Kaunokirjallisen työn esitys
Kuolema
Tämä maa on kylmä. Tuuli puhaltaa vuorotellen idästä ja lännestä, ja joskus tuntuu kuin se puhaltaisi jokaisesta ilmansuunnasta yhtä aikaa. Eikä minnekään pääse sitä pakoon, sillä se tunkeutuu lattian ja seinän raoista sisään taloihinkin. Aukoo ikkunaluukkuja ja ovia, ujeltaa nukkujien korvissa. Tuuli on kuin kutsumaton vieras, joka ei ymmärrä lähteä pois, vaikka sille ovea näyttäisikin.
Aurinko ei enää lämmitä niin kuin ennen. Talvi on tulossa, sen huomaa siitä, että aurinko laskee aina vaan aikaisemmin ja nousee yhä myöhemmin. Kohta se ei nouse enää ollenkaan. Sitten tulee lumi, joka peittää maan valkeaan vaippaan. Jää kuroutuu lampien ja järvien ylitse, taltuttaa ne kuin vastaanhangoittelevat hevoset. Mutta merta se ei saa talttumaan. Meri jatkaa ainaista piiskaustaan kallioita vasten, yrittäen päästä niiden laelle koskaan siinä onnistumatta.
Tämä maa on tuulen, meren ja kallioiden valtakunta. Elämä täällä ei ole helppoa, täällä ihminen on luonnon armoilla. Luonto päättää, selviääkö ihminen talven yli, saako tarpeeksi kalaa elääkseen, selviääkö kalastaja merellä pauhaavista myrskyistä. Jotkut selviävät. Monet meri vaatii omakseen. Meren valtakuntaan päätyneiden kalastajien perheet jäävät ihmisten armoille. Ja joskus ihminen on luontoakin armottomampi.
Tämä maa kuuluu myös kuolleille. Paljon on autioituneita taloja ja karikoille ajautuneita veneitä, taloja joissa kuolleet kulkevat tuulen ulvoessa heidän huutojensa sekaan, veneitä joiden puoliksi lahonneissa kajuutoissa tuikkii valo kuolleen miehen kynttilästä. Hautoja on kätketty jokaiseen metsään, liki jokaisen puun juuristossa makaa tuntematon ruumis. Nämä ruumiit kuuluvat niille, jotka ovat joutuneet ihmisten ahneuden ja pahuuden armoille, kuolleiden kalastajien perheille.
Täällä minäkään en selviä, sillä minä kuolen pian. Tunnen jo kuinka kylmyys tunkeutuu luihin ja ytimiin heikentäen jo muutenkin sairauden kalvamaa ruumistani. Ja pian minäkin löydän paikkani jossain noista metsistä, jonkin suuren ja synkän puun juuristossa. Jokainen hengenveto vie minua lähemmäs kuolemaa, mutta minä en pelkää. Sillä täällä jokainen tietää kuolevansa, ennemmin tai myöhemmin. Ja minä otan kuoleman hymyillen vastaan, tarjoan sille mielelläni ruumiini ja viimeisen henkäykseni. Olen valmis.
Minä en pelkää.
Tämä maa on kylmä. Tuuli puhaltaa vuorotellen idästä ja lännestä, ja joskus tuntuu kuin se puhaltaisi jokaisesta ilmansuunnasta yhtä aikaa. Eikä minnekään pääse sitä pakoon, sillä se tunkeutuu lattian ja seinän raoista sisään taloihinkin. Aukoo ikkunaluukkuja ja ovia, ujeltaa nukkujien korvissa. Tuuli on kuin kutsumaton vieras, joka ei ymmärrä lähteä pois, vaikka sille ovea näyttäisikin.
Aurinko ei enää lämmitä niin kuin ennen. Talvi on tulossa, sen huomaa siitä, että aurinko laskee aina vaan aikaisemmin ja nousee yhä myöhemmin. Kohta se ei nouse enää ollenkaan. Sitten tulee lumi, joka peittää maan valkeaan vaippaan. Jää kuroutuu lampien ja järvien ylitse, taltuttaa ne kuin vastaanhangoittelevat hevoset. Mutta merta se ei saa talttumaan. Meri jatkaa ainaista piiskaustaan kallioita vasten, yrittäen päästä niiden laelle koskaan siinä onnistumatta.
Tämä maa on tuulen, meren ja kallioiden valtakunta. Elämä täällä ei ole helppoa, täällä ihminen on luonnon armoilla. Luonto päättää, selviääkö ihminen talven yli, saako tarpeeksi kalaa elääkseen, selviääkö kalastaja merellä pauhaavista myrskyistä. Jotkut selviävät. Monet meri vaatii omakseen. Meren valtakuntaan päätyneiden kalastajien perheet jäävät ihmisten armoille. Ja joskus ihminen on luontoakin armottomampi.
Tämä maa kuuluu myös kuolleille. Paljon on autioituneita taloja ja karikoille ajautuneita veneitä, taloja joissa kuolleet kulkevat tuulen ulvoessa heidän huutojensa sekaan, veneitä joiden puoliksi lahonneissa kajuutoissa tuikkii valo kuolleen miehen kynttilästä. Hautoja on kätketty jokaiseen metsään, liki jokaisen puun juuristossa makaa tuntematon ruumis. Nämä ruumiit kuuluvat niille, jotka ovat joutuneet ihmisten ahneuden ja pahuuden armoille, kuolleiden kalastajien perheille.
Täällä minäkään en selviä, sillä minä kuolen pian. Tunnen jo kuinka kylmyys tunkeutuu luihin ja ytimiin heikentäen jo muutenkin sairauden kalvamaa ruumistani. Ja pian minäkin löydän paikkani jossain noista metsistä, jonkin suuren ja synkän puun juuristossa. Jokainen hengenveto vie minua lähemmäs kuolemaa, mutta minä en pelkää. Sillä täällä jokainen tietää kuolevansa, ennemmin tai myöhemmin. Ja minä otan kuoleman hymyillen vastaan, tarjoan sille mielelläni ruumiini ja viimeisen henkäykseni. Olen valmis.
Minä en pelkää.
Työn tiedot
Kuolema
December
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 302 sanaa» Työ lisätty: 06.04 - 2007» Kommentoitu: 1 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
Halusin pitkästä aikaa kirjoittaa jotain omaa, ja tällainen syntyi kuunnellessani Celtic Circlea.
Kommentit
surkk
18:54 // 06.07 - 2008
Upea, jylhä ja tunnelmallinen. tätä pitää sulatella vähän aikaa, katson, jos vaikka lisäisin suosikiksikin joskus. Hyvää tekstiä on vaikea lähteä arvioimaan, etenkin kun tällä kertaa pitäminen on niin tunneperäistä. :)
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!