Kaunokirjallisen työn esitys
Petos
Se oli eri vuosituhat, kun janosin elämää.
Uskoin kaiken olevan hyvin ja voivani parantaa maailmaa.
Elämä oli mustavalkoista ja siten niin ihanaa.
Vuodet vierivät ja värit astuivat maailmaan.
Näin ne kaikki, eikä kukaan voisi viedä niitä minulta pois, ajattelin.
Niin kuitenkin kävi.
Kauniiden värien tilalle tuli mustaa ja harmaata.
Elämäni tipahti viemäriin ja kadotin itseni.
Päiväkirjan sivut täyttyivät verestä, enkä jaksanut enää odottaa parempaa.
Päivät kuluivat peilin edessä,
mieleni täynnä vihaa ja kyyneliä.
Tajusin ensimmäistä kertaa mitä viha tarkoittaa.
Vihasin itseäni.
Aloitin laihduttamisen,
tunsin tulevani ihmiseksi kilojen karistessa.
Vihdoinkin löysin itseni, ajattelin.
Näin enää mustaa ja tunsin kuinka taas kadotin itseni.
En saanut tyydytystä mistään ja vihasin elämää.
Keräsin lääkkeitä talteen lopettaakseni sen,
en saanut sitä loppumaan.
En halunnut.
Päivä päivältä suurenin.
Tulin niin suureksi, että viha itseäni kohtaan muuttui sietämättömäksi.
Tajusin olevani ruma, eikä kukaan voisi ikinä minua rakastaa, ajattelin.
Luulin tulevani rakastettavaksi laihtumalla, mutta se oli vain harhaa.
Olin liian ruma näyttääkseni kauniilta laihana.
Elämä ei enää ollut mustaa.
Se ei ollut mitään, oli vain minä.
Minäni kasvoi, enkä voinut vastustella sitä.
Se käytti minua hyväseen ja viilsi arvet sisimpääni.
Päivisin arvet täyttyivät vedellä, enkä saanut happea, tukehduin.
Unissa janoan elämää kunnes herään ja odotan kuolemaa.
Se oli eri vuosituhat, kun janosin elämää.
Uskoin kaiken olevan hyvin ja voivani parantaa maailmaa.
Elämä oli mustavalkoista ja siten niin ihanaa.
Vuodet vierivät ja värit astuivat maailmaan.
Näin ne kaikki, eikä kukaan voisi viedä niitä minulta pois, ajattelin.
Niin kuitenkin kävi.
Kauniiden värien tilalle tuli mustaa ja harmaata.
Elämäni tipahti viemäriin ja kadotin itseni.
Päiväkirjan sivut täyttyivät verestä, enkä jaksanut enää odottaa parempaa.
Päivät kuluivat peilin edessä,
mieleni täynnä vihaa ja kyyneliä.
Tajusin ensimmäistä kertaa mitä viha tarkoittaa.
Vihasin itseäni.
Aloitin laihduttamisen,
tunsin tulevani ihmiseksi kilojen karistessa.
Vihdoinkin löysin itseni, ajattelin.
Näin enää mustaa ja tunsin kuinka taas kadotin itseni.
En saanut tyydytystä mistään ja vihasin elämää.
Keräsin lääkkeitä talteen lopettaakseni sen,
en saanut sitä loppumaan.
En halunnut.
Päivä päivältä suurenin.
Tulin niin suureksi, että viha itseäni kohtaan muuttui sietämättömäksi.
Tajusin olevani ruma, eikä kukaan voisi ikinä minua rakastaa, ajattelin.
Luulin tulevani rakastettavaksi laihtumalla, mutta se oli vain harhaa.
Olin liian ruma näyttääkseni kauniilta laihana.
Elämä ei enää ollut mustaa.
Se ei ollut mitään, oli vain minä.
Minäni kasvoi, enkä voinut vastustella sitä.
Se käytti minua hyväseen ja viilsi arvet sisimpääni.
Päivisin arvet täyttyivät vedellä, enkä saanut happea, tukehduin.
Unissa janoan elämää kunnes herään ja odotan kuolemaa.
Työn tiedot
Petos
useme
» Kategoria: Kirjallisuus » Runot» Työn pituus: 167 sanaa» Työ lisätty: 06.05 - 2007» Kommentoitu: 1 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 1 kerta(a)
Tietoa työstä:
angstasin jälleen ja kirjoitin elämänkertani.
Kommentit
lauratar
21:45 // 07.05 - 2007
Vau :o
Koskettava pienitarina, johon mahtuu uskomattoman paljon asioita ja tunteita. 4 ekaa riviä on jotain aivan huippua, osaat muodostaa taitavasti noita vertauksia; ne oikeesti toimii. Mm. Kun alettiin puhua laihduttamisesta, ajattelin ekana, ettei se oikeen sovi tähän; Mietin että tuleeko tästä nyt joku anoreksia tarina, mutta ei se lopuks vaikuttanukkaan niin huonolta vaihtoehdolta, vertaus muiden joukossa, joka loppujen lopuks toimi. Vika lause koskettaa ja lopettaa hyvin tekstin.
Kokonaisuudessan jotain ihan upeeta..
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!