Kaunokirjallisen työn esitys
"Saatanan huora!" huudan ja raivoan, kiroan ja syljen pettymystä ja kaunaa. "Typerä ämmä, vittu!". Yritän rauhoittaa itseäni, koitan hyväksyä sen, ettei aina voi onnistua. Hän itkee ja on rähjäinen. Siinä kiemurtelet, kiemurtele ihan rauhassa. Hän makaa lattialla, matolla. Hänen kurkkuunsa on hiertynyt punertavat, kivuliaan näköiset jäljet käsieni puristuksesta. Hän koittaa sanoa minulle jotain, lyön häntä poskelle käskien häntä hiljenemään. Hän yrittää ryömiä altani pakoon, mutten päästä häntä pois. Kädessäni on sakset, avaan ne ja painan terävän kärjen hänen ohimolleen. "Rauhoitu pikkuinen, rauhoitu". Hän itkee ja huohottaa, hän haisee ymmärtämättömyydeltä. Kielenpäässäni maistan hänet, hän maistuu hyvältä. Valloittavalta suorastaan. Saksilla viillän hänen otsaansa syvän viillon, kuulen pienen vihlaisevan äänen saksien raastaessa kalloa. "Hiljaa nyt! Itsesi vika huora, ei minun!".
Nostan hänen hameensa ylös, näen hänen valkoiset pikkuhousunsa. Siirrän ne syrjään niin, että näen hänen pillunsa. Se tuoksuu niin hurmaavalta, se näyttää niin hyvältä. Tiputan sakset lattialle. Avaan vyöni ja lasken housuni alas. Otan kaluni esille ja runkkaan sitä. Katselen häntä ja hänen pilluaan, runkkaan oikein kunnolla. Olen tarpeeksi kova, työnnän sen hänen sisälleen. Hän kiljuu ja näyttää toivottoman surkealta. Liu'utan sotilastani hänen sisällään, hän tuntuu paremmalta kuin kukaan koskaan. Teen parhaani, teen sen hyvin - olen varma siitä. Työnnän kovemmin, hän huutaa kovemmin. Hän kiemurtelee, muttei yritä lyödä minua tai tehdä muitakaan kauheuksia minulle. Hän on liian shokissa vastustellakseen. Lisään vauhtia. "Tunnut niin hyvältä". Työnnän jälleen, pidän ääntä ja laukean hänen sisälleen. Riemukas voitto huonon alun jälkeen. Nautinto, nautinto josta voisin kirjoittaa kirjoja, täyttää niillä kaikki maan kirjastot ja muuttaa niiden lukijoidensa käsitykset onnesta. He tietäisivät mitä minä tunsin. He tietäisivät niin paljon. Minua kumarrettaisiin.
Huohotan, laskeudun makaamaan hänen päälleen. Kuulen hänen raskaan hengityksen korvaani vasten. Annan hänen kaulalleen hellän suudelman, tunnen hänen hien kostuttavan huuliani. Katson hänen silmiinsä, mutta hän ei tunnu huomaavan minua. Ihan kuin hän ei näkisi minua. Hän vain välillä uikahtaa ja tuijottaa minun ohitseni. Sitten minä itken. "Mikä vittu sussa on vikana?" meluan, "Miksi vittu mä en kelpaa?". Kierähdän matolle hänen viereensä. Työnnän käteni hänen haarojensa väliin ja upotan kolme sormeani hänen vittuunsa voimalla. Sormitan häntä hetken varoen olemastani hellä, liuotan sormiani sperman ja vitun nesteiden seassa. Otan sormet pois lämpimästä kolosta työntääkseni ne hänen kasvoilleen. Sormeni hivelevät hänen poskipäitään, kulmakarvojaan. Laitan sormeni hänen aukinaiseen suuhunsa. Haluaisin hänen imevän niitä, muttei hän taida pystyä siihen. Tiedän ettei kultaseni pure minua, hän on aina rakastanut minua. Vähintään yhtä paljon minä olen tarvinnut häntä, unelmoinut hänestä ja tiennyt etteivät muut ymmärtäisi sitä. Mutta he ovatkin rajoittuneita, he ovat surkean mitättömiä eivätkä he ymmärrä mitä on rakastaa. Otan sormeni pois hänen suustaan ja annan niskani levätä nojatessani päälläni mattoon. Matto tuoksuu pölylle. Huone tuoksuu nussimiselle. Hengitän rauhassa, annan sydämeni rauhoittua. Tiesin että tänään olisi se päivä jolloin saisin tunnustaa rakkauteni hänelle - ja sen minä totisesti tein. Toden totta sen minä tein, sen vannon. Hän tietää sen nyt, hän tietää millaista kiihkoa olen pitänyt vankina jo niin kauan. Ehkei hän ollut valmis suhteeseen, voin uskotella itselleni niin. Ehkä silloin tämä sattuu kaikkein vähiten. Petit minut kieltäytymällä, harva asia voisi olla yhtä julmaa ja tunteetonta.
