Kaunokirjallisen työn esitys
"Tuot sitten poikakaverisi tänne näytille."
Veera vastasi aina hiljaisuudella tähän vaatimukeen. Hän tiesi tasan tarkkaan, että vanhemmat asettaisivat hänen seurustelukumppaninsa ristiuulusteluun, josta ei tulisi loppua. Hiedän mielestään tytär ansaitsi vain parasta, olihan hän vanhempiensa esikoinen ja ainoa lapsi.
Veera oli käynyt yksityiskoulua koko ikänsä - vanhempiensa tahdosta. Vanhemmat olivat ylpeitä Veeran todistuksissa keikkuvista kiitettävien rivistöstä, joista kaksi oli yhdeksikköjä ja loput täysiä kymppejä. Aina matematiikan ja fysiikan, niiden kahden yhdeksikön kohdalla Veera sai vanhemmiltaan moittivan katseen ja alistuneen huokauksen.
"Äidin ja minun mielestä sun pitäisi pärjätä näissä aineissa paremmin. Me järjestetään sulle tukiopetusta", isä sanoi. Heidän tyttärensähän ansaitsi vain parasta.
Yhdeksikkö olisi täysin riittämätön, yksityiskoulun matematiikan ja fysiikan opettajat olivat epäpäteviä, koska eivät nähneet Veeran lahjakkuutta. Siksi piti löytää paremmat opettajat niihin aineisiin.
Veeran rakkaat harrastukset, pianonsoitto, ratsastus ja latinan opiskelu pitivät huolen siitä, etteivät vanhemmat nähneet häntä lomillakaan kovin kauaa, jolloin he saattoivat keskittyä paremmin omaan lomaansa. Tämä kaikki olisi Veeralle parhaaksi, hän ei vain ymmärtänyt ja osannut arvostaa sitä vielä. Veera hakisi huippuyliopistoon, pääsisi sisään ja vanhemmat voisivat taas olla ylpeitä hänestä - heidän tyttärensä ansaitsi vain parasta, olihan Veera heidän ainokaisensa.
Veera menisi naimisiin varakkaan ja hyvin toimeentulevan huippuyliopiston kasvatin kanssa, he saisivat älykkäitä lapsia, jotka osaisivat lukea jo neljävuotiaina. Veeran vanhemmista tulisi ylpeitä isovanhempia. Heidän ainoa lapsensa pärjäisi niin hyvin elämässä.
"Veera, koska sä tuot sun poikakaverin näytille? Se on varmaan se Veeran koulun oppilaskunnan puheenjohtaja.. mikäs sen pojan nimi olikaan?", äiti vilkaisi isää kysyvästi. "Joonas?" isä vastasi.
"Ei kun.. Jukka. Jukka se oli. Erosen Jukka. Tiedätkö, että niiden suku on tunnettua lääkärisukua. Se varmaan hakee myös sinne yliopistolle."
Veera vastasi hiljaisuudella. Hän oli lomalla, josta tämä oli juuri se toinen päivä kun hänellä olisi pieni vapaahetki.
Seuraavana päivänä, pianotunnin jälkeen Veera asteli takaisin kotiin. Hän heitti nuotit eteisen pöydälle, riisui takkinsa ja kenkänsä ja asteli muutaman askeleen eteenpäin.
"Odotatko hetken." tyttö vilkaisi takanaan seisovaa Jennaa. "Äiti, isä! Oletteko kotona?"
Molemmat vanhemmat istuivat oleskeluhuoneessa lukemassa päivän lehteä.
"Jenna..? Äiti, isä. Tässä on Jenna." Veera esitteli ystävänsä, joka astui sisään oleskeluhuoneeseen.
"Ahaa. Toit ystäväsi.."
"Niin. Jenna ja minä seurustelemme."
Pommi oli pudotettu.
Veeran vanhempien reaktio lähenteli shokkia. Isä totesi, ettei hän ollut kasvattanut lesboa perheeseensä. Heidän ainoa lapsensa oli luonnonoikku! Äiti sanoi pettyneensä tyttäreensä ja molemmat julistivat, ettei heillä enää ollut lasta. Veera saisi kerätä tavaransa ja muuttaa muualle. Yksityiskoulu loppuisi, samoin harrastukset. Veera saisi pärjätä omillaan ja auta armias jos tyttö ottaisi yhteyttä vanhempiinsa.
Mitä ihmiset oikein ajattelisivat jos näkisivät heidän tyttärensä, heidän älykkään, fiksun ja koulutetun tyttärensä, tyttären, joka olisi saanut kuunkin taivaalta kulkemassa kadulla käsikädessä jonkun naisen kanssa!
Veeran pitäisi hävetä käytöstään ja sitä kuinka julmasti hän petti vanhempansa, jotka tiesivät mikä oli tytölle parhaaksi. Veera ei omaa parastaan ollut koskaan ymmärtänyt. Kiittämätön kakara!
