Kaunokirjallisen työn esitys
Viimeinen taisto
Viimeinen taisto
Silloin halusin sulkea silmäni. Sulkea ne ikuisiksi ajoiksi, jättää tämän maan tomut jaloistani.
Olin kuullut joskus joltakin, ehkä senseiltä, sellaisen lauseen kuin:
"Valmius kuolla syntyy vasta, kun aika on koettanut."
Minun aikani oli siis nyt. Olin valmis sulkemaan silmäni, hyvästelemään tämä maan. Näin ystäviä vieressäni, kaatuneina, verissä päin. He olivat jo antaneet valmiutensa, he olivat ylittäneet jo rajan. Monen tuolla taistelukentällä kuoleen tunsin nimeltä. Moni heistä oli jopa opettanut minua. Vieressä makaava punatukkainen tyttö oli taittanut ensimmäisiä vuosia rinnallani ninjana. En olisi voinut uskoa, että hänestä tulisi koskaan ninjaa, hän oli niin hienohelma. Silti tuo tyttö oli juossut ensimmäisten joukossa sotimaan, kuollut viimeisten mukana vannoen, että ei aio antaa vastustajalle sitä iloa, että he näkisivät hänen kärsivän. Todella. Sakura kuoli kerrasta katanan lävistettyä sydämen.
Jossain kaukana taistelu jatkui edelleen. Kuulin räjähdyksiä ja huutoja, niin kauhusta kuin vihasta. Tuo punainen loiste... niin moni ihminen kuoli sinä iltana. Veri roiskui kaikkialle värjäen nurmen punaiseksi, muuttaen pienet uomat punaisiksi joiksi. Verta kaikkialla.
En edes huomannut silloin, että yksi uoma lähti minusta. En tuntenut, kuinka joki alkoi rinnastani lähtien virtaamaan suuremman joen luokse, sekoittuen muiden elämään tullen yhdeksi, antaen uuden elämän tälle verilöylylle. Tämä ei ollut sotaa, tämä oli raakaa teurastamista.
Pian en tuntenut enää käsiäni. Silmäni alkoivat sumentua. Silti pystyin erottamaan edessä makaavan hahmon. Tämäkin oli lapsuudentuttujani... Hänestä oli tullut loistava ninja. En ollut seuraamassa hänen matkantekoaan, mutta ne kerrat, kun taistelimme toisiamme vastaan, pystyin selvästi huomaamaan, kuinka hän oli kehittynyt. Hänestä oli tullut kylmäverinen tappaja, oikea ninja.
Silti hän makasi silloin nenäni edessä, silmät mitäänsanomattomina, suu auki. Kalmankalpeat kasvot olivat veren tahrimat, en ollut koskaan nähnyt sinua noin haavoittuvaisena. Kajalilla rajatut tummat silmäsi joista paistoivat kylmyys ja viha, väistyneet kuolevaisuutesi tieltä. Sabaku no Gaara.
Taas huutoa. Suorastaan karjumista. Kurkku suorana, vetämättä henkeä. Joku oli haavoittunut pahasti ja yritti lievittää tuskaansa huutamalla. Uskoin, että hän kuolisi pian. Menetti voimiaan huutamalla kurkku suorana. Kipu oli vain mielessä, siitäkin pystyy selviämään.
Ajattelin silloin, että pitääkö minun kerrata koko elämäni läpi ennen kuolemaani. Käynkö vääryyteni läpi, käynkö ilot ja surut, muistot ja lapsuuden? Päätetäänkö sitten, jäänkö vaeltamaan maan päälle selvittäen jälkeen jääneet tehtävät, saanko syntyä uudelleen tänne, vai jäänkö paikkaan, jossa ei ole olemassa kipua, ei sotia, ei verta...?
