Kaunokirjallisen työn esitys
Lumikerrokset ovat kasaantuneet heidän päälleen vuosisatojen ajan. Alunperin hiittiset olivat
tavallinen hylkeenmetsästäjien heimo, ja asutivat aluetta Grönlannin ja Pohjois-Kanadan
välimaastossa. Erään innovatiivisen huimapään visiosta innostuneina he kaivoivat itselleen pysyvät
asuintilat mannerjäähän, ja koska havaitsivat järjestelyn toimivaksi, eivät ole poistuneet luolistaan
viimeiseen viiteensataan vuoteen. Elämisen jään alla mahdollistaa Hiittivesi, joki, joka on
kovertanut jäähän viemärinkaltaisen kulkureitin. Tämän vuolaan virran ympärille hiittiset ovat
suunnitelleet asuinrakennelmansa, toteuttaneet kaiken hyvinkin samankaltaiseen tapaan kuin
termiitit käytävänsä kelopuuhun.
Lukuisten viileissä oloissa vietettyjen vuosien seurauksena, hiittisten ulkomuoto on hieman
eriytynyt tuntemastamme ihmisen prototyypistä. Heidän päälakensa on paksu ja joustava katosta
putoavien jääpuikkojen vuoksi. Sanalla ”paksukalloinen” onkin hiittisten parissa luonnollisesti
positiivinen kaiku. Tämän lisäksi heillä on jo syntyessään jalassa kumisankaiset jääpiikit. Tätä
piirrettä hiittiset ihmettelevät itsekin, mutta ovat toisaalta hyvin tietoisia siitä, että Aasian alueella
lähestulkoon kaikilla vastasyntyneillä lapsilla on suuri mustelma ristiselän alueella, joten eivät kai
jääpiikit, ollen vieläpä varsin käytännöllinen lisävaruste, siitä paljon eroa. Hiittis-lapset syntyvät
pää edellä, kuten ihmislapsetkin. Perätila olisikin äiti-hiittiselle melkoinen koettelemus.
Viimeinen erottava tekijä tuntemamme ihmisrodun ja hiittisten välillä, on henkistä laatua.
Hiittisten elinympäristö on täynnä sileitä, peilimäisiä jääseiniä joten heidän todellisuudentajunsa on
muotoutunut hieman erikoislaatuiseksi. Hiittiset uskovat koostuvansa sielun ja ruumiin
sijaan neljästä kokonaisuudesta. Näistä ensimmäinen on heidän fyysinen olomuotonsa, toinen
heidän varjonsa, kolmas sielunsa, ja neljäs miltei aina mukana seuraava peilkuva.
Sain kuulla hiittisistä mieheltä, joka oli kotoisin Luoteis-Grönlannista, läheltä Semersuaqin
jäätikköä. Ollessaan eräänä syksynä kajakkiretkellä, hän oli sumun eksyttämänä sattunut juuri sille
kohdalle, josta hiittivesi aloittaa juoksunsa mannerjään sisään. Virta oli imaissut miehen mukaansa
uskomattomalla voimalla, ja kuljettanut häntä mukanaan neljä päivää. Vauhti oli hiljentynyt vasta
syvällä jään sisässä, eikä miehen ihmetyksellä ei ollut rajoja, kun joki lopulta leveni pieneksi
järveksi, jonka molemmilla puolilla nousi hiittisten kristallinhohtoinen kaupunki. Kaksi siltaa
ylitti mustan järven, joka kapeni ja jatkoi taas kulkuaan jokena hieman kauempana. Luolan
hämärää mies kuvaili erikoislaatuiseksi, se oli voimakkainta mahdollista hämärää, pimeää valoa, jossa näki
kuitenkin liikua koska jäisen maan ja rakennusten hohtava pinta antoi valoaan.
Mies oli viettänyt hiittisten luona koko vuoden, ja poistunut kaupungista vasta seuraavana syksynä
veden ollessa taas niin matalalla, että hänen onnistui poistua jokea alajuoksuun, vastakkaiseen
suuntaan kuin mistä oli saapunut. Kuuden päivän kuluttua hän heräsi Grönlanninmerta halkovalla
kalastusaluksella, joka miehistö kertoi poimineensa hänet kyytiinsä itärannikolla sijaitsevan
Nunatakin edustalla.
