Kaunokirjallisen työn esitys
Rakastetun matka huonekasviksi eli kuinka vuosisadan rakkaustarinat päättyvät
Keittiössä seisoo ilma, pysähtynyt. Melkein yhtä pysähtynyt kuin hetki, jolloin me istumme vaiti. Melankoliankatku kiertelee ja kaartelee, kietoo meidät sisällensä kuin suureen vaippaan, tekee kitkeräksi kahvimme ja syövyttää reikiä pöytäliinaan melkein yhtä polttavana kuin katseeni. En katso sinua, vaikka sormesi naputtavat epämääräistä tanssia pöydänpinnalla. Keskityn piirtämään verkkokalvoilleni karttaa pöytäliinan harmaanvihreistä kuvioista, joista irvistää ahdinkoni.
Tässä talossa voi haistaa hulluuden. Sen, mikä saa minut vihaamaan ja inhoamaan itseäni; heikkouttani, peilissä odottelevia väsyneitä kasvoja. Minä olen pettynyt siihen mitä minulla on. Olen pettynyt siihen, että rakkaudesta ei ole mihinkään ja minulle on valehdeltu koko elämäni kuinka rakkaus muuttaa kaiken. Joutavia satuja, juoruilijan juttuja, vanhanpiian parkumista. Istun keittiössä, joka ei ole minun, ja kuuntelen sateen alakuloista ropinaa ikkunaruutuihin. Pihalla kasvaa vihreä nurmikko ja sillä makaa punainen polkupyörä. Sinun pyöräsi. Muistan, kuinka joskus makasimme valveilla vuoteessa ja puhuimme siitä kun kevät tulee. Ja että olisimme laittaneet leipiä, mozzarellaa ja tomaatteja, lähteneet ajamaan pyörällä. Kuvittelin, kuinka vauhti viiltäisi iholla ja paljailla käsivarsilla hohkaisi auringon kuumuus. Kevät, sinun lupauksesi siitä että se tulisi, miten onnellinen olin.
Inhoan itseäni vielä enemmän, kun pala kurkussani uhkaa muuttua kyynelnoroksi valumaan puuteroitujen kasvojeni poikki. Ei, kiroan mielessäni, ei. Minä olen muuttunut ja kasvanut rakastetusta huonekasviksi – enkä tahdo lisätä tietoisuutta siitä enää yhdelläkään pisaralla kipua ja kaipausta menneeseen. Jonakin päivänä ymmärsin, että tulisit vielä vihaamaan minua. Mutta rakastin niin paljon, että se sokeutti itsekunnioituksen ja tilan, jossa hengitin. Minä en tiennyt enää kuka olen, enkä välittänytkään, kunhan sain maata sylissäsi ja tuntea niskassani suudelman, lantiollani kämmenesi kuvan.
En tajunnut, että surullani saastutin meidän satumme. Kukaan ei rakasta rikkinäisiä tyttöjä, epäkunnossa olevia soittorasianukkeja, loukkaantuneita prinsessoja. Ei ole iloa siitä, että kylkiluusi kaartuvat ihosi alla kauniisti ja unissani tuoksuu ihosi, jos minä en ole vahva. Valoa vasten nostettuna näet arpeni ja mustelmani. Humalassa puhun sivu suuni sen, miten itken ja itken, vajoan eteisen lattialle päällystakki päällä, nyyhkytän räkää päällesi ja katson märkien ripsien alta, kun avaat kärsivällisesti kengännauhani ja otat takkini taluttaen minut takaisin nukkumaan. Minä teen itsestäni sen lurjuksen, jota vihaan. Rakkaustarinan alkeissa pitäisi kieltää naista olemasta typerä.
Kukaan ei kertonut minulle, että vain jos rakastan itseäni tai edes luon illuusion siitä, minusta tulee kauniimpi ja onnellisempi. Jos olen avoinna kuin sanomalehti, suruni ja syntini kaiken aikaa luettavissa – en enää ole kiinnostava. Onko olemassa mitään epäviehättävämpää kuin silkasta rakkaudesta riutuva varpunen, itseään nälkiinnyttävä kiusankerääjä? Mieluummin olisin raivohullu huora kuin hoitoa ja empatiaa vaativa huonekasvi.
Kun kahvit on juotu ja tupakat lähenevät loppuaan, siirtelen kahvimukiani edestakaisin pöydällä ja imeskelen hiustupsuani, vaikka tiedän muistuttavani arkaa viidesluokkalaista tyttöä silloin. Aski pöydällä on uhkaavan ontto ja savukkeet harvassa, vaikka mielestäni juuri vasta revin muovikuoren auki palelevilla näpeilläni. Minun on kylmä, vaikka on jo huhtikuu.
- Voisin käydä tupakalla.
Juuso ei tarjoudu tulemaan seurakseni. En ihmettele, otan vain tupakat pöydältä ja kiskon hihoja paremmin kämmenieni ylitse.
Ulkona varpaat tuntevat kivilattian kylmyyden. Samalla lattialla olen istunut yövaatteisillani, Juusolta lainatussa liian isossa t-paidassa, jonka helmaa yltää reisiin asti. Olen ollut täällä ja juonut aamukahvia hämillisenä yön jäljiltä, hiukset pörröisinä ja huulet rohtuneina. Silloin tunsin itseni onnelliseksi, kuin olisi säikkynyt äkillisesti tulvivaa iloa. Se oli kestämätöntä kuin ensilumi tai valkovuokot, yhtä herkkää ja kaunista. Sydämeni tuntui muuttuneen kukaksi, jonka terälehdet hohtivat valkoisina ja reunoilta punertavina. Minun oli niin itkettävän hyvä olla, että suljin silmäni Juuson suudellessa lapaluitani.
