Kaunokirjallisen työn esitys
Tulennielijän päiväkirja
13.4.1956
Aivan tavallinen poika, aivan tavallinen. Tavallinen niin kuin kuka tahansa nuori poika, joka kävi koulua kymmenisen vuotta sitten ja reputti puolet opinnoistaan. Tavallinen poika kädet taskussa tiettyyn ikään tullessaan, poika housuissa ja paidassa.
Aivan tavallinen mies, tarpeeksi vanha ollakseen aikuinen, tarpeeksi nuori ollakseen vahva. Tavallinen mies paidassa ja housuissa.
Kuitenkin erilainen. Aivan erilainen, ei lainkaan tavallinen.
Uniikki.
Korvaamaton.
Minä.
Sillä minä se olen, tavallinen. Epätavallinen. Joka kerta erilainen: koskaan ei voi muistaa millainen olin kun minut tapasi viime kerran.
14.4.1956
Kuka osaa ajatella auringonnousua? Kuka odottaa sitä laiturilla istuen, toisessa kädessään pitkä sulka, toisessa neula: pehmeä ja kova. Kuka istuu laiturilla ja odottaa?
Aurinko nousee aina eri tavalla. se on niin kuin minä, samanlainen, erilainen, eikä koskaan voi muistaa millainen se oikeasti oli edellisen kerran kohdatessaan sen.
Kuka odottaa laiturilla?
Joku tavallinen?
Joku erilainen?
Minä. Tietenkin minä, aina minä, samaan aikaa, samalla tavalla, sulka ja neula mukanani. Sulka on pitkä, ruskea ja pehmeä, neula lyhyt, hopean kiiltävä ja terävä, kova ja satuttava.
Ja aina urinko nousee, kultainen, tulinen pallo, jonka voima on niin mahtava, että sitä on mahdotonta edes kuvitella. Jokaiselle se antaa osan itseään.
Minulla on pala aurinkoa sydämessäni. Se polttaa minun rintaani ja minun on vaikeaa hengittää. Vaikka tuulee ja on kylmä, minulla on kuuma ja minun rintaani polttaa kuin joku olisi sytyttänyt luideni alle soihdun. Vaikka tuulee ja on kylmä, aurinko palaa minun rinnassani.
Neula on terävä sen koskettaessa ihoani. Se muuttuu hopeisesta punaiseksi kun työnnän sen ihoni läpi. Sulka tuntuu pilveltä haavan päällä, se on pehmeä ja peittää haavan. Haavaa ei ole niin kauan kun sulka on sen päällä, mutta kun sen ottaa pois, palaa haava uudelleen ja siihen koskee. Joka aamu haava on olemassa pidempään. Se kasvaa samalla tavalla kuin polte rinnassani kasvaa joka päivä.
Sattuu, sattuu, polttaa ja tekee kipeää.
15.4.1956
Torilla on aina paljon ihmisiä. Heidän seassaan minä olen aina tulennielijä, en vain minä. Minun toinen puoleni, salaperäinen, outo, jota minä en tunne.
Tulennielijä. Se kuulostaa mausteiselta, pimeältä, tulelta, savulta ja kaukaisilta mailta.
Keskellä toria.
Minua tullaan katsomaan. Kuka minä olen? Mitä minä teen?
Aina minua katsotaan.
Minä otan käsiini palloja ja annan niiden tanssia käsissäni. Käteni liikkuvat kuin tuli, pehmeinä kaarina ja terävinä liekkiryöppyinä, nopeasti ja hitaasti, arvaamatta ja niin kuin osataan odottaa. Pallot ovat pehmeitä minun käsissäni, mutta nekin sattuvat, minun haavojani polttaa. Käsieni näkymättömiä haavoja. Pallot nousevat ja laskevat, lentävät sirosti ilmassa ja tippuvat käsiini juuri siinä missä minä haluan niiden tulevan. Ne pomppivat kuin korkit veden pinnalla, korkeammalle, korkeammalle! Aivan kuin joku nykisi niitä naruista ilmaan, tekisi niillä kuvioita.
Pallo pomppaa jalkani alta, piirtää kehän selkäni takaa, pysähtyy hetkeksi leukani alle, ponnahtaa otsaltani, jalaltani, lentää toisen pallon yli ja toisen ali, menee ristiin kolmannen kanssa ja unohtaa viidennen kokonaan.
Aina se palaa käteeni. Pallojen ollessa ilmassa ei mielessäni liiku mitään. Näen vain niiden ilmaan piirtämät viivat ja kuulen vain niiden pehmeät äänet. Päässäni on tyhjää. Käteni toimivat kuin itsestään. Aurinko on kuitenkin yhä paikallaan, korventaen aina, vaikka pallojen lentäessä se iloitsee ja unohtaa polttaa niin pahoin.
Kuinka pallot voivat lentää noin keveästi? he kysyvät, minun katselijani ja kokeilevat heittää palloja. Heidän liikkeissään ei ole samaa kepeyttä kuin minun liikkeissäni, eivätkä pallot tottele heitä. Joku saa pallot tanssimaan, mutta silloin niiden tanssi ei ole yhtä kaunista ja hämmästyttävää, ja he tietävät sen itsekin.
Kuinka sinä aina osaat?
Kuka? Minä?
Minä on poissa, paikalla on Tulennielijä.
Pallot ovat aina samanlaiset, aina erilaiset, Tulennielijä vastaa heille ja panee pallot piiloon. Ajatukset palaavat. Hurmos on poissa. Koskaan ei voi muistaa mitä ne tekivät edellisellä kerralla.