Suljen silmäni, vien suuni hänen suulleen. Painan huuleni hänen huuliaan vasten, omistan hänelle rakkaudentäyteisimmän suudelmani, suudelman jollaisen hurmiosta vain harvat tietävät ja vielä harvemmat uskaltavat puhua ääneen. Käsiäni heikottaa, tunnen pieniä nytkähtelyjä vartalossani. Hänen huulensa vapisevat, hauraammin ja sirommin kuin mikään minkä tiedän. Pienet kyynelet eksyvät toisistaan, tipahtelevat matolle. Tätä minä pyysin, näin minä halusin rakastaa.
Sakset - hiljaa, huomaamattomasti ja vähin liikkein nappaan ne samalla kun suutelen häntä. Kevyesti aurinko paistaa kasvoillemme ikkunan lävitse, se lämmittää meitä molempia. Aurinko tuntuu hyvältä iholla. Tuon sakset hänen kaulalleen, mutten vielä satuta häntä niillä. Uskon että hänkin nauttii tästä suudelmasta, uskon että hänkin tuntee sen kauneuden ja ainutlaatuisuuden. Painan toisen käteni hänen rinnalleen, se on pehmeä, turvallinen. Hyväilen häntä. En haluaisi keskeyttää tätä hetkeä, mutta pakkohan se on. Painan saksien terävämmän terän hänen kaulalleen ja työnnän sen hänen ihonsa läpi. Hän huudahtaa ja alkaa rimpuilemaan niin, että joudun nousemaan takaisin hänen päälleen. Isken häntä nyrkillä kasvoihin. Hän huutaa. Painan terän takaisin hänen kaulalleen ja voimalla työnnän sen hänen lävitseen. Hän sätkii ja pitää kurlaavaa ääntä, hänen äänensä kuulostaa hassulta. Jatkan veristä työtäni, alan sahaamaan saksilla hänen kurkkuaan auki - se on yllättävän hankalaa. Hän tärisee hirvittävästi, en odottanut mitään tällaista. Hän on hirveän avuton, sellainen jota mielellään suojelisi kaikelta pahalta. Sahaan sahaamistani, kunnes terä lopulta on leikannut koko kurkun auki. Taidan pyörtyä - hetkeksi vajoan jonnekin, hetken olen muualla.
Nousen ja kävelen peilin luokse. Tutkailen itseäni siitä. Kauhistun kaiken sen veren määrästä jonka näen kasvoillani, vaatteillani, käsissäni ja hiuksissani. En näytä kovinkaan hyvältä, se harmittaa minua. Puku oli kallis, valitsin sitä kauan. Valkoinen kauluspaitani ei enää ole lähellekään valkoinen, se on saanut aivan uuden värin. Jotenkin olen onnistunut housunikin tahraamaan verellä. Se surettaa minua. Näin niin kovan vaivan tänään valmistellessani itseäni. Kävelen ulko-ovelle, avaan sen. Muistan povitaskussani olevan pienen esineen. Kaivan sen esiin, ihailen sitä hetken. Lasken sen ulko-ovea vierustavan piirongin päälle. Luon vielä pienen haikean katseen siihen ja astun ulos tästä talosta. Ovi paiskaantuu kiinni ja minä katoan. Kävellessäni katua pitkin itken ja raivoan mielessäni, hajotan kaiken. Minä näin niin paljon vaivaa, minä oikeasti näin...
Oli mukavan hiljainen aamu. Tavallinen sunnuntaiaamu, mutta siinä oli jotain erikoista, jotain todella innostavaa. Jo herätessäni tiesin mitä tulisin tänään tekemään. Minua ei väsyttänyt ja vaikka sängyssä makailu tuntuikin suorastaan taivaallisen hyvältä päätin ripeästi nousta. Tiesin, mitä aikaisemmin olen valmis sitä aikaisemmin pääsen tapaamaan hänet. Riensin vessaan, pesin kasvoni saippualla ja vedellä. Vesi oli ensiksi liian kylmää, mutta pian se oli sopivan haaleaa. Katsoin itseäni peilistä - en ehkä ole kaikkein kaunein ihminen, mutten ruminkaan. Kyllä tästä naamasta ihan kelvollinen tulee kun tarpeeksi näkee vaivaa sen eteen.
