Kaunokirjallisen työn esitys
Tähdenlento
Joskus elämä ei tunnu oikein kivalta. Jokus kaikki alkaa vaa kaatuu päälle. Musta alko tuntuun just siltä kun olin viel kiltti poika. Ei sitä jaksanu kauan. Kukaan ei koskaan kysyny multa miten mul menee. Ja jos kysykin ni ne ei ottanu tosissaan sitä et mul ei mee todellakaan hyvin. Siit se alko.
Meit oli yhteensä neljä jätkää. Oltiin oltu koko ikämme kavereita. Ihan pentuna me leikittiin rivarinn hiekkalaatikolla. Ja joskus ei jaksettu enää muit kekaroita siel ni sit oli pakko lähtee tuulettaan päätä muualle. Joskus lähettiin tostanoi vaan johonki viidenkilsan päähä korkeille kallioille katteleen kun lentokoneet nousi ylös kohti taivasta. Haaveilin jo silloin lentämisestä. Ois ollu siistii olla isoon koneen ohjaamossa ja viedä ihmisii jonnekki eksoottiseen paikkaan. Se tuntu jo silloin lapsena jotenki viehättävältä. Mutta samalla pelottavalta. En ois silloin voinu ikinä kuvitella, että uskaltaisin lentää joskus jonnekin kauas. Mut jotenki se on kuitenki päässy käymään. Mut tää mun lento oli vaan nopee tänhdenlento.
Kun maailma tuntuu kaatuvan päälle, tuntuu siltä et vois tehä mitä vaan päästäkseen eroon siittä tuskasesta fiiliksestä. Me vietettiin jätkien kaa riehakasta elämää ja järjestettiin ain pitkiä kemuja sellasessa vanhassa autiotalossa joka oltiin vallattu. Oltiin annettu sille talolle joskus nimiki, Oma talo. Joskus niissä juhlissa oli niin paljo porukkaa, et me ei ees tiedetty ketä siel oli, ja joskus taas hengailtiin siel vaa nelisteen. Perinteisesti kuitenki meijän jätkien messis oli pari muijaaki ja jos ei muut ni Maija. Maija on mun. Tai oikeestaan oli. En mä enää tiä miten sil oikeesti menee. Se joutu muuttaan Saksaan, kun se porukat joutu pitemmälle työkomennukselle sinne. Ei siin mitään, mut must tuntuu et mul ei mee nykyään niin hyvin, kosk Maija oli mulle sellanen varaäiti. Se huolehti must ain ja paapo ku omaa vauvaansa. Se oli sillee ihan rentoo,mut joskus se palo kiinni oikeen rankasti. Ei melkein aikuinen miehenalku sellasta jaksa. Mut nyt vasta tajuan, että mä oikeesti tarvin sitä. En ehkä ois tässä, jos Maija ei ois muuttanu. Mut se on kohtaloo. Näin on käyny ja sille ei voi mitään. Pakko vaa jaksaa yksin eteenpäin.
Me mietittiin jätkien kanssa yhessä aina kaikkee henkeviä asioita. Kaikkee mitä taivaan ja maan välillä tapahtu ja oli tapahunu ja mitä ehkä viel joskus tulee tapahtuu. Puhtia meijän keskusteluihin saatiin pilvestä. Masa, se kolmas jätkä meijän jengistä, sai hommattua pilvee sen isoveljen kautta. Istuttiin ringissä meijän Oman talon takapihalla, katteltiin kesätaivaan tähtiä ja vihreetä mettää, vedeltiin sauhut sillon tällöin ja juteltiin henkeviä. Mari-täti sai ajatukset välillä pois niist elämän mustista-aukoista ja sai elämän tuntuun välil ihan elämisen arvoselta. Tuli hyvä fiilis jo pelkäst ajatuksesta, että mentäs viettään aikaa meijän Omalle talolle ja että Masalla olis meille tuliaisii. Se oli siistii. En ois voinu kuvitellakkaan, et joku meijän yhteisist maailmanparannushetkistä ois jääny kokematta. Ei meil ois ollu jätkien kans sinä kesänä varmaan mitään muutakaan yhteistä tekemistä.
