Kaunokirjallisen työn esitys
Sanoja
Ulkona satoi vettä taas ihan kaatamalla.
Sä lupasit eilen että soitat tänään, muttet soittanut.
Aina silloin kun et soita, mulla olis vaikka mitä
sanottavaa, mutta sillon kun sä soitat, mun pää on
ihan tyhjä.
Olin löhönnyt siinä nojatuolilla varmaan reilu kolme
tuntia, kunnes sä soitit. Ryntäsin ulos sateeseen, koska
sisällä oli aina niin tukala puhua. Kaikki sanat ja lauseet
jäi aina seinien sisälle leijumaan.
Silloin, siellä sateessa seistessäni mä tajusin sun äänestäs,
ettei se puhelu kestäisi kahtakaan minuuttia kauempaa.
Eikä se kestänytkään. Pahoittelit ittesi ihan pilalle, tai en
mä oikeestaan edes tiedä. Siinä ja sillä hetkellä en tiennyt
mistään mitään, vaan seisoin siinä sateessa masentumassa
entisestään. Annoin veden pauhata vasten mun kasvoja ja
runnella mun kehoa ja hiuksia.
Sitten se loppui.
Sateesta muistutin vaan litimärkä minä, kömpelö ja yksinäinen
hahmo keskellä kesäyön harmautta. Pisarat tippuivat puiden
lehdistä. Mikään ei liikkunut – paitsi sun suu.
”Hei nyt on pakko lopettaa.. Pärjäätkö sä”? Sun äänesi oli
täynnä kiirettä ja kylmyyttä.
”En”.
Katkaisin puhelun ja katsoin taivaalle. Kaikki oli jälleen
niin täydellisen masentavaa, etten voinut muuta kuin hymyillä
leveästi ja antaa pettymyksen ja katkeruuden valua varpaisiin asti.
Mulla kastui sukatkin, ajattelin laahustaessani pihan poikki sisälle.
Ulkona satoi vettä taas ihan kaatamalla.
Sä lupasit eilen että soitat tänään, muttet soittanut.
Aina silloin kun et soita, mulla olis vaikka mitä
sanottavaa, mutta sillon kun sä soitat, mun pää on
ihan tyhjä.
Olin löhönnyt siinä nojatuolilla varmaan reilu kolme
tuntia, kunnes sä soitit. Ryntäsin ulos sateeseen, koska
sisällä oli aina niin tukala puhua. Kaikki sanat ja lauseet
jäi aina seinien sisälle leijumaan.
Silloin, siellä sateessa seistessäni mä tajusin sun äänestäs,
ettei se puhelu kestäisi kahtakaan minuuttia kauempaa.
Eikä se kestänytkään. Pahoittelit ittesi ihan pilalle, tai en
mä oikeestaan edes tiedä. Siinä ja sillä hetkellä en tiennyt
mistään mitään, vaan seisoin siinä sateessa masentumassa
entisestään. Annoin veden pauhata vasten mun kasvoja ja
runnella mun kehoa ja hiuksia.
Sitten se loppui.
Sateesta muistutin vaan litimärkä minä, kömpelö ja yksinäinen
hahmo keskellä kesäyön harmautta. Pisarat tippuivat puiden
lehdistä. Mikään ei liikkunut – paitsi sun suu.
”Hei nyt on pakko lopettaa.. Pärjäätkö sä”? Sun äänesi oli
täynnä kiirettä ja kylmyyttä.
”En”.
Katkaisin puhelun ja katsoin taivaalle. Kaikki oli jälleen
niin täydellisen masentavaa, etten voinut muuta kuin hymyillä
leveästi ja antaa pettymyksen ja katkeruuden valua varpaisiin asti.
Mulla kastui sukatkin, ajattelin laahustaessani pihan poikki sisälle.
Työn tiedot
Sanoja
tutsku
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 174 sanaa» Työ lisätty: 07.07 - 2007» Kommentoitu: 2 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
Hmm. En osaa tähän oikeen sanoa mitään, muutakun että itse tykkään.
Kommentit
Unicolor
02:48 // 07.07 - 2007
Minäkin tykkään. Varsinkin viimeisestä lauseesta. Tää on jotenkin aito.
MutkaL33na
08:23 // 07.07 - 2007
joo todellakin aito kirjotelma, vähän kaktera varsinkin tuo loppu kohta on hyvä mihin voi jopa hymyilläkkin.
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!