Kaunokirjallisen työn esitys
I Kun takana on liian vähän vuosia
Avatessani silmäni huoneen hämärään, näen hänen kesäpolvensa, ruskettuneet ja rupiset. Tiedän hänen seisovan sänkyni vieressä pitkässä valkoisessa yöpaidassaan, jonka rinnassa on painokuva Disneypiirretyn aristokateista. Hänen tätinsä sai sen halvalla torilta, sillä siinä on värivirhe, kaksi pennuista on ruskeita ja yksi valkoinen, vaikka yhden pitäisi olla musta. Tiedän miksi hän on siinä. Tänä yönä me seikkailemme.
"Tule", hän kuiskaa ääni jännityksestä kireänä ja tarttuu minua kädestä heti kun olen ehtinyt nousta istumaan.
Yhdessä hiivimme varovaisin askelin ovelle ja pelkäämme jokaista narahdusta, jonka vanhat lattialankut päästävät kevyiden askeltemme alla. Hänen otteensa kädestäni tiukkenee, kun hän painaa ovenkahvaa, yrittäen estää saranoita narahtamasta, kuten vain vanhat ja ruosteiset aitanovensaranat osaavat. Hyvin varovasti hivuttaudumme ulos kapeasta raosta, josta vain me mahdumme, ei yksikään aikuinen. Hymyilemme voitonriemuisina ja hänen silmänsä säkenöivät valoisassa kesäyössä, kun seisomme vapautemme reunalla. Varmuuden vuoksi päästämme irti toistemme käsistä kun astumme perätysten ensimmäiselle rapulle, joka tuoksuu heinäpölyltä.
Hän ottaa jälleen käteni omaansa, kietoo sormensa omieni ympärille niin, että vain hän voi puristaa.
"Juostaan" hän kuiskaa ja niin me teemme. Juoksemme yönkosteassa heinikossa, joka tekee sääremme märiksi. Aurinko on vaalentanut hänen pitkiä hiuksiaan, piirtänyt niihin miltei valkoisia raitoja tummanvaaleiden sekaan. Hän näyttää aivan keijukaiselta, kun vauhti pörröttää suortuvat sekaisin. Paljaat jalat takovat maata ja hengitys polttaa keuhkoissa, mutta hän ei pysähdy ja minun on juostava, koska hän pitää minusta kiinni. Sydämeni hakkaa kylkiluitani vasten, eikä se ole vain juoksu, vaan jännitys. Me olemme paenneet yhdessä.
Hän johdattaa meidät ohi laidunten, joiden valkoinen sähköpaimen värisee hennossa tuulenvireessä. Kuulemme kavioiden kumun takanamme ja hän pysähtyy, niin että melkein törmään hänen selkäänsä. Hevoset ovat riehaantuneet juoksemaan kanssamme ja näen, miten ne painavat päänsä alas ja korvansa luimuun laukatessaan ohitsemme, harjat hulmahdellen. Hän katsoo niiden tanssia suu hämmästyksestä hieman auki, silmät selällään, rinta hengästyneesti kohoillen ja minä olen täynnä kunnioitusta ja ihailua.
II On helppoa katsoa eteenpäin
Hänen silmänsä ovat kirkkaat ja kirpeä syysilma on nipistellyt hänen poskensa punaisiksi. Katselen, kuinka hän kumartuu ja vallattomat hiukset valahtavat pään sivuille, peittäen kasvot katseeltani, kun hän poimii jälleen uuden syksynkirjavan lehden, jonka pinnalle eilinen sade on jättänyt muiston itsestään.
"Sade suutelee lehtiä", hän selittää ja painaa omat huulensa kämmenen muotoiselle vaahteranlehdelle, joka on saanut punaisen puvun. Minä en ymmärrä hänen ajatuksiaan, mutta olen oppinut, että niille pitää hymyillä. Niinpä minä hymyilen ja astun asfaltin painaumaan kerääntyneeseen vesilätäkköön uusilla tummanlaivastonsinisillä kumisaappaillani, jotka äiti on minulle ostanut. Katselen miten kurajuovat kiemurtelevat ylöspäin jalkojeni alta ja sotkevat veden ruskeaksi.