Menin syömään aamupalan, otin myöskin vitamiinipillerin. Halusin olla vireessä tänään, näyttää paremmalta kuin koskaan ennen. Tein itselleni terveellisen aamupalan, laitoin leivilleni runsaasti salaattia ja tomaatinviipaleet. Tein itselleni kupillisen aromikasta vihreätä teetä, nautin sen mausta. Teen ajaksi rauhoituin katselemaan ulos keittiön ikkunasta - aurinko paistoi ihanan rakastettavasti sen toisella puolen. Luonto näytti tänään hyvinvoivalta, vehreämmältä mitä eilen. Tee ei ollut koskaan maistunut niin herkulliselta.
Nousin ylös ja työnsin tuolin nätisti takaisin paikalleen pöydän alle. Tarkistin että tuoli on suorassa ja ihailin hetken keittiötäni - todella siisti, erittäin mukava paikka jossa viettää aamut teen seurassa.
Menin suihkuun jossa pesin itseni kunnolla, tunsin itseni raikkaammaksi kuin taivaalta putoava sadepisara tuntee itsensä. Edellispäivänä olin ollut ostoksilla; ostin itselleni hienon siistin puvun, kauluspaidan ja kiiltävät nahkaiset juhlakengät, pirteän värikkään kravatin ja kalvosinnapit kuin myös kalliita laatuhajusteita hienon kaupan hajusteosastolta. Koekäytin yhtä niistä, laitoin deodoranttia kainalooni, tuoksuin hyvältä. Ruiskautin toista kaulalleni, tunsin itseni herrasmieheksi. Pesin hampaitani useita minuutteja niin että ikeneni alkoivat vuotaa verta, päätin lopettaa. Kampasin vaaleat ja ohuet hiukseni siististi ja siirryin takaisin makuuhuoneeseeni. Petasin petini.
Avasin vaatekaapin ovet, otin laatikosta uudet valkoiset bokserit. Laitoin sukat jalkaani, napitin kauluspaitani ja sovitin housut jalkaani. Varmistin että kauluspaita oli siististi housuissa, sitten laitoin kalvosinnapit paikoilleen. Ihailin hetken komeaa vyötäni, sain sen aikoinaan lahjaksi. En ole vuosiin saanut lahjoja, paitsi rakkaaltani jota nyt olin menossa tapaamaan. Sitten muistin rullalla olevan kravatin kaapissani ja solmin sen kaulaani. Olin tyylikäs. Kokeilin vielä puvun takkia päälleni ja menin ihastelemaan näkyä peilikaapin peilistä. Olin niin ylpeä itsestäni. Näytin vähintään yhtä hyvältä mitä rippijuhlissani lukuisia vuosia sitten. Hän ei voisi kieltäytyä, olin varma siitä. Istuuduin savunsiniselle sohvalleni ja haukottelin. Näin hienot aamut enteilevät hienoa päivää, näin hienoina aamuina jaksaa uskoa elämään. Minä todella jaksoin uskoa siihen.
Harhailin asunnossani puettuna, kengät jalassa ja hermostuneena. Kuinka hassua onkaan huomata aikojen jälkeen ymmärtävänsä mitä sinun pitää tehdä - kuinka kiehtovaa ja antoisaa on viimein tietää ettei omissa tunteissa ole mitään hävettävää. Sen vain yhtäkkiä tietää, eikä sitä enää sen jälkeen kyseenalaista. Se asia vain on, se tunne viihtyy sinussa kuin olisit kaikki elämäsi päivät elänyt sen kanssa. Se on jotain niin luonnollista, itsestään selvää. Eilen et olisi uskonut siihen, et viikko sitten. Nyt olet varma siitä, niin uskollinen sille että voisit kuninkaille todistaa sen puolesta. Mutta vain nyt, vain huomenna ja niin kauan kun sen hyväksyt osaksi sinua.
Suuressa varmuudessani tunsin myös pelkoa, pelkäsin kadottavani sen tunteen joka sai minut niin luottavaiseksi itseeni. Siksi minun olisi tänään mentävä hänen ovelleen, juteltava hänelle. Jos en kuitenkaan enää huomenna tuntisi olevani kykenevä siihen.
