Kaunokirjallisen työn esitys
Kimairan tarina
Satoja. Tuhansia kadonneita vuosittain. Kaappauksia, karkaamisia, kuolemia, mystisiä katoamisia... Oletko koskaan miettinyt, mihin nuo ihmiset katoavat?
Joka päivä lehdissä lukee vähintään yhdestä ihmisestä tehty katoamisilmoitus. Tyttö karkasi kotoa sieltä, poika kaapattiin kotoa täältä, perheenisä kadonnut mystisesti, äiti kadonnut jäljettömiin, sotamies katosi taistelukentältä, sairaalan potilas hävinnyt osastolta... Miten näin tapahtuu aina? Uskomatonta, eikö?
Oletko joskus jopa luullut nähneesi kadonneen, mutta hänet on voitu vahvistaa jo kuolleeksi? Voi olla, että näin on käynyt. Voi olla, että seuraava olet sinä...
Kimairan tarina
Tarinani alkaa Afganistanista, vuonna 1991 tammikuussa. Meidät oli lähetetty rauhanturvaajiksi keskelle sotaa, toisin sanoen taistelemaan kaikkea liikkuvaa vastaan. Meitä pidettiin tuhoutumattomina, meidän piti pyyhkäistä Afganistan pois maailmankartalta. Maailmanhallinto ei tiennyt aikeistamme, he luulivat, että olimme tulleet auttamaan Afganistanin siviilejä. Kuinka väärässä he olivat.
Kun meille kerrottiin tehtävämme, kieltäydyimme välittömästi. Kellään meillä ei ollut syytä, miksi olisimme halunneet pyyhkiä maan pois kartalta. Mies, joka tilasi tämän joukkomurhan meiltä, oli silti avainasemassa. Hän kertoi yksityiskohtaisesti sotilaidemme katuosoitteet, puhelinnumerot, henkilöturvatunnuksen, lapsien, vaimon, perheen jäsenten nimiä. Tämä osasi jopa kertoa, missä olimme leikkineet lapsena. Hän tiesi meistä kaiken ja kuten hän sanoi; "Olen teidät luonut, pystyn myös tuhoamaan teidät." Siispä jouduimme pakon omasta taistelemaan perheidemme takia, hävittämään tuon maan pois kartalta. Se ei silti käynytkään aivan yhtä helposti kuin kuvittelimme.
Joku muu oli ilmeisesti saanut saman idean päähänsä kuin meidän työnantajamme. Hekään eivät olleet maailmanneuvostolle mitään ilmoittaneet, menneet vain. Ja he olivat kovempia, paljon kovempia kuin me. He murskasivat meidät, tappaen jokaisen joka ryhtyi vastarintaan. Luulin itse jo kuolleeni, mutta heräsin monien tuntien päästä kauheaan, raastavaan kipuun. En ollut enää tuon teurastuspaikan luona, en maannut enää verilammikossa. Divisioonan tuttuja kasvoja ei enää näkynyt, kuolleita ystäviäni ei ollut vieressäni. Olin tuntemattomassa paikassa, kiinni letkuissa, köytettynä leikkauspöydälle. Painajaiseni alkoi siitä.
Näin noiden vuosien aikana tuhansia kadonneita ihmisiä. Lapsia, aikuisia, vanhuksia, kodittomia, sotilaita, potilaita... Eniten näin juuri lapsia ja sotilaita. Ehkä juuri sen takia, että heitä oli helpoin saada huomaamatta pois. Sotilaat voivat aina kaatua sodissa jälkiä jättämättä, lapset voivat hukkua, pudota jyrkänteiltä ja kadota näin jäljettömiin. Me emme olleet silti kadonneet. Meistä oli tullut koe-eläimiä. Kukaan ei kuullut huutojamme, kukaan ei vastannut rukouksiimme. Valkotakkiset miehet kävelivät kuuroina ohi kun huusimme heiltä apua. Kylmänviileästi ilman inhimillisiä tunteita he telkesivät meidät häkkeihin kuin saastaiset elukat.
Monet olivat verissäpäin kun heidät tuotiin sinne. Näin monesti, kuinka sotilailta puuttui raajoja ja nämä olivat tuonpuoleisen rajalla. Heidät heitettiin häkkiin ja katsottiin, pysyivätkö he elossa yön yli. Jos koe-erä selvisi hengissä, tämä otettiin mukaan kokeisiin, jos ei, ruumis poltettiin yhdessä muiden kuolleiden kanssa.
