Kaunokirjallisen työn esitys
Kerroit minulle kaiken sanomatta mitään. Teit elämäni vain olemalla siinä, etkä koskaan
ehkä tule tietämään, kuinka arvokasta olit. Se ei ole sanoja eikä tekoja, se on jostakin
muualta ja kaukaa; asioita, joita ei normaalisti ajattele tai näe. On osattava nähdä
muualle.
Ei kai ole helppoa sanoa asioita, joita ei oikeasti tarkoita. Minä en tiedä, kun tarkoitan
aina kaikkea, vaikka en puhuisikaan totta. Tekee, vaikka ei pitäisi tai vaikka inhoaisi.
Joku yrittää potkia liikkeelle, ’yrittäisit nyt vähän’, mutta sanat eivät merkitse enää
mitään kun oikeasti on sitä mitä on.
Minä olen ollut rakastunut. Se on totta, kaikkihan ovat. Jos väittää, ettei ole, ei vain
ole katsonut riittävän tarkasti. Se on jotakin niin pientä, ettei sitä huomaa, tai niin
suurta, ettei sitä pysty näkemään itsensä takaa. Siksi saattaa sanoa, ettei olisi
koskaan, erehtyä sanomaan niin, vaikka kuitenkin on. Kaikkihan ovat.
I
Ikkunat tulvivat sisään pakkasauringon säteitä jotka paljastavat ilmaan kohoavat
pölyhiukkaset kuin majakka eksyneen veneilijän. Huone on samaan aikaan niin tyhjä,
että pelottaa, ja niin täysi, että ahdistaa. Jos pitäisi päättää, puhuisiko vain
kymmenelle vai tuhannelle, se olisi lähes mahdotonta; kymmenen yksilöä,
kaksikymmentä korvaa ja silmää, mutta tuhatpäinen yksi ja sama.
Kädet tärisevät, kun pitäisi tehdä jotakin, mitä ei koskaan ennen ole tehnyt. Koskettaa
varovasti ja tuntea kuin koskisi pakkasella metalliin tai keinokuitukankaaseen. Tietääkö
toinen, jos toista pelottaa? Mistä sen tietää? Täytyy tuntea toinen paremmin kuin
itsensä ennen kuin voi sanoa tietävänsä. Tuntemattomia silmäpareja jotka katsovat ja
sanovat että pelkäät. Ja ne yhdet, jotka katsovat suoraan läpi ja näkevät, että
pelkäät. Voisi tyytyä ajattelemaan yksinkertaisesti että niin, minä pelkään, mutta ehkä
kuitenkin tahtoisi selittää edes itselleen, mistä se johtuu? Minua pelottaa, koska toinen
näkee läpi.
Sinun ihosi tuntuu lämpimältä, vaikka en kosketakaan olkapäätäsi kuin paidan läpi.
Sormenpäät ovat kylmästä valkoiset, ääreisverenkierto kiihtyy ja sumentaa silmät ja
äkkiä tuntuu kuin joku polttaisi tulitikkuja kämmenten päällä. Keuhkoja pistelee kuin ne
olisivat täynnä pakkaslunta, vaikka sisällä ilma on tunkkainen ja lämmin.
II
Suljen silmäni, niin kuin silmät suljetaan, kun ei haluta nähdä jotakin. Käteni alla onkin
äkkiä vain ilmaa, ilmassa on vielä häivähdys jotakin, josta en tahdo joutua eroon.
’En avaa silmiäni enää koskaan’ tyhjään huoneeseen. Silloin voi pettää vain itsensä,
vaikka katsoessaan jälleen pettyisi kuitenkin.
Työn tiedot
Joskus pitäisi myöntää itselleen asioita
kuiske
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 351 sanaa» Työ lisätty: 31.07 - 2007» Kommentoitu: 1 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 1 kerta(a)
Tietoa työstä:
Tajunnanvirtaa, ajatuksia jotka sulautuvat, ovat yhtä.
Kirje joka kirjoitettiin ei kenellekkään/hänelle/kaikille.
Kommentit
Eilowy
12:15 // 02.08 - 2007
Aloitetaan ikävällä takertumisella kieleen, jotta voin sitten lopuksi hehkuttaa. "etkä koskaan ehkä tule tietämään" tämä sanajärjesty ei toimi "koskaan ehkä", riippuen siitä, millaisen painon tahdot antaa sanalle "ehkä" voisit kirjoittaa esimerkiksi "etkä koskaan, ehkä, tule tietämään" tai "etkä ehkä koskaan tule tietämään". "mutta sanat eivät merkitse enää mitään kun oikeasti on sitä mitä on." Puuttuisiko tuosta pilkku sanan "kun" edestä? Muttama muukin, ehkä lähinnä rytmittävä pilkku, puuttuu sieltä täältä. "ilmaa, ilmassa" - toistoa. Pitäisikö sana "ilmassa" korvata sanalla "jossa"?
No niin! Nyt päästään asiaan. Kaunis, herkkä, lämmin ja läsnäoleva teksti. Hienoja, jopa suuriakin ajatuksia, jotka ovat ajattelemisen arvosia. Hienosti käytettyä kuvailua, tärkeitä kysymyksiä. Pidän valtavasti, jotenkin tämä teksti kuulostaa minulta itseltäni. Ehkäpä juuri siksi, että mielestäni ajatteleminen on parhaimmillaan tajunnanvirtana. Kur. hienoa, hienoa. Voisin harrastaa turhaa suitsutusta kyenemättä perustelemaan sen enmpää, mutta ehkäpä oleellinen tuli jo sanottua.
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!