Kaunokirjallisen työn esitys
Hattukompleksi
Suuren kivisen lukion pihalla parveilee paljon oppilaita. Viimeinen välitunti on loppumassa, kello pärähtää ärsyttävään sointiinsa ihan justiin. Mutta minä puikkelehdin ihmisten välistä pyörätelineille ja polkiessani rantaa kohti, kuulen kuinka kello soi. Opettajat huutelevat teineille, jotka jäävät kiinni tupakoinnista ja taas joku häirikkö heittelee lämpimikseen pyörätelineitä (jumalatonta kolinaa).
Onneksi kerkesin tällä kertaa alta pois.
Rannalla istuessani ajantaju katoaa. Katselen juuri Suomeen saapuneita joutsenia ja niiden kevätsoidinta. Sulanut lumi valuu puroina kohti joenrantaa. Istun penkillä ja huokailen. Ei hän varmaan tule tänäänkään. Olen kahden vuoden ajan käynyt tässä rannassa aina viimeisenä tuntina. Enkä ole tavannut kuin humalaisia ja muutaman teinin jotka aikoivat tappaa itsensä. Tai sitten ne piileskelevät äidiltään. Säälittävää. Joka tapauksessa en sellaiseen ole törmännyt johon olen halunnut. En vielä.
Menen penkille pitkäkseni ja tuijotan sinistä taivasta. Joutsenet pitävät ääntä, mutta se on mielestäni kaunista. Hetken aikaa maattuani rantaan tulevalta polulta alkaa kuulua rahinaa, kuin joku laahustaisi hiekkaista jäätikköä pitkin. Varmaan joku humalainen ukko taas, parasta pysyä piilossa, ajattelen. Mutta jokin sisälläni käskee nousta ja katsoa, kuka tulija on. Niinpä nousen nopeasti ja vilkuilen pusikoiden luokse.
Silmäni räjähtävät ihmetyksestä. Siellä hän on! Todellakin! Mies keltainen knalli päässään käärii sätkää hiukan selin minuun, pian hän sytyttää sen ja alkaa katsella joelle. Silloin hän tajuaa tuijotukseni. Hän näyttää hämmentyvän. Sen on pakko olla hän! Nousen ylös ja lähden epävarmoin askelin häntä kohti. Mies puhaltelee savua ulos ja katselee minua nyt miettivästi.
”Hei, sinä tulit vihdoinkin”, sanon piipittäen ja hymyilin. Olen yhtäkkiä aivan hermostunut.
”Anteeksi?” mies sanoo hetken päästä virnistellen kummissaan.
”Meidän piti tavata täällä vuosia sitten, ja nyt sinä vasta tulit. Onko sinua pelottanut tai jotain?” sanon hymyillen ja koetan kääntää tilanteen hauskaksi, ettei hän pelkäisi.
”Anteeksi nyt vielä, mutta olette varmasti sekoittaneet minut johonkin toiseen”, mies alkaa katsoa minua kummasti, kuin olisin joku häiriintynyt tai irtolainen.
”Älkää nyt viitsikö pelleillä, ei teidän tarvitse olla nolona, vaikka tulitte vasta nyt, vuosien jälkeen! Minusta on vain mukava nähdä sinut!” jatkan hymyillen. Tilanne alkaa yhtäkkiä vaikuttaa raastavan epätoivoiselta, mies ei luovuta millään. Olen täysin varma, että tunnen hänet.
”Nuori nainen, ette viitsisi väitellä kanssani, en todellakaan tunne teitä!” mies sanoo jo huvittuneena ja kääntyy joelle päin. Kävelen hänen eteensä ja tavoittelin katsetta. Kyllähän hän nyt herran jumala voisi myöntää edes tuntevansa minut!
”Neiti, alatte oikeasti käydä hermoilleni, olen lounastauolla ja haluaisin nyt vain olla hetken rauhassa!”
”Oletteko täällä töissä?” kysyn hetken mietinnän jälkeen. Mies nyökkää ja vaikuttaa mairealta, kun huomaa vastauksen vaikuttaneen minuun negatiivisesti. Jos mies oli täällä töissä, yhtälö ei toiminut.
”Tulin tänne ennen joulua, eli muutama kuukausi sitten”, mies sanoo ja hymyilee taivaalle itsekseen, mutta saan taas toivonkipinän.