Kun lapsia tuotiin, monet itkivät ja huusivat vanhempiaan avuksi. Heitä taluttavat valkotakkiset miehet eivät höristäneet korviaan lapsen huudoille, heidän ilmekään ei värähtänyt kun nämä paiskasivat lapsen häkkiin jättäen tämän kiljumaan yksin henkensä hädästä. En koskaan nähnyt heidän silmissään yhtään merkkiä inhimillisistä tunteista. En kertaakaan.
Koe, johon olin joutunut mukaan, oli valtion rahoittaman. En olisi koskaan uskonut sitä, mutta totta se oli. Valtio rahoitti noiden hullujen tiedemiesten kokeita. Armeija hankki heille koe-eläimia, samoin miliisit. Mitä vain löysivät sotatantereelta, kaduilta ja sairaaloista. Eksyneitä, vailla toivoa, lähellä kuolemanrajaa. Osa oli tullut vapaaehtoisesti lupauksena saada uusi, parempi elämä, herätä kuolleista. Totuus iski heitä lujaa kasvoihin kun nämä sinisilmäiset uskalikot suljettiin häkkiin. Nämä hullut miehet, jotka pitivät meitä häkeissään, pelastivat meitä päivä päivältä tuonpuoleisesta, tekivät kimaroita. Khimaira, latinaksi Chimaera, tarunhohtoinen hirviö, jolla oli leijonan pää, vuohen ruumis ja käärmeen taikka skorpionin häntä. Yksi tutkimysryhmän johtavista tutkijoista oli vakuuttanut valtion, että kimaira oli mahdollista tehdä, että ihminen pystyttiin risteyttämään eläimen kanssa, jolloin pystyi tuottamaan kestävempiä, vanhvempia sotilaita. Vallanhalu oli silloin varmasti sokaissut valtion pääjehut ja antaneet heille valtuudet lahjoittaa rahaa tutkimuksiin.
Näin ihmiskokeita, jotka epäonnistuivat. En tiennyt mitään tieteestä, joten en pysty edes arvailemaan, mikä oli mennyt kokeissa vikaan. Joillekin kasvoi ylimääräisiä raajoja, osa menetti ulkomuotonsa kokonaan. Vastapäätä minun häkkiäni oli nainen, joka kokeessa menehtyi vakavin seurauksin. En ollut koskaan nähnyt mitään niin kamalaa ilmestystä.
Tiedemiehet luulivat silloin onnistuneensa, kun kaikkien ruiskeiden, leikkausten ja aivopesujen jälkeen nainen oli kunnossa. Tuohon naiseen oli risteytettä osa kissaa, joka teki naisesta uskomattoman notkean. Luulin silloin itsekin, että he olivat onnistuneet, että he olivat luoneet kimairan. Olento oli niin sulavaliikkeinen, että luulin näkeväni näkyjä. Yöllä kaikki kumminkin muuttui.
Vaikka varastossa oli aina meteliä koekaniinien ulvoessa tuskissaan epäonnistuneita kokeita, se yö oli normaalia hiljaisempi. Kuulin silloin jopa tuon naisen hengityksen, kun makasin hereillä häkissäni. Äkkiä kumminkin korviavihlova kiljunnan ja kissan rääkymiseltä kuulostava huuto täytti varastohuoneen. Kaikki häkissä olevat kaapatut heräsivät silloin ja keskittivät mielenkiintonsa tuohon naiseen. Olin varmasti ainut, joka näki tapahtumat kokonaan.
Naisen vartalo taipui kyyryyn, vetäen tämän täysin pyöreksi. Kuulin, kuinka naisen selkä napsahti poikki ja luulin tämän kuolleen, mutta silti nainen jatkui huutoaan. Selästä kasvoi hännän tapainen uloke, tämän ihosta alkoi työntyä esiin karvaa. Kyljistä versoi esiin uusia jäseniä ja kynnet, jotka kissalla kasvoivat tassuissa, kasvoivat naisen kyljistä raapien uusia jäseniä verille. Naisen kasvot olivat muuttuneet, niihin oli kasvanut karvaa, tämän ylä ja alapuolen kulmahampaat olivat kasvaneet liian pitkiksi ylähampaiden rikkoessa alahuulen. Naisen nenä oli alkanut muuttua kissan kuonoksi mutta jättänyt muodonmuutoksen kesken. Silmät paloivat kauhusta iiristen ollessa yhtä ohuet kuin parsinneula. Ne eivät kohdistuneet mihinkään, ne vain tuijottivat tyhjyyteen. Yksi suuri silmä jossa oli kaksi iiristä, yksi verinen mytty vailla oikeaa olomuotoa.