Et sinä osaa. Pallot osaavat.
He eivät ymmärrä.
Kuinka he voisivatkaan? Heillä ei ole aurinkoa sydämessään, ei tyhjyyttä päänsä sisällä edes silloin kun he katselevat pallojen tanssia ja liekkikäsien leiskuntaa niiden alla.
He haluavat aina nähdä lisää.
Minä en halua näyttää lisää. Joka kerta tyhjyys loppuu tuskaan, väsymykseen, toisenlaiseen tyhjyyteen. Ajatukset palaavat ja käsien haavat häviävät. Ei ole haavoja. On vain tylsiä valkeita arpia, neulojen pistoja, tulen hampaanjälkiä.
Minä lähden pois.
Mutta aina minä tulen myös takaisin.
16.4.1956
He odottavat minua torin laidassa, kun tulen.
He odottavat Tulennielijää.
Minä en tunne heitä.
Ei tunne Tulennielijäkään. He ovat vain kasvoja muiden joukossa, mutta silti he ovat aina He, ne ihmiset, jotka ovat siellä aina, kun minäkin olen.
Kyselijöitä.
Katselijoita.
Aina he kysyvät mitä minä tänään aion tehdä ja jäävät odottamaan vastausta.
Aina he odottavat minun riisuvan paitani ja näyttävän heille tulta. Harvoin vastaan heidän odotuksiinsa. Tuli ei tuo tyhjyyttä.
Tuli tuo valppauden, terävyyden jokaiseen aistiin.
Minä haluan tyhjyyttä. Siksi näytän heille sen, mikä tuo tyhjyyttä. Joka päivä minulla on heille jotain uutta näytettävää. Minä en koskaan puhu heille paljoa, aina minä näytän heille ja kuuntelen heitä.
Minä en kuulu heihin.
Minä olen tulta, mausteita, kaukaisia maita ja unia tyhjyydestä.
He ovat samoja ihmisiä ja eri ihmisiä, enkä minä koskaan muista heitä, tai Tulennielijä. He ovat siinä yhtenä hetkenä, toisena hetkenä eivät.
Jälkeensä he jättävät hyvää tuulta ja merkkejä paikallaolostaan.
Minä en jätä taakseni tunteita, enkä usein merkkejäkään. Kun minä olen poissa, joku voisi vaikka vannoa, etten siellä koskaan ollutkaan.
Diaboloni yllä satoi vettä.
Neulasadetta. Paljon pieniä pisteleviä pisaroita.
Neulasade ei haittaa tyhjyyttä. Se tulee aina. Kepeät keppini lyövät ylös ja alas ja diabolo, paholaisen hyrrä, pyörii itsensä ympäri kerran toisensa jälkeen, nopeammin, nopeammin! Sen punaiset, oranssit ja keltaiset kuviot sekoittuvat tuleksi.
Katselijani huokailevat ihastuksesta kun lanka lennähtää kireälle ja diabolo nousee lentoon! Se koskettaa pilviä ja putoaa alas, pyörii jälleen narulla, poukkoilee jalkani yli, selkäni ali ylös alas narun päällä. Sitten se lentää ilmaan uudelleen kuin pieni tulinen perhonen ja keppini pujottavat narun ristiin. Diabolo pomppii ristin yllä, jää paikoilleen lepäämään, kimmahtaa korkeuksiin ja leikkii taas narulla. Se kiipeää narua pitkin ylös ja laskeutuu alas minun luvallani.
Se tanssii narulla niin kauan, että käteni tärisevät rasituksesta ja keveyden hauras illuusio särkyy.
Olen kyykyssä maassa ja diabolo vierii kauemmas. Katson tärisevien sormieni lomasta sen lannistumista tulesta maalatuksi puuksi. Ympärilläni on ihmisiä, mutta he ovat kaukana. Heidän äänensä kajahtelee tyhjyydessä, mutta tyhjyys on jo katoamassa: todellisuus hyökyy sen tilalle ja aurinko polttaa kovemmin kuin koskaan. Neulasade nostaa ihoni kananlihalle.
Minä nukun. Pimeydessä pienet tuliset pisteet tanssivat silmieni edessä ja käteni hyväilevät liekkejä. Kuulen helisevän nauruni ja olen onnellinen. Pääni surisee ajatuksia pullollaan ja olen iloinen. Jalkojeni alla on äkkiä tyhjää ja minä putoan. Palavat pisteet muuttuvat neulankärjiksi silmissäni ja aurinko leimahtaa liekkiin rinnassani. Aurinko syttyy sisääni ja tanssivien pallojen aiheuttama ilo vaihtuu tyhjyydeksi. Sitten on vain pimeää.
17.4.1956
Päivät kuluvat nopeasti.
Kuka hidastaisi niiden kulkua?
Aika kuluu hitaasti. Tori on mielessäni tyhjä. Katselijani eivät ole siellä, sillä minäkään en ole. Tänään pallot eivät tanssi, eikä liioin tanssi diabolo tai paholaisenkeppikään. Tänään liekit eivät tanssi illan pimeydessä enkä minä tervehdi aurinkoa käsissäni neula ja sulka. Tänään haavani ei kasva.
Minun on vaikea hengittää. Joka henkäisy kasvattaa aurinkoa rinnassani ja vereni kiehuu.