Veera avasi silmänsä. Valkoinen katto häikäisi, hän käänsi katseensa pois siitä. Nainen oli nukkunut sikeästi eikä ihme, sillä hänelle tosiaan oli kertynyt rutkasti univelkaa.
Hän haparoi sänkyä hetken kädellään kunnes löysi etsimänsä: naisen pehmeä vartalo tuntui hänen kätensä alla. Veera silitti pitkiä ruskeita hiuksia ja katseli vieressään nukkuvaa vaimoaan. Vaimo oli kaunis, yhtä kaunis kuin seitsemisen vuotta sitten kun he olivat tavanneet - ellei kauniimpi.
Jenna kääntyi ja tuhisi unissaan, muttei herännyt.
Veera katseli häntä hymyillen: Joskus piti vain uskaltaa menettää saadakseen enemmän.
Työn tiedot
Mahdollista
rajatila
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 516 sanaa» Työ lisätty: 08.06 - 2007» Kommentoitu: 4 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 2 kerta(a)
Tietoa työstä:
Ehkä vähän kliseinen ja latistunee loppua kohti..En oikein tiedä mitä mieltä olisin tästä. Tavallaan tykkään ja tavallaan en. Ristiriitaista.
edit: 24.6 muutama kommentoija sanoi tämän kaipaavan syvyyttä. En aio kirjoittaa tarinaa uudelleen, mutta he voivat hyvinkin olla oikeassa. Useimmat kirjoitukseni tuntuvat kaipaavan syvyyttä.. en tosin osaa sanoa mihin ulottuvuuteen minun pitäisi sukeltaa sitä etsimään. Voi olla, että se löytyykin vasta ajan kanssa ja kokemusten kautta.
Kommentit
Asymptootti
12:42 // 08.06 - 2007
Aika perusjuttua. Ihan kiva tuo viimeinen lause. Aika dramaattisia nuo vanhemmat. Jokin syvyys tästä vähän puuttuu.
GemineWings
16:11 // 08.06 - 2007
Kauniisti kirjoitettua. :)
Surullinen tarina. Jotenkin elävästi tulee tunne, että lapset ovat melko reippaasti vanhempiensa armoilla, vastaan mukisematta. Saa kiittää onneaan, että itse on siunaantunut hyvien ja rakastavien vanhempien lapseksi. Vanhemmilla on lapsiin suuri valta, jotkut tuntuvat käyttävän sitä ajattelemattaan hyväksi.
Surullinen tapaus. Vanhemmat uskovat olevansa hyviä vanhempia lapselleen, mutta oikeasti he vain pitävät tätä pienenä nukkena, jonka saa vaatettaa miten tahtoo ja se tekee niin kuin vanhemmat sanelevat. Vähän kuin pikkutyttöjen Barbie-leikit, "tämä tekisi sitten näin ja näin".
Hmm. Ehkä tähän voisi porautua perusteellisemmin? Ikään kuin luoda kaikille henkilöille vanhempi persoona, esimerkiksi tuosta tyttöystävästä olisi mukava tietää enemmän.
Lopetus ei mielestäni ole ollenkaan huono, mutta mikäli se tuntuu lattealta, sitäkin voisi aavistuksen pidentää.
Joka tapauksessa pidän itse tästä kovasti, tämä novelli on hyvin kirjoitettu. Ja tyttöystävän ilmaantuminen kuvioihin on mielestäni erityisen hyvin onnistunut kohtaus tässä novellissa. :)
Pikkukilpikonna
19:05 // 08.06 - 2007
Kliseinen juu kyllä oli vähän joo, eritotenkin henkilöt, särmättömiä. Henkilöhahmot voivat olla kyllä tekstissä stereotyyppisiä, se voi olla tehokeino, mutta niillä pitäisi silti olla uniikki persoona.
Kirjoitat alleviivaten vanhempien näkökulmasta, mutta ennemmin tähän olisi sopinut ulkopuolinen, kantaaottamaton kertoja. -han/-hän -päätteiset sanat eivät ole juuri ikinä kaunokirjallisuudessa hyviä, ne viivaavat alle niin pahasti. Bongasin kai pari sellaista tuolta.
Konkretisoimalla enemmän ja viipyilemällä pitempään Veeran lesbouden ilmitulossa ja elämässä sen jälkeen, olisit saanut enemmän aikaiseksi. Tästä ei myöskään selvinnyt, jatkoiko Veera enää kymppien saamista ja pianotunteja tuottamastaan pettymyksestä huolimatta. Sen olisin halunnut tietää.
Kieli on aivan hyvää ja juttu sinänsä kelvollinen. Särmän puutteesta kärsii. Ja sanoisin, että tuo vanhempien näkökulmassa pitäytymisen kliseisyys on ratkaiseva ongelma. Kokeile kirjoittaa koko teksti niin, ettet esitä mitään kannanottoja, kirjoitat vain mitä tapahtuu. Sellainen hillitty ilmaisu voisi sopia paremmin tämmöisiin dramaattisiin aiheisiin, sanoisin.
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!