Hän hyräilee sadelaulua, jonka sanat ja sävelen vain hän osaa, enkä minä kuuntele. Olen kuullut sen monesti ennenkin. Hän laulaa sitä vain minulle, niin hän sanoo, mutten usko häntä, koska kerran kuulin hänen hyräilevän sitä peilin edessä, nukkea sylissään tuudittaen. Huomenna ei ole koulua, sillä on viikonloppu ja ensiviikolla Matias tulee käymään.
III Rakentaa pilvilinnoja ja uskoa tulevaisuuteen
Jalkapohjani ovat tulessa, aurinko on lämmittänyt rantakallion polttavan kuumaksi. Varpaani kipristyvät jokaisella askeleella ja mieleni tekee siirtyä kahlaamaan matalaan veteen, joka tuntuu utuisen pehmeältä, mutta kallio veden alla on levästä niljakas, enkä tahdo liukastua, sillä hän nauraisi minulle. Olen antanut hiusteni kasvaa liian pitkiksi, ne yltävät jo silmilleni, ja heilautan päätäni saadakseni kurittomat suortuvat siirtymään. Hän sanoo pitävänsä leijonanharjastani. Kävellessään edelläni hän ei lainkaan arastele astumista. Minä sain soutaa koko matkan saareen ja airot hankasivat rakot käsiini, mutta nyt olemme kaksin. Aurinko on vaalentanut hänen hiuksiinsa raitoja, kuten silloin vuosia sitten, kun juoksimme yhdessä, mutta kaikki muu on muuttunut. Hymyillen hän istuu kalliolle ja kietoo kätensä polvien ympärille, minä laskeudun selälleni makaamaan hänen viereensä. Hän katselee, kuinka valkoinen purjevene lipuu pienempien saarten taakse, mutta minä katselen häntä. Hänen shortsinsa ovat valkoiset ja lyhyet, lahkeet eivät ulotu puoleenväliin ruskettunutta reittä, jota tahtoisin silittää. Jaloissaan hänellä on siniset varvastossut ja hän heiluttelee varpaitaan epätahtiin, ilmeisesti jonkin minulle kuulumattomissa olevan musiikin mukana.
Uskallan koskettaa paljasta olkapäätä ja hän kääntää sinisten silmiensä kysyvän katseen minuun. Minä hymyilen ja hän laskeutuu viereeni makaamaan. Kierähdän kyljelleni ja suutelen hellästi hänen niskaansa. Hän makaa liikkumatta paikallaan, silmät kiinni, mitään sanomatta. Minä asetun takaisin selälleni ja katselen pilviä.
IV Pelkäämättä sitä, miten hetket katoavat
Lumi narskuu jaloissamme ja suorastaan tunnen, miten pakkanen kiristyy. Jokaisesta uloshenkäyksestä syntyy pieni valkoinen höyrypilvenhattara, joka leijailee hetken ylöspäin ja hajoaa sitten, näkyvistä kadoten. Oli hänen ajatuksensa lähteä myöhäiselle iltakävelylle. Kaipa hän halusi karistaa vanhempansa kimpustamme, tai oikeammin kai omasta niskastaan. Hänen askeltensa tahti on reipas, eikä hän arkaile öisen metsän ääniä, puiden valitusta pakkasen runnellessa niitä ja lumen painaessa oksia notkolle. Minä kuljen hänen vierellään, puoli askelta jäljessä, mitään sanomatta ja katselen vaivihkaa hänen kasvojaan kehystävien lyhyempien hiusten pinnalle muodostunutta kuuraa, joka on lähtöisin hengityksen kosteudesta.
Hän johdattaa meidät järvenjäälle, pitkin moottorikelkan jättämää jälkeä ja siltä umpihankeen, joka ulottuu minua puolisääreen, mutta uppoankin häntä syvemmälle. Yllättäen hän kiepsahtaa puolittain ympäri, kasvot minua kohti ja heittäytyy selälleen koskemattomaan puuterilumeen yhtenä mustan villakangastakin hulmahduksena. Seison paikallani ja katselen hänen ylitseen taivaanrantaan, pitäen vaivihkaa silmällä hänen käsiensä ja jalkojensa liikettä, jotka piirtävät enkelille siipiä ja hametta.
"Katso tähtiä", hän määrää. Tottelevaisesti minä taivutan niskani ja näen, miten syvänsiniselle taivaalle on syttynyt pieniä, kaukaisia ja kylmänvalkoisia täpliä, jotka tuikahtelevat.