Pääni on täynnä tuskaa ja ajatuksia. Suuni on kuiva, eikä juominen auta mitään.
Kaipaan tyhjyyttä, mutta käteni eivät jaksa kannatella palloja.
Kuja on hiljainen.
Hiljaisuus painuu korviini ja silmiini, työntyy sieraimiini ja suuhuni.
Kuulen auringon kohinan korvissani, haistan savua ja maistan tulta. Näen vain mustaa ja kipinöitä.
Tähtiä.
Kauniita pyörteileviä tähtiä. Haluaisin osata matkia niiden liikettä ja käteni liikahtelevat voimattomasti ilmassa. Tähdet vain pyörivät ja minun käteni kaipaavat niiden liikettä, tyhjyyttä, joka seuraa käsiä.
Minun on kuuma. Sammuttakaa aurinko ja antakaa minun nukkua.
18.4.1956
Lasiset pallot tanssahtelevat ilmassa ja auringonnousun valo tarttuu niihin. Ne kimmeltävät ja välkkyvät hypnoottisesti ja jo nyt minua katsellaan.
Kissa. Sen tuliset silmät seuraavat tanssivia palloja ja sen viikset värähtelevät.
Sen silmät varastavat auringonvalon sydämestäni eikä minun ole kuuma. Illalla kissan silmät loistavat ja purkavat saalistamaansa salaista valoa.
Tulennielijä istuu laiturilla ja tuntee olonsa erilaiseksi.
Huomenna minä en muista.
Kaikki päivät ovat samanlaisia ja erilaisia, enkä minä muista niitä koskaan seuraavana päivänä.
Minä en tarvitse niitä.
Mitä minä teen eilisellä, kun tämä päivä on edessä.
Tori on pimeä ja vain muutama katselija on siellä odottamassa minua kun tulen.
Näytätkö meille tänään tulen? he kysyvät ihmetellen.
Missä sinä olit eilen? kysyvät toiset, enkä minä vastaa kumpaankaan kysymykseen. Vedän paidan yltäni.
He henkäisevät, mutta minä pidätän hengitystäni.
Mitä he näkevät?
He näkevät kai sopusuhtaisen miehen, jolla on kullanruskea hämärässä kiiltävä iho ja veistokselliset lihakset. He näkevät notkeuden, palavat, vakavat harmaat silmät ja ilmeettömät kasvot. He näkevät talvisen auringon kullanruskeiksi polttamat lyhyet hiukset. He näkevät korvarenkaan ja olkavartta kiertävän tatuoinnin, jossa on outoja merkkejä, joita he eivät osaa lukea.
En minäkään enää osaa. Minä olen unohtanut ne.
Entä mitä minä näen? Minä näen käsissäni lepäävät sytyttämättömät soihdut ja jalkojeni juuressa lepäävät välineet: pitkän kaksipäisen sauvan, kaksi ketjua, joiden päässä on pallot, kaksi tavallista ketjua. Näen metallisen diabolon, jossa on reikiä, ja joka on mustunut. Näen omat paljaat varpaani. Näen kohoilevan rintakehäni. Näen jalkani vieressä olevan pullon ja likaisen rätin.
Odotan.
Toisen hetken.
Sitten sytytän tulen.
Tuli kohoaa hitaasti korkealle ja valaisee kasvoni. Olen tyyni. Sisälläni on jännittynyt varaus. Kuin diabolon naru hyrrän lentäessä korkealle, korkealle.
Kireä.
Aistini ovat terävät ja tarkat.
Tunnen korvieni miltei liikkuvan äänien suuntaan ja tunnen ilman keveät henkäisyt ihollani. Tuijotan liekkejä niiden alkaessa tanssia kasvojeni edessä. Toinen toisensa jälkeen ne kiepahtavat ilmassa. Soihtujen varret hakeutuvat käsiini ja pistelevät näkymättömiä, olemattomia haavojani.
Liekkien lämpö on hetken lähellä, sitten se on kauempana.
Lämmin, viileä, lämmin, viileä, lämmin, viileä…
Rytmi pysyy, vaikka liekit välillä pyörähtävät ylimääräisen kierroksen selkäni takaa tai jalkani ali.
Soihtu hivelee käsivarttani. Liekit nuolevat ihoani ja ihokarvani hehkuvat. Lämpö ja kipu sekoittuvat kummalliseksi tunteeksi, joka on vaikeaa määritellä.
Katselijani huokailevat.
Sauva pyörii käsieni välissä ja tuli humisee korvissani.
Vhuum, vhuum, vhuum…
Kaksi liekkiä pyörivät yhteisen keskustan ympäri ilmassa ja käteni nappaavat sauvan keveästi otteeseensa ja antavat sille lisää vauhtia.
Kohotan yhden soihduista ilmaan ja puhallan sen valtavaan liekkiin.
Liekkipilvi leimahtaa yöhön jättäen punahehkuisen aavekuvan mieleeni.
Kuin kukka.
Tuo liekkipilvi on aina erilainen ja silti samanlainen, koskaan uuden nähdessään ei muista nähneensä sitä kauniimpaa!
Eikä sitä saa koskaan hengittää takaisin.
Kun liekit sammuvat, löystyy naru minun sisälläni ja kiertyy kerälle.
Pimeys muuttuu hämäräksi harmaaksi ja loistavat liekit hiipuvat pois. Aurinko palaa paikoilleen kylkiluiden alle.
Minä olen väsynyt.
Minun on kylmä.