Istuin aamupäivän paikallani mietin vain. Pian olisin hänen luonaan. Hän on asunut kauan yksin, niin olen minäkin. Tiesin että hänkin kaipasi miestä valvomaan häntä, tuomaan hänelle kaiken sen mitä hän on kaivannut. Hän on minulle tärkeä.
Katsoin kelloa, se oli melkein kaksitoista, voisin siis lähteä. Nousin sohvaltani ja kävelin pienen lipaston luokse. Avasin sen ylimmän laatikon ja kaivoin sen kätköistä pienen puisen rasian. Ei liene kellekään epäselvää mitä tuo viehättävä rasia sisältäisi. Sormuksen, arvokkaan ja merkityksellisen valkokultaisen sormuksen. Puristin rasiaa hellästi nyrkissäni ja laitoin sen povitaskuuni säilöön. Hän asuu vain muutaman korttelin päässä minusta ajattelin - päätin kävellä. Eihän minulla olekaan muuta kuin omat jalkani ja polkupyörä, jonka päättelin olevan sopimaton tähän tilanteeseen. Muistin ottaa avaimet mukaani ja tarkistaa jäikö liesi päälle, ei se jäänyt. Ei se koskaan ole jäänytkään, mutta aina se on hyvä tarkistaa. Lähes liidin rappuset kolmannesta kerroksesta alas kunnes pääsin raikkaaseen ulko-ilmaan. Kaunis kesä tervehti minua.
Päivä oli mitä hurmaavin, sininen taivas ja vain muutama valkoista, hattaramaista pilveä taivaalla tuomassa vaihtelua taivaan sineen. Niin puhdas näky. Näinä päivinä kukaan ei usko sotiin tai ilmastonmuutokseen. Näinpä päivinä nautitaan oleskelusta. Kävelin kiireettömästi, vaikka olinkin jo kovasti innoissani siitä hetkestä kun näkisin hänet jälleen. Olin myös sopivasti jännittynyt, uskoakseni juuri oikealla tavalla - juuri niin kuin kuuluukin olla hieman perhosia mahassa. Tänään ilma tuntui vähän raikkaammalta mitä se yleensä. Tänään hengittäminen oli kevyempää, siitäkin osasi iloita. Näinä päivinä epämiellyttävimmätkin asiat hoitaa mieluusti, näin ajattelin. Ovathan ne sitten pois tulevaisuuden täytyymuistaa -listalta. Askel askeleelta lähestyin hänen pientä omakotitaloaan. Talo kaipasi remontointia, ajattelin että voisin tehdä parhaani asian suhteen. En ajatellut olevani hyvä korjaamaan taloa - itse asiassa olen varsin kehno korjaamaan mitään - mutta ehkäpä osaisin pieniä pintavikoja ehostaa. Kukapa nyt ei siihen pystyisi? Matkalla poikkesin pienessä läheisessä kukkakioskissa. Kioski oli pieni ja keltainen ja siellä oli aina sama vanha rouva myymässä kukkasia kallein hinnoin, mutta tänään mikään ei ollut liian kallista. Ostin viisitoista punaista ruusua, rouva koristeli ruusut kauniisti käärimällä ne läpinäkyvään kääreeseen ja sitomalla ne yhteen kauniilla langalla. Minä hymyillen kiitin häntä ja toivotin päivän jatkoja, sitten jatkoin matkaani.
Kävelin kerrostalon vierustaa. Minun enää tarvitsisi kääntyä seuraavassa risteyksessä oikealle ja näkisin hänen kotinsa vinosti edessäni. Käännyin risteyksessä, mutta äkisti pysähdyin nähdessäni hänen talonsa. Talo oli aivan kuten ennenkin, katu näytti muutenkin hyvin samanlaiselta mitä aina eikä se huolettanutkaan minua. Sain vain tämän kummallisen kauhistuttavan tunteen. En vain oikein tiennyt oliko tämä hyvä idea. Hetken vakuuttelin itselleni asiaa ja muistutin itseäni siitä mitä kaikkea antoisaa tulevaisuus tarjoaisi minulle, jos nyt uskaltautuisin tuonne ovelle. Tuolle ovelle asteleminen ei koskaan ollut tuntunut lähellekään niin vaikealta, miltä se silloin tuntui. Järkeni kiukutteli vastaan, itki ja rimpuili mutta tunteeni kerjäsivät ovelle pääsyä. Järkeni lopulta suostui luovuttamaan ja minä pääsin kuistille ruusut kädessäni. Korjasin ryhtini, tarkistin kravattini olevan hyvin katsoin näyttivätkö ruusut hyviltä - ja kyllä ne näyttivät, oikein hyviltä. Koputin ovea. Sydämeni hakkasi hurjistuneena ja ikäväkseni tunnuin hikoilevan itseni aivan kosteaksi. Suljin silmäni, laskin pääni alas ja hengitin syvään. Olen varma että tärisin. Hiljaa odotin että ovi aukeaisi. Kuulin oven toiselta puolelta askeleita, sitten kuulin oven lukon avautuvan. Nostin pääni ja avasin silmäni. Ovi aukesi ja siinä hän oli, hän oli niin kaunis. Huokaisin hiljaa onnessani. Sitten tervehdin häntä. "Hei äiti".
