi mennä pieleen, niin sitten menee kaikki. Ja ennen kaikkea, tässä oli hyvä loppu.
Hyvä hyvä. Tällaisia ehdottomasti lisää!^^
suvinen
17:06 // 06.07 - 2007
Upea juttu, vetäisi kunnolla mukaansa ! :) Oli pakko vain lukea eteenpäin ja seurata mitä tapahtuu.
eniale
03:44 // 18.07 - 2007
"Minä yritin alavartaloineni olla kuin en olisikaan ja taisin onnistua siinä aika hyvin." Ihanan lakonista! Ja sitten: "Näin kaljuna kiiltävän sileän päälaen. Teki mieli kurkottaa kädellä ja tunnustella varovasti sormenpäällä." Nimenomaan. :D
Hiukan venytetyltä tosiaan alkoi tuntua siinä vaiheessa kun möngittiin mummelin mattokääröön (en ymmärrä, miten se voisi olla fyysisesti mahdollista), mutta muutoin hoksasin ajatella tiivistämistä vasta kaitzukan kommenttia lukiessani. Parasta antia tässä tekstissä oli mielestäni aloitus: näennäisen normaalista illasta kehkeytyy varsin kumma. Puolittain odotin, että tiskikaapista olisi miehen sijaan kömpinyt ulos käärme, niin luikerolta siinä vaiheessa alettiin kuulostaa.
Meinasin alkaa vääntää tähän vielä kieliviilausta, mutta havaitsin, että en sittenkään tiedä, onko "olisi palettu" kirjasuomea vai ei. En viitsi sepustaa olemattomia, joten viilaus jää siis tekemättä.
Tack!
AngraManyuA
21:50 // 31.07 - 2007
Erinomaisen loistava novelli, tätä oli todella mukavaa lukea. Kerronta oli hauskaa ja huoletonta vaikka minkälaisessa pinteessä oltaisiinkin. Arvasin kyllä heti alussa mikä on jutun juoni ja näin, mutta mitäs tuosta, eihän tämä mikään mysteerithrilleri kuitenkaan ole. Muutamia kömpelöitä sanoja / ilmaisuja tekstissä on, esim. "... joita en kumpaakaan tavallisesti käytä", olisin mieluummin itse laittanut "käytä" -sanan tilanne "juo". Mutta erinomaista erinomaista, hyvä teksti!
zobis
17:41 // 03.08 - 2007
Tarinassa ei oikeastaan ollut minkäänlaista ideanpoikasta, mutta silti tekstiä luki hyvin mielellään. Todella hyvin oli kaikenlaiset kommellukset kuvailtu ja ne sopivat erinomaisesti toisiinsa. Missään vaiheessa ei siis tullut liian suuria loikkauksia tapahtumasta toiseen. Ainoastaan yksi asia jäi askarruttamaan: Jos farkut olivat pyykkikorissa, niin mistäs herra sen avaimen kaivoi?
Tuuli
20:23 // 10.11 - 2007
Hah, aivan loistava! Täysin älytöntä touhua, tietenkin, mutta silti (melkein) uskottavaa. Ihan kuin joku hullu painajainen...
Ketturuukku
12:28 // 15.01 - 2008
Tämä on ihana. Harvemmin täällä saa lukea mitään kepeää ja hauskaa. Tässä on toimintaa ja tilanteita, tarina kulkee jouhevasti tökkimättä pahasti oikeastaan missään. Hieman raaka tämä on paikka paikoin, eivätkä lauseet soinnu ihan joka kohdassa, mutta erikoisesta ideastaan, kepeästä tunnelmastaan ja monesta naurusta tämä ansaitsee suosikin.
Kiitos hyvin nautinnollisesta lukukokemuksesta!
Poltergeist
15:57 // 21.09 - 2008
Ei oo töistä palaaminen aina ihan ruusuilla tanssimista:) Hillittömän hyvä teksti.
Ansvei
19:51 // 14.12 - 2008
Nostan hattua, sait minut epälukijoista epälukijoimman vakuuttumaan pikku kirjoitelmistasi ja lukemaan näinkin pitkän tekstin. Ja mikä parasta tä oli ihan hemmetin hyvä!
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!