Juuso tulee ulos roikottaen tupakkaa hampaissaan ja kiskoo nahkatakkiaan kiukkuisesti päälle. Hämmästyn.
- Mä luulin, että sä lopetit.
Juuso kohauttaa olkiaan ja sytyttää tupakan. Hetken kaikki on kuten ennenkin, vaikka mikään ei ole enää samaa. Mikä klisee, alan melkein nauraa ajatusteni sentimentaalisuudelle. Juuso vilkaisee alta kulmain ja sekunnin ajan olen varma, että näen hymynpoikasen käväisevän suupielien luona. Taidan erehtyä. Juuso siirtää katseensa takaisin pihan märälle ruohikolle.
- No, Kata, se aloittaa ja katkaisee lauseensa.
- Ai mitä no?
- No että kuinka monta tupakkaa me aiotaan vielä polttaa ja kuinka monet kahvit keittää, ennen kuin aletaan puhua? Ei siinä muuten mitään, mutta R-kioski menee kiinni kohta ja pitää hakea lisää röökiä, jos odotellaan vielä toinen tunti.
Tällä kertaa purskahdan oikeasti nauruun. Juuso ei yhdy siihen, mutta hymyilee vinosti ja puhaltaa savuja suuntaani. Minun on hetken ajan vaikeaa muistaa, miksi me olemme siinä. Juuso on samalla tavalla luokseen vetävä renttu kuin tavatessamme ensimmäistä kertaa, kun suutelimme liian monen viinilasillisen jälkeen yhteisen ystävän juhlissa ja soitimme stereoista koko ajan uudestaan Ismo Alangon Extaasiin. Juuson tukka roikkuu silmillä ja toinen käsi on repaleisten sammareiden taskussa, sama vittuileva välinpitämättömyys ja silti hävytön flirttailu, joka löi jalat altani puoli vuotta sitten.
- Tehdäänpä näin. Mä annan sulle rahaa, käyt hakemassa meille molemmille uudet askit. Mä odotan täällä ja keitän lisää kahvia – hetkinen, tuo samalla maitoa, se taitaa olla loppu – ja sitten kun tulet niin voidaan käydä henkeviä keskusteluja, ehdotan ja Juuso nyökkää virnuillen.
- Tehdään näin.
- Näin tehdään.
Vanha inside-vitsi. Jos kaikki ei olisi jo niin toivotonta, minä alkaisin itkeä. Nyt nauru kupruilee sisälläni uskomatta että tämä todella tapahtuu; että ainoa ihminen, jota olen koskaan rakastanut voimatta päästää irti, on todella lähdössä. Se irtautuminen tulee olemaan veristä ja kipeää, se tulee tuntumaan siltä, että joku leikkaa puuduttamatta jäseneni pois – mutta se on tehtävä, jotta voisin oppia tietämään taas kuka minä olen.
Kun Juuso palaa kioskireissulta, istun valitsemassa uutta levyä loppuun soineen tilalle. En edes katsahda Ismo Alangon levyihin, koska se pistäisi arvelematta pillittämään menetettyjen hetkien perään. Mutta sitten jokin pirullinen iskee minuun ja vedän lähes aggressiivisesti esille jotakin, mitä en ole kuunnellut vuosikausiin. Kun Tehosekoitin alkaa pauhata, Juuso pärskähtää keittiössä täyttäessään mukejamme uudestaan. Pillitä Elli pillitä, mä joskus tulen taas/ja ryömin sun puutarhaan, alkaa lupaavasti laulu.
Jos itket itke vaan
ota kuppi kahvia
tai jos tahdot jotain vahvempaa
Juuso näyttää anovan armoa seiniltä. Pitkästä aikaa tunnen oloni hyväksi; tunnen olevani olemassa, kykeneväni seisomaan samalla viivalla Juuson kanssa, näyttämään pitkää nenää koko maailmalle ja itselleni. Tunnen, kuinka voin nauraa räkäisesti vasten kasvojani sille ruikuttavalle olennolle, joka sisälläni imee minusta elinvoiman ja värin. Jonka takia minua polttelee lähete psykiatrille ja oksennan jäätelöä yksin kotona voidakseni unohtaa, juon itseni hervottomaan humalaan ja ahmin suihini kaiken kaapeista irtoavan voidakseni olla ajattelematta mitään.
Juuso pudistelee päätään. – Mä olin unohtanut.. tai ei mitään.
- Ai mitä? Sen, että mulla on huumorintajua?
- No niin kai.
Juusoa hävettää jo nyt. Hymyilen näyttääkseni että kaikki on kunnossa. – No, mutta siis niistä henkevistä keskusteluista.
- Niin.
- No, mitä?
- No mitä, missä me mennään?
- Kerro sinä.
Tässähän päästään pitkälle. Irvistän maalaukselle Juuson selän takana. Sekin nauraisi meille, jos osaisi. Hiljaisuus.