Silloin olin jo siinä tilassa, että en huomannut ympärilläni tapahtuvia teurastuksia. Kuinka Gain käsi revittiin irti raa'alla voimalla, kuinka hän oli se, joka karjui kurkku suorana. Kuinka Tenten yritti tukahduttaa verenvuotoa kaulastaan, muuttuen yhä kalpeammaksi ja kalpeammaksi, veren tahriessa tämän vaatteita. Tajusin vasta olevani edelleen paikalla, kun Kiba putosi viereeni. En voinut sanoa tunnistavani Kibaa silloin, hänellä ei ollut kasvoja joista sen olisi voinut sanoa. Tunnistin hänen hajunsa.
Tiesin, että teurastus jatkuisi vaikka olisin sulkenutkin silmäni. Vaikka olisin ollut valmis kuolemaan. Vaikka olisin voinut jättää tämän kaiken.
Silti minä nousin, horjuvana, verta valunava, silmät harottaen sumun keskellä. Valmius kuolla syntyy vasta, kun sen aika on. Minun aikani ei ollut vielä.
Astuin pari askelta ehtien nähdä, kuinka suuri shuriken lensi vierestäni vain kaartaen takaisin, iskeytyen selkääni. En tuntenut silloin, kuinka shuriken repi lihaani luista irti, kuinka se katkaisi selkärankani. En kuullut silloin, kuinka se rusahti katkaisten kylkiluuni, tullen läpi toiselta puolelta.
Näin, kuka sen heitti. Näin hänet silloin. Hänet, jonka kanssa taistelin nuorempana. Hänet, jota olisin pitänyt kilpailijanani. Minun aikani oli koittanut.
Vielä nytkin, minä näen tuon teurastuksen uudelleen. Nyt voin katsella sivusta omaa kuolemaani, aikaa, jolloin suljin silmäni lopullisesti. Katson silmiin tappajaani, jonka mustissa iiriksissä ei näy jälkeäkään inhimillisyydestä. Minä elän tuon teurastuksen aika uudelleen. Minä en omannut valmiutta kuolla.
Viimeinen taisto
Silloin halusin sulkea silmäni. Sulkea ne ikuisiksi ajoiksi, jättää tämän maan tomut jaloistani.
Olin kuullut joskus joltakin, ehkä senseiltä, sellaisen lauseen kuin:
"Valmius kuolla syntyy vasta, kun aika on koettanut."
Minun aikani oli siis nyt. Olin valmis sulkemaan silmäni, hyvästelemään tämä maan. Näin ystäviä vieressäni, kaatuneina, verissä päin. He olivat jo antaneet valmiutensa, he olivat ylittäneet jo rajan. Monen tuolla taistelukentällä kuoleen tunsin nimeltä. Moni heistä oli jopa opettanut minua. Vieressä makaava punatukkainen tyttö oli taittanut ensimmäisiä vuosia rinnallani ninjana. En olisi voinut uskoa, että hänestä tulisi koskaan ninjaa, hän oli niin hienohelma. Silti tuo tyttö oli juossut ensimmäisten joukossa sotimaan, kuollut viimeisten mukana vannoen, että ei aio antaa vastustajalle sitä iloa, että he näkisivät hänen kärsivän. Todella. Sakura kuoli kerrasta katanan lävistettyä sydämen.
Jossain kaukana taistelu jatkui edelleen. Kuulin räjähdyksiä ja huutoja, niin kauhusta kuin vihasta. Tuo punainen loiste... niin moni ihminen kuoli sinä iltana. Veri roiskui kaikkialle värjäen nurmen punaiseksi, muuttaen pienet uomat punaisiksi joiksi. Verta kaikkialla.
En edes huomannut silloin, että yksi uoma lähti minusta. En tuntenut, kuinka joki alkoi rinnastani lähtien virtaamaan suuremman joen luokse, sekoittuen muiden elämään tullen yhdeksi, antaen uuden elämän tälle verilöylylle. Tämä ei ollut sotaa, tämä oli raakaa teurastamista.
Pian en tuntenut enää käsiäni. Silmäni alkoivat sumentua. Silti pystyin erottamaan edessä makaavan hahmon. Tämäkin oli lapsuudentuttujani... Hänestä oli tullut loistava ninja. En ollut seuraamassa hänen matkantekoaan, mutta ne kerrat, kun taistelimme toisiamme vastaan, pystyin selvästi huomaamaan, kuinka hän oli kehittynyt. Hänestä oli tullut kylmäverinen tappaja, oikea ninja.
