Kaunokirjallisen työn esitys
Meidän isän luona haisee desinfiointiaineelle ja vähän uimahallille. Silloin, kun äiti vie sille suklaakakkua, siellä haisee vähän suklaakakulle. Mutta eihän meidän isä sitä syö. Ei se ikinä syö sitä, mitä me sille syötetään. Se syö vaan Sen Paikan tuotteita. Me ei sanota Sen Paikan nimeä. En tiedä miksi. Ehkä me halutaan vaan paeta todellisuutta. Tai äiti haluaa.
Isä nukkuu aina, kun me mennään sen luokse. Eikä se ikinä jaksa nousta. Mutta kyllä se puhuu. Mulle ainakin. Kiialle se ei vielä puhu. Kiia on niin pieni vielä. Kiia kysyy usein, mitä isä sanoo ja mä tulkkaan sille. Eilen se sanoi, että onpas Kiialla uusi nätti mekko. Toissapäivänä se huomautti iloisesti, että mä oon kasvanut. Se oli totta. Mä kävin sinä päivänä terkkarilla ja sen seinällä oleva keltainen mittanauha näytti mun pituudeksi 151,5 senttiä. Olin kasvanut jopa puoli senttimetriä. Se on paljon. Mä oon tullut isään. Sekin on lyhyt, noin 159,2 senttimetriä. Mittasin sen pituuden joskus, kun se nukkui. Siis ennen, kun se lähti Siihen Paikkaan. Nythän se nukkuu aina. Kiia sanoi joskus, että se vaan nukkuu univelkojaan pois. Mä nauroin, vaikka olin samaa mieltä. Isä oli kiireinen mies. Kun mä kerran kysyin, mitä se tekee työkseen, se vastasi että se tekee bisnestä. Kun se meni tekemään bisnestä, sillä oli päällään liituraitapuku ja kädessään musta nahkasalkku. Mä en tykännyt siitä nahkasalkusta. Mä kysyin, eikö se paina, kun kantaa lehmää kädessään joka päivä. Isä nauroi. Mä kostin. Seuraavana yönä koristelin sen salkun röyhelöillä ja liimasin siihen vaaleanpunaisia tekotimantteja. Sitten pesin käsistäni liimat pois ja hihittelin vielä peiton alla kuin suurenkin rikoksen tehneenä.
Aamiaispöydässä isä ryysti kahvin ja vei lehmän töihin. Ei se varmaan ees huomannut, että sillä oli kädessä timanttikoristeinen ballerinalehmä. Eihän se ikinä huomaa mitään.
Tänään isä näyttää rauhalliselta. Oikeastaan se näyttää aina rauhalliselta. Isä ei koskaan suutu. Kiia istuu sen vieressä ja katsoo, kun se hengittää. Mä katson ikkunasta ulos. Ikkunalaudan takaa näkyy ihmisiä, joilla on aina kiire. Meillä ei ole ikinä kiire. Isällä oli, mutta sitten se nukahti.
Kiia sanoo isälle, että meillä on tänään ruokana makaronilaatikkoa. Ketsupin kanssa. Kiia tykkää ketsupista. Se laittaa sitä kaikkiin ruokiin. Äiti ei aina pidä siitä, että se löytää ketsuppia sekoitettuna kaurapuuroon. Mä nauran Kiian touhuille. Kiia on hassu tyttö. Se varmaan eläisi pelkällä ketsupilla, jos pystyisi. Äiti ei kuitenkaan anna. Se on nimittäin terveysriippuvainen. Tosin, varmaan kotitalouden opettajan pitää ollakin. Ruokapöydässäkin on aina kattilallinen vihanneksia. Äiti syö niistä puolet. Mä otan joskus pari porkkanaa. Kiia syö ketsuppia ja isä lihapullia. Niin se aina on ollut.
Paitsi nyt. Kiia yrittää tarjota isälle suklaakeksejä, joita se teki esikoulussa. Isä sanoo, ettei sillä ole nälkä. Se on nykyään aina täynnä. Nukkuminen vie aika vähän energiaa. Täällä ne varmaan syöttää sille joka päivä yhden lihapullan ja vähän vettä. Niillä se pärjää koko päivän.
