Kaunokirjallisen työn esitys
Mummulla oli tapana sanoa tyttärenpojilleen:
- Kyllä pitää elämänsä sillä hyvin elää, että kerran linnanjuhliin pääsis.
Mikko ei päässyt, kun kahdeksankymmentäyksimillinen heittimenkranaatti katkaisi sen keskeltä yhdeksäntoistavuotiaana.
Ja Matti ei päässyt, koska itsenäisyyspäivää lakattiin viettämästä ennen kuin se ehti täyttää seitsemäntoista vuotta. Ei ollut itsenäisyyttä, jota viettää.
Vaari oli hukkunut katiskoja nostellessaan, kun pojat eivät olleet vielä edes koulussa. Mummu puhui siitä aina, että semmoista miestä ei ole toista. Poikien oli vaikea olla samaa mieltä, kun eivät ne vaarista mitään muistaneet. Tai Mikko muisti, että se haisi tupakalta, mutta erilaiselta tupakalta kuin isä. Vaari polttikin piippua. Sen pojat tiesivät, koska sen piippu oli kaapin hyllyllä yhä edelleen äidin ylioppilaskuvan ja mummun ja vaarin hääkuvan välissä.
Mummu oli rahoista tarkka. Siksi sitä ei elintarvikesäännöstelyt paljoa hetkauttaneet, kun ne alkoivat. Sillä oli arkkupakastinkin niin täynnä, ettei kantta meinannut saada kiinni. Ja pirun tarkkaan se tiesi jokaisen punalaputetun sikanautapaketin paikan. Mikko ja Matti koettivat kerran ottaa omin lupinensa jäätelöä, mutta jäivät kiinni. Mummu oli laskenut eskimot.
Se torui semmoisella surumielisellä äänellä, että poikia hävetti. Muuten se ei sitten paljoa torunut. Vaikka Helsingin mummi, isän äiti, antoi enemmän jätskiä ja karkkia ja leluja ja taskurahaa, Mikko ja Matti eivät tykänneet siitä niin paljon. Se ei antanut poikien leikkiä missään eikä mitään. Aina kun kiipesi johonkin tai heitti jollakin tai juoksi jossakin, Helsingin mummi sanoi aina, että voivoi kun te nyt satutatte itsenne. Helsingin mummilla ei voinut kuin koota palapelejä ja rakentaa leikkijunarataa, jossa oli muuntaja rikki, niin ettei sillä voinut edes ajaa, rakentaa vain pystyi. Siksi ne tykkäsivät enemmän äidin äidistä, Längelmäen mummusta. Längelmäen mummu antoi kiivetä ja heittää ja juosta. Se sanoi, että leikki on lasten työtä ja nauroi sitä hassua nauruaan, joka kuulosti samalta kuin se kun isä käynnisti sitä vaarin vanhaa klapikonetta, joka oli maannut navetan perällä siitä asti kun Koivisto oli vielä vallassa.
Mutta omenapuihin ei saanut kiivetä. Tai niihin ei saanut kiivetä silloin kun ne kukkivat. Mummu istui usein tuntikausia pihakeinussa ja katseli kukkivaa omenapuuta. Oli melkein hiljaista, tuulen saattoi kuulla ja paarmojen pörinän. Välillä kuusiaidan takana laitumella naapurin lehmät ammuivat. Äiti makasi viltillä, luki naistenlehteä ja otti aurinkoa. Isä nukkui sisällä sohvalla niin että kuola valui tyynylle, jonka ompeleista jäi naamaan hassut painaumat, kun nukkui se pään alla.
Sitten naapurin isäntä ajoi mönkijällä laitumelle ja karjui, että saatana, perkele ja jumalauta, ja sillä tavoin ajoi karjan navettaansa iltalypsylle. Mummu nousi ylös ja käveli sisälle ja jupisi samalla kiukkuisesti itsekseen:
- Olis saanu kapinassa ammuta sen Heikkilän Antin niin ei tarvittis totakaan kuunnella.
Naapurin isännän vaari oli ollut kapinassa punaisten vankina, mutta sitä ei ollut teloitettu.