”Mistäs te tulitte tänne? Taisitte tulla Kuopiosta?” sanon hymyillen. Mies meinaa vetäistä savut väärään kurkkuun ja katsoo minua kummissaan. Taisin voittaa hänet!
”Oletteko te joku hiton ennustaja kun tunnutte tietävän kaiken? Kerjäätkö rahaa? Minulla ei ole käteistä nyt--”
”Ei vaan yritän todistaa teille, että minä kyllä tiedän, turhaan te huijaatte!” olen jo raivon partaalla, miksei mies voi sanoa okei ja menisimme sitten vaikka kahville!
”Vaikutatte jotenkin epätasapainoiselta, neiti. Syöttekö kunnolla?” mies kysyy lähes ironiseen sävyyn.
”Minä olen ihan normaali, toisin kuin te! Älkää viitsikö leikkiä ettemme tunne! Sanokaa vain suoraan ettette halua olla kanssani tekemisissä nyt kun näitte minut!” huudan melkein itku kurkussa. Mies katsoo minua lähes säälivästi.
”Neiti hyvä, minusta olette oikein sievä. Mutta tapa, jolla yritätte tehdä tuttavuutta, on aika brutaali. Siksi olen pahoillani, etten tarjoa seuraani teille illaksi, tai mitä ikinä odotattekaan”, mies sanoo vilpittömästi ja vilkuilee kelloaan. Seison suu auki hänen edessään, hyvin lähellä, olen voimaton, tämä on puuduttavaa! Katselen kuinka hänen suklaasilmänsä kaartelivat taivaalla ja palaavat sitten minuun. Hän kohauttaa harteitaan ja virnistää. Kyllä minä tuntisin nuo silmät missä vain!
”Minun on nyt palattava töihin, olen pahoillani. Toivottavasti löydätte tämän henkilön joksi minua luulette”, mies sanoo, kääntyy kannoillaan ja lähtee kävelemään tielle päin.
Samassa muistan erään asian ja tartun hänen knallin lieriinsä. Kuin kärppä hän on lakissaan tiukasti kiinni ja loikkaa säikähdyksestä metrin sivulle. Hän tuijottaa minua silmät suurina ja lopulta kuin kysyäkseen olenko ihan psykopaatti.
”Minä muistan kun kerroit minulle knallistasi. Että pidät aina sitä päässäsi koska haluat peittää jo alkaneen kaljusi, et ota sitä koskaan pois kuin muita ihmisiä on lähellä”, selitän hänelle hymyillen lähes surullisena. Mies katsoo minua ihmetellen ja näyttää miettivältä, muttei katso minuun.
”Tuomas, se olen minä, Miisa. Ulpukka@luukku.com, sanon hiljaa. Mies jähmettyy paikoilleen kuin tajuten jotain. Tiesin että nyt hän muistaa.
”Minä.. tuota. Oletpa sinä kyllä pirun hyvä ennustaja, tiedät kaikkea tuollaista.. Minun on nyt mentävä kyllä..” hän lähtee epäröivin askelin eteenpäin mutta minä juoksen taas hänen eteensä ja tartuin häntä käsivarsista.
”Tuomas, mä haluan vain tietää miksi tulit nyt etkä kaks vuotta sitten?” sanon hiljaa. Tuomas alkaai hymyillä ja katselee hetken aikaa muualle.
”En luultavasti ottanut sitä juttua sillä tavalla niin vakavasti. Ja sitten kun sanoin ajavani tästä ohi työmatkalla ja halusit tavata, niin ajattelin ensin että tämä on varmaan joku vitsi. Tavallaan ehkä säikähdin sitä että halusit oikeasti tavata minut. Enkä minä ole koskaan ennen netissä tutustunut keneenkään”, Tuomas sanoo hieman hämillään vieläkin. Katselemme toisiamme hetken aikaa ja minua hymyilyttä. Näyttää siltä, että Tuomaksella enää ollutkaan kiire töihin.
”Sinä oletkin kyllä sievä tyttö, Miisa. Vaikka lähetithän sinä minulle kuvia”, Tuomas sanoo ja hipelöi pukinpartaansa kädellään.
Silloin näen sen, kihlasormus! Olen hetken aikaa aivan shokissa mutta kokoan pian itseni.
”Kiitos, sinäkin olet kyllä komeampi kuin kuvissa”, sanon ja koetan hymyillä vaikka minua ahdistaa. Tuomas virnistää.