- Ei tämä ainakaan näin voi enää jatkua, aloitan. Juuso nyökkää. Vihaan itseäni, kun ääneni vavahtaa uhkaavasti. Niellyt kyyneleet pesevät naurua sisimmästäni hyvällä vauhdilla ja minä vihaan niitä kalvavia kyynelkertymiä, jotka vesittävät suunnitelmani olla kova. – Se me molemmat tiedetään. Mutta se on sitten eri asia, mitä nyt. Tällä hetkellä tämä on vain jotakin kuluttavinta, koska me ei edes puhuta, me ei osata olla kahdestaan eikä koskaan nähdä, katsotaan kadulla ja tervehditään kuin vierasta.
- Niin.
Juusohan vasta puheliaalla tuulella olikin.
- Tämä saa mut vihaamaan itseäni vain entistä enemmän, enkä kestä olla roikkumassa puhelimen äärellä. En uskalla sanoa sulle mitään, koska pelkään mitä tapahtuu. Niinpä mä vain takerrun ja silti olen vieraampi sulle kuin ennen seurustelemista.
Koska mikään ei ole hirveämpää kuin tunnustaa olevansa heikko, ajattelen, mutta jätän sanomatta. Minä en tahdo enää yhtenäkään aamuna katsoa krapulaista kuvatusta itsestäni ja miettiä kuinka mieluummin olisin kuollut. En tahdo kuunnella nynnyä musiikkia ja miettiä, miten Juuso olisi onnellisempi ilman minua – minua, joka olen kuin kääpä vierelläsi, riippuvainen, tarraamassa omien teiden kulkijaan. Missä minun itsekunnioitukseni on, kun kukaan ei muista enää nimeäni? Juhlissa kyhjötän hiljaa sievästi hymyillen, Juuson tyttöystävänä, ja poltan liikaa tupakkaa vierailla parvekkeilla, kun poikaystäväni pitää hauskaa muiden kanssa. Minä juon ja itken, ikävöin ja kirjoitan huonoja runoja aamuyöstä, näen painajaisia ja vietän aikaa nelinkontin kylpyhuoneessa. Kuka sellaisen naisen itsellensä tahtoo, kuka sellaista jaksaa katsella? Voi pyhä Sylvi, jos olisin rohkeampi, ampuisin aivoni tohjoksi ennemmin kuin alentuisin olemaan näin säälittävä.
Juuso ei tiedä mitä jätän sanomatta, mutta minä pelkään päivää, jolloin hän näkee minut kuten itse näen itseni. Siksi minun on jätettävä, siksi on juostava pois. Koska toisinaan, jos tahtoo olla rakas, ei voi pysyä enää vierellä. Sillä joskus seurustelu tarkoittaa vain matkaa rakastetusta huonekasviksi. Ja joskus on parempi vaihtoehto kääntyä pois, sulkea ovet ja ikkunat; lähettää lentosuukko ja sanoa ettei ikinä unohda. Vain sen tähden, että voisi säilyttää rakkautensa.
Eteisessä tiedän Juuson katsovan minua, mutta vaikka voisin langeta päätöksistäni ja potkia seinät huutaen maailman epäreiluutta, minä vältän katsetta. Juusoa ei enää hymyilytä. Silti tiedän, että kun lähden, hän ei silloinkaan istu pää käsien varassa. Ei Juuso minua mihinkään tarvitse. Ei kukaan voi rakastaa ihmistä, jonka palasista on mahdotonta rakentaa kokonaista kuvaa. Tullakseni omaksi itsekseni taas minun täytyy mennä ja löytää ydin; mitä sen kaiken alla on, jokaisen mielen kerrostuman ja täyttymättömän haaveen.
Ihmiset eivät ikinä saa mitä kipeimmin kaipaisivat. Kannattaa siis haluta sitä mitä saa eikä odottaa, että joku täyttäisi sinun halusi. Hetken ajan uskon omaan vakuutteluuni ja kuvittelen itseni välähdykseksi – merirosvolaivan kannelle, pistooli kädessä – minä huutaisin ja raivoaisin, kiroaisin rumasti ja join rommia lätkien korttia, jättäisin sydämen särkymisen toisten tyttöjen tehtäväksi. Suolainen merituuli ja ruudinkatku näyttäisivät minulle maailman pohjalla lepäävään raa’an kauneuden.
Itsestään onnellinen, itselleen.
- Hyvä että saatiin puhutuksi, Juuso vetää minut vielä lähelleen kun lähden. Hän ei näe, kuinka kasvoni vääntyvät samalla tavalla kuin pienellä lapsella. Nyökkään ja suljen silmäni. Juuso tuoksuu tupakalta, kahvilta ja itseltään. Se tuoksu asuttaa hänen lakanoitaan ja kirjojensa sivuja, tarttuu minuunkin kun nukun hänen kanssaan. Ajattelen vaatteita, joita haistelin kotonani ja tunsin Juuson olevan kanssani eikä se tuntunut silloin yhtään katkeralta. Minä en ollut vielä nähnyt, miten me olimme yksipuolinen symbioosi.
Kotimatkalla tuijotan ammottavilla silmilläni tutuksi käyneitä reittejä ja sormeni vaeltavat tämän tästä ohimoille pyydystääkseen kuumottavat ajatukseni. Minua sisältäpäin syönyt olento oli poissa. Minun ei enää tarvinnut suojella siitä, huolehtia ja ruokkia. Kukaan ei saisi minua itkemään. Olennon raato oli lopetettu parisuhde, joka sai entisen poikaystäväni halaamaan minua lempeästi eteisessä. Tällä kertaa en istuisi hänen sylissään vaan menisin yksin kotiin, jossa kännykkäni ei kertaakaan ilmoittaisi viestistä tai haastaisi baariin, puhelimen luuriin ei enää ikinä tihkuisi siirappisia lauseita sentimentaalisuudesta tahmeina.