Kyselijät aloittavat laulunsa aplodit kuulostavat aseiden laukeamiselta.
Kuinka tuli tottelee sinua?
Opetatko taitosi meille?
Opettaisinko?
Tekisinkö minä todella niin.
Tulennielijä ehkä, minä en. Tulennielijä ei sano mitään. Aurinko polttaa liikaa, hengen vetäminen tekee kipeää.
He lähtevät pois ja jättävät minut yksin.
Niin on parempi. Tervehdin yötä ja kerään tavarani. Sidon ne rätillä yhteen. Ennen kuin vedän paidan päälleni tuijotan hetken aikaa rintakehääni.
Aurinko ei näy ihon läpi edes pienenä hehkuna, vaan sen paikalla on yhä suuri mustelma, joka leviää hitaasti, mutta varmasti. Ja tummuu.
He ovat nähneet sen.
Musteläikän.
Minä en muista miksi sanon yhä.
19.4.1956
Eilisen paikalla on vain mustaa.
Allani on soraa. Terävät neulat kyljessäni. Nukun kuin kissa.
Aurinko on korkealla.
Ympärilläni on ihmisiä. He antavat minun nukkua. He luulevat antavansa minun nukkua. Minä en nuku.
Katselijat ja kyselijät ovat täällä.
Minä olen torilla. Aurinko on paikoillaan rinnassani.
Eilinen on pelkkää mustaa. Mustaa. Mustaa.
Mustaa.
Sinä olet hereillä, he sanovat hetken kuluttua ja kuulostavat helpottuneilta. Me olimme huolissamme sinusta.
Minusta?
Mikä on olo? he kysyvät ja tietävät mitä minä vastaan:
Aina samanlainen, aina erilainen, en muista millainen se oli eilen. Tällä kertaa se on enemmän kuin totta.
He ovat huolissaan. He eivät ymmärrä minun sanojani.
Miksi jäit torille? he kysyvät seuraavaksi.
Tulinko minä eilen tänne? minä kysyn. He katsovat toisiaan huolissaan.
Etkö sinä muista? Näytit meille tulta.
Maassa vierelläni lojuvat välineeni.
Minä en silti muista mitään.
Pelkkää mustaa.
Joku antaa minulle vähän ruokaa: piiraita.
Minä syön ja joku kietoo peiton ympärilleni. Kun olen syönyt joku heistä nostaa maasta paitani. Se on likainen ja kostea.
Pyörryitkö sinä? he kysyvät. Minä en muista. Ehkä. Mitä minä täällä muuten tekisin?
Sinun pitäisi käydä lääkärin luona, he sanovat ja jäävät luokseni.
Musteläikkä jatkaa hitaasti laajentumistaan ja tummumistaan. Aurinko on kuuma.
20.4.1956
Käteni ovat jääkylmät, eikä haavastani tule verta pistäessäni sitä neulalla.
Sulka ei piilota haavaa, kun siitä ei tule verta.
Auringonnousu ei ole yhtä kaunis tänään.
Minun on kylmä. Ihoni on kananlihalla.
Mutta minun mielessäni palaa tuli. Kolme ilmassa tanssivaa pistettä, mustuutta ja iloa, sitten vain tyhjää. Pisteet palaavat, samoin ilo, sitten tyhjyys. Pisteet, ilo, tyhjyys.
Jokaisen sarjan välissä on aurinko.
Torilla minulla on paholaisenkeppi. Se pyörähtelee laiskasti ja kauniisti valkeiden ohjauskeppien välissä; se napsahtelee hitaasti kepistä toiseen. Se pyörähtää kauniin kaaren illassa ja joutuu vangiksi toisen valkoisen kepin ja minun oman käsivarteni väliin, kiepahtaa sivuun ja jatkaa kieppumistaan. Se lentää korkealle ilmaan pyörien ja yleisöni huokailee.
Pimeän tullessa paholaisenkepin päät ovat tulessa.
Ihana tyhjyys.
Eräs katselijoistani ottaa minut kotiinsa, sillä minä en asu missään ja olen hänen mukaansa sairas.
Haluan ottaa kaikki tavarani mukaan, olen kuin lapsi vaatiessani häntä lähtemään kanssani satamaan hakemaan niitä.
Mutta hän tulee mielellään.
Unessani ovat taas tanssivat tulipallot käsilläni. Onnellisuuden tunne puristaa rintaani ja minä nauran.
Hereillä en koskaan naura.
Pallot lipeävät käsistäni ja mustuudessa allani ei ole mitään. Minä putoan ja aurinko räjähtää liekkeihin.
13.4.1956
Aivan tavallinen poika, aivan tavallinen. Tavallinen niin kuin kuka tahansa nuori poika, joka kävi koulua kymmenisen vuotta sitten ja reputti puolet opinnoistaan. Tavallinen poika kädet taskussa tiettyyn ikään tullessaan, poika housuissa ja paidassa.
Aivan tavallinen mies, tarpeeksi vanha ollakseen aikuinen, tarpeeksi nuori ollakseen vahva. Tavallinen mies paidassa ja housuissa.
Kuitenkin erilainen. Aivan erilainen, ei lainkaan tavallinen.
Uniikki.
Korvaamaton.
Minä.
Sillä minä se olen, tavallinen. Epätavallinen. Joka kerta erilainen: koskaan ei voi muistaa millainen olin kun minut tapasi viime kerran.
