Kaunokirjallisen työn esitys
Huutavan miehen punaisen pään olisi voinut puhkaista nuppineulalla kuin ilmapallon, minä ajattelin, hän huusi sisäänsä koko huoneen ja ympärillä tuoleillaan hädin tuskin pysyvät ihmiset, he olivat käpertyneinä rusinankaltaisiksi kunnioittavasta pelosta. Minä aloin epäillä itseäni, että uskaltaisinko sittenkään viedä loppuun sen, miksi olin tänne tullut, niin vihainen tämä mies oli. Mutta ihmisen on saatava varmuus, mietin, sillä epävarman elo on ramman kulkua.
- Minä en, en, en... kestä tätä enää! Tuolla... tuolla kaduilla, noita katuja tallaa kaiken maailman... homot, ja, ja, ja runkkarit! Eikä kukaan tee mitään totuuden kanssa, totuus on unohtunut! Milloin se unohtui, minä kysyn! Milloin se unohtui!
- Hallelujaa, ympäriltä huudettiin ja tähän saarna päättyi. Sanat jäivät riippumaan ilmaan, niiden paine painamaan korviani.
Aikaisemmin miehet olivat puhuneet kielillä. Arrapapapapapapamememememe korlattiouuuhhihihihihiii, he olivat sanoneet ja vaihdelleet mikrofonia pienessä seurakuntahuoneessa, ei ikkunoita missään Jumalan antaa valoa, mutta vahvistimia joka puolella: miesten tummat baritonit olivat tulleet kaikista seinistä. Hiki ja hurmos oli virrannut heissä kuin tanssijoissa.
Mutta nyt ilta oli ohi. Puna miehen pönäköillä kasvoilla pysyi, vaikka ilman tunnelma alkoi jo oheta, tuoleja alettiin nostella seinänviereen ja vimmankyyneliä kuivata silmänurkista. Vaihdettiin illan viimeisiä sanoja, luvattiin nähdä ensi kerralla. Punaisen saarnamiehen olemus alkoi tasautua ja hän vetäytyi sivummalle seurakuntahuoneen pianon läheisyyteen, tarttui Raamattuun ja alkoi selata sitä etsien kenties tiettyä jaetta. Muut hakeutuivat jo kohden naulakoita, ja minun oli pidettävä kiirettä.
Lähestyin punakkaa miestä. Aloin kuvitella naamiota ylleni, sillä ilman sitä ei voi näytellä, uskoa itseään toiseksi. Minun naamioni välitti epävarmuutta ja herkkyyttä, mutta etenkin kovaa, hyvin syvää kipua, jonka paraneminen vaati pikaista ihmettä.
- Tuota, anteeksi, aloitin epävarmasti kuin hattuaan pitelevä kulkulainen. Punainen saarnamies kääntyi kirja kämmenissään, katsoi minua yltä lasiensa.
- No niin, heräsikö ajatuksia näin ensi kerralla, hän kysyi yllättävän pehmeään sävyyn.
- Kyllä... kyllä, niistä haluaisin puhua paremmalla ajalla, mutta nyt on heti ensiksi kysyttävä, josko voisitte ehkä auttaa minua eräässä ongelmassani, sanoin naamioni takaa ja mies mittaili minua tovin pysähtyneenä, kunnes kehotti minua katsellaan jatkamaan. – Niin, kun minulla on pääkipu, viiltävä migreeni, jo seitsemättä päivää, eikä... enkä tiedä mitä tehdä.
Tämän sanottuani tiesin tarvitsevani vielä lopulliset taikasanat, jotka tiputtelin ilmaan sana kerrallaan, niin että virke jäi punaisen saarnamiehen eteen sieväksi, vastuttamattomaksi syötiksi: - Yksikään lääkäri ei ole osannut auttaa.
Ehkä aavistuksen puna hälveni miehen kasvoilta, ja hän nosti lasinsa oikealla kädellä silmiltään, katseensa ei hievahtanut. – Parantamisilta on torstaina.
Laskin katseeni maahan. – Kaikella kunnioituksella, katsoiko Herran Karitsa almanakkaa parantaessaan? Matteuskin kirjoitti, että hän paransi kaikki sairaat. Kaikki, jotka olivat avun tarpeessa.
Nostin katsettani vilaukselta, painoin sen taas lattiaan.