Valkotakkiset miehet tulivat jonkin ajan kuluttua tarkistamaan tilanteen. Kun he huomasivat naisessa tapahtuneen mutaation, he ampuivat hänet. Laukaus kaikui varastotilassa kertoen kaikille siellä oleville erittäin selvästi, että naista ei enää ollut. He raahasivat häkin pois ja näin kaltereiden välistä, kuinka naisen käsi roikkui häkin ulkopuolella. Se nytkähteli vielä, muttä ääntäkään ei enää kuulunut.
Olin itsekin myös tietysti välillä kiinni pöydissä. Minua yritettiin risteyttää delfiiniin jotta he saisivat selville, pystyisikö ihminen selviämään vedessä. Jouduin joskus olemaan päiviä kiinni erilaisissa letkuissa kykenemättä liikkumaan mihinkään. Silloin pystyin näkemään muitakin ihmiskokeiden uhreja. Eräs pieni lapsi itki kirjaimellisesti silmät päästään epäonnistuneen kokeen takia. Lasta pidettiin tuon jälkeen hyödyttömänä ja tämä surmattiin. Lattialle jäi vain veritahra siihen paikkaan, missä lapsi oli teloitettu.
Joskus myös näin, kuinka he loivat homonculusta, keinotekoista ihmistä. En tiedä vielä tänäkään päivänä, ovatko he onnistuneet siinä kokeessa. He käyttivät testeissään kuolleiden kimairakokeiden jäämiä, silmiä, ihoa, kudoksia, luuta... Silti kertaakaan heidän tekeleensä ei lähtenyt kävelemään.
Koe-eläimenä sitä menettää hyvin nopeasti ajantajuntansa. En tiennyt yhtään, kauanko olin ollut noiden valkotakkisten kanssa tekemisissä, mutta kuulin silti eräänä päivänä kuinka he puhuivat, että olin pisimpään elossa säilynyt ihmiskoe. Olin kuulemma ollut heillä jo yhdeksän vuotta. Se sai tajuntani taas liikkeelle. Yhdeksän? Eikö kukaan ollut siinä ajassa kaivannut minua? Eikö kukaan ollut yrittänyt etsiä minua? Miten kukaan ei yhdeksässäkään vuodessa ollut tehnyt mitään näille hulluille?
Tiedemiehet innostuivat minusta valtavasti. He pitivät minua kuin kukkaa kämmenellä. Yllättäen aloin saada kipulääkettä, hoitooni panostettiin. He tekivät kaikkensa, jotta koe onnistuisi, jotta minä onnistuisin. Olin heille vain koetulos, en ollut ihminen. Olin sieluton, aivoton olento jota he saivat leikellä mielin määrin. Ja yhdessä vaiheessa se leikkely alkoi tuottamaan tulosta.
Minut laitettiin häkkiin tavalliseen tapaan toipumaan leikkauksista. Pari valkotakkista miestä jäi seuraamaan kimairapotilaiden toipumista. Eräs mies oli onnistunut vielä paremmin kuin minä, tämä oli saanut osan koiransoluista toimimaan yhteisymmärryksessä omien kanssa. Miehestä oli tullut uskomattoman nopea juoksija ja tutkijat olivat haltioissaan.
Tasoittelin hengitystäni leikkauksen jälkeen, kunnes yllättäen huomasin, että se ei onnistunut. Henki ei meinannut kulkea ja aloin kakostella. Lopulta alkoin yskiä ja yritin vetää henkeä kuin hullu. En saanut happea keuhkoihini vaikka kuinka yritin. Aloin panikoida valkotakkisten ilmeisesti huomatessa sen, jolloin he kiskoivat minut väkisin häkistä. He veivät minut projektin vastaavan luokse kysyen neuvoa. Olin itse tuonpuoleisen rajalla enkä tiennyt tapahtumista enää mitään. Vedin ensimmäiset kunnon happikertani vedellä täynnä olevassa akvaariossa. Tiedemiehet olivat siitä haltioissaan. He olivat todistaneet, että kimaira, joka oli sekoitus ihmistä ja delfiiniä, pystyi hengittämään vedessä. Ongelmana vain oli, etten voinut hengittää maalla.
