Kaunokirjallisen työn esitys
Patsaat
Joka vuosi minun on yhtä vaikea uskoa. Vielä viimeiseen hetkeen asti vaikuttaa
mahdottomalta, että ikinä pääsisin liikkeelle tältä vihonviimeiseltä jalustalta, joka
on takertunut hameenhelmaani kuin monokkeli rovasti G. Haglundin nenänsyrjään.
Molemmat irtoavat vasta sillä pyhällä hetkellä kun aurinko painuu mailleen - sillä
erotuksella että monokkeli nostetaan yöpöydälle joka ilta rovastin oikaistessa itsensä
levolle, kun taas minun jalustani suvaitsee päästää minut otteestaan vain kerran
vuodessa, mittumaarin sydämessä. Samalla hetkellä vapautuvat kaikki muutkin
maailman ihmishahmoiset patsaat, suuret ja pienet; pronssiset, puiset ja graniittiset.
Muistan vieläkin kuinka seminaarinopettajani kannusti koulukkaita seuraavin sanoin:
”Elä lannistu ihminen elontaistelussa” ja ”Eteenpäin elävän mieli!”. Näitä
kannustuslauseita toistelen mielessäni kun kellon viisarit kohoavat kohti kahtatoista
juhannusyönä. Vasta viimeisten minuuttien aikana tunnen kuinka pronssi alkaa viimeinkin
sulaa sisälläni. Sulaminen synnyttää saman sietämättömän pistelyn, jota lapsena
pelästyin kuollakseni kunnes äiti selitti, että se paranee hetkessä kunhan vain heiluttelen
jalkaani.
Viimein vanhan kirkon kello virittää itsensä osoittamaan taivasta, ja pronssinen
hameenhelmani irtoaa graniittijalustasta kevyen tuulenvireen myötä. Tällä hetkellä
ajankulku kiihtyy, aivan kuin ajatukset unen ja valveen rajapinnassa. Siitä mikä on
raskasta, tulee kevyttä, ja painon ja painottomuuden nopeasta muutoksesta seuraa
putoamisen tunne, joka on tuttu jokaiselle herkästä unesta heränneelle ihmiselle.
Samalla tavoin säpsähtäen herään myös minä vuotuisesta unestani.
Ensimmäisenä astun alas soratielle ja tarkastan, onko nimikilpeni kärsinyt vahinkoja.
Muistan että jokunen viikko sitten kouluryhmä pysähtyi kohdallani, ja pisamakasvoinen
poika kumarteli jalustani edessä epäilyttävän kauan. Irrotan C-kirjaimen päältä purukumin.
Minna Canth
Jalustani ympäristö tarjoaa uutta katseltavaa niiltä osin, jotka jäävät näköpiirini
ulkopuolelle seistessäni puiston itäkulmassa, kasvot kohti kaakkoa. Selkäni takana
on Ruotsin konsulaatti, joka sijaitsee samalla paikalla kuin aina ennenkin, mutta
taidemuseo sen alakerrassa näyttää lopettaneen toimintansa. Edellisenä syksynä kuulin,
kuinka kirkon ympärillä rakennettiin jotain kiivaaseen tahtiin. Nyt sen punatiilisiä seiniä
valaisevat uudet valonheittimet.
Tänä vuonna patsaiden vuosikokous järjestetään sattumoisin omassa kaupungissani.
Lähden viivyttelemättä kävelemään kokouspaikalle, Vuorilammen rannalle.
Katsoessani taakseni, näen oman jalustani seisovan paikallaan istutusten keskellä.
Olen tottuneempi näkemään sen näin, tyhjänä, ja tämä olisikin mielestäni tarpeeksi.
Jos paikalla olisi vain jalusta, sekä muutama oleellinen tieto nimikilpeen kaiverrettuna,
saisivat ihmiset kuvitella sen päälle haluamansa näköisen henkilön haluamissaan
vaatteissa. Ikäihmiset ja koululaiset saisivat käyttää mielikuvitustaan, kun he eivät
näkisi edessään jättimäistä, tummanpuhuvaa ihmisjäljitelmää. Jos opas sattuisi
mainitsemaan minun opiskelleen kansakoulunopettajaksi, kuulijat voisivat kuvitella
minulle samanlaiset vihreäsankaiset silmälasit, jollaisten läpi heitä tarkkailtiin alakoulussa.
Jos hän taas kertoisi näytelmistäni, he saisivat sijoittaa silmiini intohimon liekin ja
sekoittaa hiukseni taiteelliseksi harakanpesäksi, tai samanlaiselle niskasykerölle,
jollaiselle jokainen nuori tyttö nykyään hiuksensa muotoilee. Mutta niin pääsi
käymään, että minusta valettiin näköispatsas, melkoisesti suurempi kuin hahmoni
ihmisten maailmassa. Kestikin muutaman vuoden totutella suuren hahmoni, sekä
materiaalivalinnan mukanaan tuomiin lisäkiloihin. Lapset lausuvat aina totuuden,
ovat avoimesti hämmentyneitä kokoni vuoksi; kuulin kerran pikkutytön ihmettelevän,
että kuinka kummassa noin suuri nainen on mahtunut nukkumaan niissä pienissä
sängyissä, joita hän oli nähnyt aikaisemmin museossa.
- - - - - - - -
Minä en suinkaan ole ainoa, tai edes ensimmäinen Minna. Kun minut pystytettiin,
seisoi Suomessa jo kaksi muuta Minnaa, ensimmäinen Kuopiossa ja toinen Tampereella.
Kun aikaisemmin valitin suuresta koostani, niin on todettava, että Tampereen Minna
on vielä minuakin kookkaampi, miltei kolmimetrinen. Meidän välimme ovat hyvin
lämpimät, tapaamme jokaisessa vuosikokouksessa, jonka jälkeen käymme joskus
pienillä retkillä lähikaupungeissa.
Tyhjät kadut tuoksuvat kesältä, pronssiset korkokenkäni jättävät jälkiä lämmenneeseen
asvalttiin. Aikaisemmin vuosikokous järjestettiin jouluna, mutta rauhallisen kokouspaikan
löytäminen muuttui vaikeaksi, koska yhä useammat ihmiset alkoivat viettää joulua
kaupungin ravintoloissa. Kymmenisen vuotta sitten kokous siirrettiin juhannukselle,
jonka aattona kaupungit ovat hiljaisimmillaan.
Kävellessäni ylös Kauppakatua, ohitan näyteikkunoita, ja näen kuinka lasin taakse
teljetyt mallinuket liikuskelevat ympäriinsä tempovin askelein. Myös ne heräävät
eloon juhannusaattona, mutta eivät samalla tavoin kuin patsaat. Ne eivät puhu, vaan
ainoastaan liikkuvat; kävelevät ympäriinsä, ottavat erilaisia asentoja, kuin kokeillen
missä kulmassa he näyttäisivät kaikista edustavimmalta kuvitteellisen katsojan silmissä.
Vuosittaisen rituaalinsa ne suorittavat täydessä hiljaisuudessa, kiinnittämättä toisiinsa
vähäisintäkään huomiota, mutta onnistuen jollain ihmeellisellä tavalla olemaan
törmäilemättä toisiinsa. Muistan kuinka ihmiselämäni aikana katselin kauppojen
näyteikkunoita ihaillen, mutta nykyään tunnen ainoastaan sääliä. Mallinuket ovat
vangittuja ihannemaailmaan, joka ei salli niiden ajatella tai edes liikkua oman
tahtonsa mukaan. Lasin tällä puolella on sentään vapaus valita.
Kun vastapainona vapaudentunteelle, muistan vuotuisen velvollisuuteni. Ennen kuin
suuntaan Vuorilammelle, minun on haettava Cygnaeuksen puistosta mukaani Uuno, joka
on rintapotretti, eikä siksi pääse kävelemään perille itse. Kun saavun puistoon, Uuno
odottaa jalustallaan ilmeisen malttamattomana, kuin viimeisiä päiviä pyörätuolissa viettävä
kuntoutuja, joka odottaa hoitajalta lupaa kävelemiseen. Kaksi lapsihahmoa hänen
patsaansa juurelta ovat jo juosseet teilleen. Koska potretteja on kaupungeissa paljon
enemmän kuin kokopatsaita, ne pääsevät kokouksiin vain harvemmin, silloin kun joku
kokopatsaista ehtii kantaa heidät. Useat rintapotretit masentuvat ensimmäisinä
patsasvuosinaan, koska heidän on vaikea käsitellä tunnetta, jonka ruumiin menettäminen
aiheuttaa. Jostain syystä kaikki rintapotretit ovat miehiä, kulttuurissamme on nähty
tärkeäksi esittää naisruumis kokonaisena. Viimeinkin naissukupuolen estetisoinnista
ja iänikuisesta aineellistamisesta on hyötyä. Kiitos sen, minä saan kävellä.