14.4.1956
Kuka osaa ajatella auringonnousua? Kuka odottaa sitä laiturilla istuen, toisessa kädessään pitkä sulka, toisessa neula: pehmeä ja kova. Kuka istuu laiturilla ja odottaa?
Aurinko nousee aina eri tavalla. se on niin kuin minä, samanlainen, erilainen, eikä koskaan voi muistaa millainen se oikeasti oli edellisen kerran kohdatessaan sen.
Kuka odottaa laiturilla?
Joku tavallinen?
Joku erilainen?
Minä. Tietenkin minä, aina minä, samaan aikaa, samalla tavalla, sulka ja neula mukanani. Sulka on pitkä, ruskea ja pehmeä, neula lyhyt, hopean kiiltävä ja terävä, kova ja satuttava.
Ja aina urinko nousee, kultainen, tulinen pallo, jonka voima on niin mahtava, että sitä on mahdotonta edes kuvitella. Jokaiselle se antaa osan itseään.
Minulla on pala aurinkoa sydämessäni. Se polttaa minun rintaani ja minun on vaikeaa hengittää. Vaikka tuulee ja on kylmä, minulla on kuuma ja minun rintaani polttaa kuin joku olisi sytyttänyt luideni alle soihdun. Vaikka tuulee ja on kylmä, aurinko palaa minun rinnassani.
Neula on terävä sen koskettaessa ihoani. Se muuttuu hopeisesta punaiseksi kun työnnän sen ihoni läpi. Sulka tuntuu pilveltä haavan päällä, se on pehmeä ja peittää haavan. Haavaa ei ole niin kauan kun sulka on sen päällä, mutta kun sen ottaa pois, palaa haava uudelleen ja siihen koskee. Joka aamu haava on olemassa pidempään. Se kasvaa samalla tavalla kuin polte rinnassani kasvaa joka päivä.
Sattuu, sattuu, polttaa ja tekee kipeää.
15.4.1956
Torilla on aina paljon ihmisiä. Heidän seassaan minä olen aina tulennielijä, en vain minä. Minun toinen puoleni, salaperäinen, outo, jota minä en tunne.
Tulennielijä. Se kuulostaa mausteiselta, pimeältä, tulelta, savulta ja kaukaisilta mailta.
Keskellä toria.
Minua tullaan katsomaan. Kuka minä olen? Mitä minä teen?
Aina minua katsotaan.
Minä otan käsiini palloja ja annan niiden tanssia käsissäni. Käteni liikkuvat kuin tuli, pehmeinä kaarina ja terävinä liekkiryöppyinä, nopeasti ja hitaasti, arvaamatta ja niin kuin osataan odottaa. Pallot ovat pehmeitä minun käsissäni, mutta nekin sattuvat, minun haavojani polttaa. Käsieni näkymättömiä haavoja. Pallot nousevat ja laskevat, lentävät sirosti ilmassa ja tippuvat käsiini juuri siinä missä minä haluan niiden tulevan. Ne pomppivat kuin korkit veden pinnalla, korkeammalle, korkeammalle! Aivan kuin joku nykisi niitä naruista ilmaan, tekisi niillä kuvioita.
Pallo pomppaa jalkani alta, piirtää kehän selkäni takaa, pysähtyy hetkeksi leukani alle, ponnahtaa otsaltani, jalaltani, lentää toisen pallon yli ja toisen ali, menee ristiin kolmannen kanssa ja unohtaa viidennen kokonaan.
Aina se palaa käteeni. Pallojen ollessa ilmassa ei mielessäni liiku mitään. Näen vain niiden ilmaan piirtämät viivat ja kuulen vain niiden pehmeät äänet. Päässäni on tyhjää. Käteni toimivat kuin itsestään. Aurinko on kuitenkin yhä paikallaan, korventaen aina, vaikka pallojen lentäessä se iloitsee ja unohtaa polttaa niin pahoin.
Kuinka pallot voivat lentää noin keveästi? he kysyvät, minun katselijani ja kokeilevat heittää palloja. Heidän liikkeissään ei ole samaa kepeyttä kuin minun liikkeissäni, eivätkä pallot tottele heitä. Joku saa pallot tanssimaan, mutta silloin niiden tanssi ei ole yhtä kaunista ja hämmästyttävää, ja he tietävät sen itsekin.
Kuinka sinä aina osaat?
Kuka? Minä?
Minä on poissa, paikalla on Tulennielijä.
Pallot ovat aina samanlaiset, aina erilaiset, Tulennielijä vastaa heille ja panee pallot piiloon. Ajatukset palaavat. Hurmos on poissa. Koskaan ei voi muistaa mitä ne tekivät edellisellä kerralla.
Et sinä osaa. Pallot osaavat.
He eivät ymmärrä.
Kuinka he voisivatkaan? Heillä ei ole aurinkoa sydämessään, ei tyhjyyttä päänsä sisällä edes silloin kun he katselevat pallojen tanssia ja liekkikäsien leiskuntaa niiden alla.
He haluavat aina nähdä lisää.
Minä en halua näyttää lisää. Joka kerta tyhjyys loppuu tuskaan, väsymykseen, toisenlaiseen tyhjyyteen. Ajatukset palaavat ja käsien haavat häviävät. Ei ole haavoja. On vain tylsiä valkeita arpia, neulojen pistoja, tulen hampaanjälkiä.
Minä lähden pois.
Mutta aina minä tulen myös takaisin.
16.4.1956
He odottavat minua torin laidassa, kun tulen.
He odottavat Tulennielijää.
Minä en tunne heitä.