Saatoin jo hengittää. Olin autiomaa, tunteet puhallettiin pois, ajatukseni puutuivat. Luuni olivat ontot kuin linnunpoikasella ja turva lepäsi kylkiluiden alle käpertymisessä. Minun ei enää tarvitsi koskaan olla yksin maatessani toisen vierellä hengitystä kuunnellen ja omituinen lohduttomuus ihollani. Minä olin yksin. Kävisin nukkumaan lakanoiden väliin, joissa ei kenenkään toisen hiukset tuoksuisi kuin omani. Ne olisivat kylmät kuin sairaalassa ja herätessäni hiljaisuus ympäröisi minut häiriintymättömänä.
Kukaan ei ikinä enää ota kiinni ranteistani ja naura silmät sirrillään avuttomuudelleni, kun yritän rimpuilla painin voittajaksi.
Kukaan ei kutsu minua hävyttömillä herjauksilla, jotka ääni saa kuulostamaan hellyydeltä.
Kukaan ei tule taakseni painaen kämmenensä lanteilleni ja suutele niskaani, kun kaadan keittiössä meille lisää punaviiniä.
Minä vajoan, kun kipu iskee kehooni äkkiarvaamatta. Ruumis lysähtää heti kun olen kotona ja riisun kenkiäni, yrittäen asettaa aisoihin sen mikä tappelee päästäkseen vapaaksi järkeilystä: vaivun eläimelliseen itkuun. Siinä ei ole mitään tietoa melankoliasta ja seesteisestä alakulosta. Huudan ja itken, revin säröreunaisia muistoja itsestäni. Ne ovat lasinsiruja, jotka repivät jäseneni vereslihalle silkasta ajatuksesta. Avuton tunne pistää minut polvilleen ja itken ääneen kämmenet ohimoillani yrittäen turruttaa ajatukset, joiden kysymysmerkit kasvavat tuhansiin. Miksi. Miksi. Miksi. Mikä kirottu voima ajoi meidät sietämättömään tilanteeseen, joka tukehdutti kaiken hyvän? Kenen virhe olivat ne aukot, jotka syöpyivät puhumattomina kertyminä väliimme?
Ei enää ikinä on sentimentaalinen lause, joka hakkaa tärykalvojani. Varjellut kyyneleeni, minun omat timanttini, valuvat suihkuveden mukana viemäriin. Menkööt. En jaksa välittää. Hermostoni murtuu kaipauksen alla. Ehkä olen ansainnut tämän. Ehkä minulla oli avaimet onneen ja hukkasin ne kännissä lumihankeen. Virhe elääkin minussa eikä suhteessa, joka osui vääriin aikoihin ja tapauksiin.
Ulvon kuin pieni eläin. En jaksa kantaa kivenpainoisia ajatuksiani. Tänään on hautajaiset ja huomenna vielä, seuraavana päivänä olen selvinnyt kivusta ja lääkinnyt haavani punaviinillä, hervottomalla humalalla, pitänyt maahanpanijaiset. Oli vain harha, josta imin elinvoimaa. Kynnet kaivautuvat kämmenpohjiini, kun kiroilen ja yritän pyydystää otsaltani ajatusten kuumeisen kulun. Minä rakastin ja rakastan, mutta virheitä ei anneta anteeksi helpolla. Onnellisten loppujen luvattu maa ei tule takaisin.
Keittiössä seisoo ilma, pysähtynyt. Melkein yhtä pysähtynyt kuin hetki, jolloin me istumme vaiti. Melankoliankatku kiertelee ja kaartelee, kietoo meidät sisällensä kuin suureen vaippaan, tekee kitkeräksi kahvimme ja syövyttää reikiä pöytäliinaan melkein yhtä polttavana kuin katseeni. En katso sinua, vaikka sormesi naputtavat epämääräistä tanssia pöydänpinnalla. Keskityn piirtämään verkkokalvoilleni karttaa pöytäliinan harmaanvihreistä kuvioista, joista irvistää ahdinkoni.
Tässä talossa voi haistaa hulluuden. Sen, mikä saa minut vihaamaan ja inhoamaan itseäni; heikkouttani, peilissä odottelevia väsyneitä kasvoja. Minä olen pettynyt siihen mitä minulla on. Olen pettynyt siihen, että rakkaudesta ei ole mihinkään ja minulle on valehdeltu koko elämäni kuinka rakkaus muuttaa kaiken. Joutavia satuja, juoruilijan juttuja, vanhanpiian parkumista. Istun keittiössä, joka ei ole minun, ja kuuntelen sateen alakuloista ropinaa ikkunaruutuihin. Pihalla kasvaa vihreä nurmikko ja sillä makaa punainen polkupyörä. Sinun pyöräsi. Muistan, kuinka joskus makasimme valveilla vuoteessa ja puhuimme siitä kun kevät tulee. Ja että olisimme laittaneet leipiä, mozzarellaa ja tomaatteja, lähteneet ajamaan pyörällä. Kuvittelin, kuinka vauhti viiltäisi iholla ja paljailla käsivarsilla hohkaisi auringon kuumuus. Kevät, sinun lupauksesi siitä että se tulisi, miten onnellinen olin.
