Kaunokirjallisen työn esitys
Valkoiset siivet I
Päivä tuntui hitaalta kidutukselta. Heti aamulla kaksoistunti äikkää.
"Mitä helvettiä teen äikällä?! Olen suomalainen osaan kyllä suomea.
Tyhmää, järjetöntä." Katsoin takanani istuvia kavereitani.
He olivat viimeisessä penkkirivistössä ikkunarivillä. Nämä tyypit
tiesivät mitä tehdä tuskalleen. Nalle Puh-säiliöteroittimesta oli väännetty
koulusta saaduilta saksilla terä irti. Sillä ne tekivät pieniä taideteoksiaan
omiinsa ja toistensa ranteisiin. Veret nuoltiin tai tehtiin pieniä sydämiä
nenäliinan reunaan. Opettajan lähestyessä tytöt vain kikattivat ja
kätkivät omat taideteoksensa pulpettien alle. Sanoivat sen auttavan
kaikkeen maailman turhuuden poistamiseen. Käännyin ja aloin piirrellä
paperin reunaan enkeleitä, kauniita enkeleitä.
Jotenkin onnistuin selviytymään taas yhdestä turhasta tunnista
joka oli tuskaa joka kerta. Käytävällä kaikki tekivät omiaan, juttelivat,
tekivät läksyjä, kuuntelivat musiikkia tai vain olivat. Minä istuin kahden
kavereitteni kanssa penkillä. He kikattivat vieläkin.
Itseasiassa minulla ei olekkaan muita kavereita ku nämä kaksi.
Ne sanoo aina miksi hankkia lisää kavereita ku kolmestaankin on
jo ihan tarpeeksi taakkaa mitä kantaa. Äikän jälkeen matikkaa
jne. samat aineet joka jaksossa, vuodessa kuusi jaksoa. Tylsyyden
huipentumaa. Huusin pääni sisällä.
En malta odottaa että pääsisin töihin ja tekeen joka päivä
jotain erillaista. Esitin ajatukseni kavereilleni joiden mielestä ajatus
oli pöljä, ei isona olisi sellaista. Masennuin vähän tiedosta. Uskoin heihin.
Iltaisin linnottauduimme meille kertomaan tarinoita ja keskustelemaan
henkeviä. Kaverini yleensä toi heidän kutsumiaan eväitä mukaan.
Lumipallon muotoisia, pieniä palloja joissa oli viiva keskellä sekä tupakan
tapaisia savukkeita, jotka haisivat kitkerältä polttaessa.
En yleensä ottanut niitä toisin kuin kaverini, mutta silloin kuin otin
niistä tuli todella hyvä olo. Oli kivaa kun oli välillä sellaisia rauhallisia hetkiä
jolloin me kaikki kolme vain makasimme sängylläni ja hengitimme syvään
katsoen toisiamme silmiin välillä nukahtaen.
Päivät menivät nopeasti vaikka tunnit matelivat hitaasti koulussa.
Tapasimme aina viikonloppuisin ja yleensä koulun jälkeenkin.
Vähitellen hauskan pidosta tuli tapa. Toinen kavereistani toi
yleensä kuolleen pappansa pieniä lumipalloja joita hänen
dementointunut mummonsa säilytti lääkehyllyissään.
"Ei kukaan niitä muista!" Väitti aina kaverini kun utelin eikö kukaan
huomaa lääkkeiden ottoa. Parin kuukauden päästä toinen kavereistani
alkoi haalata myös Punaista mehua, niinkuin sitä kutsuimme, meille. Se maistui
aina aluksi hyvälle, mutta parin tunnin päästä kaikki kävivät vuoron
perään oksentamassa vessassa, jos sinne asti pääsi.
Lopulta koulusta tuli vaan paikka jossa vain tapettiin aikaa ja kodista
paikka jossa rauhoittua kavereitten kanssa.
Yhtenä iltana sain ideani valkoisista siivistä. Kerroin siitä kavereilleni illalla
ja he kuuntelivat tarkasti. "Haluan lentää parempaan paikkaan." Kaverini
olivat samaa mieltä. He sanoivat että minun pitäisi näyttää suunta. Otimme
lumipallot ja tunsin kuinka jo lensin. Kaverini hiipivät nukkuessani koteihinsa.
Päivä tuntui hitaalta kidutukselta. Heti aamulla kaksoistunti äikkää.
"Mitä helvettiä teen äikällä?! Olen suomalainen osaan kyllä suomea.
Tyhmää, järjetöntä." Katsoin takanani istuvia kavereitani.