Ei tunne Tulennielijäkään. He ovat vain kasvoja muiden joukossa, mutta silti he ovat aina He, ne ihmiset, jotka ovat siellä aina, kun minäkin olen.
Kyselijöitä.
Katselijoita.
Aina he kysyvät mitä minä tänään aion tehdä ja jäävät odottamaan vastausta.
Aina he odottavat minun riisuvan paitani ja näyttävän heille tulta. Harvoin vastaan heidän odotuksiinsa. Tuli ei tuo tyhjyyttä.
Tuli tuo valppauden, terävyyden jokaiseen aistiin.
Minä haluan tyhjyyttä. Siksi näytän heille sen, mikä tuo tyhjyyttä. Joka päivä minulla on heille jotain uutta näytettävää. Minä en koskaan puhu heille paljoa, aina minä näytän heille ja kuuntelen heitä.
Minä en kuulu heihin.
Minä olen tulta, mausteita, kaukaisia maita ja unia tyhjyydestä.
He ovat samoja ihmisiä ja eri ihmisiä, enkä minä koskaan muista heitä, tai Tulennielijä. He ovat siinä yhtenä hetkenä, toisena hetkenä eivät.
Jälkeensä he jättävät hyvää tuulta ja merkkejä paikallaolostaan.
Minä en jätä taakseni tunteita, enkä usein merkkejäkään. Kun minä olen poissa, joku voisi vaikka vannoa, etten siellä koskaan ollutkaan.
Diaboloni yllä satoi vettä.
Neulasadetta. Paljon pieniä pisteleviä pisaroita.
Neulasade ei haittaa tyhjyyttä. Se tulee aina. Kepeät keppini lyövät ylös ja alas ja diabolo, paholaisen hyrrä, pyörii itsensä ympäri kerran toisensa jälkeen, nopeammin, nopeammin! Sen punaiset, oranssit ja keltaiset kuviot sekoittuvat tuleksi.
Katselijani huokailevat ihastuksesta kun lanka lennähtää kireälle ja diabolo nousee lentoon! Se koskettaa pilviä ja putoaa alas, pyörii jälleen narulla, poukkoilee jalkani yli, selkäni ali ylös alas narun päällä. Sitten se lentää ilmaan uudelleen kuin pieni tulinen perhonen ja keppini pujottavat narun ristiin. Diabolo pomppii ristin yllä, jää paikoilleen lepäämään, kimmahtaa korkeuksiin ja leikkii taas narulla. Se kiipeää narua pitkin ylös ja laskeutuu alas minun luvallani.
Se tanssii narulla niin kauan, että käteni tärisevät rasituksesta ja keveyden hauras illuusio särkyy.
Olen kyykyssä maassa ja diabolo vierii kauemmas. Katson tärisevien sormieni lomasta sen lannistumista tulesta maalatuksi puuksi. Ympärilläni on ihmisiä, mutta he ovat kaukana. Heidän äänensä kajahtelee tyhjyydessä, mutta tyhjyys on jo katoamassa: todellisuus hyökyy sen tilalle ja aurinko polttaa kovemmin kuin koskaan. Neulasade nostaa ihoni kananlihalle.
Minä nukun. Pimeydessä pienet tuliset pisteet tanssivat silmieni edessä ja käteni hyväilevät liekkejä. Kuulen helisevän nauruni ja olen onnellinen. Pääni surisee ajatuksia pullollaan ja olen iloinen. Jalkojeni alla on äkkiä tyhjää ja minä putoan. Palavat pisteet muuttuvat neulankärjiksi silmissäni ja aurinko leimahtaa liekkiin rinnassani. Aurinko syttyy sisääni ja tanssivien pallojen aiheuttama ilo vaihtuu tyhjyydeksi. Sitten on vain pimeää.
17.4.1956
Päivät kuluvat nopeasti.
Kuka hidastaisi niiden kulkua?
Aika kuluu hitaasti. Tori on mielessäni tyhjä. Katselijani eivät ole siellä, sillä minäkään en ole. Tänään pallot eivät tanssi, eikä liioin tanssi diabolo tai paholaisenkeppikään. Tänään liekit eivät tanssi illan pimeydessä enkä minä tervehdi aurinkoa käsissäni neula ja sulka. Tänään haavani ei kasva.
Minun on vaikea hengittää. Joka henkäisy kasvattaa aurinkoa rinnassani ja vereni kiehuu.
Pääni on täynnä tuskaa ja ajatuksia. Suuni on kuiva, eikä juominen auta mitään.
Kaipaan tyhjyyttä, mutta käteni eivät jaksa kannatella palloja.
Kuja on hiljainen.
Hiljaisuus painuu korviini ja silmiini, työntyy sieraimiini ja suuhuni.
Kuulen auringon kohinan korvissani, haistan savua ja maistan tulta. Näen vain mustaa ja kipinöitä.
Tähtiä.
Kauniita pyörteileviä tähtiä. Haluaisin osata matkia niiden liikettä ja käteni liikahtelevat voimattomasti ilmassa. Tähdet vain pyörivät ja minun käteni kaipaavat niiden liikettä, tyhjyyttä, joka seuraa käsiä.
Minun on kuuma. Sammuttakaa aurinko ja antakaa minun nukkua.
18.4.1956
Lasiset pallot tanssahtelevat ilmassa ja auringonnousun valo tarttuu niihin. Ne kimmeltävät ja välkkyvät hypnoottisesti ja jo nyt minua katsellaan.