Inhoan itseäni vielä enemmän, kun pala kurkussani uhkaa muuttua kyynelnoroksi valumaan puuteroitujen kasvojeni poikki. Ei, kiroan mielessäni, ei. Minä olen muuttunut ja kasvanut rakastetusta huonekasviksi – enkä tahdo lisätä tietoisuutta siitä enää yhdelläkään pisaralla kipua ja kaipausta menneeseen. Jonakin päivänä ymmärsin, että tulisit vielä vihaamaan minua. Mutta rakastin niin paljon, että se sokeutti itsekunnioituksen ja tilan, jossa hengitin. Minä en tiennyt enää kuka olen, enkä välittänytkään, kunhan sain maata sylissäsi ja tuntea niskassani suudelman, lantiollani kämmenesi kuvan.
En tajunnut, että surullani saastutin meidän satumme. Kukaan ei rakasta rikkinäisiä tyttöjä, epäkunnossa olevia soittorasianukkeja, loukkaantuneita prinsessoja. Ei ole iloa siitä, että kylkiluusi kaartuvat ihosi alla kauniisti ja unissani tuoksuu ihosi, jos minä en ole vahva. Valoa vasten nostettuna näet arpeni ja mustelmani. Humalassa puhun sivu suuni sen, miten itken ja itken, vajoan eteisen lattialle päällystakki päällä, nyyhkytän räkää päällesi ja katson märkien ripsien alta, kun avaat kärsivällisesti kengännauhani ja otat takkini taluttaen minut takaisin nukkumaan. Minä teen itsestäni sen lurjuksen, jota vihaan. Rakkaustarinan alkeissa pitäisi kieltää naista olemasta typerä.
Kukaan ei kertonut minulle, että vain jos rakastan itseäni tai edes luon illuusion siitä, minusta tulee kauniimpi ja onnellisempi. Jos olen avoinna kuin sanomalehti, suruni ja syntini kaiken aikaa luettavissa – en enää ole kiinnostava. Onko olemassa mitään epäviehättävämpää kuin silkasta rakkaudesta riutuva varpunen, itseään nälkiinnyttävä kiusankerääjä? Mieluummin olisin raivohullu huora kuin hoitoa ja empatiaa vaativa huonekasvi.
Kun kahvit on juotu ja tupakat lähenevät loppuaan, siirtelen kahvimukiani edestakaisin pöydällä ja imeskelen hiustupsuani, vaikka tiedän muistuttavani arkaa viidesluokkalaista tyttöä silloin. Aski pöydällä on uhkaavan ontto ja savukkeet harvassa, vaikka mielestäni juuri vasta revin muovikuoren auki palelevilla näpeilläni. Minun on kylmä, vaikka on jo huhtikuu.
- Voisin käydä tupakalla.
Juuso ei tarjoudu tulemaan seurakseni. En ihmettele, otan vain tupakat pöydältä ja kiskon hihoja paremmin kämmenieni ylitse.
Ulkona varpaat tuntevat kivilattian kylmyyden. Samalla lattialla olen istunut yövaatteisillani, Juusolta lainatussa liian isossa t-paidassa, jonka helmaa yltää reisiin asti. Olen ollut täällä ja juonut aamukahvia hämillisenä yön jäljiltä, hiukset pörröisinä ja huulet rohtuneina. Silloin tunsin itseni onnelliseksi, kuin olisi säikkynyt äkillisesti tulvivaa iloa. Se oli kestämätöntä kuin ensilumi tai valkovuokot, yhtä herkkää ja kaunista. Sydämeni tuntui muuttuneen kukaksi, jonka terälehdet hohtivat valkoisina ja reunoilta punertavina. Minun oli niin itkettävän hyvä olla, että suljin silmäni Juuson suudellessa lapaluitani.
Juuso tulee ulos roikottaen tupakkaa hampaissaan ja kiskoo nahkatakkiaan kiukkuisesti päälle. Hämmästyn.
- Mä luulin, että sä lopetit.
Juuso kohauttaa olkiaan ja sytyttää tupakan. Hetken kaikki on kuten ennenkin, vaikka mikään ei ole enää samaa. Mikä klisee, alan melkein nauraa ajatusteni sentimentaalisuudelle. Juuso vilkaisee alta kulmain ja sekunnin ajan olen varma, että näen hymynpoikasen käväisevän suupielien luona. Taidan erehtyä. Juuso siirtää katseensa takaisin pihan märälle ruohikolle.
- No, Kata, se aloittaa ja katkaisee lauseensa.
- Ai mitä no?
- No että kuinka monta tupakkaa me aiotaan vielä polttaa ja kuinka monet kahvit keittää, ennen kuin aletaan puhua? Ei siinä muuten mitään, mutta R-kioski menee kiinni kohta ja pitää hakea lisää röökiä, jos odotellaan vielä toinen tunti.