Mut yks kesä kulu siin. Syksyllä elämä alko taas tuntuu jotenki ahdistavalta. Koulussa ois pitäny käydä. Yleensä käytiin kyl poikien kans koulussa säännöllisesti sillon ku teki mieli. Mä olin kyl ehkä aktiivisin koulussa kävijä. Pete, Jooa ja Masa ei ehk tykänny olla koulussa niin paljo ku mä. Ehkä se johtu siitä et mulla meni hyvin siellä. Jaksoin olla ihmisten kanssa yhessä ja olin koulussa ihan suht hyvä. Ja jotku sanoo et oisin päässy vaik mihin, jos oisin vaa jaksanu opiskella ahkerasti. Koulus jaksoin käydä tapujen ansiost. Mut ei sitä pitkää jaksanu. Ku kävin koulussa, yleensä suunnilleen viikon välein, olin useimmiten vähän pihalla asioista. Mut vaik en kaikilla tunneilla käynykkään, olin silti yks parhaista. No, ei siinä mitään, on ainaki joku asia millä kerskua. Et olin käyny lukioo melkein puolvuotta säännöllisesti ja osannukki jotain.
Tammikuussa Masan isoveli lähti inttiin. Siihen me oltiin varauduttu jo aikasemmin. Sain porukoilta luvan muuttaa omaan kämppään meijän jätkä-kvartetin kanssa. En ihmettele sitä, koska faija ei välittäny mitä mä tein ja mutsi oli harvoin kotona samaan aikaan ku mä. Joo, me kunnostettiin koko syksy meinän Omaa taloo ja heti joulun jälkeen päästiin sinne viettään uudenvuoden odotusta ja alkua. Meillä oli komeet uudenvuodenjuhlat. Samalla me vietettiin Masan isoveljen “läksiäisiä”. Sienne juhliin tuli paljo sen isoveljen kavereita. Saatiin järkättyy uudet piirit, mist saatas hyvää fiilistä tarpeen tullen.
Niit uudenvuoden bileitä en unohda koskaan. Kaikkilla oli hyvä fiilis, mun ansiost. Sain järkättyy kaikille viinaa ja kamaa niin paljo ku vaan sielu sietää. Olin syksymmällä tutustunu jossain teknopippaloissa yhteen jätkään joka tunst ihan kiitettävästi even välittäjii. Ekstaasi anto uusii ulottuvuuksii maailmaan ja sai katteleen asioita välillä uusista näkökulmista. Sitä mä kaipasin, kosk halusin vaihtelua elämälle. Mun psyyke ei ois ehkä kestäny sitä, et oisin kattellu maailmaa ain vaan omil silmilläni.
Jätettiin illan isännöinti muille, et saatas ite reviteltyy kunnolla. Vedin pillereit ja viinaa vuorotellen ja fiilis oli aika erikoinen. En tiä haluunko kokee sitä enää uudestaan. Niil mömmöillä ei ollu oikein sellanen vaikutus ku oisin sillä hetkellä halunnu. Olin kirjaimellisesti ihan ekstaasissa.
Niitten pippaloitten jälkeen elämä sai uuden käänteen. Me tiedettiin poikien kanssa, et me saatas mitä vaan mitä haluttas koska vaan. Rentoo. En varmaa osais elää enää porukoitten kaa samas kämpässä ja lähtee aamul kouluun ja taas iltapäivällä takas kotiin tekee läksyi. Ei, sellanen elämä ei ollu mua varten. Mä halusin tuntee, et mä elän oikeesti. Halusin tuntee, et voin tehä mitä vaan mitä huvittaa. Vain taivas on ollu mulle rajana. Ja helvetti. En tiä kumpaan joutuisin, jos nyt kuolisin. Omasta mielestäni oon ollu aika hyvä, koska oon eläny täysillä. Mut muut ehkä ajattelee, et oon supersyntinen koska vedän aineita ja elämän vaan niitten kautta. Mutta se on sellast. Nähdään sit taivaanportilla et käännyttääks ne mut jonnekki muualle.
Kerran muuten oon käyny siel jo. Jätkät kävi tos toukokuun alussa Köpikses. Jäin himaan, kosk en uskaltanu mennä lentokoneeseen niitten kaa. Mut pyysin pari uutta tuttuu meijän Omalle talolle ja viettettiin siin kaunis keväinen ilta. Oli jo ihan vihreetä ja mun mielest se ilta oli tosi söpö, kosk linnut laulo ja luonto oli ku just suihkussa käyny. No, hengailtiin siin niitte parin jätkän kaa. Se yks oli niitä Masan isoveljen hyvänpäivän tuttuja. Sen jätkän ansiost mä uskaltaisin lähtee nyt lentokoneella vaikka maailman ympäri. Mä pääsin lentään.