Työn tiedot
Treffit
AngraManyuA
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 1944 sanaa» Työ lisätty: 04.08 - 2007» Kommentoitu: 10 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 6 kerta(a)
Tietoa työstä:
Hmm. :) Toistaiseksi uusin tarinani. Toivottavasti pidätte siitä.
Kommentit
dbgirl
11:42 // 05.08 - 2007
Teknisesti ottaen tämä on hyvin kirjoitettu mutta en pystynyt lukemaan kovinkaan pitkälle sillä tälläiset aiheet ällöttävät minua ja ovat minusta kauheita. Mutta siis: hyvin kirjoitettu :)
Johanna
22:16 // 08.08 - 2007
Onnistunut tarina. Valitettavan usein juuri tämäntyyliset tarinat menevät mauttomaksi verellä ja suolenpätkillä mässäilyksi, mutta tämä onnistuu välttämään sen ja säilyttämään tarkoituksensa, vaikka tämäkään ei ainakaan enää kovin paljon väkivaltaa olisi kyennyt kannattamaan. Päähenkilön mielialat on kuvattu hyvin, hänen pettymyksensä ja odotuksensa vaikuttavat aidoilta.
Tarinan tapahtumien järjestykseen kaipaisi vähän muutosta. Se, että päähenkilö tappaa uhrinsa jo puolivälissä tekstiä ja sitten vasta alkaa takautuman kuvaus, vie aika paljon mielenkiintoa tarinan lopusta. Se tuo helposti mielikuvan, että mitä tässä nyt enää voi tapahtua, kun uhri on jo tapettu, ja loput tarinasta kuvaa vain sitä, miten tähän päädyttiin. Ja etenkin, kun päähenkilön valmistautuminen on niin pikkutarkasti kuvattu (se on kyllä hyvä kuvaus) ei sitä ole välttämättä kovin houkuttelevaa lukea. Ehkä asiaa auttaisi, jos mennyttä ja nykyistä aikaa sekoittaisi keskenään niin, että välillä kuvattaisi sitä, kuinka päähenkilö valmistautuu uhrinsa luo menoon, ja välillä kuvattaisi sitä kun hän on siellä. Silloin tappo-kohtaus sijoittuisi enemmän tarinan loppuun, ja mielenkiinto uhrin kohtalosta säilyisi viimeiseen lauseeseen asti.
""Saatanan huora!", "Typerä ämmä, vittu!". "Mikä vittu sussa on vikana?" meluan, "Miksi vittu mä en kelpaa?"" Päähenkilön nämä puheenvuorot eivät oikein sovi. Ne eivät tunnu istuvan tarinan muuhun tyyliin, ne ovat siihen liian puhekielisiä. Ne eivät tunnu sopivan myöskään päähenkilön tyyliin. Tuollaista voisi joku alipalkkainen duunari huudella kännipäissään tyttöystävälleen tätä hakatessaan, mutta tämän tarinan tyyli on jollakin tapaa sellaisen yläpuolella. (Typerästi ilmaistu, tiedän, mutta en nyt keksi parempaakaan.)
"Sitten tervehdin häntä. "Hei äiti"." Tämä on tehokas lopetus, ja ehdottomasti paikallaan viimeisenä lauseena. Siihen ei voisi kuvitella mitään muuta. Ja aivan kuten koko tarina, sekin voisi olla mauton ja sensaationhakuinen, mutta se ei kuitenkaan ole.
tytt
15:46 // 19.08 - 2007
Vou. Aika tehokas loppu. Mulla rävähti silmät auki ja möllötin tuota kuvaruutua niinkö joku idiootti :D Mutta siis, tosi onnistunut tarina, alku tosin ällötti jonkin verran mutta ei niin paljoa että olis pitäny lopettaa lukeminen kesken.