Tällä kertaa purskahdan oikeasti nauruun. Juuso ei yhdy siihen, mutta hymyilee vinosti ja puhaltaa savuja suuntaani. Minun on hetken ajan vaikeaa muistaa, miksi me olemme siinä. Juuso on samalla tavalla luokseen vetävä renttu kuin tavatessamme ensimmäistä kertaa, kun suutelimme liian monen viinilasillisen jälkeen yhteisen ystävän juhlissa ja soitimme stereoista koko ajan uudestaan Ismo Alangon Extaasiin. Juuson tukka roikkuu silmillä ja toinen käsi on repaleisten sammareiden taskussa, sama vittuileva välinpitämättömyys ja silti hävytön flirttailu, joka löi jalat altani puoli vuotta sitten.
- Tehdäänpä näin. Mä annan sulle rahaa, käyt hakemassa meille molemmille uudet askit. Mä odotan täällä ja keitän lisää kahvia – hetkinen, tuo samalla maitoa, se taitaa olla loppu – ja sitten kun tulet niin voidaan käydä henkeviä keskusteluja, ehdotan ja Juuso nyökkää virnuillen.
- Tehdään näin.
- Näin tehdään.
Vanha inside-vitsi. Jos kaikki ei olisi jo niin toivotonta, minä alkaisin itkeä. Nyt nauru kupruilee sisälläni uskomatta että tämä todella tapahtuu; että ainoa ihminen, jota olen koskaan rakastanut voimatta päästää irti, on todella lähdössä. Se irtautuminen tulee olemaan veristä ja kipeää, se tulee tuntumaan siltä, että joku leikkaa puuduttamatta jäseneni pois – mutta se on tehtävä, jotta voisin oppia tietämään taas kuka minä olen.
Kun Juuso palaa kioskireissulta, istun valitsemassa uutta levyä loppuun soineen tilalle. En edes katsahda Ismo Alangon levyihin, koska se pistäisi arvelematta pillittämään menetettyjen hetkien perään. Mutta sitten jokin pirullinen iskee minuun ja vedän lähes aggressiivisesti esille jotakin, mitä en ole kuunnellut vuosikausiin. Kun Tehosekoitin alkaa pauhata, Juuso pärskähtää keittiössä täyttäessään mukejamme uudestaan. Pillitä Elli pillitä, mä joskus tulen taas/ja ryömin sun puutarhaan, alkaa lupaavasti laulu.
Jos itket itke vaan
ota kuppi kahvia
tai jos tahdot jotain vahvempaa
Juuso näyttää anovan armoa seiniltä. Pitkästä aikaa tunnen oloni hyväksi; tunnen olevani olemassa, kykeneväni seisomaan samalla viivalla Juuson kanssa, näyttämään pitkää nenää koko maailmalle ja itselleni. Tunnen, kuinka voin nauraa räkäisesti vasten kasvojani sille ruikuttavalle olennolle, joka sisälläni imee minusta elinvoiman ja värin. Jonka takia minua polttelee lähete psykiatrille ja oksennan jäätelöä yksin kotona voidakseni unohtaa, juon itseni hervottomaan humalaan ja ahmin suihini kaiken kaapeista irtoavan voidakseni olla ajattelematta mitään.
Juuso pudistelee päätään. – Mä olin unohtanut.. tai ei mitään.
- Ai mitä? Sen, että mulla on huumorintajua?
- No niin kai.
Juusoa hävettää jo nyt. Hymyilen näyttääkseni että kaikki on kunnossa. – No, mutta siis niistä henkevistä keskusteluista.
- Niin.
- No, mitä?
- No mitä, missä me mennään?
- Kerro sinä.
Tässähän päästään pitkälle. Irvistän maalaukselle Juuson selän takana. Sekin nauraisi meille, jos osaisi. Hiljaisuus.
- Ei tämä ainakaan näin voi enää jatkua, aloitan. Juuso nyökkää. Vihaan itseäni, kun ääneni vavahtaa uhkaavasti. Niellyt kyyneleet pesevät naurua sisimmästäni hyvällä vauhdilla ja minä vihaan niitä kalvavia kyynelkertymiä, jotka vesittävät suunnitelmani olla kova. – Se me molemmat tiedetään. Mutta se on sitten eri asia, mitä nyt. Tällä hetkellä tämä on vain jotakin kuluttavinta, koska me ei edes puhuta, me ei osata olla kahdestaan eikä koskaan nähdä, katsotaan kadulla ja tervehditään kuin vierasta.
- Niin.
Juusohan vasta puheliaalla tuulella olikin.
- Tämä saa mut vihaamaan itseäni vain entistä enemmän, enkä kestä olla roikkumassa puhelimen äärellä. En uskalla sanoa sulle mitään, koska pelkään mitä tapahtuu. Niinpä mä vain takerrun ja silti olen vieraampi sulle kuin ennen seurustelemista.
Koska mikään ei ole hirveämpää kuin tunnustaa olevansa heikko, ajattelen, mutta jätän sanomatta. Minä en tahdo enää yhtenäkään aamuna katsoa krapulaista kuvatusta itsestäni ja miettiä kuinka mieluummin olisin kuollut. En tahdo kuunnella nynnyä musiikkia ja miettiä, miten Juuso olisi onnellisempi ilman minua – minua, joka olen kuin kääpä vierelläsi, riippuvainen, tarraamassa omien teiden kulkijaan. Missä minun itsekunnioitukseni on, kun kukaan ei muista enää nimeäni? Juhlissa kyhjötän hiljaa sievästi hymyillen, Juuson tyttöystävänä, ja poltan liikaa tupakkaa vierailla parvekkeilla, kun poikaystäväni pitää hauskaa muiden kanssa. Minä juon ja itken, ikävöin ja kirjoitan huonoja runoja aamuyöstä, näen painajaisia ja vietän aikaa nelinkontin kylpyhuoneessa. Kuka sellaisen naisen itsellensä tahtoo, kuka sellaista jaksaa katsella? Voi pyhä Sylvi, jos olisin rohkeampi, ampuisin aivoni tohjoksi ennemmin kuin alentuisin olemaan näin säälittävä.