Joskus yöl istuttiin siin Oman talon rappusil ja mietittiin omii juttui. Mul oli haikee fiilis. Entiä mist se johtu. Varmaan aavistin, et mun vanha elämä on jääny totaalisesti taaksepäi. Avauduin siin niille muille ja sanoin kuink paljo mun tekis mieli lentää joskus. No se yks jätkä siin anto mulle uusii ulottuvuuksii. Se oli joku piirimyyjä ja se oli saanu just uuden satsin heroiinii joltain maahantuojalta. Kosk olin muka ihan paljailla, se jätkä anto mulle maistiasipiikin ihan ilmaseks. Se oli jotain sanoin kuvaamatonta. Voin sanoo vaan sen, et lensin. Oli mahtava fiilis. Tunsin pitkäs aikaa et mul menee hyvin. Käytiin kastamas niitten jätkien kans talviturkit ja sit palattiin keväisen kaupungin läpi taas Omalle talolle. Nukahdin siihen mahtavaan fiilikseen ja näin taivaallisia unia. Taivaan portilla heräsin ku Pyhä Pietari käännytti mut takas. Pete ravisteli mut hereille ja rupes saarnaan mulle kuin tyhmä olin. Vaik aineist sai ehk jotain lohtuu, oltiin jätkien kaa joskus sovittu, et koviin aineisiin ei kosketa.
No, must tuli meijän porukan musta lammas. Jos oli kerran löytäny yhen uuden universumin, miks en vois taas paeta sinne tän maailman pahuutta. Porukoilt sain ruokarahaa tilille ain kerran kuussa. Sillon ku syötiin, me hankittiin jätkien kaa ruoat yhessä. Ja mul ei ollu menny kauheesti rahaa elämiseen. Tilil mul oli kivat säästöt ja sielt mä sain helpotusta elämään. Tyhjensin tilini ja kävin himas pitkästä aikaa. Pyysin faijalta vähän avustusta elämään. Sanoin sille et laskuja pitäs mennä maksaan. Tottakai se anto. Rakas isä, sua mä kiitin vaik et tajunnukkaan mitä teit. Rupesin sännöllisesti piikittään itteeni. Ja mun säännöllisyys on sitä, kosk mun ite tekee mieli.
Must on tullu ruma. En tiä miten se voi olla mahdollista. Tai ei mun ulkonäkö oo muuttunu mut ei ainakaa muija oo must enää kiinnostuneita. Mut eihän se haitta, kosk mul on nyt uus elämä. En mä varmaan ees mitää vakituista suhdetta haluis enää. Onhan se kiva joskus bileissä vähän fiilistellä, mut piikki on ihan tarpeeks hyvä kaveri.
Koks oon päässy jo lentämisen makuun ni must voi tulla vaik kirjailija. Kirjottaisin joskus oman tarinani. Saattas ihmiset ajatella, et onpa siin jätkällä mielikuvitusta. Mut oikasisin kyl ne jutut samantien. Mun kirjat ois tositarinoita. Ei mitään lässynlässyn soopaa.
Mut siitä hetkee ei pakol tuu koskaan Koska en enää uskalla. Joskus uskalsin lähtee lentoon. Mut silti pelkäsin sitä. Pelkään edelleen. Lentoon nousu on karmeeta. Jotain käsittämätöntä. Vaik joskus uskalsin lentää, se ei tarkota sitä et oisin voittanu pelkoni. Se, että uskalsin, vaikkakin kierrelle ja kuvainnollisesti, on vaan pahentanu mun pelkoo. Ihailen lentäjii, kosk ne tekee sellasta duunii, mitä mä en vois koskaan tehä. Oisin joskus ylpee, jos uskaltaisin oikeesti lentää. Siihen tarvittas ehkä lopettaa tää teatraalinen pelleily. Heitän piikit ikkunast mettään ja rupeen kiertää lentämist kaukaa, kosk pelkään sitä. Mut ei onnistu, kosk taas mun lentäjäkaverit tuli käymään mun lentokentällä. Enkä kehtaa sanoo niille et en enää harrasta pienii tähdenlentoi. Ehk joskus,ennen ku tähti on jo lentäny ja sammunu, tapahtuis jotain, joka auttauis mua toteuttaan mun unelmaani. Toivon sitä koko sydämmestäni. Haluan lentää joskus oikeasti, mutta ruumis panee vastaan. Ruumiini kaipaa teatraalisuutta.