”Kuule, olen tosi pahoillani kun en tullut silloin kauan sitten. Tarkoitan, että olen pahoillani jos se oli murskaavaa sinun nuorelle sydämellesi”, Tuomas sanoo hiukan hapuillen ja luultavasti tarkoittaa sitä todella.
”Kyllä minä olen ihan kunnossa, ainakin nyt”, sanon hiljaa.
”Sinullakin taitaa mennä ihan hyvin?” sanon hiukan ääni särähtäen ja huitaisen Tuomasta vasempaan käteen. Kun hän alkaa hymyillä ja katsella sormustaan, on pakko purra huulta.
”Tavallaan, olen ollut viitisen kuukautta kihloissa nyt”, hän sanoo.
”Et kuitenkaan seurustellut kun me pidettiin yhteyttä?” kysyn hiljaa.
”En tietenkään. Tai siis.. vaikka kuten sanoin etten oikein ota tuommoisia nettijuttuja niin tosissani. Tottakai sinä olit valtavan mielenkiintoinen ja ihana tyttö, sinun kanssasi oli ilo lähetellä postia”, Tuomas sanoo ja hymyilee. Odotan muuta, lisää kauniita sanoja. Sano että ehkä meidät onkin tarkoitettu yhteen. Kerro järjestäneesi yllätyshäät, mitä tahansa! Sisälläni kiemurtelin kuin mielipuolinen.
”Mutta minun on pakko nyt palata toimistolle, olen pahoillani”, hän sanoo hetken päästä ja kääntyy mennäkseen.
”Saanko lähettää sinulle vielä postia? Ja jos olet kaupungissa, voisimme nähdä?” huikkaan vielä.
”Ihan miten sinusta tuntuu, lähetä vain, ehkä se piristää toimisto-aherrustani!” Tuomas huutaa takasin, heiluttaa hymyillen ja lähtee, keltainen knalli vilkkuen.
Minusta tuntuu, ettei hän ollut tajunnut kun kysyin voisimmeko vielä nähdä. Tai sitten hän ei ollut halunnutkaan noteerata sitä.
Tuomas ei vastannut maileihin. Enkä nähnyt häntä enää missään, en kaupassa enkä tupakoimassa rannalla lounastauolla, vaikka koetin kytätä häntä toimisto-alueella ja odotella koulun jälkeen. Ensin ikävöin ja kierin tuskassa, sitten turruin siihen, annoin olla ja unohdin. Tavallaan nuoruudenrakkauden kohtaaminen kirpaisi, mutta samalla se oli hirveän epätodellista. Tai sitten haluisin sen satuttavan. Tai ehkä vain haluisin sen nostattavan edes jotain tunteita.
Oliko mikään todellista? Olivatko viestit ja hymiöt todellisia tunteita? Joskus iltaisin kirjoitan hänelle kuvitteellisia sähköposteja ja kuvittelen miten hän lukee nuo ikävöivät kauniit sanani, jättää kihlattunsa ja ilmestyy eräänä päivänä rannalle, jossa kohtaamme jälleen. Kuinka ihanan romanttista!
Paskaa, sanon minä. Tämmöinen elämän suunnalta sisimpään kohdistuva kova isku kyynistää kyllä todella kaikelle mukavalle, loppuelämäksi.
Suuren kivisen lukion pihalla parveilee paljon oppilaita. Viimeinen välitunti on loppumassa, kello pärähtää ärsyttävään sointiinsa ihan justiin. Mutta minä puikkelehdin ihmisten välistä pyörätelineille ja polkiessani rantaa kohti, kuulen kuinka kello soi. Opettajat huutelevat teineille, jotka jäävät kiinni tupakoinnista ja taas joku häirikkö heittelee lämpimikseen pyörätelineitä (jumalatonta kolinaa).
Onneksi kerkesin tällä kertaa alta pois.
Rannalla istuessani ajantaju katoaa. Katselen juuri Suomeen saapuneita joutsenia ja niiden kevätsoidinta. Sulanut lumi valuu puroina kohti joenrantaa. Istun penkillä ja huokailen. Ei hän varmaan tule tänäänkään. Olen kahden vuoden ajan käynyt tässä rannassa aina viimeisenä tuntina. Enkä ole tavannut kuin humalaisia ja muutaman teinin jotka aikoivat tappaa itsensä. Tai sitten ne piileskelevät äidiltään. Säälittävää. Joka tapauksessa en sellaiseen ole törmännyt johon olen halunnut. En vielä.