- - - - - - - -
Vaikka juhannusyön tunnelmalla on puolensa, kaipaan joskus jouluisessa kaupungissa
vaeltelua. Hangen hohde ja kirkkopuiston kuusen jouluvalot jäävät jouluna näköpiirini
ulkopuolelle, ja minun täytyy vain kuvitella mielessäni niiden kauneus. Toisaalta,
keski-kesän lempeällä säällä on puolensa, se on muuttanut myös vuosikokousten
hengen lämpimämmäksi, kokouspaikalla jutustellaan kuin mökkirannassa konsaan.
Kun saavumme kokouspaikalle, ranta on jo mustanaan patsaita. Useimmat olen
tavannut jo aikaisemmin, vain muutama on tuntematon. Sen jälkeen kun kokouksia
alettiin pitää juhannusaattona, havaitsimme useimpien patsaiden pitävän uimisesta,
joten tapaamme usein veden äärellä. Vedessä pronssipinta puhdistuu kaupungin
pölyistä ja muista lioista, ja onnistumme kellumaan vedessä miltei painottomana,
kuin linnut taivaalla.
Pian saapumisemme jälkeen aloitan tervetuliaispuheeni. Vuoro lankesi minulle,
kun vedimme viime vuonna Kajaanissa pitkää tikkua Paavo Nurmen kanssa, joka
oli myös äänestetty ehdokkaaksi. Kiitän paikalle saapuneita patsaita, ja käyn lyhyesti
läpi ajankohtaisia asioita. Puheen jälkeen on vapaan keskustelun vuoro.
Erotan patsasvilinästä heti useita tuttuja hahmoja, joista muutamat, kuten Larin Paraske
ja Pietari Brahe käyvät onnittelemassa minua hyvästä kokoussäästä. Havis Amanda
nauraa ylärinteen koivikossa, ja vastakkaisella rannalla keskustelevat Tampereen,
Mikkelin ja Helsingin Mannerheimin patsaat. Tänä vuonna omaa kaupunkiamme
edustavat minun ja Uunon lisäksi Ainakin Paavo Nurmi, ja Majuri C.C. Rosenbröijer
jonka Paavo on käynyt hakemassa kaupungintalon edestä. Voisi helposti kuvitella,
että urheilijapatsaat kuten Paavo, harrastaisivat urheilulajiaan, koko juhannusyön,
mutta tilanne on kuitenkin aivan toinen. Kysyin kerran Paavolta asiasta, ja hän
totesi ykskantaan juoksentelun olevan mennyttä elämää. Hän on iloinen päästyään
viimein eroon rapistuvan kehon ylläpitämisen taakasta, eikä mielellään muistele
sitä harrastamalla liikuntaa vielä patsasvuosinakin.
Kuulumisia vaihdetaan,
sekä mielipiteitä taiteesta ja taiteilijoista. Jos joku patsaista on päässyt todistamaan
tunnetun taiteilijan vapaa-illan viettoa, hänen kertomuksillaan on tähtitieteellinen
markkina-arvo. Koska emme ole tavanneet toisiamme vuoteen, on suoritettava
toistuvat retoriset rituaalit: päiviteltävä kansakunnan rappiota, kummasteltava modernin
taiteen viimeisimpiä virtauksia, ja valitettava totunnaisen kaavan mukaan kunkin
vuodenajan kylmyyttä, kosteutta ja ennalta-arvaamattomuutta. Puistojen tapahtumia ja
ylläpitoa vertaillaan, Kesäisin niissä tapahtuu; ilmaistapahtumia ja tilataideteoksia, puistojen
alla kulkevaa kunnallistekniikkaa saatetaan uusia, tai istuttaa kukkia viheralueille. Kuten
tavallista, vaikuttaa siltä että juuri ne patsaat, joiden ympärille on istutettu tulppaanimeri,
eivät satu sietämään kukkia laisinkaan, tai ainakin antavat muiden ymmärtää, että istutukset
ovat heille täysin yhdentekeviä. Kaupungin lintukantojen kasvu on myös yleinen
puheenaihe, me patsaat emme ymmärrettävistä syistä erityisesti pidä linnuista.
Talvi on hyvin tapahtumaköyhää aikaa, silloin useimmat vaipuvat unta muistuttavaan
horrokseen.
On mahdollista, että patsaat, jotka ovat matkalla vuosikokoukseen, tulevat nähdyksi.
Jos onnistumme hakeutumaan nopeasti puistoon tai nurmialueelle, ihmiset eivät
suuremmalti kyseenalaista oikeuttamme siellä oleskeluun, vaan päinvastoin, ovat
hyvinkin valmiita keksimään mitä mielikuvituksellisimpia selityksiä sille, kuinka
olemme sinne päätyneet. Kaksimetrisen pronssipatsaan löytyminen ajoradalta onkin
jo hieman vaikeampi selittää. Tänä vuonna, juuri kun olimme Uunon kanssa
kääntymässä Laajavuorentielle, meitä vastaan rullasi vanha nainen, tukeutuen
punaiseen rollaattoriin. Päiviteltyään hetken liikennejakajalle asettunutta Minna-patsasta,
ja sen viereen laskettua kansakoulun isää, hän jatkoi matkaansa päätän pyöritellen.
Luulen, että seuraavan viikon aikana hän päätteli ystävättäriensä kanssa meidän
olevan joko murrosikäisten uhmakas pila (hämmentävän vaivalloinen spray-pulloihin
verrattuna), tai taidelautakunnan epätoivoinen keino kiinnittää kansalaisten huomio
kaupunkitaiteeseen. Konkreettinen ja arkinen hahmoni ei vastaa ihmisten mielikuvaa
yliluonnollisesta, joten aaveeksi tai sen miksikään sen kaltaiseksi minua ei ole luultu.
Oman ongelmansa aiheuttavat laitapuolenkulkijat, erityisesti alkoholistit. Jos juhannuksena
on hyvä sää, he tapaavat viettää aaton kotinurkilla. Tällöin saamme olla erityisen varovaisia.
Huomattuaan jonkun patsaista siirtyneen epäilyttävän rivakasti paikasta toiseen, he
paneutuvat tapauksen selvittelyyn alkoholin sumentamalla periksiantamattomuudella.
Paljastumisen vaara ei kuitenkaan ole suuri, sillä vaikka he ovat hyvin selvillä kaupungin
puistopatsaiden sijainneista, he ovat kuitenkin ani harvoin selvillä, sanan vaihtoehtoisessa
merkityksessä. Olen huomannut, että verrattuna työssäkäyviin kansalaisiin, armaat
kesänaapurimme vaikuttavat jostain syystä olevan huomattavasti valmiimpia uskomaan
ylimaallisen olemassaoloon. Havaittuaan meidän liikkuneen, naiset siunailevat itseään
tupakan kellastamin käsin, ja miehet luovat merkityksellisiä katseita sekä toisiinsa,
että taivaalle. Tämä johtuu luullakseni - ei niinkään henkisestä valveutuneisuudesta,
kuin tottumuksesta alkoholin aiheuttamiin harhanäkyihin.
- - - - - - - - - - -
Kirkkopuistossa on lisäkseni kolme muuta patsaiksi luokiteltavaa teosta.
Kaksi graniittijärkälettä, jotka olen nimennyt Pasiksi ja Anteroksi, Kalevalaista naista
kunnioittava naisfiguuri, Martta ja pieni alastonpatsas nimeltä Aino. Patsaiden
persoonallisuus, jota ne ilmentävät juhannusyönä herätessään ”eloon”, on vahvasti
sidoksissa niiden syntyhistoriaan ja ulkomuotoon. Ensimmäiseen, ryhmään kuuluvat
abstraktit patsaat, jotka on tehty vain ja ainoastaan tyydyttämään esteellisiä
mieltymyksiä. Näillä patsailla ei ole omaa persoonaa, eivätkä ne juhannusyönä liiku.
Ne ilmentävät kuitenkin luojansa persoonaa ääntelemällä, monet ovat oppineet
veistäjältään jopa sanoja, jos taiteilija on ollut puheliaalla tuulella veistoprosessin
aikana.
Kuulen huhun, että kokoukseen olisi saapunut uusi patsas, mutta en saa häntä silmiini.