Punainen mies päästi vaimean mutta pitkän ehh-äänen. – Meillä on säännöt syystä, hän sanoi, mutta jäi miettimään sanojaan, tarkkaili lattiaan piintyvää katsettani. Mies kysyi nimeäni, ja minä sanoin sen. Hän vilkaisi ovea päin naulakkojen suuntaan, jossa kymmenkunta ihmistä edelleen parveili lähtötouhuissaan. Mies laski Raamatun pianon päälle, laittoi lasinsa takaisin nenälleen ja kiiruhti eteiseen. Käännyin ujosti katsomaan taakseni, punainen saarnamies keskusteli seurakuntalaisten kanssa, he käänsivät katseitaan minuun, ja hetikohta alkoivat lähestyä suuntaani hymyillen. – Katsotaan, mies sanoi vakavana ja viittoi kuusi muuta seurakuntalaista ringiksi ympärilleni, he hymyilivät varman lempeästi. Minä näyttelin pientä kärsivää ihmismyttyä, kun kaikki seitsemän ympärilläni nostivat kätensä pääni päälle, punainen saarnamies seisoi edessäni, ja he sulkivat silmänsä, minäkin suljin. He alkoivat hymistä ja hyristä, ja punainen mies edessäni alkoi puhua silmät tiukasti kiinni rutistettuina. – Hherrah... sä THUNNET tän miehen KHIVUN! Sä thunnet meidän JHOKAISEN KHIVUN! Hmm mmm... Meillä on uskoa SUHUN Herrah, ja SUN HYVYYTEES, sulle MHIKÄÄN ei oo mahdotonta! Hmm... mmm...
Vaivihkaa avasin silmäni ja tarkkasin ympärilläni heiluvia ihmisiä. Kaksi heistä itki jo, vilpittömän liikutuksen kyyneleet valuivat alta kireiden suljettujen luomien... Punainen saarnamies puhui ja toiset pitivät täriseviä käsiään pääni yläpuolella, ajattelivat minua, halusivat paranemistani, ja minä vajosin hetkeksi sisälle päähäni, ajatuksiini.
Olin viiden vanha, ja kerran jokaisessa kuussa kaupungin torin tienoo heräsi hetkeksi eloon. Kävimme isin ja äidin kanssa markkinoita läpi, isi työnsi vaunuja joissa vauva oli, huomio-vauva, äiti ja minä söimme jäätelöä, äiti oli hetken mietinnän jälkeen halunnut saman jäätelön kuin minä, se teki minusta isänkaltaisen ja tärkeän. Minä olin halunnut vesipyssyn, en ollut saanut sitä, olin halunnut leikkitupakkaa, mitä en ollut saanut, enkä myöskään lelusotilasarmeijaa. Ja kun olin sanonut äidille, että vähänks vituttaa tollanen, hän sanoi, etten saisi tuosta hyvästä mitään koko markkinoilta, vaikka aamulla hän oli luvannut. Murjotin koko iltapäivän, kävelin jäljessä, näytin äidille keskisormea kun hän ei katsonut, hänkään ei puhunut minulle, isi keskitti huomionsa vauvaan. Kierreltyämme tarpeeksi lähdimme kohti torin reunaa ja parkkipaikkaa. Kävelin jäljessä, mutta päästyäni torin laidalle huomasin, että isi oli vaunuineen ja vauvoineen mennyt autolle edeltä, ja äiti odotti minua torin laidalla. Saavuin hänen eteensä vihaa viestien, ja äiti kumartui eteeni, puristi olkapäistäni ja nosti katseensa viereiselle kojulle, jossa myytiin ilmapalloja. Äiti sanoi, että jos haluan, saisin ilmapallon. Nielaisin, olin hetken hiljaa. Sitten sanoin haluavani ehkä sinisen ilmapallon, äiti osti sen minulle, ja kun pitelin sitä kädessäni, se leijui ilmassa, ja äiti sanoi hymyillen sen olevan taikaa. Tuijotin palloa silmät suurina lautasina koko matkan parkkipaikalle, puristin äidin kättä toisella kädelläni, saavuimme autolle, pidin ilmapalloa koko matkan kotiin sylissäni, se haisi kumille ja markkinoiden ihmisille... Päästyämme kotiin vein sen huoneeseeni, sidoin sänkyni reunaan ja mietin, kuinka jokin voikin pysyä ilmassa itsekseen.
Seuraava aamu oli ihana ja keväinen, äiti tuli huoneeseeni herättämään, mutta se ei haitannut sillä oli sunnuntai ja piirretyt. Äiti sanoi että oli kevätsiivouksen aika, hän avasi ikkunan, ja huomasin unikareisilla silmilläni sitomani solmun irtoavan sängynreunasta: avattu ikkuna imaisi pallon tyhjään maailmaan niin nopeasti että henkäisin sisään ja kirkaisin. Äiti säikähti ääntäni, sanoi jotain mitä en kuullut, ja nousin katsomaan ikkunasta ylös taivaalle, jonne pallo kohosi, pakeni kuin vankilasta. Kysyin äidiltä, mitä sille nyt käy. Hetken mietittyään äiti vastasi. Hän sanoi, että kun ilmapallo kohoaa tarpeeksi korkealle, se puhkeaa.
