Kaunokirjallisen työn esitys
Pieni onnellinen
Makasin paikallani aivan hiljaa ja pidin silmäni kevyesti kiinni, niin että kirkas keväinen aamuaurinko ei häikäissyt, mutta lämmitti kasvojani ja loi kultaisen udun. Olin väsynyt, eikä päässäni liikkunut juuri minkäänlaisia ajatuksia. Tunsin hänet lämpimänä selkääni vasten, kuulin hänen sydämensä sykkeen ja tasaisen, tuhisevan hengityksen. Hänenkin silmänsä olivat kiinni ja kellanruskeat hiukset kutittivat niskaani, samalla kun tunsin yksittäisten uloshenkäysten lämmön. Tavoitin käteni hänen käsivarrelleen, joka lepäsi rintakehälläni. Silitin hellästi peukalollani ja hymyilin salaa, tunsin oloni lämpimäksi ja turvalliseksi.
Makasimme molemmat kyljellämme, sohva olisi ollut liian pieni muuhun, mikä samalla pakotti meidät olemaan lähellä toisiamme. Oikeastaan olimme jo nousseet ylös, mutta ilta oli venynyt aamuun saakka, eikä kukaan ollut parhaassa vedossa. Olin hänelle kiitollinen, ei hänellä ollut mitään syytä maata siinä kanssani, paitsi ehkä yhtäläinen läheisyydentarve ja aamuinen, raukea väsymys ja tyytyväinen olo. Ovi keittiöön oli auki ja kuulin miten höyry pihisi teepannusta sen alkaessa hitaasti kiehua liedellä. Teemuki kilahti kolmannen osapuolen käsitellessä sitä hieman turhan huolimattomasti, mutta muutoin oli hyvin hiljaista. Koiran kynnet rapsahtelivat sen tullessa nuuhkaisemaan kättäni. Avasin silmäni ja katsoin hetken aikaa sen kullanruskeisiin, ystävällisiin silmiin. Hymyilin.
Mitään ei tarvinnut sanoa, ei tarvinnut liikkua. Kaikki oli hyvin, tai ainakin melkein. Väsymyksen raskas pöly oli täyttänyt pääni ja siellä muotoutui tahmeana valuva ajatus siitä, että saattaisin katua tämän läheisyyden jakamista myöhemmin. Työnsin sen pois. Tästä ei ollut vahinkoa kenellekään, myönsin itselleni ja tiesin sen olevan totta. Meistä kumpikaan ei tahtonut enempää, kuin tämän yhden, lämpimän ja tyytyväisen, lähes onnellisen hetken hengittää toistemme tahtiin ja hymyillä silmät suljettuna, niin että voisimme jälkeenpäin sanoa, että tiedämme mitä sellaiset hetket ovat. Tässä ei ollut rakkautta sen enempää, kuin kahden samanmielisen, mutta toisilleen silti etäisen ihmisen välillä voi olla. Tämä oli yhteisymmärrystä ja keskinäistä kunnioitusta, lohtua väsymykseen ja siihen nimettömään ahdistukseen, joka joskus aamuisin valtaa mielen.
Tässä pienessä hetkessä minä olin miltei onnellinen ja annoin hänen tuntea sen rentoutuneessa olemuksessani, tietäen, että hän kyllä ymmärtäisi. Kärpänen surrasi verhoissa ja keittiöstä leijaili pistävä teen tuoksu. Kurotin käteni ja silitin hänen päätään. Siinä ei ollut mitään erityistä viestiä, se oli vain lämmin ele. Hän avasi laiskasti silmänsä ja vilkaisi minua, päästi pienen hymynkareen huulilleen ja sulki jälleen silmänsä. Laskin pääni takaisin hänen toiselle käsivarrelleen ja ajattelin, että tämä oli todella yksi niitä pieniä onnellisia hetkiä, joiden varassa jaksaisin jatkaa jälleen huomiseen. Tätäkö on olla onnellinen, tämä lämmin, tyytyväinen tunne? Kyllä, kerroin itselleni. Tätä on olla onnellinen, kaikkein parhaimmillaan. Pieniä kauniita hetkiä, joiden muisto säilyy. Suljin silmäni ja painauduin häntä vasten. Me molemmat tiesimme.
Makasin paikallani aivan hiljaa ja pidin silmäni kevyesti kiinni, niin että kirkas keväinen aamuaurinko ei häikäissyt, mutta lämmitti kasvojani ja loi kultaisen udun. Olin väsynyt, eikä päässäni liikkunut juuri minkäänlaisia ajatuksia. Tunsin hänet lämpimänä selkääni vasten, kuulin hänen sydämensä sykkeen ja tasaisen, tuhisevan hengityksen. Hänenkin silmänsä olivat kiinni ja kellanruskeat hiukset kutittivat niskaani, samalla kun tunsin yksittäisten uloshenkäysten lämmön. Tavoitin käteni hänen käsivarrelleen, joka lepäsi rintakehälläni. Silitin hellästi peukalollani ja hymyilin salaa, tunsin oloni lämpimäksi ja turvalliseksi.