Aika loistava. Suosikki :)
ejr
13:18 // 29.08 - 2007
Tämä Toimii. Aihepiirinsä vuoksi tarinasta ei millään tahtoisi pitää, mutta kun toteutus on näin taidokas, on vain annettava periksi ja aplodit. Kuten Johanna tuossa ylempänä mainitsi, ovat tämäntyyppiset tarinat yleensä joko mauttomia ruumineritteillä mässäileviä oksennuksia tai sitten mukadramaattisia tekotaiteellisia viritelmiä.
Tässä on jotakin todentuntuista, jotakin aitoa. Lopetus on kaikessa vääryydessään hatunnoston arvoinen, yksinkertaisesti täydellinen.
Upeaa, että Harhakuvasta löytyy vielä osaavia kirjoittajia. Kiitos tästä.
eniale
16:15 // 02.09 - 2007
Johannan kommentti selvensi tämän novellin idean minullekin. Ensin nimittäin kuvittelin, että loppupuolen kertoja on eri kuin alun, että tässä lopussa on nyt se onneton sulhanen, joka löytää morsiamensa verisesti murhattuna. Odotin koko ajan jotain vihjettä murhaajaan, tai sitten odotin että kertoja olisi ollut sarjamurhaaja joka menee tapaamaan seuraavaa uhriaan, aina laittautuu hienoksi ja kuin kosimaan, mutta surmaakin naisen brutaalisti. Ehkä jokin vihje naisen ikään tuolla alussa voisi auttaa? Tai selvempi ero eri ajanjaksojen välillä? No jaa. Ehkä olen tänään vain tyhmä lukija.
Lopun tehokkuudesta olen ehdottomasti samaa mieltä muiden kanssa. Kiroilu taas ei sinänsä tuntunut oudolta, mutta ehkä jotkin muut (kiro)sanat voisivat olla kirjakieliseen ympäristöön sopivampia.
FrozenForEternity
13:18 // 27.09 - 2007
Hmm, tää oli todella... pysäyttävä. Itsekin harrastan kirjoittamista, enkä ollut edes ajatellut että mitään tällaista voisi sinänsä kirjoittaa. Siis näin raakaa tekstiä suoraansanoen. Taitavasti kirjoitettu, siis tässä on todellakin löydetty se oma tapa kirjoittaa. Itse en tästä oikein löytänyt mitään haukuttavaa, alun kiroilu kyllä jostain syystä hankaloitti lukemista, mutta se voi johtua siitä etten yleensä ole kirosanoja novelleissa nähnyt.
Todella mahtavasti ja mahtipontisesti kuvailtu, siis nuo tuon päähenkilön mietteet ja ajatukset.. Todellinen psykopaatin päiväkirja (tää oli ajatus ku mulle tuli mieleen kesken lukemisen)
Lopussa on jotenkin ironinen sävy, siis tähän jotenkin sopii tää käänteinen tarinanjärjestys. Etenki toi loppu on niin täydellinen että huhhuh!
cillana
21:16 // 03.10 - 2007
Gr. Luin vahingossa aivan viimeisen vuoropuheen ennen kuin pääsin alottamaan kappaletta. Vähän harmitti. Mutta loppu on tosissaan tehokas, ja tarinan idea on... seisauttava (hieman lainausta yläpuolelta, pahoittelen). Etenkin kun murhattu paljastuukin hänen äidikseen, se viimeinen lause antaa koko kieroutuneelle tarinalle vielä yhden lisäkierteen :). Minuakin kyllä vähän häiritsi tarinan kronologinen järjestys, mutta toimii se noinkin. Ja kyllä sen lopun jaksaa lukea, kun alku on niin hyvä. Toisaalta alun tyyli poikkeaa melko paljon lopun tyylistä, mutta sehän voi olla tarkoituksellista, koska kaikki on muuttunut siihen mennessä...
Mutta kenties selkeämpi jaottelu alun ja lopun välillä voisi olla paikallaan :).
Hyvä teksti. Kyllä se suosikiksi menee, haluan joskus varmasti lukea tämän uudelleen x).
lauratar
23:35 // 12.11 - 2007
Hui. :D
Vaikuttavaa tekstiä ja hyvin kirjotettu. Erityisesti tässä vaikutti tekstin ns. "raakuus" ja se ettei mitään kaunisteltu, ehkä senkin takia että harvemmin lukee tälläsiä kirjoituksia..
Tähän mahtu paljon tunnetiloja ja yllättäviä käänteitä,
mutta anyway, hienoa jälkeä, vaikka aihepiiri olikin aika rankka ;)
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!