Kaunokirjallisen työn esitys
Äidin oma kulta
Näin tien varrella lapsen, pojan, vihaa silmissään, likaisilla kasvoilla pisamia ja aikuisen tunteita. Polkupyörä oli uusi ja siinä oli vaihteita, kurahaalareissa katkenneita kastematoja. Kirosanat vyöryivät ulos hänen suustaan, aikuisen sanoja, vihaisissa sinisissä silmissään eksynyt pieni ihminen.
Kotona hän pelaa tietokonepelejä äidin ollessa poissa, istumassa tunkkaisissa kokoussaleissa, kovasti kai ikävöi poikaansa, muka, pitää kuvaa vihasilmäisestä pojastaan työpöytänsä päällä. Kertoo ylpeänä muille ikävöiville äideille, tässä on poikani, hyvin kiltti ja tullut isäänsä, millainen isä!
Poika muistaa kiittää äitiä ruoasta, makaroninpaloja suupielessään kiiruhtaa jo ruudun ääreen, sota jatkuu ja jatkuu, amerikkalaissotilaat huutavat die die die die ja poika toistaa sanat harvahampaisella suullaan sokeana sotaleikistään, niin, leikkiähän se vain on, leikkiä kaikki.
Lumi tienvarsilla on mustaa, kuljen pojan ohitse, en kai kuule hänen sanojaan, kamalia ne ovat, katson poikaa hänen vihaisiin silmiinsä, ne katsovat minua poraavina, sinisinä leiskoina. Käännän selkäni ja saappaani halkovat loskaa. Poika jää taakseni, nakkaa takkini selkämykseen likaisen lumipallon, nauraa räkäisesti ja palaa kotiin jonne äiti on jo palannut.
Näin tien varrella lapsen, pojan, vihaa silmissään, likaisilla kasvoilla pisamia ja aikuisen tunteita. Polkupyörä oli uusi ja siinä oli vaihteita, kurahaalareissa katkenneita kastematoja. Kirosanat vyöryivät ulos hänen suustaan, aikuisen sanoja, vihaisissa sinisissä silmissään eksynyt pieni ihminen.
Kotona hän pelaa tietokonepelejä äidin ollessa poissa, istumassa tunkkaisissa kokoussaleissa, kovasti kai ikävöi poikaansa, muka, pitää kuvaa vihasilmäisestä pojastaan työpöytänsä päällä. Kertoo ylpeänä muille ikävöiville äideille, tässä on poikani, hyvin kiltti ja tullut isäänsä, millainen isä!
Poika muistaa kiittää äitiä ruoasta, makaroninpaloja suupielessään kiiruhtaa jo ruudun ääreen, sota jatkuu ja jatkuu, amerikkalaissotilaat huutavat die die die die ja poika toistaa sanat harvahampaisella suullaan sokeana sotaleikistään, niin, leikkiähän se vain on, leikkiä kaikki.
Lumi tienvarsilla on mustaa, kuljen pojan ohitse, en kai kuule hänen sanojaan, kamalia ne ovat, katson poikaa hänen vihaisiin silmiinsä, ne katsovat minua poraavina, sinisinä leiskoina. Käännän selkäni ja saappaani halkovat loskaa. Poika jää taakseni, nakkaa takkini selkämykseen likaisen lumipallon, nauraa räkäisesti ja palaa kotiin jonne äiti on jo palannut.
Työn tiedot
Äidin oma kulta
emila
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 157 sanaa» Työ lisätty: 13.05 - 2007» Kommentoitu: 0 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
Leikki on aina leikkiä, mutta leikistä voi tulla totta.
--
Syntyi jälleen spontaanisti tajunnanvirtana. Asia tuli esille luullakseni aika selkeästi.
Kommentit
Työlle ei ole kirjoitettu kommentteja!
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!