Kissa. Sen tuliset silmät seuraavat tanssivia palloja ja sen viikset värähtelevät.
Sen silmät varastavat auringonvalon sydämestäni eikä minun ole kuuma. Illalla kissan silmät loistavat ja purkavat saalistamaansa salaista valoa.
Tulennielijä istuu laiturilla ja tuntee olonsa erilaiseksi.
Huomenna minä en muista.
Kaikki päivät ovat samanlaisia ja erilaisia, enkä minä muista niitä koskaan seuraavana päivänä.
Minä en tarvitse niitä.
Mitä minä teen eilisellä, kun tämä päivä on edessä.
Tori on pimeä ja vain muutama katselija on siellä odottamassa minua kun tulen.
Näytätkö meille tänään tulen? he kysyvät ihmetellen.
Missä sinä olit eilen? kysyvät toiset, enkä minä vastaa kumpaankaan kysymykseen. Vedän paidan yltäni.
He henkäisevät, mutta minä pidätän hengitystäni.
Mitä he näkevät?
He näkevät kai sopusuhtaisen miehen, jolla on kullanruskea hämärässä kiiltävä iho ja veistokselliset lihakset. He näkevät notkeuden, palavat, vakavat harmaat silmät ja ilmeettömät kasvot. He näkevät talvisen auringon kullanruskeiksi polttamat lyhyet hiukset. He näkevät korvarenkaan ja olkavartta kiertävän tatuoinnin, jossa on outoja merkkejä, joita he eivät osaa lukea.
En minäkään enää osaa. Minä olen unohtanut ne.
Entä mitä minä näen? Minä näen käsissäni lepäävät sytyttämättömät soihdut ja jalkojeni juuressa lepäävät välineet: pitkän kaksipäisen sauvan, kaksi ketjua, joiden päässä on pallot, kaksi tavallista ketjua. Näen metallisen diabolon, jossa on reikiä, ja joka on mustunut. Näen omat paljaat varpaani. Näen kohoilevan rintakehäni. Näen jalkani vieressä olevan pullon ja likaisen rätin.
Odotan.
Toisen hetken.
Sitten sytytän tulen.
Tuli kohoaa hitaasti korkealle ja valaisee kasvoni. Olen tyyni. Sisälläni on jännittynyt varaus. Kuin diabolon naru hyrrän lentäessä korkealle, korkealle.
Kireä.
Aistini ovat terävät ja tarkat.
Tunnen korvieni miltei liikkuvan äänien suuntaan ja tunnen ilman keveät henkäisyt ihollani. Tuijotan liekkejä niiden alkaessa tanssia kasvojeni edessä. Toinen toisensa jälkeen ne kiepahtavat ilmassa. Soihtujen varret hakeutuvat käsiini ja pistelevät näkymättömiä, olemattomia haavojani.
Liekkien lämpö on hetken lähellä, sitten se on kauempana.
Lämmin, viileä, lämmin, viileä, lämmin, viileä…
Rytmi pysyy, vaikka liekit välillä pyörähtävät ylimääräisen kierroksen selkäni takaa tai jalkani ali.
Soihtu hivelee käsivarttani. Liekit nuolevat ihoani ja ihokarvani hehkuvat. Lämpö ja kipu sekoittuvat kummalliseksi tunteeksi, joka on vaikeaa määritellä.
Katselijani huokailevat.
Sauva pyörii käsieni välissä ja tuli humisee korvissani.
Vhuum, vhuum, vhuum…
Kaksi liekkiä pyörivät yhteisen keskustan ympäri ilmassa ja käteni nappaavat sauvan keveästi otteeseensa ja antavat sille lisää vauhtia.
Kohotan yhden soihduista ilmaan ja puhallan sen valtavaan liekkiin.
Liekkipilvi leimahtaa yöhön jättäen punahehkuisen aavekuvan mieleeni.
Kuin kukka.
Tuo liekkipilvi on aina erilainen ja silti samanlainen, koskaan uuden nähdessään ei muista nähneensä sitä kauniimpaa!
Eikä sitä saa koskaan hengittää takaisin.
Kun liekit sammuvat, löystyy naru minun sisälläni ja kiertyy kerälle.
Pimeys muuttuu hämäräksi harmaaksi ja loistavat liekit hiipuvat pois. Aurinko palaa paikoilleen kylkiluiden alle.
Minä olen väsynyt.
Minun on kylmä.
Kyselijät aloittavat laulunsa aplodit kuulostavat aseiden laukeamiselta.
Kuinka tuli tottelee sinua?
Opetatko taitosi meille?
Opettaisinko?
Tekisinkö minä todella niin.
Tulennielijä ehkä, minä en. Tulennielijä ei sano mitään. Aurinko polttaa liikaa, hengen vetäminen tekee kipeää.
He lähtevät pois ja jättävät minut yksin.
Niin on parempi. Tervehdin yötä ja kerään tavarani. Sidon ne rätillä yhteen. Ennen kuin vedän paidan päälleni tuijotan hetken aikaa rintakehääni.
Aurinko ei näy ihon läpi edes pienenä hehkuna, vaan sen paikalla on yhä suuri mustelma, joka leviää hitaasti, mutta varmasti. Ja tummuu.
He ovat nähneet sen.
Musteläikän.
Minä en muista miksi sanon yhä.
19.4.1956
Eilisen paikalla on vain mustaa.
Allani on soraa. Terävät neulat kyljessäni. Nukun kuin kissa.