Uuden patsaan ilmestyminen on aina jonkinlainen merkkitapahtuma, sillä meitä henkilöpatsaita
valmistetaan yhä vähemmän ja vähemmän. Abstraktia taidetta sen sijaan suositaan,
joka sekin on tietenkin varsin tarpeellista. Majuri Rosenbröijer kertoo minulle kuinka
oli edellisenä vuonna käynyt kauppatorilla kuuntelemassa sen keskellä seisovaa obeliskia.
Humistessaan ylväässä yksinäisyydessään, Torikunkku-nimiseksi ristitty Obeliski oli
toistellut lausahduksia: ”vielä, vielä”, ”Kuusamon poijjaat”, ”sileä kuin kissanpennun
nenä”. Hetken aikaa pohdimme, mitä edellä mainitut sanonnat ovat taiteilijalle merkinneet.
Kuten eri ihmisten, myös eri patsaiden kieli poikkeaa toisistaan hyvin paljon. Antero,
jonka kertomuksia olen kuunnellut monena juhannuspäivän aamuna, yrittää minun
tulkintani mukaan järjellistää ihmissuhteita jonkun epämääräisen matemaattisen logiikan
kautta. ”Linnunradan ikävä, tunteen ja nollan kertomisen mahdottomuus, siilin piikkejä
ja niissä miljoona sydäntä”. Hänen matala äänensä vaipui hiljaisemmaksi jokaisen lauseen
loppua kohden, ja toi mieleeni lasaretin keuhkotautiset. Abstraktien taideteosten
läheisyydessä taiteilija on mitä aidoimmalla tavalla läsnä, hieman samalla tavalla
kuin vanhempi on läsnä lapsessaan. Veistäjät kiinnostavat meitä patsaita, kuten arvata
saattaa. Oma veistäjämme on hieman arka puheenaihe, kun taas vieraita veistäjiä ja
heidän teoksiaan arvostellaan ja analysoidaan estoitta.
Toisen ryhmän muodostavat abstraktit patsaat, jotka on pystytetty jonkin erityisen
tapahtuman, ihmisryhmän, tai aatteen muistolle. Nämä patsaat eivät eroa edellisestä
ryhmästä muuten kuin siten, että niin sanottuun ”taiteilijan puheeseen” sekoittuu
joitakin sanoja, jotka kuuluvat aihepiiriin, jonka kunniaksi patsas on pystytetty.
Useat kaatuneiden muistomerkit, kuten Pasi, luettelevat nimiä, päivämääriä ja
paikkakuntia, kun taas esimerkiksi työväenliikkeen patsaat laulavat taistolaislauluja
ja pitävät palopuheita.
Kolmanteen ryhmään kuuluvat esimerkiksi Kirkkopuiston naisfiguurit, Martta ja Aino.
Heidän kaltaisensa ovat patsaita, joilla on ihmisen hahmo, mutta ei varsinaista esikuvaa
elävässä elämässä. Ainon asento vastaa romanttista mielikuvaa siveästä naisihmisestä.
istuu jalustallaan tähyillen kainosti alaviistoon. Hänen varsinaisia nimiään ovat Neito,
Kevät ja Ikävä, mutta kansan suussa hänet on nimetty Ainoksi. Martta seisoo
jalustallaan nostaen korkeuksiin lasta, ja hänen vyötäisillään roikkuu hauenleukainen
kannel. Koska patsailla kuten Aino ja Martta, ei ole varsinaista esikuvaa, heillä ei
myöskään ole persoonaa, eikä useimmiten vaatteita päällä, olen huomannut.
(Poikkeuksen tähän sääntöön muodostavat Esplanadin puiston espanjalaiset hovineidot
Helsingissä, joilla on suuret juhlamekot yllään. He ovat varmasti hupaisa näky
poukkoillessaan jonomuodostelmassa pitkin poikin Helsingin kallioisia katuja.)
Valitettavasti persoonattomien patsaiden maine ei ole kovinkaan kehuttava;
”kevytkenkäisiä” totesivat Uuno ja H.G. Porthan yhteen ääneen viime vuoden
vuosikokouksessa. Esikuvattomia patsaita kutsutaan väheksyvään sävyyn sieluttomiksi,
ja onni onnettomuudessa, lukuisat alastomat nais- ja mieshahmot eivät omaa sen
vertaa ymmärrystä, että osaisivat pahastua tästä liikanimestä. Vaikka he liikkuvat
ja puhuvat juhannuksena, heidän mielensä hitaus ilmenee selvästi heidän
keskustelutaidoissaan.
Myös näyteikkunoiden vaatenuket kuuluvat sieluttomien kastiin. Heidät on suljettu
lasisten ikkunoiden taakse, ja ehkä hyvä niin, sillä sieluttomilla on onnettoman huono
muisti. Usein palatessani kirkkopuistoon auringonnousun aikaan, löydän Ainon eksyneenä
omaan puistoomme, valitellen tuskastuneena synkkää kohtaloaan. Onneksi Pasi ja
Antero pitävät aattoiltana sen verran kovaa ääntä, että Aino ei eksy kovin kauas.
Palatessani ohjaan hänet omalle jalustalleen, jolle hän istuu tyytyväisenä odottamaan
aamua. Martta taas ei yleensä liiku, vaan istuu jalustallaan, ja laulaa tai lepertelee
lapselleen. Hän on lapsesta kovin ylpeä, ja haluaa esitellä sitä kaikille. Samaan
ryhmään sieluttomien kanssa kuuluvat myös antiikin kreikan torsot, jotka ovat surullinen
esimerkki miesruumiin esineellistämisestä, joka valitettavasti johti tähän irvokkaaseen
lopputulokseen.
- - - - - - - - - -
Itse kuulun neljänteen ryhmään, kuten muutkin vuosikokoukseen osallistuvat henkilöt.
Meidät on luotu historiallisen henkilön muistoksi, ja meitä on erikokoisia ja ikäisiä.
Emme pidä itseämme varsinaisesti taiteena, sen enempää kuin entistä inhimillistä
elomuotoakaan. Toisin kuin muiden alempien ryhmien, meidän tietoisuutemme
muistuttaa hyvin läheisesti inhimillistä tietoisuutta. Koska samaa henkilöä esittäviä
patsaita saattaa olla useampia, on persoonapatsaiden identiteettikäsitys kuitenkin
hieman omintakeinen. Samaa henkilöä esittäviä patsaita saattaa olla useita, ja tämän
lisäksi jokaisen patsaan saattaa olla luonut eri taiteilija. Esikuvan ja taiteilijan voisi
sanoa olevan kunkin patsaan vanhemmat, ja nämä kaksi tekijää muodostavat
sukulaisuussuhteita patsaiden välille. Minun lähimmät sukulaiseni ovat Kuopion
Miinu Johnson ja Tampereen Minna Canth. Kaukaisempia sukulaisiani ovat
kaikki muut taiteilija Pauli Koskisen veistämät taideteokset. Olemme joskus
Minnojen kanssa tehneet kesäretken Luonetjärvelle, jossa sijaitsee useampia
Pauli Koskisen teoksia.
Joskus harvoin henkilöistä on valmistettu patsaita, vielä heidän ollessaan elossa.
Tuolloin Patsas säilyy lapsena siihen asti kun hänen esikuvansa siirtyy ajasta
ikuisuuteen, jolloin patsaan henkinen kasvu pääsee kehittymään murrosiän kautta
aikuisuuteen. Tällä erikoislaatuisella kahden tavalla kahden maailmaan tapahtumat
ovat kietoutuneet toisiinsa. Meidän psyykkinen kehityksemme on riippuvainen
elävien fyysisestä maailmasta., kun taas patsaiden olemassaolo vaikuttaa elollisten
henkiseen maailmaan. Patsaan pystyttämisellä on valtava vaikutus ihmisten käsityksiin,
ja eritoten sen esikuvan minäkäsityksen muotoutumiseen.
Kun olen päättänyt puheeni, tapaan Kuopion ja Tampereen Minnat, ja käytämme
seuraavat kaksi tuntia puhuen kotikaupunkiemme eroista, ja päivittäen lapsuuden- ja
nuoruudenmuistojamme. Meillä on käytännöllisesti katsoen yhteinen historia, mutta
jokainen patsas muistaa erityisen paljon siitä ajasta, jonka esikuvamme on viettänyt
kussakin kaupungissa. Myöhemmin siirryn sivummalle Pietari Brahen ja Mannerheimin
kanssa, ja vaihdamme mielipiteitä Turun-seudun uusista teoksista, sekä ihmisten
lisääntyneestä alkoholinkulutuksesta, joka huolestuttaa monia patsaita kovasti.
Seuratessani näitä yhteiskunnan hylkiöitä, joiden kanssa me kunniakansalaisiksi
korotetut instituutiot jaamme asuintilamme, tunnen joskus piston sydämessäni.