Nämä sanat kuultuani tunsin kasvojeni lihasten mytristyvän itkuun.
- Ja sinä kivun demoni, Saatana joka vaivaat tätä miestä, sinä olet ystävämme Tuomaksen päässä, minä käsken sinua HERRAN nhimessä, LÄHDE PHOISS! mies huusi ja läimäytti minua otsaan. Kompuroin ja tömähdin lattialle. Minut nostettiin nopeasti ylös. Kukaan ei rikkonut tunnelmaa kysymyksillä, ilmassa oli sanaton sopimus, minun oli itse puhuttava. Kaikkien silmät olivat nyt avoinna, toisten kyyneleissä ja toisten muuten punaisina vimmasta, heidän kasvonsa latautuneina toivosta. Kokeilin naamiota kasvoillani, tiesin että niiden täytyi olla punaiset kiihtymyksestä, hieroin otsaani ja yskäisin. Kun puhuin, tiesin sanoillani olevan nuppineulan voiman, ja siksi valitsin ne tarkkaan.
- En... en tunne sitä enää.
Työn tiedot
Ilmapallon puhkaisija
cerumen
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 1025 sanaa» Työ lisätty: 05.07 - 2007» Kommentoitu: 2 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 1 kerta(a)
Tietoa työstä:
Homot ja runkkarit.
Kommentit
N0ir
21:19 // 05.07 - 2007
Siis tämähän on ihan uskomattoman hyvä ja mielenkiintoinen. Hyvin kirjoitettu. En osaa sanoa mitään rakentavaa. Loistavia vertauksia ja kuvauksia. Ihana kohta tuo kuvaus lapsuudesta. Koominenkin. Täytyypä joskus uudestaan tulla lukemaan, kun nyt on vähän vammainen olo. Pistän siis varmuuden vuoksi suosikkeihin :p
Johanna
21:12 // 06.07 - 2007
Hyvin voimakastunnelmainen tarina, välillä suorastaan puistattavuuteen asti, kun ajattelee, että itse joutuisi ottamaan osaa tällaiseen kohtaukseen. Tässä on onnistuttu hyvin kuvaamaan, miten toisinaan älyttömän kiihkomielistä uskonto saattaa pahimmillaan olla. Saarnamies varsinkin on hyvin voimakas hahmo, juuri sellainen, joka sopii tällaista "lähetystyötä" tekemään. Hän on juuri sellainen henkilö, josta ei oikein tiedä, onko hän huijari vai uskooko todellakin noin kiihkomielisesti itseensä. Jos yhdessäkin lauseessa olisi edes pieni maininta rahasta, olisin varma, että mies on huijari. Nyt en osaa sanoa.
Tarinan "minä" on myös mielenkiintoinen henkilö, hänestä ei oikein pääse selville, mikä hänen tavoitteensa niin sanoakseni on. Ensin vaikuttaa siltä, kuin "minä" haluaisi paljastaa saarnamiehen huijariksi, sitten hän vaikuttaa uskonsa kadottaneelta ihmiseltä, joka haluaa löytää sen uudestaan, ja toivoo päänsärkyä teeskennellen löytävänsä sen uudestaan saarnamiehen parantavasta voimasta, kunnes lopussa tuntuu siltä, että hän on saanut vahvistuksen Jumalan olemattomuudesta, mutta ei halua sanoa sitä, kenties ryhmän painostuksen vuoksi. En tiedä, olenko nyt täysin hakoteillä tämän tulkintani kanssa, mutta tuntuupa nyt kuitenkin tältä.
Lapsuudesta kertova jakso on hyvä ja onnistunut, mutta jälleen tuntuu siltä, kuin se istuisi hieman huonosti tekstiin. Ikään kuin se tulisi liian äkkiä ja loppuisi liian äkkiä. En tiedä, ehkä se näyttää vain omaan silmääni oudolta, eikä häiritse jotain toista ollenkaan. Viisivuotiaan lapsen ajatusmaailma on yhtä kaikki saatu siinä hyvin esiin.
Toinen asia, mikä pisti silmään, oli saarnamiehen sanat: "...homot, ja, ja, ja runkkarit..." Nuo sanat ovat jotenkin liian "uudenaikaisia" muuten vähän vanhoillisessa puheessa. Juuri vanhoillistahan tuollaisten saarnamiesten puhetyyli usein on, ja siksi olisikin ehkä enemmän joukkoon sopivaa korvata nuo sanat esim. "sodomiitilla" (eikös se Raamatussa tarkoita homoa) ja "itsensäsaastuttajalla" tai jotain vastaavaa.
Joka tapauksessa pidin tästä paljon, tämä on oikein onnistunut. :)
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!