Aurinko on korkealla.
Ympärilläni on ihmisiä. He antavat minun nukkua. He luulevat antavansa minun nukkua. Minä en nuku.
Katselijat ja kyselijät ovat täällä.
Minä olen torilla. Aurinko on paikoillaan rinnassani.
Eilinen on pelkkää mustaa. Mustaa. Mustaa.
Mustaa.
Sinä olet hereillä, he sanovat hetken kuluttua ja kuulostavat helpottuneilta. Me olimme huolissamme sinusta.
Minusta?
Mikä on olo? he kysyvät ja tietävät mitä minä vastaan:
Aina samanlainen, aina erilainen, en muista millainen se oli eilen. Tällä kertaa se on enemmän kuin totta.
He ovat huolissaan. He eivät ymmärrä minun sanojani.
Miksi jäit torille? he kysyvät seuraavaksi.
Tulinko minä eilen tänne? minä kysyn. He katsovat toisiaan huolissaan.
Etkö sinä muista? Näytit meille tulta.
Maassa vierelläni lojuvat välineeni.
Minä en silti muista mitään.
Pelkkää mustaa.
Joku antaa minulle vähän ruokaa: piiraita.
Minä syön ja joku kietoo peiton ympärilleni. Kun olen syönyt joku heistä nostaa maasta paitani. Se on likainen ja kostea.
Pyörryitkö sinä? he kysyvät. Minä en muista. Ehkä. Mitä minä täällä muuten tekisin?
Sinun pitäisi käydä lääkärin luona, he sanovat ja jäävät luokseni.
Musteläikkä jatkaa hitaasti laajentumistaan ja tummumistaan. Aurinko on kuuma.
20.4.1956
Käteni ovat jääkylmät, eikä haavastani tule verta pistäessäni sitä neulalla.
Sulka ei piilota haavaa, kun siitä ei tule verta.
Auringonnousu ei ole yhtä kaunis tänään.
Minun on kylmä. Ihoni on kananlihalla.
Mutta minun mielessäni palaa tuli. Kolme ilmassa tanssivaa pistettä, mustuutta ja iloa, sitten vain tyhjää. Pisteet palaavat, samoin ilo, sitten tyhjyys. Pisteet, ilo, tyhjyys.
Jokaisen sarjan välissä on aurinko.
Torilla minulla on paholaisenkeppi. Se pyörähtelee laiskasti ja kauniisti valkeiden ohjauskeppien välissä; se napsahtelee hitaasti kepistä toiseen. Se pyörähtää kauniin kaaren illassa ja joutuu vangiksi toisen valkoisen kepin ja minun oman käsivarteni väliin, kiepahtaa sivuun ja jatkaa kieppumistaan. Se lentää korkealle ilmaan pyörien ja yleisöni huokailee.
Pimeän tullessa paholaisenkepin päät ovat tulessa.
Ihana tyhjyys.
Eräs katselijoistani ottaa minut kotiinsa, sillä minä en asu missään ja olen hänen mukaansa sairas.
Haluan ottaa kaikki tavarani mukaan, olen kuin lapsi vaatiessani häntä lähtemään kanssani satamaan hakemaan niitä.
Mutta hän tulee mielellään.
Unessani ovat taas tanssivat tulipallot käsilläni. Onnellisuuden tunne puristaa rintaani ja minä nauran.
Hereillä en koskaan naura.
Pallot lipeävät käsistäni ja mustuudessa allani ei ole mitään. Minä putoan ja aurinko räjähtää liekkeihin.
Työn tiedot
Tulennielijän päiväkirja
Morgan
» Kategoria: Kirjallisuus » Pidemmät proosatekstit» Työn pituus: 2449 sanaa» Työ lisätty: 05.04 - 2007» Kommentoitu: 5 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 2 kerta(a)
Tietoa työstä:
Tämä on tällainen juttu vaan, en muista todellakaan mistä se alkoi. Kerrankin halusin tehdä jotakin mitä en normaalisti tee. Muuten kirjoitan ihan eri tyylillä.
Tämä on pätkä alkua. En tiedä josko siitä tuli nyt liian pitkä... Mutta kommentoikaa, jooko?
Kommentit
sera
17:54 // 05.04 - 2007
Paljon hyvää minun mielestäni, yhtenäinen tunnelma, joskin teema jäi hieman epäselväksi. Erilaisuus ja yksinäisyys ovat kovin käytettyjä aiheita taiteissa, mutta tekstissäsi oli selvästi jotain muutakin symboliikkaa. Tyyliharjoitukset on aina jees, myös itselle, virkistää kummasti :) Hei, kannattaa lukee Raymond Queneaun kirja, Tyyliharjoituksia; hyvinkin tekninen mitä tyyliin tulee, mutta juuri sen vuoksi kohtalaisen hulvaton!
Morgan
18:04 // 05.04 - 2007
Ehkä tän jutun juoni tulee selkeemmin esille vasta sitten myöhempinä päivinä... Se muuttuu se juttu koko ajan.
December
14:47 // 27.04 - 2007
Vaikutuin, tässä on paljon sellaista mistä pidän. Jotenkin lumoava, lukemista ei voi jättää kesken. Todella hienoa kuvausta.
Pupulainen
13:53 // 14.11 - 2008
Tämä on mieleenpainuva ja mukaansatempaava teksti, vaikka en uskokaan ymmärtäneeni kaikkia syvällisimpiä sisältöjä. :)
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!