He olivat viimeisessä penkkirivistössä ikkunarivillä. Nämä tyypit
tiesivät mitä tehdä tuskalleen. Nalle Puh-säiliöteroittimesta oli väännetty
koulusta saaduilta saksilla terä irti. Sillä ne tekivät pieniä taideteoksiaan
omiinsa ja toistensa ranteisiin. Veret nuoltiin tai tehtiin pieniä sydämiä
nenäliinan reunaan. Opettajan lähestyessä tytöt vain kikattivat ja
kätkivät omat taideteoksensa pulpettien alle. Sanoivat sen auttavan
kaikkeen maailman turhuuden poistamiseen. Käännyin ja aloin piirrellä
paperin reunaan enkeleitä, kauniita enkeleitä.
Jotenkin onnistuin selviytymään taas yhdestä turhasta tunnista
joka oli tuskaa joka kerta. Käytävällä kaikki tekivät omiaan, juttelivat,
tekivät läksyjä, kuuntelivat musiikkia tai vain olivat. Minä istuin kahden
kavereitteni kanssa penkillä. He kikattivat vieläkin.
Itseasiassa minulla ei olekkaan muita kavereita ku nämä kaksi.
Ne sanoo aina miksi hankkia lisää kavereita ku kolmestaankin on
jo ihan tarpeeksi taakkaa mitä kantaa. Äikän jälkeen matikkaa
jne. samat aineet joka jaksossa, vuodessa kuusi jaksoa. Tylsyyden
huipentumaa. Huusin pääni sisällä.
En malta odottaa että pääsisin töihin ja tekeen joka päivä
jotain erillaista. Esitin ajatukseni kavereilleni joiden mielestä ajatus
oli pöljä, ei isona olisi sellaista. Masennuin vähän tiedosta. Uskoin heihin.
Iltaisin linnottauduimme meille kertomaan tarinoita ja keskustelemaan
henkeviä. Kaverini yleensä toi heidän kutsumiaan eväitä mukaan.
Lumipallon muotoisia, pieniä palloja joissa oli viiva keskellä sekä tupakan
tapaisia savukkeita, jotka haisivat kitkerältä polttaessa.
En yleensä ottanut niitä toisin kuin kaverini, mutta silloin kuin otin
niistä tuli todella hyvä olo. Oli kivaa kun oli välillä sellaisia rauhallisia hetkiä
jolloin me kaikki kolme vain makasimme sängylläni ja hengitimme syvään
katsoen toisiamme silmiin välillä nukahtaen.
Päivät menivät nopeasti vaikka tunnit matelivat hitaasti koulussa.
Tapasimme aina viikonloppuisin ja yleensä koulun jälkeenkin.
Vähitellen hauskan pidosta tuli tapa. Toinen kavereistani toi
yleensä kuolleen pappansa pieniä lumipalloja joita hänen
dementointunut mummonsa säilytti lääkehyllyissään.
"Ei kukaan niitä muista!" Väitti aina kaverini kun utelin eikö kukaan
huomaa lääkkeiden ottoa. Parin kuukauden päästä toinen kavereistani
alkoi haalata myös Punaista mehua, niinkuin sitä kutsuimme, meille. Se maistui
aina aluksi hyvälle, mutta parin tunnin päästä kaikki kävivät vuoron
perään oksentamassa vessassa, jos sinne asti pääsi.
Lopulta koulusta tuli vaan paikka jossa vain tapettiin aikaa ja kodista
paikka jossa rauhoittua kavereitten kanssa.
Yhtenä iltana sain ideani valkoisista siivistä. Kerroin siitä kavereilleni illalla
ja he kuuntelivat tarkasti. "Haluan lentää parempaan paikkaan." Kaverini
olivat samaa mieltä. He sanoivat että minun pitäisi näyttää suunta. Otimme
lumipallot ja tunsin kuinka jo lensin. Kaverini hiipivät nukkuessani koteihinsa.
Työn tiedot
Valkoiset siivet I
Pain
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 392 sanaa» Työ lisätty: 31.03 - 2007» Kommentoitu: 1 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
Tää on alku toiselle novellilleni Valkoiset siivet. Tämä tarina kertoo tytöstä ja hänen kahdesta kaveristaan. Päädyin ratkaisuun, että laitan tän alun erikseen sillä kirjoitin lopun ennen alkua.
Kommentit
REdeis
23:05 // 31.03 - 2007
melko paljon häiritsevia kielioppivirheitä. osa kyllä sopiikin tyyliin.
esim. kaikki tekivät omiaan, jutteliVAT jne.
hauskanpito yhteen :D
muuten ihan sujuvaa tekstiä, helppolukuista ja jaksaa helposti lukea loppuun ^^
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!