Aikaisemmin työväen oikeuksien puolesta puhuminen, ja heidän asemansa
parantaminen oli elämäni tarkoitus. Köyhälistön oikeudet suorastaan riivasivat
minua, täyttivät yöt taiteella ja päivät politiikalla. Aktiiviselta järjestöihmiseltä vei
kauan tottua sivustaseuraajan elämään, mutta lopulta nuoruuden intomielisyys ja uhma
unohtui, ja sopeuduin passiiviseen asemaani. Nykyään suhtaudun edellä mainittuihin
aatteisiin mitä syvimmällä väliinpitäämättömyydellä, varsinkin, kun olen huomannut,
että partaisimmallakin puistokemistillä on kallis kännykkä taskussaan.
Minua ei lainkaan hävetä tunnustaa, kuinka viihteellisiksi koen kurjat ihmiskohtalot,
joita kerääntyy ympäröiville puistonpenkeille. Tiedän eräitä, jotka ajattelevat, että
näihin kuolevaisiin ja heidän asioihinsa tulisi suhtautua samalla väliinpitämättömyydellä,
kuin millä he suhtautuvat meihin, mutta tällaisiin mielipiteisiin on varaa vain rauhallisisiin puistoihin,
tai seinänvierustoille sijoitetuilla patsailla, kuten Majuri C.C. Rosenbröijerillä, jonka
jalusta seisoo Kaupungintalon edessä. Kuuntelen epäonnistuneita elämäntarinoita
yhtä raadollisella kiinnostuksella, kuin millä elolliset lukevat viikkolehtiään, ja luulen,
että juuri tämä asenne on pelastanut minut lopulliselta turhautumiselta. Muuten en varmasti
sietäisi heitä ympärilläni, kiroilemassa, haisemassa, ja heittämässä vesiään
kukkaistutuksiini. Pietari Brahen alkaessa kertoa Kajaanin taannoisista huligaani-
ongelmista, Amanda juoksee paikalle ja keskeyttää keskustelun vaatimalla kaikkia,
ihan kaikkia, kanssaan uimaan. Vedessä hän roiskii ja pärskii, ja haluaa valella
mudalla H.G. Porthanin kaljun päälaen.
- - - - - - - - -
On paljon patsaita, joita ei voi sijoittaa mihinkään yllämainituista ryhmistä. Voi olla
että todellista historiallista henkilöä edustaa hänen kuoltuaan vain paasi, johon on
kiinnitetty henkilön muistolaatta. Nämä patsaat eivät voi liikkua, ja kyselevät
mielellään maailmanmenosta kaikilta, jotka vain ehtivät heidän kanssaan juttusille.
Joillain ihmishahmoisilla patsailla ei taas ole varsinaista historiallista esikuvaa, mutta
niille on saattanut muodostua persoona jos ne ovat saavuttaneet erityisen tärkeän aseman
kansan keskuudessa. Haavis Amanda on yksi heistä. Vaikka hän onkin lähtökohtaisesti
sieluton, jota kansa on aluksi karsastanut, ihmiset ovat kuitenkin myöhemmin alkaneet
kunnioittaa häntä, ja nykyään hän ottaa osaa jopa vuosikokoukseen. Kaikki kuuntelevat
kohteliaasti Amandan mielipiteitä, mutta hänen ymmärryksensä soveliaiden
puheenaiheiden suhteen on kuin lapsen, kovin rajallinen. Hän valittaa häpeilemättä
sataman lintupaljoudesta, ja siitä kuinka hulluihin paikkoihin ne ovat häntä lianneet,
puhuu innostuneesti nuorten miesten ihailusta heidän lakittaessaan häntä, ja siitä
miten suurenmoista on uida juhannusyönä suihkulähteessä merileijonien seassa.
En viitsi yhtyä heidän ilonpitoonsa, vaikka mieleni tekisikin hieman vilvoitella.
Istuskelen vielä jonkin aikaa laiturilla, jolloin seuraani liittyvät Uuno Cygneaus ja
Kreivi Pietari Brahe, joiden kanssa käymme aina hedelmällisiä keskusteluja koulutuksen
ja kansakunnan tilasta. Meillä jokaisella on ollut jonkinlainen osa Suomalaisen
yhteiskunnan kehityksessä, Pietari Brahe onnistui elämänsä aikana pelastamaan
ilmaantumisellaan niin monta jo tuhoon tuomittua hanketta, että ihmiset
alkoivat käyttää yleisesti sanontaa ”Kreivin aikaan” viitaten siihen, kuinka
hän saapui viime hetkellä, ja selvitti tilanteen. Hän perusti Suomeen
kymmenen kaupunkia ja suunnitteli koulutusjärjestelmää, perustaen myös
Turun Akatemian. Hän on vaikuttanut 1600-luvulla, ja hänen rinnallaan me
Uunon kanssa tunnemme itsemme kovin nuoriksi. Toisaalta, koska
1800-luvulla eläminen oli jo jonkinverran mutkikkaampaa kuin Pietari Brahen
elinaikana, meidän välillämme on samanlainen juopa kuin isovanhempien ja
lastenlasten välillä. Välillä minusta tuntuu, että Pietari on kovin suoraviivainen
ja tietämätön, eikä ole valmis kyseenalaistamaan oikeina pitämiään totuuksia.
Kahlatessani rantavedessä, Tampereen Minna Canth juoksee luokseni,
ja pyytää minua mukaansa lammen toiselle rannalle, jossa Larin Paraske
kertoo kokemuksistaan. Hän on käynyt Kouvolassa, ja uskomattoman muistinsa
avustuksella muistaa sanasta sanaan mitä eräs Pauli Koskisen veistos puhui.
Hänen kuulemansa veistoksen nimi on Tiedon puu, ja se sijaitsee Kouvolan
ammattikoulun edustalla. Loppuyön istumme kuuntelemassa, kun Paraske kertoo
tarinoita kohtaamistaan veistoksista, sekä laulaa väliin vanhemmiltaan oppimia
runolauluja.
Vien Uunon paikalleen Cygnaeuksen puistoon, yritän asettaa hänet äänettömästi
jalustalleen, koska hän ehti nukahtaa kävelymatkan aikana. Oma jalustani tuntuu
lämpimältä. Aurinko on valaissut taivasta läpi yön, ja kun se nousee taivaanrajan yli,
tunnen kuinka aika hidastuu, yllättävä painontunne muuttaa kevyen raskaaksi, ja vielä
hetki sitten niin ilmava hameenhelmani kiinnittyy taas graniittiin seuraavan
kahdentoista kuukauden ajaksi.
Joka vuosi minun on yhtä vaikea uskoa. Vielä viimeiseen hetkeen asti vaikuttaa
mahdottomalta, että ikinä pääsisin liikkeelle tältä vihonviimeiseltä jalustalta, joka
on takertunut hameenhelmaani kuin monokkeli rovasti G. Haglundin nenänsyrjään.
Molemmat irtoavat vasta sillä pyhällä hetkellä kun aurinko painuu mailleen - sillä
erotuksella että monokkeli nostetaan yöpöydälle joka ilta rovastin oikaistessa itsensä
levolle, kun taas minun jalustani suvaitsee päästää minut otteestaan vain kerran
vuodessa, mittumaarin sydämessä. Samalla hetkellä vapautuvat kaikki muutkin
maailman ihmishahmoiset patsaat, suuret ja pienet; pronssiset, puiset ja graniittiset.
Muistan vieläkin kuinka seminaarinopettajani kannusti koulukkaita seuraavin sanoin:
”Elä lannistu ihminen elontaistelussa” ja ”Eteenpäin elävän mieli!”. Näitä
kannustuslauseita toistelen mielessäni kun kellon viisarit kohoavat kohti kahtatoista
juhannusyönä. Vasta viimeisten minuuttien aikana tunnen kuinka pronssi alkaa viimeinkin
sulaa sisälläni. Sulaminen synnyttää saman sietämättömän pistelyn, jota lapsena
pelästyin kuollakseni kunnes äiti selitti, että se paranee hetkessä kunhan vain heiluttelen
jalkaani.
Viimein vanhan kirkon kello virittää itsensä osoittamaan taivasta, ja pronssinen
hameenhelmani irtoaa graniittijalustasta kevyen tuulenvireen myötä. Tällä hetkellä
ajankulku kiihtyy, aivan kuin ajatukset unen ja valveen rajapinnassa. Siitä mikä on
raskasta, tulee kevyttä, ja painon ja painottomuuden nopeasta muutoksesta seuraa
putoamisen tunne, joka on tuttu jokaiselle herkästä unesta heränneelle ihmiselle.
Samalla tavoin säpsähtäen herään myös minä vuotuisesta unestani.