Vielä viimeiseksi mies kertoi, että hiittisten käsityksissä sielu ja peilikuva kietoutuvat vahvasti
yhteen. He ovat niin tottuneita näkemään peilikuvansa jatkuvasti ympärillään, että jos vierailevat
luolissa, joissa jää on sameampaa, heidän on kannettava mukanaan pientä taskupeiliä. Siihen he
kurkistavat tasaisin väliajoin, jotta muistaisivat missä, miksi, ja keitä ovat. Tarina kertoo kahdesta
hiittisestä, jotka hukkasivat tutkimusmatkalla taskupeilinsä, ja palasivat takaisin kaupunkiin puhuen
aivan sekavia. Monen kuukauden ajan he kuulivat ääniä päänsä sisällä, ja luulivat olevansa toinen
toisensa. Joutuminen irralleen peilikuvastaan oli hetkellisesti hämmentänyt heidät
mielisairaiksi.
Takkinsa taskussa, nahanpalaan käärittynä, miehellä oli yhä vielä tallessa hiittisten hänelle lahjoittama
kaunis peili. Hiittiset olivat lahjoittaneet sen hänelle, koska he uskoivat että se oli
ainoa keino välttyä hulluudelta pitkällä matkalla. Minäkin sain katsoa peiliin. Sen hämärästä pehmeydestä
näin himmeän heijastuksen omista kasvoistani.
Työn tiedot
Hiittiset
sera
» Kategoria: Kirjallisuus » Asiatekstit» Työn pituus: 453 sanaa» Työ lisätty: 16.05 - 2007» Kommentoitu: 2 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 1 kerta(a)
Tietoa työstä:
Tuli tämäkin Asia selväksi.
Kommentit
dbgirl
18:11 // 17.05 - 2007
Tämä on todella mielenkiintoinen teksti kun oikein kumarruin lähemmäs ruutua ja suu levisi ympyräksi, hämmennys näin upeasta tekstistä! Vei todellakin mukanaan, tätä olisi lukenut vielä pidempäänkin, ei tämä kerinnyt edes alkaa :) Pari kirjoitusvirhettä oli mutta se ei ole häiritsevää kun teksti oli muuten sujuvaa. Tässä rupesi vaistomaisesti ajattelemaan myös omaa käytöstään peilin edessä ynnä muita riippuvuussuhteita.
piiapauliina
22:37 // 22.05 - 2007
Tästä muistui heti mieleen talvella koulujuttujen takia lukemani Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi- teos, jossa pääosassa ovat peikot. Sille varalle, ettet ole itse sitä lukenut, kirjassa kerrotaan paljon ns. faktaa kyseisistä olennoista, ja mukana on mm. uutisleikkeitä ja otteita tietokirjoista, kaikki tietysti siis todellisuudessa ihan tuulesta temmattuja. Sinisalon teksti oli kuitenkin niin vakuuttavaa ja todentuntuista luettavaa, että ihan tosissani jouduin kerran pari googlettamaan nuo peikot ja kuten järkikin sanoo, toteamaan, ettei niitä sitten ihan oikeasti ollut olemassa :D .
Nämä sinun Hiittisesi ovat mielestäni täysin noihin peikkoihin verrattavissa olevia hahmoja. Tosin nyt uskon kyllä heti tältä istumalta, että kaverit ovat mielikuvituksesi tuotetta, mutta se on luultavasti tuo asiantunteva ja asiapitoinen tyyli kirjoittaa, joka luo heti sellaista uskoa ja luottoa siihen, että kirjoittaja voisi ihan yhtä hyvin puhua tottakin. Yleisestikin ottaen näitä sinun tekstejäsi lukiessani olen päätynyt kyllä sellaiseen tulokseen, että sinulla täytyy olla hirmuhyvä yleissivistys ja sellaista elämän mukanaan tuomaa kokemusta paljon tukena, ei muuten voi syntyä tämän tasoisia tekstejä millään. Ei näihin voi mitenkään pelkkä vilkas mielikuvitus riittää :D .
Mutta mutta, jos nyt jotain vielä ihan itse tekstistäkin yrittäisi sanoa. Edelleen sujuvaa ja soljuvaa tekstiä (huom. eikä miehen ihmetyksellä ei ollut rajoja, neljäs kappale) ja toimivat kappalejaot. Upeaa ja erittäin positiivisella tavalla erilaista kerrontaa, vaikuttavia sanavalintoja ja siellä täällä ripaus huumoriakin. Erityisesti tuo toinen kappale oli oikein valloittava :) . Ja kuten dbgirl tuossa edellä sanoikin, tätä olisi kyllä erittäin mielellään lukenut vielä pidempäänkin!
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!