Silti hän makasi silloin nenäni edessä, silmät mitäänsanomattomina, suu auki. Kalmankalpeat kasvot olivat veren tahrimat, en ollut koskaan nähnyt sinua noin haavoittuvaisena. Kajalilla rajatut tummat silmäsi joista paistoivat kylmyys ja viha, väistyneet kuolevaisuutesi tieltä. Sabaku no Gaara.
Taas huutoa. Suorastaan karjumista. Kurkku suorana, vetämättä henkeä. Joku oli haavoittunut pahasti ja yritti lievittää tuskaansa huutamalla. Uskoin, että hän kuolisi pian. Menetti voimiaan huutamalla kurkku suorana. Kipu oli vain mielessä, siitäkin pystyy selviämään.
Ajattelin silloin, että pitääkö minun kerrata koko elämäni läpi ennen kuolemaani. Käynkö vääryyteni läpi, käynkö ilot ja surut, muistot ja lapsuuden? Päätetäänkö sitten, jäänkö vaeltamaan maan päälle selvittäen jälkeen jääneet tehtävät, saanko syntyä uudelleen tänne, vai jäänkö paikkaan, jossa ei ole olemassa kipua, ei sotia, ei verta...?
Silloin olin jo siinä tilassa, että en huomannut ympärilläni tapahtuvia teurastuksia. Kuinka Gain käsi revittiin irti raa'alla voimalla, kuinka hän oli se, joka karjui kurkku suorana. Kuinka Tenten yritti tukahduttaa verenvuotoa kaulastaan, muuttuen yhä kalpeammaksi ja kalpeammaksi, veren tahriessa tämän vaatteita. Tajusin vasta olevani edelleen paikalla, kun Kiba putosi viereeni. En voinut sanoa tunnistavani Kibaa silloin, hänellä ei ollut kasvoja joista sen olisi voinut sanoa. Tunnistin hänen hajunsa.
Tiesin, että teurastus jatkuisi vaikka olisin sulkenutkin silmäni. Vaikka olisin ollut valmis kuolemaan. Vaikka olisin voinut jättää tämän kaiken.
Silti minä nousin, horjuvana, verta valunava, silmät harottaen sumun keskellä. Valmius kuolla syntyy vasta, kun sen aika on. Minun aikani ei ollut vielä.
Astuin pari askelta ehtien nähdä, kuinka suuri shuriken lensi vierestäni vain kaartaen takaisin, iskeytyen selkääni. En tuntenut silloin, kuinka shuriken repi lihaani luista irti, kuinka se katkaisi selkärankani. En kuullut silloin, kuinka se rusahti katkaisten kylkiluuni, tullen läpi toiselta puolelta.
Näin, kuka sen heitti. Näin hänet silloin. Hänet, jonka kanssa taistelin nuorempana. Hänet, jota olisin pitänyt kilpailijanani. Minun aikani oli koittanut.
Vielä nytkin, minä näen tuon teurastuksen uudelleen. Nyt voin katsella sivusta omaa kuolemaani, aikaa, jolloin suljin silmäni lopullisesti. Katson silmiin tappajaani, jonka mustissa iiriksissä ei näy jälkeäkään inhimillisyydestä. Minä elän tuon teurastuksen aika uudelleen. Minä en omannut valmiutta kuolla.
Työn tiedot
Viimeinen taisto
Minorea
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 562 sanaa» Työ lisätty: 06.08 - 2007» Kommentoitu: 0 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
Fanfic mangasta/animesta Naruto.
3.8.2007 tehty, olen aina tykännyt kirjoittaa hieman synkempiä juttuja koska suru on ihmisessä voimakkain tunnetila joka yhdistää kaikkia.
Kommentit
Työlle ei ole kirjoitettu kommentteja!
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!