Ensimmäisenä astun alas soratielle ja tarkastan, onko nimikilpeni kärsinyt vahinkoja.
Muistan että jokunen viikko sitten kouluryhmä pysähtyi kohdallani, ja pisamakasvoinen
poika kumarteli jalustani edessä epäilyttävän kauan. Irrotan C-kirjaimen päältä purukumin.
Minna Canth
Jalustani ympäristö tarjoaa uutta katseltavaa niiltä osin, jotka jäävät näköpiirini
ulkopuolelle seistessäni puiston itäkulmassa, kasvot kohti kaakkoa. Selkäni takana
on Ruotsin konsulaatti, joka sijaitsee samalla paikalla kuin aina ennenkin, mutta
taidemuseo sen alakerrassa näyttää lopettaneen toimintansa. Edellisenä syksynä kuulin,
kuinka kirkon ympärillä rakennettiin jotain kiivaaseen tahtiin. Nyt sen punatiilisiä seiniä
valaisevat uudet valonheittimet.
Tänä vuonna patsaiden vuosikokous järjestetään sattumoisin omassa kaupungissani.
Lähden viivyttelemättä kävelemään kokouspaikalle, Vuorilammen rannalle.
Katsoessani taakseni, näen oman jalustani seisovan paikallaan istutusten keskellä.
Olen tottuneempi näkemään sen näin, tyhjänä, ja tämä olisikin mielestäni tarpeeksi.
Jos paikalla olisi vain jalusta, sekä muutama oleellinen tieto nimikilpeen kaiverrettuna,
saisivat ihmiset kuvitella sen päälle haluamansa näköisen henkilön haluamissaan
vaatteissa. Ikäihmiset ja koululaiset saisivat käyttää mielikuvitustaan, kun he eivät
näkisi edessään jättimäistä, tummanpuhuvaa ihmisjäljitelmää. Jos opas sattuisi
mainitsemaan minun opiskelleen kansakoulunopettajaksi, kuulijat voisivat kuvitella
minulle samanlaiset vihreäsankaiset silmälasit, jollaisten läpi heitä tarkkailtiin alakoulussa.
Jos hän taas kertoisi näytelmistäni, he saisivat sijoittaa silmiini intohimon liekin ja
sekoittaa hiukseni taiteelliseksi harakanpesäksi, tai samanlaiselle niskasykerölle,
jollaiselle jokainen nuori tyttö nykyään hiuksensa muotoilee. Mutta niin pääsi
käymään, että minusta valettiin näköispatsas, melkoisesti suurempi kuin hahmoni
ihmisten maailmassa. Kestikin muutaman vuoden totutella suuren hahmoni, sekä
materiaalivalinnan mukanaan tuomiin lisäkiloihin. Lapset lausuvat aina totuuden,
ovat avoimesti hämmentyneitä kokoni vuoksi; kuulin kerran pikkutytön ihmettelevän,
että kuinka kummassa noin suuri nainen on mahtunut nukkumaan niissä pienissä
sängyissä, joita hän oli nähnyt aikaisemmin museossa.
- - - - - - - -
Minä en suinkaan ole ainoa, tai edes ensimmäinen Minna. Kun minut pystytettiin,
seisoi Suomessa jo kaksi muuta Minnaa, ensimmäinen Kuopiossa ja toinen Tampereella.
Kun aikaisemmin valitin suuresta koostani, niin on todettava, että Tampereen Minna
on vielä minuakin kookkaampi, miltei kolmimetrinen. Meidän välimme ovat hyvin
lämpimät, tapaamme jokaisessa vuosikokouksessa, jonka jälkeen käymme joskus
pienillä retkillä lähikaupungeissa.
Tyhjät kadut tuoksuvat kesältä, pronssiset korkokenkäni jättävät jälkiä lämmenneeseen
asvalttiin. Aikaisemmin vuosikokous järjestettiin jouluna, mutta rauhallisen kokouspaikan
löytäminen muuttui vaikeaksi, koska yhä useammat ihmiset alkoivat viettää joulua
kaupungin ravintoloissa. Kymmenisen vuotta sitten kokous siirrettiin juhannukselle,
jonka aattona kaupungit ovat hiljaisimmillaan.
Kävellessäni ylös Kauppakatua, ohitan näyteikkunoita, ja näen kuinka lasin taakse
teljetyt mallinuket liikuskelevat ympäriinsä tempovin askelein. Myös ne heräävät
eloon juhannusaattona, mutta eivät samalla tavoin kuin patsaat. Ne eivät puhu, vaan
ainoastaan liikkuvat; kävelevät ympäriinsä, ottavat erilaisia asentoja, kuin kokeillen
missä kulmassa he näyttäisivät kaikista edustavimmalta kuvitteellisen katsojan silmissä.
Vuosittaisen rituaalinsa ne suorittavat täydessä hiljaisuudessa, kiinnittämättä toisiinsa
vähäisintäkään huomiota, mutta onnistuen jollain ihmeellisellä tavalla olemaan
törmäilemättä toisiinsa. Muistan kuinka ihmiselämäni aikana katselin kauppojen
näyteikkunoita ihaillen, mutta nykyään tunnen ainoastaan sääliä. Mallinuket ovat
vangittuja ihannemaailmaan, joka ei salli niiden ajatella tai edes liikkua oman
tahtonsa mukaan. Lasin tällä puolella on sentään vapaus valita.
Kun vastapainona vapaudentunteelle, muistan vuotuisen velvollisuuteni. Ennen kuin
suuntaan Vuorilammelle, minun on haettava Cygnaeuksen puistosta mukaani Uuno, joka
on rintapotretti, eikä siksi pääse kävelemään perille itse. Kun saavun puistoon, Uuno
odottaa jalustallaan ilmeisen malttamattomana, kuin viimeisiä päiviä pyörätuolissa viettävä
kuntoutuja, joka odottaa hoitajalta lupaa kävelemiseen. Kaksi lapsihahmoa hänen
patsaansa juurelta ovat jo juosseet teilleen. Koska potretteja on kaupungeissa paljon
enemmän kuin kokopatsaita, ne pääsevät kokouksiin vain harvemmin, silloin kun joku
kokopatsaista ehtii kantaa heidät. Useat rintapotretit masentuvat ensimmäisinä
patsasvuosinaan, koska heidän on vaikea käsitellä tunnetta, jonka ruumiin menettäminen
aiheuttaa. Jostain syystä kaikki rintapotretit ovat miehiä, kulttuurissamme on nähty
tärkeäksi esittää naisruumis kokonaisena. Viimeinkin naissukupuolen estetisoinnista
ja iänikuisesta aineellistamisesta on hyötyä. Kiitos sen, minä saan kävellä.
- - - - - - - -
Vaikka juhannusyön tunnelmalla on puolensa, kaipaan joskus jouluisessa kaupungissa
vaeltelua. Hangen hohde ja kirkkopuiston kuusen jouluvalot jäävät jouluna näköpiirini
ulkopuolelle, ja minun täytyy vain kuvitella mielessäni niiden kauneus. Toisaalta,
keski-kesän lempeällä säällä on puolensa, se on muuttanut myös vuosikokousten
hengen lämpimämmäksi, kokouspaikalla jutustellaan kuin mökkirannassa konsaan.
Kun saavumme kokouspaikalle, ranta on jo mustanaan patsaita. Useimmat olen
tavannut jo aikaisemmin, vain muutama on tuntematon. Sen jälkeen kun kokouksia
alettiin pitää juhannusaattona, havaitsimme useimpien patsaiden pitävän uimisesta,
joten tapaamme usein veden äärellä. Vedessä pronssipinta puhdistuu kaupungin
pölyistä ja muista lioista, ja onnistumme kellumaan vedessä miltei painottomana,
kuin linnut taivaalla.
Pian saapumisemme jälkeen aloitan tervetuliaispuheeni. Vuoro lankesi minulle,
kun vedimme viime vuonna Kajaanissa pitkää tikkua Paavo Nurmen kanssa, joka
oli myös äänestetty ehdokkaaksi. Kiitän paikalle saapuneita patsaita, ja käyn lyhyesti
läpi ajankohtaisia asioita. Puheen jälkeen on vapaan keskustelun vuoro.