Joskus elämä ei tunnu oikein kivalta. Jokus kaikki alkaa vaa kaatuu päälle. Musta alko tuntuun just siltä kun olin viel kiltti poika. Ei sitä jaksanu kauan. Kukaan ei koskaan kysyny multa miten mul menee. Ja jos kysykin ni ne ei ottanu tosissaan sitä et mul ei mee todellakaan hyvin. Siit se alko.
Meit oli yhteensä neljä jätkää. Oltiin oltu koko ikämme kavereita. Ihan pentuna me leikittiin rivarinn hiekkalaatikolla. Ja joskus ei jaksettu enää muit kekaroita siel ni sit oli pakko lähtee tuulettaan päätä muualle. Joskus lähettiin tostanoi vaan johonki viidenkilsan päähä korkeille kallioille katteleen kun lentokoneet nousi ylös kohti taivasta. Haaveilin jo silloin lentämisestä. Ois ollu siistii olla isoon koneen ohjaamossa ja viedä ihmisii jonnekki eksoottiseen paikkaan. Se tuntu jo silloin lapsena jotenki viehättävältä. Mutta samalla pelottavalta. En ois silloin voinu ikinä kuvitella, että uskaltaisin lentää joskus jonnekin kauas. Mut jotenki se on kuitenki päässy käymään. Mut tää mun lento oli vaan nopee tänhdenlento.
Kun maailma tuntuu kaatuvan päälle, tuntuu siltä et vois tehä mitä vaan päästäkseen eroon siittä tuskasesta fiiliksestä. Me vietettiin jätkien kaa riehakasta elämää ja järjestettiin ain pitkiä kemuja sellasessa vanhassa autiotalossa joka oltiin vallattu. Oltiin annettu sille talolle joskus nimiki, Oma talo. Joskus niissä juhlissa oli niin paljo porukkaa, et me ei ees tiedetty ketä siel oli, ja joskus taas hengailtiin siel vaa nelisteen. Perinteisesti kuitenki meijän jätkien messis oli pari muijaaki ja jos ei muut ni Maija. Maija on mun. Tai oikeestaan oli. En mä enää tiä miten sil oikeesti menee. Se joutu muuttaan Saksaan, kun se porukat joutu pitemmälle työkomennukselle sinne. Ei siin mitään, mut must tuntuu et mul ei mee nykyään niin hyvin, kosk Maija oli mulle sellanen varaäiti. Se huolehti must ain ja paapo ku omaa vauvaansa. Se oli sillee ihan rentoo,mut joskus se palo kiinni oikeen rankasti. Ei melkein aikuinen miehenalku sellasta jaksa. Mut nyt vasta tajuan, että mä oikeesti tarvin sitä. En ehkä ois tässä, jos Maija ei ois muuttanu. Mut se on kohtaloo. Näin on käyny ja sille ei voi mitään. Pakko vaa jaksaa yksin eteenpäin.
Me mietittiin jätkien kanssa yhessä aina kaikkee henkeviä asioita. Kaikkee mitä taivaan ja maan välillä tapahtu ja oli tapahunu ja mitä ehkä viel joskus tulee tapahtuu. Puhtia meijän keskusteluihin saatiin pilvestä. Masa, se kolmas jätkä meijän jengistä, sai hommattua pilvee sen isoveljen kautta. Istuttiin ringissä meijän Oman talon takapihalla, katteltiin kesätaivaan tähtiä ja vihreetä mettää, vedeltiin sauhut sillon tällöin ja juteltiin henkeviä. Mari-täti sai ajatukset välillä pois niist elämän mustista-aukoista ja sai elämän tuntuun välil ihan elämisen arvoselta. Tuli hyvä fiilis jo pelkäst ajatuksesta, että mentäs viettään aikaa meijän Omalle talolle ja että Masalla olis meille tuliaisii. Se oli siistii. En ois voinu kuvitellakkaan, et joku meijän yhteisist maailmanparannushetkistä ois jääny kokematta. Ei meil ois ollu jätkien kans sinä kesänä varmaan mitään muutakaan yhteistä tekemistä.
Mut yks kesä kulu siin. Syksyllä elämä alko taas tuntuu jotenki ahdistavalta. Koulussa ois pitäny käydä. Yleensä käytiin kyl poikien kans koulussa säännöllisesti sillon ku teki mieli. Mä olin kyl ehkä aktiivisin koulussa kävijä. Pete, Jooa ja Masa ei ehk tykänny olla koulussa niin paljo ku mä. Ehkä se johtu siitä et mulla meni hyvin siellä. Jaksoin olla ihmisten kanssa yhessä ja olin koulussa ihan suht hyvä. Ja jotku sanoo et oisin päässy vaik mihin, jos oisin vaa jaksanu opiskella ahkerasti. Koulus jaksoin käydä tapujen ansiost. Mut ei sitä pitkää jaksanu. Ku kävin koulussa, yleensä suunnilleen viikon välein, olin useimmiten vähän pihalla asioista. Mut vaik en kaikilla tunneilla käynykkään, olin silti yks parhaista. No, ei siinä mitään, on ainaki joku asia millä kerskua. Et olin käyny lukioo melkein puolvuotta säännöllisesti ja osannukki jotain.