Makasimme molemmat kyljellämme, sohva olisi ollut liian pieni muuhun, mikä samalla pakotti meidät olemaan lähellä toisiamme. Oikeastaan olimme jo nousseet ylös, mutta ilta oli venynyt aamuun saakka, eikä kukaan ollut parhaassa vedossa. Olin hänelle kiitollinen, ei hänellä ollut mitään syytä maata siinä kanssani, paitsi ehkä yhtäläinen läheisyydentarve ja aamuinen, raukea väsymys ja tyytyväinen olo. Ovi keittiöön oli auki ja kuulin miten höyry pihisi teepannusta sen alkaessa hitaasti kiehua liedellä. Teemuki kilahti kolmannen osapuolen käsitellessä sitä hieman turhan huolimattomasti, mutta muutoin oli hyvin hiljaista. Koiran kynnet rapsahtelivat sen tullessa nuuhkaisemaan kättäni. Avasin silmäni ja katsoin hetken aikaa sen kullanruskeisiin, ystävällisiin silmiin. Hymyilin.
Mitään ei tarvinnut sanoa, ei tarvinnut liikkua. Kaikki oli hyvin, tai ainakin melkein. Väsymyksen raskas pöly oli täyttänyt pääni ja siellä muotoutui tahmeana valuva ajatus siitä, että saattaisin katua tämän läheisyyden jakamista myöhemmin. Työnsin sen pois. Tästä ei ollut vahinkoa kenellekään, myönsin itselleni ja tiesin sen olevan totta. Meistä kumpikaan ei tahtonut enempää, kuin tämän yhden, lämpimän ja tyytyväisen, lähes onnellisen hetken hengittää toistemme tahtiin ja hymyillä silmät suljettuna, niin että voisimme jälkeenpäin sanoa, että tiedämme mitä sellaiset hetket ovat. Tässä ei ollut rakkautta sen enempää, kuin kahden samanmielisen, mutta toisilleen silti etäisen ihmisen välillä voi olla. Tämä oli yhteisymmärrystä ja keskinäistä kunnioitusta, lohtua väsymykseen ja siihen nimettömään ahdistukseen, joka joskus aamuisin valtaa mielen.
Tässä pienessä hetkessä minä olin miltei onnellinen ja annoin hänen tuntea sen rentoutuneessa olemuksessani, tietäen, että hän kyllä ymmärtäisi. Kärpänen surrasi verhoissa ja keittiöstä leijaili pistävä teen tuoksu. Kurotin käteni ja silitin hänen päätään. Siinä ei ollut mitään erityistä viestiä, se oli vain lämmin ele. Hän avasi laiskasti silmänsä ja vilkaisi minua, päästi pienen hymynkareen huulilleen ja sulki jälleen silmänsä. Laskin pääni takaisin hänen toiselle käsivarrelleen ja ajattelin, että tämä oli todella yksi niitä pieniä onnellisia hetkiä, joiden varassa jaksaisin jatkaa jälleen huomiseen. Tätäkö on olla onnellinen, tämä lämmin, tyytyväinen tunne? Kyllä, kerroin itselleni. Tätä on olla onnellinen, kaikkein parhaimmillaan. Pieniä kauniita hetkiä, joiden muisto säilyy. Suljin silmäni ja painauduin häntä vasten. Me molemmat tiesimme.
Työn tiedot
Pieni onnellinen
Eilowy
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 404 sanaa» Työ lisätty: 12.04 - 2007» Kommentoitu: 1 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
Yritin kuvata sen tyytyväisen, uneliaan tunnelman, joka on minulle onnellisuutta parhaimmillaan.
Tämä perustuu moneen toisistaan erilliseen hiljaiseen pieneen onnelliseen hetkeen, jollaisista ihmiset ymmärtävät nauttia aivan liian vähän.
En onnistunut aivan niin hyvin, kuin olisin ehkä voinut, mutta olisin pilannut hetken tunteen itseltäni, jos olisin yrittänyt liikaa.
Kommentit
lauratar
20:07 // 15.04 - 2007
Olet saanut tähän tosiaan rauhallisen tunnelman. Koskettava käsite mitä onnellisuus on, mutta otsikolta olisin odottanut ehkä enemmän, esim. pelkkä "onnellinen" olisi voinut olla jo toimivampi ;>.
Blaah, en mä osaa tätä oikeen paremmin kuvailla, mutta joka tapauksessa kosketti tosi paljon ja laittoi ajattelmaan.. : >>
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!