Erotan patsasvilinästä heti useita tuttuja hahmoja, joista muutamat, kuten Larin Paraske
ja Pietari Brahe käyvät onnittelemassa minua hyvästä kokoussäästä. Havis Amanda
nauraa ylärinteen koivikossa, ja vastakkaisella rannalla keskustelevat Tampereen,
Mikkelin ja Helsingin Mannerheimin patsaat. Tänä vuonna omaa kaupunkiamme
edustavat minun ja Uunon lisäksi Ainakin Paavo Nurmi, ja Majuri C.C. Rosenbröijer
jonka Paavo on käynyt hakemassa kaupungintalon edestä. Voisi helposti kuvitella,
että urheilijapatsaat kuten Paavo, harrastaisivat urheilulajiaan, koko juhannusyön,
mutta tilanne on kuitenkin aivan toinen. Kysyin kerran Paavolta asiasta, ja hän
totesi ykskantaan juoksentelun olevan mennyttä elämää. Hän on iloinen päästyään
viimein eroon rapistuvan kehon ylläpitämisen taakasta, eikä mielellään muistele
sitä harrastamalla liikuntaa vielä patsasvuosinakin.
Kuulumisia vaihdetaan,
sekä mielipiteitä taiteesta ja taiteilijoista. Jos joku patsaista on päässyt todistamaan
tunnetun taiteilijan vapaa-illan viettoa, hänen kertomuksillaan on tähtitieteellinen
markkina-arvo. Koska emme ole tavanneet toisiamme vuoteen, on suoritettava
toistuvat retoriset rituaalit: päiviteltävä kansakunnan rappiota, kummasteltava modernin
taiteen viimeisimpiä virtauksia, ja valitettava totunnaisen kaavan mukaan kunkin
vuodenajan kylmyyttä, kosteutta ja ennalta-arvaamattomuutta. Puistojen tapahtumia ja
ylläpitoa vertaillaan, Kesäisin niissä tapahtuu; ilmaistapahtumia ja tilataideteoksia, puistojen
alla kulkevaa kunnallistekniikkaa saatetaan uusia, tai istuttaa kukkia viheralueille. Kuten
tavallista, vaikuttaa siltä että juuri ne patsaat, joiden ympärille on istutettu tulppaanimeri,
eivät satu sietämään kukkia laisinkaan, tai ainakin antavat muiden ymmärtää, että istutukset
ovat heille täysin yhdentekeviä. Kaupungin lintukantojen kasvu on myös yleinen
puheenaihe, me patsaat emme ymmärrettävistä syistä erityisesti pidä linnuista.
Talvi on hyvin tapahtumaköyhää aikaa, silloin useimmat vaipuvat unta muistuttavaan
horrokseen.
On mahdollista, että patsaat, jotka ovat matkalla vuosikokoukseen, tulevat nähdyksi.
Jos onnistumme hakeutumaan nopeasti puistoon tai nurmialueelle, ihmiset eivät
suuremmalti kyseenalaista oikeuttamme siellä oleskeluun, vaan päinvastoin, ovat
hyvinkin valmiita keksimään mitä mielikuvituksellisimpia selityksiä sille, kuinka
olemme sinne päätyneet. Kaksimetrisen pronssipatsaan löytyminen ajoradalta onkin
jo hieman vaikeampi selittää. Tänä vuonna, juuri kun olimme Uunon kanssa
kääntymässä Laajavuorentielle, meitä vastaan rullasi vanha nainen, tukeutuen
punaiseen rollaattoriin. Päiviteltyään hetken liikennejakajalle asettunutta Minna-patsasta,
ja sen viereen laskettua kansakoulun isää, hän jatkoi matkaansa päätän pyöritellen.
Luulen, että seuraavan viikon aikana hän päätteli ystävättäriensä kanssa meidän
olevan joko murrosikäisten uhmakas pila (hämmentävän vaivalloinen spray-pulloihin
verrattuna), tai taidelautakunnan epätoivoinen keino kiinnittää kansalaisten huomio
kaupunkitaiteeseen. Konkreettinen ja arkinen hahmoni ei vastaa ihmisten mielikuvaa
yliluonnollisesta, joten aaveeksi tai sen miksikään sen kaltaiseksi minua ei ole luultu.
Oman ongelmansa aiheuttavat laitapuolenkulkijat, erityisesti alkoholistit. Jos juhannuksena
on hyvä sää, he tapaavat viettää aaton kotinurkilla. Tällöin saamme olla erityisen varovaisia.
Huomattuaan jonkun patsaista siirtyneen epäilyttävän rivakasti paikasta toiseen, he
paneutuvat tapauksen selvittelyyn alkoholin sumentamalla periksiantamattomuudella.
Paljastumisen vaara ei kuitenkaan ole suuri, sillä vaikka he ovat hyvin selvillä kaupungin
puistopatsaiden sijainneista, he ovat kuitenkin ani harvoin selvillä, sanan vaihtoehtoisessa
merkityksessä. Olen huomannut, että verrattuna työssäkäyviin kansalaisiin, armaat
kesänaapurimme vaikuttavat jostain syystä olevan huomattavasti valmiimpia uskomaan
ylimaallisen olemassaoloon. Havaittuaan meidän liikkuneen, naiset siunailevat itseään
tupakan kellastamin käsin, ja miehet luovat merkityksellisiä katseita sekä toisiinsa,
että taivaalle. Tämä johtuu luullakseni - ei niinkään henkisestä valveutuneisuudesta,
kuin tottumuksesta alkoholin aiheuttamiin harhanäkyihin.
- - - - - - - - - - -
Kirkkopuistossa on lisäkseni kolme muuta patsaiksi luokiteltavaa teosta.
Kaksi graniittijärkälettä, jotka olen nimennyt Pasiksi ja Anteroksi, Kalevalaista naista
kunnioittava naisfiguuri, Martta ja pieni alastonpatsas nimeltä Aino. Patsaiden
persoonallisuus, jota ne ilmentävät juhannusyönä herätessään ”eloon”, on vahvasti
sidoksissa niiden syntyhistoriaan ja ulkomuotoon. Ensimmäiseen, ryhmään kuuluvat
abstraktit patsaat, jotka on tehty vain ja ainoastaan tyydyttämään esteellisiä
mieltymyksiä. Näillä patsailla ei ole omaa persoonaa, eivätkä ne juhannusyönä liiku.
Ne ilmentävät kuitenkin luojansa persoonaa ääntelemällä, monet ovat oppineet
veistäjältään jopa sanoja, jos taiteilija on ollut puheliaalla tuulella veistoprosessin
aikana.
Kuulen huhun, että kokoukseen olisi saapunut uusi patsas, mutta en saa häntä silmiini.
Uuden patsaan ilmestyminen on aina jonkinlainen merkkitapahtuma, sillä meitä henkilöpatsaita
valmistetaan yhä vähemmän ja vähemmän. Abstraktia taidetta sen sijaan suositaan,
joka sekin on tietenkin varsin tarpeellista. Majuri Rosenbröijer kertoo minulle kuinka
oli edellisenä vuonna käynyt kauppatorilla kuuntelemassa sen keskellä seisovaa obeliskia.
Humistessaan ylväässä yksinäisyydessään, Torikunkku-nimiseksi ristitty Obeliski oli
toistellut lausahduksia: ”vielä, vielä”, ”Kuusamon poijjaat”, ”sileä kuin kissanpennun
nenä”. Hetken aikaa pohdimme, mitä edellä mainitut sanonnat ovat taiteilijalle merkinneet.
Kuten eri ihmisten, myös eri patsaiden kieli poikkeaa toisistaan hyvin paljon. Antero,
jonka kertomuksia olen kuunnellut monena juhannuspäivän aamuna, yrittää minun
tulkintani mukaan järjellistää ihmissuhteita jonkun epämääräisen matemaattisen logiikan
kautta. ”Linnunradan ikävä, tunteen ja nollan kertomisen mahdottomuus, siilin piikkejä
ja niissä miljoona sydäntä”. Hänen matala äänensä vaipui hiljaisemmaksi jokaisen lauseen
loppua kohden, ja toi mieleeni lasaretin keuhkotautiset. Abstraktien taideteosten
läheisyydessä taiteilija on mitä aidoimmalla tavalla läsnä, hieman samalla tavalla
kuin vanhempi on läsnä lapsessaan. Veistäjät kiinnostavat meitä patsaita, kuten arvata
saattaa. Oma veistäjämme on hieman arka puheenaihe, kun taas vieraita veistäjiä ja
heidän teoksiaan arvostellaan ja analysoidaan estoitta.
Toisen ryhmän muodostavat abstraktit patsaat, jotka on pystytetty jonkin erityisen
tapahtuman, ihmisryhmän, tai aatteen muistolle. Nämä patsaat eivät eroa edellisestä
ryhmästä muuten kuin siten, että niin sanottuun ”taiteilijan puheeseen” sekoittuu
joitakin sanoja, jotka kuuluvat aihepiiriin, jonka kunniaksi patsas on pystytetty.
