Kaunokirjallisen työn esitys
Meillä menee törkeen hyvin. Aina siitä asti kun alettiin olee ollaan oltu kuin paita ja peppu tai yksi sielu yhdessä ruumiissa.
Musta tuntuu, että me ymmärretään toisiamme pelkästä ajatuksesta, ilman sanoja. Me voidaan keskustella telepaattisesti, koska meillä on " the connection", tiedätkö? Yhteys.
Jos mä kuolisin, niin me kuoltais, koska ilman mua ei olis meitä.
Me mennään varmaan naimisiin. Pidetään kesähäät ja kutsutaan koko suku. Äiti on varmaan onnellinen ku löysin vihdoin itseni. Isä taas, isä on varmaan ylpee, mut ihan samalla tavalla se käyttäytyy ku aina ennenkin: polttelee piippuaan ja murahtelee jotain. Sen mielestä äijät ei näytä tunteitaan, mut silti se hiipii yöllä mun huoneeseen silittää päätä ja kuiskaa, että se on hyvin ylpee musta. Sama tunkkainen piipunsavu leijuu aina sen ympärillä ja seuraa sen kannoilla. Se on turvallista.
Pikkusisko ei tajua vielä mitään. Se on liian nuori. Äiti sanoo sille, että se oppii kyllä elämästä. Pikkusiskolla on syvänsiniset isot silmät, joilla se tuijottaa mua - ja meitä. Musta tuntuu aina, että olisin sille selityksen velkaa, mutta äiti muistuttaa, että se oppii kyllä.
Tänä vuonna mä lähden. Meistä tulee itseänäisiä, vastuuntuntoisia - harmaita. Me eletään arkea: käydään töissä ja pyöritetään pikku elämäämme. Ostetaan omakotitalo, koira ja kaks autoa. Hoidetaan puutarhaa ja hymyillään kun aurinko paistaa.
Tehdään lapsia, joista tulee lopulta yhtä harmaita ku me.
Me varmaan vanhennutaan ja kuollaan. Meidät tuhkataan ja haudataan sukuhautaan, jonka kiveen raapustetaan meidän nimet, syntymä- ja kuolinvuodet. Meille pidetään ehkä puhe, annetaan kukkia ja unohdetaan.
Mut meistä tulee oikeesti onnellisia. Me ollaan onnellisia. Meillä menee niin törkeen hyvin ja sehän se on tärkeintä.
Työn tiedot
minä ja minä
rajatila
» Kategoria: Kirjallisuus » Kaikki muu sanallinen taide» Työn pituus: 253 sanaa» Työ lisätty: 30.05 - 2007» Kommentoitu: 4 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 1 kerta(a)
Tietoa työstä:
Jotenkin skitsofreenista. Katsotaan kuinka nopeasti alan inhota tätä.
Kommentit
Pikkukilpikonna
14:02 // 30.05 - 2007
Tämä oli aivan mukava ja ironinen. Jotenkin kertojaminän tietoisuus muuttumisesta harmaaksi ei istu muuhun tekstiin. Tai ainakin se voisi jollakin tavalla valoittaa, että minkä tähden se ei ole ollenkaan huonoa tulla harmaaksi. Harmaasta nyt tulee mieleen ikävä ja pitkäveteinen, kun taas minä-minällä ei ole ikävä ja pitkäveteinen fiilis.
(Jos jaksat, ota noi vituttavat \-merkit veke noiden lainausmerkkien edestä.)
Surene
19:02 // 10.06 - 2007
Erilainen teksti, enpä ole ennen lukenut minän ja minän suhteesta toisiinsa - saatika yhdessä muihin. Kaksi tasan samalla viivalla olevaa henkilöä, joista toinen/kumpikin sanoo "ilman mua ei olis meitä". Löytää itsensä -sanaleikki oli/on hauska. Kertojaminä puhuu siihen malliin, kuten voi olettaakin, että minäminäminä ja "me varmaan kuollaan" kuulostaa hyvältä; eihän itsetietoisin ihminen voi poistua täältä! Ei yksinkertaisesti voi - edes jonkun muun kanssa
Tärkeää on, että minällä ja minällä menee nyt ja just nyt törkeen hyvin. Novellisi oli todellakin muvaka ja ironinen, kuten Pikkukilpikonna jo yllä ilmaisi. Puhekieli sopi aiheeseen loistavasti - mietin vain, että oliko puhekieltä jätetty käyttämättä oudoissa kohdissa. Mutta kirjoittaja tavallaan. Otsikon ensimmäinen "minä" voisi olla isolla alkukirjaimella.
Pidin erityisesti isän (luonne)kuvauksesta. Jotain värikästä ja yksityiskohtaista. Tykkään paljon.
sirpale
17:20 // 30.07 - 2007
Mä en tiedä onko mussa jotain vikaa, mutta mulla tulee mieleen tästä yksinäisyys. Tiedätkö, kun ei ole muuta pitää turvautua itseensä. Toisaalta on hienoa, jos löytää Minän, joka on hyvä, jonka kanssa voi olla sujut. Asiat voisivat olla kovin paljon huonomminkin.
Puhekieli sopii suht harvoihin teksteihin. Usein korvaan narahtaa varsinkin se, kun tekstiin on ns. väkisin yritetty sisällyttää puhekielisiä ilmasuja, jotka menevät täysin yli. Tähän tekstiin puhekielisyys sopii kuin nenä päähän, en osaa edes kuvitella tätä kirjakielellä kirjoitettuna. Teksti kai menettäisi osan merkityksestään siinä vaiheessa.
Ja tosiaan tässä on mukana ironiaa ja osaksi senkin takia pidän tästä.
Hyvä :)
cillana
09:45 // 03.10 - 2007
En tiedä onko se tarkoitus, mutta jostain syystä mulle tulee tekstistä mieleen, että kertojaa vituttaa koko elämän järjestelmä, että oikeasti hän ei todellakaan halua omakotitaloa, koiraa ja kahta auota. Että hän haluaisi elämältä jotain muuta kuin "harmautta". Eli että koko teksti oikeasti tarkoittaa juuri päinvastaista kuin se sanoo... onko tuossa mitään järkeä? En tiedä tarkalleen mistä tällainen tunne välittyy. Ehkä noista varmaan-sanoista. "Me varmaan mennään naimisiin", "Me varmaan vanhennutaan ja kuollaan"... En tiedä. Ehkä se johtuu omasta vitutuksesta keskiarvoja kohtaan...
Tai luultavasti siitä, että kertoja kuvailee melko ikäviä asioita (kuollaan...pidetään puhe... unohdetaan...) jotenkin kammottavan hilpeästi.
En tiedä. Olipa taas fiksu kommentti.
Mutta hei, pidän. Meneeköhän suosikiksi :)
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!