"En näe mitään", minä sanon ja kuulen hänen naurahtavan, mutten osaa tulkita äänensävyä.
V Unohtaa kuinka nuori sitä oikein onkaan
Istun mökin terassilla ja katselen järvelle, jonka pinnalla kevyt iltausva tanssii. Pidän savuketta sormissani ja sen pää hehkuu hämärässä punaisena. Pahanhajuinen savu kiemurtelee ylöspäin hyttyskierukoista, mutta sitä on helpompi sietää, kuin verenhimoisia inisijöitä, jotka parveilevat pääni ympärillä. Kuulen, kuinka saunan ovi aukeaa ja tunnen, miten hänen kevyet askeleensa saavat terassin tukevat lankut tärähtelemään. En vilkaise häneen päinkään, vaan vien tupakan huulilleni ja vedän savua sisääni. Kuulen hänen laskeutuvan alas rappusia ja sitten sen, miten hänen paljaat jalkapohjansa tapaavat ruohottuneen kiveyksen, joka johtaa laiturille. Silmäkulmastani näen hänen hoikan vartalonsa vaaleana läiskänä meitä ympäröivässä loppukesän hämärässä, mutta käännän katseeni pois. Hän kiusoittelee minua tahallaan, kävelee viekoitellen, pitää käsiään sivuillaan, ei katso selkänsä taakse.
Laiturin päästä hän laskeutuu sulavasti veteen ja kuulen, miten se loiskahtaa, kun hän pudottautuu rappusilta tavoittelemaan jaloillaan pohjaa, joka on lähempänä kuin vuosiin. Vesi on matalalla, kesä on ollut kuiva. Tahtomattanikin katselen, miten hän sukeltaa ja nousee sulavasti pintaan, märkiä hiuksia kasvoiltaan päänliikkeellä heittäen. Kevyin vedoin hän ui usvaan. Se sulkeutuu hänen ympärilleen maidonvaaleaksi hunnuksi, jonka ei kuitenkaan onnistu peittää tummaa silhuettia, joka muuttuu epätodelliseksi, kunnes hän kääntyy ja palaa laiturille.
Teeskentelen katsovani muualle, kun hän nousee vedestä kiirettä pitämättä, tietoisena siitä, että voisin nähdä hänet, hänen sulavat liikkeensä ja naisellisen vartalonsa, jota pitkin vesi valuu pieninä noroina. Vedän lisää savua sisääni ja puhallan harmaan pilven leijumaan. Hänen askeleensa jäävät kaikumaan korvissani, vielä senkin jälkeen, kun hän on jo astunut takaisin saunanoven taakse.
VI Kunnes esirippu laskeutuu
Työnnän sormeni kuuraisen rahkasammaleen joukkoon ja tapailen punaisen karpalon muotoa. Käteni ovat kohmeessa, mutta suon hiljainen rauha hymyilyttää minua, enkä tahdo lähteä pois. Ämpärini loistaa valkoisena suon lämpimien värien keskellä ja sammal painuu kuopalle askelteni alla, minulla on päässäni punainen lakki, sillä nyt on hirvenmetsästyskausi. Metsä levittäytyy suon ympärillä mahtavana ja hiljaisena, mutta täällä kasvaa vain muutama käkkyräinen mänty, joka ei koskaan voi kutsua itseään hongaksi. Tiedän, että hän seisoo suon laidalla katselemassa, mutta olen kuin en olisi huomannut mitään. Tunnen pienen ärtyneisyyden pistoksen. Hän tietää, että nämä hetket kuuluvat yksin minulle, mutta tunkeutuu niihin silti.
"Älä katsele minua", sanon sen ääntäni korottamatta, häneen päin kääntymättä ja miltei tunnen, kuinka hän hätkähtää, mutta en kuule liikettä. Minä jatkan karpaloiden poimimista.
"Sinä et ole minun", hän sanoo sen toteavasti, enkä minä vieläkään vaivaudu katsomaan häntä.