Kun isä ja äiti erosivat, Matti ja Mikko tulivat mummun luokse kolmeksi viikoksi. Pojat itkivät sen sylissä, eivätkä oikein ymmärtäneet. Eikä mummukaan oikein osannut selittää vaan se vain hoki, että laps parat, laps parat ja pyyhki silmäkulmia esiliinaan. Isä muutti sitten Portugaliin ja kahta vuotta myöhemmin se ei enää lähettänyt jouluisin rahaakaan. Sillä oli uusi vaimo ja uudet lapset.
Kerran äiti kertoi ruokapöydässä, että sen työkaveri saa vauvan. Matti kysyi silloin, että onko ne uusia vai vanhoja lapsia. Äiti alkoi itkeä ja Mikko meni huoneeseensa ja alkoi soittaa kitaraa niin kovaa, että harakat lähtivät räystäältä lentoon.
Isän lähdön jälkeen muutenkin pojat saivat viettää entistä enemmän aikaa mummun luona. Äiti joi yhä useammin ja surffasi seuranhakusivuilla. Uudet isät ne vasta perseestä olivat. Mummu sanoi niitä huithapeleiksi ja sälleiksi.
Mikko jätti soittamisen ja Matti peri sen kitaran. Sen kitaran äiti muuten vaihtoi hollantilaisen kauppiaan kanssa puhtaaseen veteen. Päijänne-tunneli oli siinä vaiheessa jo myrkytetty. Matti soitti koulun kevätjuhlassa sillä kitaralla kuudennen luokan bändin kanssa. Ne soittivat Black Sabbathin Paranoidin ja mummu taputti kämmenet punaisina ja sanoi Mikollekin:
- Taputa ny sääkin vähän. Veljes soittaa niin kauniisti.
Soolon kohdalla Matilta katkesi kieli, mutta sitä ei kukaan edes huomannut, sen verran huonosti ne soittivat koko orkesteri. Niiden kevätjuhlien jälkeen mummu antoi molemmille pojille viisikymmentä euroa. Se olikin viimeinen kesä, kun viidelläkymmenellä eurolla sai mitään. Seuraavana keväänä aski röökiä maksoi kuusituhatta euroa. Kun Mikko vei ensimmäisen tyttöystävänsä elokuviin, sen piti ottaa reppu mukaan, että se pystyi kantamaan lippurahat mukanaan.
Sitten tuli se kesä, kun mummu joutui sairaalaan. Siinä seisoivat Matti ja Mikko laihoina ja pitkätukkaisina ja äiti pöhöttyneenä ja punakkana mummun sängyn ympärillä. Mummu oli kalpea ja sen äänikin oli pelkkää pihinää. Pojat ja äiti nielivät kilvan kyyneleitä ja mummu puhui rauhallisella äänellä.
- Hyvä se on tämmösestä maalimasta pois päästä. Älkää te nuoret mun perääni porakko. Mää meen vaarin tykö. Siellä mun on hyvä olla.
Ja sitten se sanoi vielä:
- Kerran kun pääsis vielä pienen porsaan kanssa puolukkamettään.
Porsas osaa syödä marjat ilman että se rikkoo varpuja.
Pojat itkivät ja äiti itki.
Mummu haudattiin juhannusaattona, viikkoa ennen kuin Mikko veti univormun ylleen. Sinä kesänä Suomi pääsi mukaan jalkapallon maailmanmestaruuskisoihin. Ja sinä kesänä Helsinkiin pudotettiin 242 500 pommia. Ihmeitä tapahtuu.
Työn tiedot
Pieniä porsaita ja omenapuun kukkia
Pikkukilpikonna
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 768 sanaa» Työ lisätty: 26.05 - 2007» Kommentoitu: 10 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 4 kerta(a)
Tietoa työstä:
Tuossa aiemmin laitoin Kivelle kommenttia sen sotajuttuun ja siinä tuli mieleen, että ehkä itsekin pitäisi kirjoittaa semmoinen.
Tämmöinen siitä nyt sitten tuli, ei niinkään sotainen.
Edit: pyynnöstä poistin suomi24:n ja lonkeron.
Kommentit
Seraphine
20:05 // 26.05 - 2007
Pidän kovasti kerrontatavastasi. Se on sellainen soljuva ja selkeä, rauhallinen - pysyy lukijakin hyvin perässä, vaikka kaikkia asianhaarjoa ei tietäisikään.