Juuso ei tiedä mitä jätän sanomatta, mutta minä pelkään päivää, jolloin hän näkee minut kuten itse näen itseni. Siksi minun on jätettävä, siksi on juostava pois. Koska toisinaan, jos tahtoo olla rakas, ei voi pysyä enää vierellä. Sillä joskus seurustelu tarkoittaa vain matkaa rakastetusta huonekasviksi. Ja joskus on parempi vaihtoehto kääntyä pois, sulkea ovet ja ikkunat; lähettää lentosuukko ja sanoa ettei ikinä unohda. Vain sen tähden, että voisi säilyttää rakkautensa.
Eteisessä tiedän Juuson katsovan minua, mutta vaikka voisin langeta päätöksistäni ja potkia seinät huutaen maailman epäreiluutta, minä vältän katsetta. Juusoa ei enää hymyilytä. Silti tiedän, että kun lähden, hän ei silloinkaan istu pää käsien varassa. Ei Juuso minua mihinkään tarvitse. Ei kukaan voi rakastaa ihmistä, jonka palasista on mahdotonta rakentaa kokonaista kuvaa. Tullakseni omaksi itsekseni taas minun täytyy mennä ja löytää ydin; mitä sen kaiken alla on, jokaisen mielen kerrostuman ja täyttymättömän haaveen.
Ihmiset eivät ikinä saa mitä kipeimmin kaipaisivat. Kannattaa siis haluta sitä mitä saa eikä odottaa, että joku täyttäisi sinun halusi. Hetken ajan uskon omaan vakuutteluuni ja kuvittelen itseni välähdykseksi – merirosvolaivan kannelle, pistooli kädessä – minä huutaisin ja raivoaisin, kiroaisin rumasti ja join rommia lätkien korttia, jättäisin sydämen särkymisen toisten tyttöjen tehtäväksi. Suolainen merituuli ja ruudinkatku näyttäisivät minulle maailman pohjalla lepäävään raa’an kauneuden.
Itsestään onnellinen, itselleen.
- Hyvä että saatiin puhutuksi, Juuso vetää minut vielä lähelleen kun lähden. Hän ei näe, kuinka kasvoni vääntyvät samalla tavalla kuin pienellä lapsella. Nyökkään ja suljen silmäni. Juuso tuoksuu tupakalta, kahvilta ja itseltään. Se tuoksu asuttaa hänen lakanoitaan ja kirjojensa sivuja, tarttuu minuunkin kun nukun hänen kanssaan. Ajattelen vaatteita, joita haistelin kotonani ja tunsin Juuson olevan kanssani eikä se tuntunut silloin yhtään katkeralta. Minä en ollut vielä nähnyt, miten me olimme yksipuolinen symbioosi.
Kotimatkalla tuijotan ammottavilla silmilläni tutuksi käyneitä reittejä ja sormeni vaeltavat tämän tästä ohimoille pyydystääkseen kuumottavat ajatukseni. Minua sisältäpäin syönyt olento oli poissa. Minun ei enää tarvinnut suojella siitä, huolehtia ja ruokkia. Kukaan ei saisi minua itkemään. Olennon raato oli lopetettu parisuhde, joka sai entisen poikaystäväni halaamaan minua lempeästi eteisessä. Tällä kertaa en istuisi hänen sylissään vaan menisin yksin kotiin, jossa kännykkäni ei kertaakaan ilmoittaisi viestistä tai haastaisi baariin, puhelimen luuriin ei enää ikinä tihkuisi siirappisia lauseita sentimentaalisuudesta tahmeina.
Saatoin jo hengittää. Olin autiomaa, tunteet puhallettiin pois, ajatukseni puutuivat. Luuni olivat ontot kuin linnunpoikasella ja turva lepäsi kylkiluiden alle käpertymisessä. Minun ei enää tarvitsi koskaan olla yksin maatessani toisen vierellä hengitystä kuunnellen ja omituinen lohduttomuus ihollani. Minä olin yksin. Kävisin nukkumaan lakanoiden väliin, joissa ei kenenkään toisen hiukset tuoksuisi kuin omani. Ne olisivat kylmät kuin sairaalassa ja herätessäni hiljaisuus ympäröisi minut häiriintymättömänä.
Kukaan ei ikinä enää ota kiinni ranteistani ja naura silmät sirrillään avuttomuudelleni, kun yritän rimpuilla painin voittajaksi.
Kukaan ei kutsu minua hävyttömillä herjauksilla, jotka ääni saa kuulostamaan hellyydeltä.
Kukaan ei tule taakseni painaen kämmenensä lanteilleni ja suutele niskaani, kun kaadan keittiössä meille lisää punaviiniä.