Menen penkille pitkäkseni ja tuijotan sinistä taivasta. Joutsenet pitävät ääntä, mutta se on mielestäni kaunista. Hetken aikaa maattuani rantaan tulevalta polulta alkaa kuulua rahinaa, kuin joku laahustaisi hiekkaista jäätikköä pitkin. Varmaan joku humalainen ukko taas, parasta pysyä piilossa, ajattelen. Mutta jokin sisälläni käskee nousta ja katsoa, kuka tulija on. Niinpä nousen nopeasti ja vilkuilen pusikoiden luokse.
Silmäni räjähtävät ihmetyksestä. Siellä hän on! Todellakin! Mies keltainen knalli päässään käärii sätkää hiukan selin minuun, pian hän sytyttää sen ja alkaa katsella joelle. Silloin hän tajuaa tuijotukseni. Hän näyttää hämmentyvän. Sen on pakko olla hän! Nousen ylös ja lähden epävarmoin askelin häntä kohti. Mies puhaltelee savua ulos ja katselee minua nyt miettivästi.
”Hei, sinä tulit vihdoinkin”, sanon piipittäen ja hymyilin. Olen yhtäkkiä aivan hermostunut.
”Anteeksi?” mies sanoo hetken päästä virnistellen kummissaan.
”Meidän piti tavata täällä vuosia sitten, ja nyt sinä vasta tulit. Onko sinua pelottanut tai jotain?” sanon hymyillen ja koetan kääntää tilanteen hauskaksi, ettei hän pelkäisi.
”Anteeksi nyt vielä, mutta olette varmasti sekoittaneet minut johonkin toiseen”, mies alkaa katsoa minua kummasti, kuin olisin joku häiriintynyt tai irtolainen.
”Älkää nyt viitsikö pelleillä, ei teidän tarvitse olla nolona, vaikka tulitte vasta nyt, vuosien jälkeen! Minusta on vain mukava nähdä sinut!” jatkan hymyillen. Tilanne alkaa yhtäkkiä vaikuttaa raastavan epätoivoiselta, mies ei luovuta millään. Olen täysin varma, että tunnen hänet.
”Nuori nainen, ette viitsisi väitellä kanssani, en todellakaan tunne teitä!” mies sanoo jo huvittuneena ja kääntyy joelle päin. Kävelen hänen eteensä ja tavoittelin katsetta. Kyllähän hän nyt herran jumala voisi myöntää edes tuntevansa minut!
”Neiti, alatte oikeasti käydä hermoilleni, olen lounastauolla ja haluaisin nyt vain olla hetken rauhassa!”
”Oletteko täällä töissä?” kysyn hetken mietinnän jälkeen. Mies nyökkää ja vaikuttaa mairealta, kun huomaa vastauksen vaikuttaneen minuun negatiivisesti. Jos mies oli täällä töissä, yhtälö ei toiminut.
”Tulin tänne ennen joulua, eli muutama kuukausi sitten”, mies sanoo ja hymyilee taivaalle itsekseen, mutta saan taas toivonkipinän.
”Mistäs te tulitte tänne? Taisitte tulla Kuopiosta?” sanon hymyillen. Mies meinaa vetäistä savut väärään kurkkuun ja katsoo minua kummissaan. Taisin voittaa hänet!
”Oletteko te joku hiton ennustaja kun tunnutte tietävän kaiken? Kerjäätkö rahaa? Minulla ei ole käteistä nyt--”
”Ei vaan yritän todistaa teille, että minä kyllä tiedän, turhaan te huijaatte!” olen jo raivon partaalla, miksei mies voi sanoa okei ja menisimme sitten vaikka kahville!
”Vaikutatte jotenkin epätasapainoiselta, neiti. Syöttekö kunnolla?” mies kysyy lähes ironiseen sävyyn.
”Minä olen ihan normaali, toisin kuin te! Älkää viitsikö leikkiä ettemme tunne! Sanokaa vain suoraan ettette halua olla kanssani tekemisissä nyt kun näitte minut!” huudan melkein itku kurkussa. Mies katsoo minua lähes säälivästi.