Useat kaatuneiden muistomerkit, kuten Pasi, luettelevat nimiä, päivämääriä ja
paikkakuntia, kun taas esimerkiksi työväenliikkeen patsaat laulavat taistolaislauluja
ja pitävät palopuheita.
Kolmanteen ryhmään kuuluvat esimerkiksi Kirkkopuiston naisfiguurit, Martta ja Aino.
Heidän kaltaisensa ovat patsaita, joilla on ihmisen hahmo, mutta ei varsinaista esikuvaa
elävässä elämässä. Ainon asento vastaa romanttista mielikuvaa siveästä naisihmisestä.
istuu jalustallaan tähyillen kainosti alaviistoon. Hänen varsinaisia nimiään ovat Neito,
Kevät ja Ikävä, mutta kansan suussa hänet on nimetty Ainoksi. Martta seisoo
jalustallaan nostaen korkeuksiin lasta, ja hänen vyötäisillään roikkuu hauenleukainen
kannel. Koska patsailla kuten Aino ja Martta, ei ole varsinaista esikuvaa, heillä ei
myöskään ole persoonaa, eikä useimmiten vaatteita päällä, olen huomannut.
(Poikkeuksen tähän sääntöön muodostavat Esplanadin puiston espanjalaiset hovineidot
Helsingissä, joilla on suuret juhlamekot yllään. He ovat varmasti hupaisa näky
poukkoillessaan jonomuodostelmassa pitkin poikin Helsingin kallioisia katuja.)
Valitettavasti persoonattomien patsaiden maine ei ole kovinkaan kehuttava;
”kevytkenkäisiä” totesivat Uuno ja H.G. Porthan yhteen ääneen viime vuoden
vuosikokouksessa. Esikuvattomia patsaita kutsutaan väheksyvään sävyyn sieluttomiksi,
ja onni onnettomuudessa, lukuisat alastomat nais- ja mieshahmot eivät omaa sen
vertaa ymmärrystä, että osaisivat pahastua tästä liikanimestä. Vaikka he liikkuvat
ja puhuvat juhannuksena, heidän mielensä hitaus ilmenee selvästi heidän
keskustelutaidoissaan.
Myös näyteikkunoiden vaatenuket kuuluvat sieluttomien kastiin. Heidät on suljettu
lasisten ikkunoiden taakse, ja ehkä hyvä niin, sillä sieluttomilla on onnettoman huono
muisti. Usein palatessani kirkkopuistoon auringonnousun aikaan, löydän Ainon eksyneenä
omaan puistoomme, valitellen tuskastuneena synkkää kohtaloaan. Onneksi Pasi ja
Antero pitävät aattoiltana sen verran kovaa ääntä, että Aino ei eksy kovin kauas.
Palatessani ohjaan hänet omalle jalustalleen, jolle hän istuu tyytyväisenä odottamaan
aamua. Martta taas ei yleensä liiku, vaan istuu jalustallaan, ja laulaa tai lepertelee
lapselleen. Hän on lapsesta kovin ylpeä, ja haluaa esitellä sitä kaikille. Samaan
ryhmään sieluttomien kanssa kuuluvat myös antiikin kreikan torsot, jotka ovat surullinen
esimerkki miesruumiin esineellistämisestä, joka valitettavasti johti tähän irvokkaaseen
lopputulokseen.
- - - - - - - - - -
Itse kuulun neljänteen ryhmään, kuten muutkin vuosikokoukseen osallistuvat henkilöt.
Meidät on luotu historiallisen henkilön muistoksi, ja meitä on erikokoisia ja ikäisiä.
Emme pidä itseämme varsinaisesti taiteena, sen enempää kuin entistä inhimillistä
elomuotoakaan. Toisin kuin muiden alempien ryhmien, meidän tietoisuutemme
muistuttaa hyvin läheisesti inhimillistä tietoisuutta. Koska samaa henkilöä esittäviä
patsaita saattaa olla useampia, on persoonapatsaiden identiteettikäsitys kuitenkin
hieman omintakeinen. Samaa henkilöä esittäviä patsaita saattaa olla useita, ja tämän
lisäksi jokaisen patsaan saattaa olla luonut eri taiteilija. Esikuvan ja taiteilijan voisi
sanoa olevan kunkin patsaan vanhemmat, ja nämä kaksi tekijää muodostavat
sukulaisuussuhteita patsaiden välille. Minun lähimmät sukulaiseni ovat Kuopion
Miinu Johnson ja Tampereen Minna Canth. Kaukaisempia sukulaisiani ovat
kaikki muut taiteilija Pauli Koskisen veistämät taideteokset. Olemme joskus
Minnojen kanssa tehneet kesäretken Luonetjärvelle, jossa sijaitsee useampia
Pauli Koskisen teoksia.
Joskus harvoin henkilöistä on valmistettu patsaita, vielä heidän ollessaan elossa.
Tuolloin Patsas säilyy lapsena siihen asti kun hänen esikuvansa siirtyy ajasta
ikuisuuteen, jolloin patsaan henkinen kasvu pääsee kehittymään murrosiän kautta
aikuisuuteen. Tällä erikoislaatuisella kahden tavalla kahden maailmaan tapahtumat
ovat kietoutuneet toisiinsa. Meidän psyykkinen kehityksemme on riippuvainen
elävien fyysisestä maailmasta., kun taas patsaiden olemassaolo vaikuttaa elollisten
henkiseen maailmaan. Patsaan pystyttämisellä on valtava vaikutus ihmisten käsityksiin,
ja eritoten sen esikuvan minäkäsityksen muotoutumiseen.
Kun olen päättänyt puheeni, tapaan Kuopion ja Tampereen Minnat, ja käytämme
seuraavat kaksi tuntia puhuen kotikaupunkiemme eroista, ja päivittäen lapsuuden- ja
nuoruudenmuistojamme. Meillä on käytännöllisesti katsoen yhteinen historia, mutta
jokainen patsas muistaa erityisen paljon siitä ajasta, jonka esikuvamme on viettänyt
kussakin kaupungissa. Myöhemmin siirryn sivummalle Pietari Brahen ja Mannerheimin
kanssa, ja vaihdamme mielipiteitä Turun-seudun uusista teoksista, sekä ihmisten
lisääntyneestä alkoholinkulutuksesta, joka huolestuttaa monia patsaita kovasti.
Seuratessani näitä yhteiskunnan hylkiöitä, joiden kanssa me kunniakansalaisiksi
korotetut instituutiot jaamme asuintilamme, tunnen joskus piston sydämessäni.
Aikaisemmin työväen oikeuksien puolesta puhuminen, ja heidän asemansa
parantaminen oli elämäni tarkoitus. Köyhälistön oikeudet suorastaan riivasivat
minua, täyttivät yöt taiteella ja päivät politiikalla. Aktiiviselta järjestöihmiseltä vei
kauan tottua sivustaseuraajan elämään, mutta lopulta nuoruuden intomielisyys ja uhma
unohtui, ja sopeuduin passiiviseen asemaani. Nykyään suhtaudun edellä mainittuihin
aatteisiin mitä syvimmällä väliinpitäämättömyydellä, varsinkin, kun olen huomannut,
että partaisimmallakin puistokemistillä on kallis kännykkä taskussaan.
Minua ei lainkaan hävetä tunnustaa, kuinka viihteellisiksi koen kurjat ihmiskohtalot,
joita kerääntyy ympäröiville puistonpenkeille. Tiedän eräitä, jotka ajattelevat, että
näihin kuolevaisiin ja heidän asioihinsa tulisi suhtautua samalla väliinpitämättömyydellä,
kuin millä he suhtautuvat meihin, mutta tällaisiin mielipiteisiin on varaa vain rauhallisisiin puistoihin,
tai seinänvierustoille sijoitetuilla patsailla, kuten Majuri C.C. Rosenbröijerillä, jonka
jalusta seisoo Kaupungintalon edessä. Kuuntelen epäonnistuneita elämäntarinoita
yhtä raadollisella kiinnostuksella, kuin millä elolliset lukevat viikkolehtiään, ja luulen,
että juuri tämä asenne on pelastanut minut lopulliselta turhautumiselta. Muuten en varmasti
sietäisi heitä ympärilläni, kiroilemassa, haisemassa, ja heittämässä vesiään
kukkaistutuksiini. Pietari Brahen alkaessa kertoa Kajaanin taannoisista huligaani-
ongelmista, Amanda juoksee paikalle ja keskeyttää keskustelun vaatimalla kaikkia,
ihan kaikkia, kanssaan uimaan. Vedessä hän roiskii ja pärskii, ja haluaa valella
mudalla H.G. Porthanin kaljun päälaen.
