Kaunokirjallisen työn esitys
Raotan suurta tammiovea ja metsän vihreä valo valuu
kultaista kahvaa puristaville sormilleni. Astun ulos puiselle
rappuselle, ja suljen oven perässäni. Kun nojaudun vasten
oven viileää puupintaa, kuulen kuinka tärähdyksen
hämmentämät kuoriaiset ja toukat rutisevat, eivät ole
tottuneet tulemaan häirityiksi keskellä päivää.
Minun ei kuuluisi olla täällä, ei tässä todellisuudessa.
Niin kuitenkin kävi, että eräänä aamuna heräsin
vanhan viidakon keskelle hautautuneen merirosvolaivan
kajuutasta, keskeltä vihreitä olentoja, jotka tuijottelivat
minua vaaleilla silmillään.
Ensimmäisenä aamuna juoksin ulos kajuutasta
kauhistuneena kuin kultakutri karhujen tuvasta, mutta
pian huomasin, että olennot eivät ole vaarallisia. Niiden
mielentila ja suhtautuminen minuun on hidas, passiivisen
väliinpitämätön epähuomio. Ne nukkuvat päivät, ja
valvovat yöt, jolloin minä vuorostani nukun, seikka
jonka vuoksi muutuin pian varsin mielenkiinnottomaksi
heidän silmissään. Tunne on molemminpuolinen.
He syövät toukkia, kaikkialta laivasta. Samalla he
hajoittavat laivaa, asumustaan josta eivät uskalla
kuunaan poistua metsäpoluille. Olen muutaman
kerran käynyt alhaalla miehenmittaisten heinien ja
maahan asti ulottuvien banaaniterttujen lomassa,
mutta en uskalla poistua kovin kauaksi, sillä
luulen laivan ja riippumaton olevan ainoat linkkini
omaan todellisuuteeni.
Ehkä olen muinaisten jumalten pila.
Unohdin ripustaa hopealusikan sänkyni yläpuolelle,
ja tulin tuntemattoman maahispopulaation adoptoimaksi.
Kuuntelen rapinaa tammioven uumenista, ja pohdin, että
mahtavat ne kotona ihmetellä vihreää suuripäistä olentoa,
joka on yön aikana ilmestynyt sänkyyni, ja kuihtuu laihaksi
kun sillä ei ole kotipuolen lihavia kuoriaisia lautasellaan.
Työn tiedot
Tammioven takainen väki
sera
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 205 sanaa» Työ lisätty: 19.06 - 2007» Kommentoitu: 3 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
Kaikenlaisia hahmoja ihmisen mielessä tanssii, osa on
päästettävä ulos, tai tulee ruuhkaa. Monta vihreää päätä,
eikä lainkaan häntää.
Kommentit
GemineWings
11:54 // 19.06 - 2007
"Niin kuitenkin kävi, että eräänä aamuna heräsin
vanhan viidakon keskelle hautautuneen merirosvolaivan
kajuutasta, keskeltä vihreitä olentoja, jotka tuijottelivat
minua vaaleilla silmillään."
Jostakin syystä viehdyn tuosta kohdasta kaikkein eniten. :)
Mukavan mielikuvituksellista.
Tämä novelli kuulostaa mielestäni aika hämmentyneeltä, sillä tavalla että koko ajan on sellainen tunne, että joko minäkertoja itse tai sitten nuo vaaleasilmäiset olennot tuijottavat toisiaan hämmentyneinä eivätkä keksi toisilleen mitään sanottavaa. Sitten mukava piirre tässä on, että nuo olennot sekä minäkertoja lopulta alkavat suhtautua toisiinsa välinpitämättömästi. Samoin mukava viite menneisyyteen on tuo, että minäkertoja on jossakin vaiheessa juossut olentoja karkuun kauhistuneena.
Pidän. :)
dbgirl
15:51 // 19.06 - 2007
Ylimääräisiä, turhia pilkkuja on muutamia. Tarina on mukavan mielikuvituksellinen, sellainen viehkon vanhanaikainen tyyli mutta ei kuitenkaan niin vanha ettei sitä ymmärtäisi. Mukavan pituinen, pitempikin voisi olla. Nyt tämä on hieman sellainen etäinen vaikka puhutaankin minä-muodossa. Lämpöä on, mutta hieman sitä karkaa ulos tekstistä. Hyvin tämä on silti kirjoitettu! :)
surkk
18:41 // 08.08 - 2007
Tästä tulee jotenkin hämärästi mieleen Johanna Sinisalon novellit (suosittelen ehdottomasti!)Kerronta on mukavan levollista eikä tunnelma ole missään vaiheessa ahdistava tai sellainen, että pitäisi nopeuttaa lukemista ehtiäkseen loppuun ajoissa. Pysähtynyt, vaaleanvihreä ja letkeä. Lopun "tammioven uumenista" on hiukan hämäävä, eihän siellä itse oven uumenissa kai mitään ole? Uumenista tammioven takaa, miltä kuulostaisi? :)
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!