”Neiti hyvä, minusta olette oikein sievä. Mutta tapa, jolla yritätte tehdä tuttavuutta, on aika brutaali. Siksi olen pahoillani, etten tarjoa seuraani teille illaksi, tai mitä ikinä odotattekaan”, mies sanoo vilpittömästi ja vilkuilee kelloaan. Seison suu auki hänen edessään, hyvin lähellä, olen voimaton, tämä on puuduttavaa! Katselen kuinka hänen suklaasilmänsä kaartelivat taivaalla ja palaavat sitten minuun. Hän kohauttaa harteitaan ja virnistää. Kyllä minä tuntisin nuo silmät missä vain!
”Minun on nyt palattava töihin, olen pahoillani. Toivottavasti löydätte tämän henkilön joksi minua luulette”, mies sanoo, kääntyy kannoillaan ja lähtee kävelemään tielle päin.
Samassa muistan erään asian ja tartun hänen knallin lieriinsä. Kuin kärppä hän on lakissaan tiukasti kiinni ja loikkaa säikähdyksestä metrin sivulle. Hän tuijottaa minua silmät suurina ja lopulta kuin kysyäkseen olenko ihan psykopaatti.
”Minä muistan kun kerroit minulle knallistasi. Että pidät aina sitä päässäsi koska haluat peittää jo alkaneen kaljusi, et ota sitä koskaan pois kuin muita ihmisiä on lähellä”, selitän hänelle hymyillen lähes surullisena. Mies katsoo minua ihmetellen ja näyttää miettivältä, muttei katso minuun.
”Tuomas, se olen minä, Miisa. Ulpukka@luukku.com, sanon hiljaa. Mies jähmettyy paikoilleen kuin tajuten jotain. Tiesin että nyt hän muistaa.
”Minä.. tuota. Oletpa sinä kyllä pirun hyvä ennustaja, tiedät kaikkea tuollaista.. Minun on nyt mentävä kyllä..” hän lähtee epäröivin askelin eteenpäin mutta minä juoksen taas hänen eteensä ja tartuin häntä käsivarsista.
”Tuomas, mä haluan vain tietää miksi tulit nyt etkä kaks vuotta sitten?” sanon hiljaa. Tuomas alkaai hymyillä ja katselee hetken aikaa muualle.
”En luultavasti ottanut sitä juttua sillä tavalla niin vakavasti. Ja sitten kun sanoin ajavani tästä ohi työmatkalla ja halusit tavata, niin ajattelin ensin että tämä on varmaan joku vitsi. Tavallaan ehkä säikähdin sitä että halusit oikeasti tavata minut. Enkä minä ole koskaan ennen netissä tutustunut keneenkään”, Tuomas sanoo hieman hämillään vieläkin. Katselemme toisiamme hetken aikaa ja minua hymyilyttä. Näyttää siltä, että Tuomaksella enää ollutkaan kiire töihin.
”Sinä oletkin kyllä sievä tyttö, Miisa. Vaikka lähetithän sinä minulle kuvia”, Tuomas sanoo ja hipelöi pukinpartaansa kädellään.
Silloin näen sen, kihlasormus! Olen hetken aikaa aivan shokissa mutta kokoan pian itseni.
”Kiitos, sinäkin olet kyllä komeampi kuin kuvissa”, sanon ja koetan hymyillä vaikka minua ahdistaa. Tuomas virnistää.
”Kuule, olen tosi pahoillani kun en tullut silloin kauan sitten. Tarkoitan, että olen pahoillani jos se oli murskaavaa sinun nuorelle sydämellesi”, Tuomas sanoo hiukan hapuillen ja luultavasti tarkoittaa sitä todella.
”Kyllä minä olen ihan kunnossa, ainakin nyt”, sanon hiljaa.
”Sinullakin taitaa mennä ihan hyvin?” sanon hiukan ääni särähtäen ja huitaisen Tuomasta vasempaan käteen. Kun hän alkaa hymyillä ja katsella sormustaan, on pakko purra huulta.
”Tavallaan, olen ollut viitisen kuukautta kihloissa nyt”, hän sanoo.
”Et kuitenkaan seurustellut kun me pidettiin yhteyttä?” kysyn hiljaa.
”En tietenkään. Tai siis.. vaikka kuten sanoin etten oikein ota tuommoisia nettijuttuja niin tosissani. Tottakai sinä olit valtavan mielenkiintoinen ja ihana tyttö, sinun kanssasi oli ilo lähetellä postia”, Tuomas sanoo ja hymyilee. Odotan muuta, lisää kauniita sanoja. Sano että ehkä meidät onkin tarkoitettu yhteen. Kerro järjestäneesi yllätyshäät, mitä tahansa! Sisälläni kiemurtelin kuin mielipuolinen.