- - - - - - - - -
On paljon patsaita, joita ei voi sijoittaa mihinkään yllämainituista ryhmistä. Voi olla
että todellista historiallista henkilöä edustaa hänen kuoltuaan vain paasi, johon on
kiinnitetty henkilön muistolaatta. Nämä patsaat eivät voi liikkua, ja kyselevät
mielellään maailmanmenosta kaikilta, jotka vain ehtivät heidän kanssaan juttusille.
Joillain ihmishahmoisilla patsailla ei taas ole varsinaista historiallista esikuvaa, mutta
niille on saattanut muodostua persoona jos ne ovat saavuttaneet erityisen tärkeän aseman
kansan keskuudessa. Haavis Amanda on yksi heistä. Vaikka hän onkin lähtökohtaisesti
sieluton, jota kansa on aluksi karsastanut, ihmiset ovat kuitenkin myöhemmin alkaneet
kunnioittaa häntä, ja nykyään hän ottaa osaa jopa vuosikokoukseen. Kaikki kuuntelevat
kohteliaasti Amandan mielipiteitä, mutta hänen ymmärryksensä soveliaiden
puheenaiheiden suhteen on kuin lapsen, kovin rajallinen. Hän valittaa häpeilemättä
sataman lintupaljoudesta, ja siitä kuinka hulluihin paikkoihin ne ovat häntä lianneet,
puhuu innostuneesti nuorten miesten ihailusta heidän lakittaessaan häntä, ja siitä
miten suurenmoista on uida juhannusyönä suihkulähteessä merileijonien seassa.
En viitsi yhtyä heidän ilonpitoonsa, vaikka mieleni tekisikin hieman vilvoitella.
Istuskelen vielä jonkin aikaa laiturilla, jolloin seuraani liittyvät Uuno Cygneaus ja
Kreivi Pietari Brahe, joiden kanssa käymme aina hedelmällisiä keskusteluja koulutuksen
ja kansakunnan tilasta. Meillä jokaisella on ollut jonkinlainen osa Suomalaisen
yhteiskunnan kehityksessä, Pietari Brahe onnistui elämänsä aikana pelastamaan
ilmaantumisellaan niin monta jo tuhoon tuomittua hanketta, että ihmiset
alkoivat käyttää yleisesti sanontaa ”Kreivin aikaan” viitaten siihen, kuinka
hän saapui viime hetkellä, ja selvitti tilanteen. Hän perusti Suomeen
kymmenen kaupunkia ja suunnitteli koulutusjärjestelmää, perustaen myös
Turun Akatemian. Hän on vaikuttanut 1600-luvulla, ja hänen rinnallaan me
Uunon kanssa tunnemme itsemme kovin nuoriksi. Toisaalta, koska
1800-luvulla eläminen oli jo jonkinverran mutkikkaampaa kuin Pietari Brahen
elinaikana, meidän välillämme on samanlainen juopa kuin isovanhempien ja
lastenlasten välillä. Välillä minusta tuntuu, että Pietari on kovin suoraviivainen
ja tietämätön, eikä ole valmis kyseenalaistamaan oikeina pitämiään totuuksia.
Kahlatessani rantavedessä, Tampereen Minna Canth juoksee luokseni,
ja pyytää minua mukaansa lammen toiselle rannalle, jossa Larin Paraske
kertoo kokemuksistaan. Hän on käynyt Kouvolassa, ja uskomattoman muistinsa
avustuksella muistaa sanasta sanaan mitä eräs Pauli Koskisen veistos puhui.
Hänen kuulemansa veistoksen nimi on Tiedon puu, ja se sijaitsee Kouvolan
ammattikoulun edustalla. Loppuyön istumme kuuntelemassa, kun Paraske kertoo
tarinoita kohtaamistaan veistoksista, sekä laulaa väliin vanhemmiltaan oppimia
runolauluja.
Vien Uunon paikalleen Cygnaeuksen puistoon, yritän asettaa hänet äänettömästi
jalustalleen, koska hän ehti nukahtaa kävelymatkan aikana. Oma jalustani tuntuu
lämpimältä. Aurinko on valaissut taivasta läpi yön, ja kun se nousee taivaanrajan yli,
tunnen kuinka aika hidastuu, yllättävä painontunne muuttaa kevyen raskaaksi, ja vielä
hetki sitten niin ilmava hameenhelmani kiinnittyy taas graniittiin seuraavan
kahdentoista kuukauden ajaksi.
Työn tiedot
Patsaat
sera
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 3126 sanaa» Työ lisätty: 17.06 - 2007» Kommentoitu: 3 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
Tämän kanssa olen hihitellyt viimeiset kaksi viikkoa. Tarjosi monta
hupaisaa kesäyötä :)
Kommentit
GemineWings
01:17 // 18.06 - 2007
Pidän sivistyneestä kerrontatyylistä. :)
Heh, siinä vain patsaat käy juhannusuinnilla ja kesäreissuilla sun muilla vuosikokouksilla. :D
Mukavaa ja nautinnollista tekstiä, hauskasta näkökulmasta. Ja mielenkiintoisesti selitetty noiden patsaiden erilaisia persoonia, kenellä persoona on ja kenen persoona yltää vain taiteilijan mongerrusten toisteluun.
Todellakin mielenkiintoinen novelli, hienoa kerrontaa kuten alussa jo mainitsinkin.
Hyvä hyvä, saa kyllä itsenikin varsin hilpeälle tuulelle. :)
dbgirl
16:16 // 18.06 - 2007
Pieniä kirjoitusvirheitä siellä täällä mutta eivät ne lukunautintoa pilanneet. Kuten GemineWings mainitsikin, kerronta oli mukavan sivistyneen oloista. Mutta kyllähän se nyt on päivänselvää kun Minna Canth siinä jutustelee :) Mielenkiintoinen aihe, pidin siitä että annoit kaikille patsaille sielunelämän. Oman persoonan. Tulee kyllä väistämättä mieleen se VR:n patsas-mainos missä ne lähtee liikkeelle olikohan ne Eduskuntatalon edustalta. Se mainos on tosin vitsi, tämä menee paljon syvemmälle. Tuli lukiessa mieleen että mitä sitten jos patsas ei valmistukaan vaan se hylätään, onko patsas-abortti hyväksyttävää patsaiden keskuudessa? Vai jääkö se torsoksi kuten kreikkalaispatsaat? Ja miksi ihmeessä tosiaan rintapatsaat usein ovat miehiä? Siinä taas joutui nainen (Canth) huolehtimaan miehestä kantamalla. Että ei maailma ole tasa-arvoinen patsaidenkaan maailmassa. Kerran kun ihmiset eivät osaa tehdä asialle mitään, olisiko mahdollista että tälläinen tasa-arvo voisi toteutua edes patsaiden keskuudessa?
Johanna
10:32 // 19.06 - 2007
Pidän varsinkin tämän tarinan omaperäisestä ideasta. Enpä ole koskaan tullut itse ajatelleeksi, että patsaillakin voisi olla omat sisäiset ja salatut elämänsä. Patsaille on keksitty hyvät persoonallisuudet ja ne ovat jotenkin todella kuvaavia, esim. tyhjäpäiset mallinuket, ja Havis Amandan patsas, jonka päähän muuten ihan hyvin voi kuvitellakin mahtuvan ainoastaan pari ajatusta, sotkevat linnut ja ihailevat miehet, kun taas arvotettujen kulttuurihenkilöiden, kuten Minna Canthin patsas, ovat selvästi ylemmyydentuntoisia ja hieman halveksivat "heikkolahjaisempia" patsaita.
Kerrontatyyli oli tähän tarinaan oikein sopivaa, ja vaikka en ole kovinkaan paljon lukenut Minna Canthin kirjoituksia, niin jotenkin tämän tyylin voisi hyvin kuvitella sopivan hänen suuhunsa. Tämän tarinan tyyli on sopivasti hieman "vanhanaikaista", mutta kuitenkin sen verran nykyaikaa kuin voi kuvitellakin patsaalla, joka on seisonut paikallaan vuosikymmenet seuraamassa maailman muuttumista.
Jos jotain pitäisi muuttaa tässä tarinassa, niin toivoisin enemmän kuvausta patsaiden kokouksesta, enemmän kerrontaa siitä, mitä patsaat puhuvat, mitä kokous käsittelee, ehkä voisi kehitellä jotain pieniä erimielisyyksiäkin eri aatteita edustavien patsaiden kesken yms. Koska erilaisista patsaista kerrotaan niin laajasti, tulisi tekstistä tasapainoisempi, jos kerronnan lisäksi olisi enemmän konkreettisia tapahtumia. Mutta oikein onnistunut teksti näinkin. :)
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!