Tammikuussa Masan isoveli lähti inttiin. Siihen me oltiin varauduttu jo aikasemmin. Sain porukoilta luvan muuttaa omaan kämppään meijän jätkä-kvartetin kanssa. En ihmettele sitä, koska faija ei välittäny mitä mä tein ja mutsi oli harvoin kotona samaan aikaan ku mä. Joo, me kunnostettiin koko syksy meinän Omaa taloo ja heti joulun jälkeen päästiin sinne viettään uudenvuoden odotusta ja alkua. Meillä oli komeet uudenvuodenjuhlat. Samalla me vietettiin Masan isoveljen “läksiäisiä”. Sienne juhliin tuli paljo sen isoveljen kavereita. Saatiin järkättyy uudet piirit, mist saatas hyvää fiilistä tarpeen tullen.
Niit uudenvuoden bileitä en unohda koskaan. Kaikkilla oli hyvä fiilis, mun ansiost. Sain järkättyy kaikille viinaa ja kamaa niin paljo ku vaan sielu sietää. Olin syksymmällä tutustunu jossain teknopippaloissa yhteen jätkään joka tunst ihan kiitettävästi even välittäjii. Ekstaasi anto uusii ulottuvuuksii maailmaan ja sai katteleen asioita välillä uusista näkökulmista. Sitä mä kaipasin, kosk halusin vaihtelua elämälle. Mun psyyke ei ois ehkä kestäny sitä, et oisin kattellu maailmaa ain vaan omil silmilläni.
Jätettiin illan isännöinti muille, et saatas ite reviteltyy kunnolla. Vedin pillereit ja viinaa vuorotellen ja fiilis oli aika erikoinen. En tiä haluunko kokee sitä enää uudestaan. Niil mömmöillä ei ollu oikein sellanen vaikutus ku oisin sillä hetkellä halunnu. Olin kirjaimellisesti ihan ekstaasissa.
Niitten pippaloitten jälkeen elämä sai uuden käänteen. Me tiedettiin poikien kanssa, et me saatas mitä vaan mitä haluttas koska vaan. Rentoo. En varmaa osais elää enää porukoitten kaa samas kämpässä ja lähtee aamul kouluun ja taas iltapäivällä takas kotiin tekee läksyi. Ei, sellanen elämä ei ollu mua varten. Mä halusin tuntee, et mä elän oikeesti. Halusin tuntee, et voin tehä mitä vaan mitä huvittaa. Vain taivas on ollu mulle rajana. Ja helvetti. En tiä kumpaan joutuisin, jos nyt kuolisin. Omasta mielestäni oon ollu aika hyvä, koska oon eläny täysillä. Mut muut ehkä ajattelee, et oon supersyntinen koska vedän aineita ja elämän vaan niitten kautta. Mutta se on sellast. Nähdään sit taivaanportilla et käännyttääks ne mut jonnekki muualle.
Kerran muuten oon käyny siel jo. Jätkät kävi tos toukokuun alussa Köpikses. Jäin himaan, kosk en uskaltanu mennä lentokoneeseen niitten kaa. Mut pyysin pari uutta tuttuu meijän Omalle talolle ja viettettiin siin kaunis keväinen ilta. Oli jo ihan vihreetä ja mun mielest se ilta oli tosi söpö, kosk linnut laulo ja luonto oli ku just suihkussa käyny. No, hengailtiin siin niitte parin jätkän kaa. Se yks oli niitä Masan isoveljen hyvänpäivän tuttuja. Sen jätkän ansiost mä uskaltaisin lähtee nyt lentokoneella vaikka maailman ympäri. Mä pääsin lentään.