Minä vajoan, kun kipu iskee kehooni äkkiarvaamatta. Ruumis lysähtää heti kun olen kotona ja riisun kenkiäni, yrittäen asettaa aisoihin sen mikä tappelee päästäkseen vapaaksi järkeilystä: vaivun eläimelliseen itkuun. Siinä ei ole mitään tietoa melankoliasta ja seesteisestä alakulosta. Huudan ja itken, revin säröreunaisia muistoja itsestäni. Ne ovat lasinsiruja, jotka repivät jäseneni vereslihalle silkasta ajatuksesta. Avuton tunne pistää minut polvilleen ja itken ääneen kämmenet ohimoillani yrittäen turruttaa ajatukset, joiden kysymysmerkit kasvavat tuhansiin. Miksi. Miksi. Miksi. Mikä kirottu voima ajoi meidät sietämättömään tilanteeseen, joka tukehdutti kaiken hyvän? Kenen virhe olivat ne aukot, jotka syöpyivät puhumattomina kertyminä väliimme?
Ei enää ikinä on sentimentaalinen lause, joka hakkaa tärykalvojani. Varjellut kyyneleeni, minun omat timanttini, valuvat suihkuveden mukana viemäriin. Menkööt. En jaksa välittää. Hermostoni murtuu kaipauksen alla. Ehkä olen ansainnut tämän. Ehkä minulla oli avaimet onneen ja hukkasin ne kännissä lumihankeen. Virhe elääkin minussa eikä suhteessa, joka osui vääriin aikoihin ja tapauksiin.
Ulvon kuin pieni eläin. En jaksa kantaa kivenpainoisia ajatuksiani. Tänään on hautajaiset ja huomenna vielä, seuraavana päivänä olen selvinnyt kivusta ja lääkinnyt haavani punaviinillä, hervottomalla humalalla, pitänyt maahanpanijaiset. Oli vain harha, josta imin elinvoimaa. Kynnet kaivautuvat kämmenpohjiini, kun kiroilen ja yritän pyydystää otsaltani ajatusten kuumeisen kulun. Minä rakastin ja rakastan, mutta virheitä ei anneta anteeksi helpolla. Onnellisten loppujen luvattu maa ei tule takaisin.
Työn tiedot
Rakastetun matka huonekasviksi eli kuinka vuosisadan rakkaustarinat päättyvät
kettumieli
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 1989 sanaa» Työ lisätty: 11.07 - 2007» Kommentoitu: 7 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 5 kerta(a)
Tietoa työstä:
Älynväläys lisätä liian pitkä novelli harhakuvaan. Perinteisiä erotarinoita.
Kommentit
mirjami
19:50 // 11.07 - 2007
Ah. (ovela määrä sanoja) Ensin sanon, että käytät paljon sanaa sentimentaalinen. Hämmennyin myös nimistä, itse en ehkä olisi nimennyt hahmoja.
Mutta se rakentavuudesta.
Loppu tykittää, kokoaa hyvin. (Visuaalisestikin)
Lause "Kukaan ei rakasta rikkinäisiä tyttöjä, epäkunnossa olevia soittorasianukkeja, loukkaantuneita prinsessoja. " on hieno myös.
Glassprisoner
22:00 // 14.07 - 2007
Hieno. Itelläni ei ikinä olis rohkeutta kirjottaa mitään tuollaista! Ehkä siksi kun mä olen ollut tuolla, tiedän miltä se tuntuu, mutten halua tunnustaa.
December
17:50 // 17.07 - 2007
Vaikka novelli on pitkä, se on pakko lukea alusta loppuun edes henkeä välillä vetämättä. Myöhemmin voisi sitten teekupin kanssa palata pohdiskelemaan sanoja, syitä ja seurauksia, hengähtelemään joidenkin lauseiden nerokkuudelle ja tuntemaan se kaikki tuska, mikä tästä paikoitellen välittyy.
Upea, hurmasi minut. Kiitos tästä.
Razer
19:52 // 19.07 - 2007
Koskettava,tunteellinen ja epäluuloa pursuava Vuosisadan rakkaustarina novelli.Kirjoitelma on todella pitkä mutta sen jaksaa yhä uudelleen lukea kun käytät hienoja sanamuotaja ja kielikuvallisia lauseita.
Olet makealla tavalla saanut liitettyä kontekstissasi kuolleen rakkauden tunteen viittamalla huonekasviin joka mun mielestä on hauska ajatus.
Eilowy
09:18 // 24.07 - 2007
Pituus ei ollut lainkaan häiritsevä, koska kertomus itsessään piti otteessaan. Minun on jollakin tapaa helppo samaistua tähän ja näen kirjoitustyylissäsi paljon samaa, kuin omassani. Ehkäpä perinteinen, mutta ei kuitenkaan kaluttu, ei ainakaan tällä lähestymistavalla. Hienoja lauseita ja mielikuvia, joita en voinut olla rakastamatta. Olet saanut tunnelman pysymään hyvin kasassa ja teksti on yhtenäinen, jotenkin tunne on sopivan etäinen, mutta silti kosketettavissa jo alussa, kunnes se lopussa repeää, kuten sen kuuluukin. Kur. Pidän tästä, pidän paljon.
idamaria
23:47 // 01.08 - 2007
ai vitsi kun tykkään niin paljon kun käytetään paljon adjektiiveja. Voin silloin kuvitella tilanteen paremmin mielessäni. Tykkäsin todella paljon tekstistä. Siihen pystyy hyvin samaistumaan ja kuvittelemaan tilanteen. Luin tekstin pariin kertaan. Todella osuvaa tekstia. Tykkäsin! :)
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!