”Mutta minun on pakko nyt palata toimistolle, olen pahoillani”, hän sanoo hetken päästä ja kääntyy mennäkseen.
”Saanko lähettää sinulle vielä postia? Ja jos olet kaupungissa, voisimme nähdä?” huikkaan vielä.
”Ihan miten sinusta tuntuu, lähetä vain, ehkä se piristää toimisto-aherrustani!” Tuomas huutaa takasin, heiluttaa hymyillen ja lähtee, keltainen knalli vilkkuen.
Minusta tuntuu, ettei hän ollut tajunnut kun kysyin voisimmeko vielä nähdä. Tai sitten hän ei ollut halunnutkaan noteerata sitä.
Tuomas ei vastannut maileihin. Enkä nähnyt häntä enää missään, en kaupassa enkä tupakoimassa rannalla lounastauolla, vaikka koetin kytätä häntä toimisto-alueella ja odotella koulun jälkeen. Ensin ikävöin ja kierin tuskassa, sitten turruin siihen, annoin olla ja unohdin. Tavallaan nuoruudenrakkauden kohtaaminen kirpaisi, mutta samalla se oli hirveän epätodellista. Tai sitten haluisin sen satuttavan. Tai ehkä vain haluisin sen nostattavan edes jotain tunteita.
Oliko mikään todellista? Olivatko viestit ja hymiöt todellisia tunteita? Joskus iltaisin kirjoitan hänelle kuvitteellisia sähköposteja ja kuvittelen miten hän lukee nuo ikävöivät kauniit sanani, jättää kihlattunsa ja ilmestyy eräänä päivänä rannalle, jossa kohtaamme jälleen. Kuinka ihanan romanttista!
Paskaa, sanon minä. Tämmöinen elämän suunnalta sisimpään kohdistuva kova isku kyynistää kyllä todella kaikelle mukavalle, loppuelämäksi.
Työn tiedot
Hattukompleksi
Daimonion
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 1169 sanaa» Työ lisätty: 10.07 - 2007» Kommentoitu: 4 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
tätä oli hauska kirjoittaa, tosi vanhaa virhe.orgissa aikanaan julkaistua matskua. häpäräpä!
Kommentit
Poltergeist
20:07 // 10.07 - 2007
Ihana tarina! Tätä luki kyllä mielellään, kun oli aloittanut, ei halunnut lopettaa. Pidin kovasti.
Inke
17:39 // 14.07 - 2007
Voi ei:O
Tämä oli kovin julma, mutta myös todellinen. Minkä ikäinen tämä Miisa oikein oli? Tämä pyöri päässäni kokoajan tekstiä lukiessani.
Hyvin kirjoitettu.
eniale
01:25 // 14.04 - 2008
Tarina oli sekä surullinen että hauska, ja kieli on värikästä. Minua kuitenkin vähän häiritsi puhuttelun heittely: ensin henkilöt teitittelevät toisiaan ja puhuvat arvoituksellisesti kuin olisivat peräisin jostain romantiikan ajan romaanista. Sitten toinen alkaa sinutella, kohta toinenkin, ja jossain välissä on jopa repliikki tai pari puhekieltä. Eli vuorosanat voisi yhdenmukaistaa. Toki ymmärrän, että etunimien sanomisen jälkeen kutsutaan sinuksi, mutta alun teitittely oli hiukan... kankeaa. Varsinkin kun Miisa on teinityttö ja mies ymmärtääkseni ainakin viittätoista vuotta vanhempi (alkava kalju). Jotenkin koko novellin tyyli minusta vaihtelee repliikkien myötä.
Ja sitten sellainen pikkujuttu, että sähköpostiosoitteen kirjoittaminen vuorosanaan tuntuu tuollaisenaan vähän hassulta. Ehkä sen voisi kirjoittaa "auki", tyyliin "Tuomas, se olen minä, Miisa. Ulpukka ät luukku piste kom." Tai jotain vastavaa. En vaan ole tähän mennessä vielä nähnyt ihmistä, joka päästäisi suustaan @-merkin :> No, kuitenkin. Toivottavasti en pitkästyttänyt valituksellani!
Keltainen knalli on varsin hauska kompleksin kohde kyllä :)
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!