Joskus yöl istuttiin siin Oman talon rappusil ja mietittiin omii juttui. Mul oli haikee fiilis. Entiä mist se johtu. Varmaan aavistin, et mun vanha elämä on jääny totaalisesti taaksepäi. Avauduin siin niille muille ja sanoin kuink paljo mun tekis mieli lentää joskus. No se yks jätkä siin anto mulle uusii ulottuvuuksii. Se oli joku piirimyyjä ja se oli saanu just uuden satsin heroiinii joltain maahantuojalta. Kosk olin muka ihan paljailla, se jätkä anto mulle maistiasipiikin ihan ilmaseks. Se oli jotain sanoin kuvaamatonta. Voin sanoo vaan sen, et lensin. Oli mahtava fiilis. Tunsin pitkäs aikaa et mul menee hyvin. Käytiin kastamas niitten jätkien kans talviturkit ja sit palattiin keväisen kaupungin läpi taas Omalle talolle. Nukahdin siihen mahtavaan fiilikseen ja näin taivaallisia unia. Taivaan portilla heräsin ku Pyhä Pietari käännytti mut takas. Pete ravisteli mut hereille ja rupes saarnaan mulle kuin tyhmä olin. Vaik aineist sai ehk jotain lohtuu, oltiin jätkien kaa joskus sovittu, et koviin aineisiin ei kosketa.
No, must tuli meijän porukan musta lammas. Jos oli kerran löytäny yhen uuden universumin, miks en vois taas paeta sinne tän maailman pahuutta. Porukoilt sain ruokarahaa tilille ain kerran kuussa. Sillon ku syötiin, me hankittiin jätkien kaa ruoat yhessä. Ja mul ei ollu menny kauheesti rahaa elämiseen. Tilil mul oli kivat säästöt ja sielt mä sain helpotusta elämään. Tyhjensin tilini ja kävin himas pitkästä aikaa. Pyysin faijalta vähän avustusta elämään. Sanoin sille et laskuja pitäs mennä maksaan. Tottakai se anto. Rakas isä, sua mä kiitin vaik et tajunnukkaan mitä teit. Rupesin sännöllisesti piikittään itteeni. Ja mun säännöllisyys on sitä, kosk mun ite tekee mieli.
Must on tullu ruma. En tiä miten se voi olla mahdollista. Tai ei mun ulkonäkö oo muuttunu mut ei ainakaa muija oo must enää kiinnostuneita. Mut eihän se haitta, kosk mul on nyt uus elämä. En mä varmaan ees mitää vakituista suhdetta haluis enää. Onhan se kiva joskus bileissä vähän fiilistellä, mut piikki on ihan tarpeeks hyvä kaveri.
Koks oon päässy jo lentämisen makuun ni must voi tulla vaik kirjailija. Kirjottaisin joskus oman tarinani. Saattas ihmiset ajatella, et onpa siin jätkällä mielikuvitusta. Mut oikasisin kyl ne jutut samantien. Mun kirjat ois tositarinoita. Ei mitään lässynlässyn soopaa.
Mut siitä hetkee ei pakol tuu koskaan Koska en enää uskalla. Joskus uskalsin lähtee lentoon. Mut silti pelkäsin sitä. Pelkään edelleen. Lentoon nousu on karmeeta. Jotain käsittämätöntä. Vaik joskus uskalsin lentää, se ei tarkota sitä et oisin voittanu pelkoni. Se, että uskalsin, vaikkakin kierrelle ja kuvainnollisesti, on vaan pahentanu mun pelkoo. Ihailen lentäjii, kosk ne tekee sellasta duunii, mitä mä en vois koskaan tehä. Oisin joskus ylpee, jos uskaltaisin oikeesti lentää. Siihen tarvittas ehkä lopettaa tää teatraalinen pelleily. Heitän piikit ikkunast mettään ja rupeen kiertää lentämist kaukaa, kosk pelkään sitä. Mut ei onnistu, kosk taas mun lentäjäkaverit tuli käymään mun lentokentällä. Enkä kehtaa sanoo niille et en enää harrasta pienii tähdenlentoi. Ehk joskus,ennen ku tähti on jo lentäny ja sammunu, tapahtuis jotain, joka auttauis mua toteuttaan mun unelmaani. Toivon sitä koko sydämmestäni. Haluan lentää joskus oikeasti, mutta ruumis panee vastaan. Ruumiini kaipaa teatraalisuutta.
Työn tiedot
Tähdenlento
asini
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 1597 sanaa» Työ lisätty: 10.07 - 2007» Kommentoitu: 1 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 1 kerta(a)
Tietoa työstä:
Koulutyö keväältä..
Kommentit
RauhaRiutuliesi
13:01 // 06.08 - 2007
Tämä on upea! Puhekieli sopii tähän hienosti. Vähän surullinen ja synkkä tunnelma.
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!