Hetken tosin olin vähän hämmentynyt tapahtuma-ajankohdasta, mutta niin, loppujen lopuksi se ei haitannut kun sai muutamista "vihjeistä" kiinni.
Ainut mitä varsinaisesti kritisoisin, olisivat nuo "lonkero" ja "suomi24", mitkä mainittiin tuossa jossain kohtaa - no, lonkero nyt vielä ehkä menee, mutta suomi24 tuntuu vähän hyppäävän esille irrallisena muuhun tekstiin nähden.
Mutta muuten erittäin hienoa työtä. :)
Surene
20:16 // 26.05 - 2007
Kauniita, ennen lukemattomia kielikuvia. Loppu yllätti positiivisella tavalla. "Mummu oli rahoista tarkka. Siksi sitä ei elintarvikesäännöstelyt paljoa hetkauttaneet" jäi mieleen. Kauniisti kirjoitat, et käy kieltäminen.
riikkari
23:48 // 26.05 - 2007
Aihe koskettaa erityisesti vanhempien avioeron kohdalta, kun omat kokemukset leimautuu tähän... Mieleenpainuvaa tekstiä jälleen, ja tiedät kyllä etten ole hyvä kommentoimaan.
Tuuli
21:14 // 27.05 - 2007
Voi kun taas osaisi sanoa jotain viisasta (jotenkin kun tuntuu siltä että hyville teksteille pitäisi jättää yhtä hyviä kommentteja... ^^) Whatever. Hyvin kirjoitettu tarina. Pysäytti. Tuli vähän semmoinen tunne että "entäs jos...?" Pitää joku päivä katsastaa muutkin novellisi, kunhan on aikaa.
Kivi
17:00 // 28.05 - 2007
Erittäin hyvä! Kiitos, että kerroit kirjoittaneesi tämän!
Tarina oli aluksi hiukan vaikeaselkoinen, mutta aika pian tajusin, että kerrot lähitulevaisuudesta.
Minullekin tuli juuri tuollainen "entä jos"-fiilis.
Luot taitavasti tunnelmaa ja hahmot alkavat tuntua ihmisiltä.
Inhimillinen ja traaginen, riipaiseva kertomus. Hyvä hyvä, suosikkeihin!
Ai juu: Paranoid on Black sabbathin kappale.
rajatila
10:17 // 08.06 - 2007
Voi kun mäkin haluaisin tuollaisen mummun. Viisas, rauhallinen ja elämää nähnyt. Aivan kuin mummun koko olemus heijastuisi tekstiin juuri tuona rauhallisuutena ja elämänviisautena.
Tarina on kirjoitettu elämänmakuiseksi. Itse asiassa sain jonkinlaisen idean tästä itsekin, mutten tiedä osaanko toteuttaa sitä.
Yz
00:16 // 02.07 - 2007
"Hyvä se on tämmösestä maalimasta pois päästä. " Maailmasta. Pikkuinen kirjoitusvirhe vain. :)
Pidin tästä ja minullakin kesti hetken aikaa ennen kuin tajusin, että tämä sijoittuu lähitulevaisuuteen. Oli jotenkin niin vanhanaikaisia juttuja alussa, että ihan hämääntyi.
Hyvin kyllä kirjoitat, ei siinä mitään. Hieman vain särähtivät nuo (Hesan) murresanat korvaan, mutta eihän se sinun vikasi ole. ^^
Goldshadow
23:02 // 08.01 - 2008
Soittakaa paranoid. Ja pojathan soitti. Hienoa kerrontaa ja mukava tarina, vaikka ihan alussa ja aivan lopussa olikin vähän dramaattisempia käänteitä. Mutta tarina mummosta oli mukava. Mukavan oloinen mummu. Hassua, miten joskus toisten kirjoituksia lukiessa tulee olo, että kyllähän minäkin noin osaisin kirjoittaa, mutta sitten kun sitä yrittää, niin eihän siitä mitään tunnu tulevan. Tämä oli juuri sellaista yksinkertaisella tavalla monimutkainen teksti.
Ketturuukku
00:40 // 16.01 - 2008
Kylläpä tämäkin on hieno. Mielettömän taitavasti luotu, joka sanan voi uskoa. Nappaanpa tämän suosikiksi, kiitos!
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!