"En", minä sanon, ”sinä omistit minut liian kauan vain omistaaksesi”
Työn tiedot
Kasvukertomus
Eilowy
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 1215 sanaa» Työ lisätty: 20.07 - 2007» Kommentoitu: 4 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 1 kerta(a)
Tietoa työstä:
Kun takana on liian vähän vuosia, on helppoa katsoa eteenpäin, rakentaa pilvilinnoja ja uskoa tulevaisuuteen, pelkäämättä sitä, miten hetket katoavat. Unohtaa kuinka nuori sitä oikein onkaan kunnes esirippu laskeutuu.
Melko spontaanisti syntynyt teksti, josta karsin kohtauksia ja hioin hieman turhia särmiä. Hahmot on tarkoituksella jätetty kasvottomiksi, mutta olen kyllä yrittänyt luoda tunnun minäkertojasta henkilönä, kun taas olen jättänyt toisen henkilön tarkoituksella etäisemmäksi. Tarkoitus oli kertoa hetkistä ja saatatte huomata joitakin asioita, jotka kulkevat mukana kaikissa kohtauksissa ja joista ainakin yksin konkreettisesti muuttuu.
Mietin pitkään, lopettaisinko tämän kuten te nyt näette sen loppuvan, vai kirjoittaisinko loppuun vielä jotakin, kuten vaikkapa "Enkä minä enää halua sinua" tai "omistit kuin koiran, jota et koskaan silittänyt", mutta kuten näette, en päätynyt siihen ratkaisuun.
//EDIT 25.7. Yksi hölmö ajatusvirhe korjattu.
Kommentit
Poltergeist
10:56 // 20.07 - 2007
Ihana teksti! Oli pakko lukea loppuun kun oli aloittanut, ja pidin paljon. Ehkä vähän turhan häälyvä, ettei siitä oikein saa kiinni ja eläydyttyä, mutta tämä vaikuttaa kyllä siltä että se on tarkoituskin.
GemineWings
13:54 // 20.07 - 2007
Tämä teksti saa minut hullaantumaan. :)
Pidän tarinan aukkoisuudesta: tässä on todella paljon kohtia, jotka eivät lukijalle selviä, mutta juuri ne tekevät tästä novellista mielenkiintoisen. Saa ikään kuin itse sijoittaa omat tulkintansa ja ajatuksensa novellissa oleviin selviämättömiin kohtiin.
Kauniisti etenevä tarina, lapsuuden viattomuudesta aikuisuuden vähän karumpaan todellisuuteen. Pienoisia vivahteita novellin alussa näkyy toisen osapuolen hallinnasta ja omistuksesta (esimerkiksi "Hän laulaa sitä vain minulle, niin hän sanoo, mutten usko häntä, koska kerran kuulin hänen hyräilevän sitä peilin edessä, nukkea sylissään tuudittaen."), joka sitten huipentuu lopussa siihen, että minäkertoja on itsekin sen jo ymmärtänyt ja tekee sen pohjalta kylmän ratkaisunsa.
Minulle henkilökohtainen yllätys oli, että toinen henkilö tässä onkin naispuolinen. Mukava, yllättävä piirre novellin loppupuolella.
Varsin viehättävä novelli. Todellakin on ollut ilo lukea. :)
Chimera
18:35 // 20.07 - 2007
Minäkin pidin todella kovasti. Hetket, joita kukin osa käsitteli, kuvastavat hyvin sitä ikää, jota päähenkilöt kussakin tilanteessa edustavat. Kantavana teemana tuntuu olevan ihailu, joka kuitenkin saa lopussa...no, jonkinasteisen lopun. Aivan kuten GemineWings kirjoitti, saa lukija todellakin tehdä runsain mitoin omia päätelmiään tarinan tueksi. Samanaikaisesti sekä viehättävä, että hieman haikea kertomus. Olisi voinut kuvitella minäkertojalle olevan shokki, jos ei tämä toinen enää olisikaan yhtä olennainen osa hänen elämäänsä. Loppu kertoneekin havahtumisesta siihen, ettei tämä suuri ihannointi ole ollut molemminpuolista. Vähän sekavaa palautetta, mutta pidin kuitenkin kovasti!
tytt
21:01 // 30.12 - 2007
Tämä on.. loistava.
Muut onki jo sanonu kaiken mitä meinasinki; aika haikea, kuitenki tosi nätisti etenevä ja sitte saa itte vähä ajatella ettei tarinan tarvii kertoa ihan kaikkea.
Rakastan tätä, ihan oikeasti :)
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!