Haukotuttaa. Aurinkokin painuu nukkumaan. Se ottaa männyistä ja koivuista tehdyn peittonsa ja sanoo hyvää yötä. Mä vilkutan sille. Nähdään taas huomenna.
Huomenna äitillä on vapaapäivä. Se tulee käymään isän luona. Huomenna se unohtaa avaimensa kotiin. Sitten se kaivaa kännykänsä esiin soittaakseen meille. Se ei muista, että sairaalassa pitää olla kännykkä kiinni. Sitten sen kännykkä piippaa. Äiti painaa vihreää nappia. Haloo, kuka siellä? Toisessa päässä on tuttu ääni. Huomenta, rakas.
Huomenna isä herää.
Työn tiedot
Isäni on pieni mies
Aamuhetki
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 541 sanaa» Työ lisätty: 02.05 - 2007» Kommentoitu: 5 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 2 kerta(a)
Tietoa työstä:
En oikeastaan tiedä mistä tähän tuli idea, tämä vain jotenkin syntyi. Ihmiset, joilla olen tämän luettanut, ovat sanoneet että tämä antaa miettimisen aihetta.
Lähetin tämän itseasiassa Karjalaiseen, ja he julkaisivat sen! Otsikko oli kyllä muutettu tökerösti \"Ennen kiireinen isäni on pieni mies\".
Mutta olisi ihana saada kommentteja. :)
Kommentit
GemineWings
22:17 // 02.05 - 2007
...Voi että. Todella kaunis. :)
Pidän kovasti, tuo kerronta on mukavan ja sujuvan kuuloista. Pystyy todellakin eläytymään.
Samaten pidän tuosta tietynlaisesta kiertelystä, kun ei kerrota esimerkiksi suoraan, missä isä on. Tuo todellakin tähän novelliin mielenkiintoa.
Puhtaan tuntuinen, tulee hyvä olo lukiessa. Kaikista paras kohta on pieni yksityiskohta tuosta ballerinalehmäsalkusta. Se on niin herttainen. :)
Pidän! :)
cerumen
10:10 // 03.05 - 2007
Kiinnostava, vilpitön novelli. En halua olla alentuva, mutta ikäisilläsi on yleensä tapana kirjoittaa sellaista tekstiä, jota luulevat hyvän kirjoittamisen olevan. Sinä osaat jo oikeasti kirjoittaa, se on aivan mahtavaa.
Plussaa myös auringon personifikoinnista, harvoin enää näkee kiinnostavalla ja kauniilla tavalla kuvattavan auringonlaskua.
Niin, ja poistaisin itse tuon Se Paikka -maininnan, se on tarpeettoman osoittelevaa mysteerin tunnun herättelemistä.
dbgirl
17:02 // 03.05 - 2007
Sujuvaa kirjoittamista, kaunista ja rauhallista, vaikkakin loppua kohden muuttuu mielestäni synkemmäksi ja lukija rupeaa aavistelemaan pahaa. (Tai ainakin minä.) Tämä ei ikään kuin lopu ikinä, siltä ainakin tuntuu. Tämä tarina voisi vain jatkua samanlaisena. Tämä oli siis positiivista. Tätä todellakin jää pohtimaan pitkäksi aikaa.
Pikkukilpikonna
14:28 // 09.05 - 2007
Oivallinen teksti. Miellyttävä tuo naivistinen kertomistyyli. Eivät suotta julkaisseet Karjalaisessa. Vittumaisesti kyllä muuttivat nimen. Onneksi olkoon, Aamuhetki, sulla on homma hanskassa.
tytt
18:20 // 13.01 - 2008
Tämä on kaunis, tosi koskettava, sujuvaa luettavaa ja niin ihana.
Jotenkin niin kauhean surullinen, mutta silti suloinen.
Siis sanalla sanoen loistava :)
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!