Kun tiedemiesryhmä teki uusia kokeita toisilla, he alkoivat selvästi hiljalleen osata hommansa. Kuolleiden määrä alkoi vähentyä ja yhä enemmän kimairoita alkoi syntyä. Kimairamuutosten jälkeiset kuolemat sensijaan lisääntyivät. Yhä useampi kuoli mitä kauheampiin mutaatioihin. Eräs sotilas kuoli leikkauspöydälle, kun tämän pään läpi kasvoi sarvi joka tappoi hänet hetkessä. Se oli kuin kauhuelokuvassa, mutta tiedemiehet eivät olleet millänsäkään. He vain heittivät ruumiin pois ottaen toisen koe-eläimen tilalle, vaivautumatta edes siivoamaan edellisen verijälkiä pois.
En ollut koskaan pitänyt tiedemiehiä inhimillisinä, mutta täydellinen varmuus siitä tuli, kun eräänä päivänä näin, kuinka yksi tiedemies raahasi mukanaan noin kahdeksanvuotiasta tyttöä. Tytössä oli jo selviä kimairapiirteitä, näin sen heti kun tämä astui huoneeseen. Tytön hiukset olivat tuuheammat ja harjamaisemmat kuin normaalilla ihmisellä. Tämän silmät olivat oranssit ja iirikset olivat kapeat. Jotenkin tytön kasvot olivat ulospäintyöntyneemmät kuin normaalisti. Tällä oli myös erittäin terävät kynnet jotka tyttö oli upottanut valkotakkisen miehen käteen. Mies oli selvästikin osannut varautua siihen, sillä tällä oli hanskat.
Jos oma kokeeni ei olisi ollut jo niin pitkällä, en olisi koskaan saanut tietää edes tytön tarinaa. Kimairatutkimusteni edetessä kuuloni oli parantunut ja pystyin kuulemaan ääniä, joita ihmiskorva ei kuullut. Kuulin siis, kuinka tuo valkotakkinen mies puhui muiden tiedemiesten kanssa. Tyttö oli hänen oma tyttärensä ja tämä tarjosi häntä mukaan operaatioon. Jos oikein ymmärsin, mies oli onnistunut muuntamaan lapsen solujen rakennetta jo tämän kehittyessä äidin vatsassa, jolloin tyttö oli syntynyt tuollaisena. Sitä en saanut selville, miten äidille oli käynyt. Epäilen, että nainen ei ollut selvinnyt elossa.
Tiedemiehet ottivat miehen lahjoituksen vastaan ja saivat yhden uuden koekaniinin lisää. Tyttö kiljui kuin syötävä ja huusi isäänsä apuun. Tämä kiljui, että äiti ei koskaan olisi antanut isän tehdä hänelle näin ja pyysi tätä miettimään asiaa vielä kerran. Mies ei ollut kuulevinaankaan tytön huutoja, jolloin tämä suuttui ja hyökkäsi häntä taluttavien miesten kimppuun. Tytöllä oli terävät kulmahampaat jotka tämä upotti toisen miehen käteen, raapaisten toista syvältä kädestä. Miesten päästäessä tytöstä irti tämä hyökkäsi isänsä kimppuun raadellen miehen kasvoja. Tytön silmistä paistoi pettymys ja pelko tämän huutaessa isäänsä alimpaan helvettiin, yrittäen vedota tämän isänrakkauteen. Mies ei liikahtanut yhtään sinä aikana, kun tyttö raateli tämän kasvot tunnistamattomiksi. Valkotakkiset miehet saivat lopulta nukutettua tytön ja raahattua tämän omaan häkkiinsä. Tytön isä sen sijaan raahattiin muualle. En nähnyt sitä miestä enää tapahtuman jälkeen.
Tyttö, joka oli tuona päivänä tuotu, tuli sen sijaan minulle erittäin tutuksi. Meistä tuli taistelupari, joka oli toisaalta ironista. Minussa oli osaksi delfiiniä, osaksi ihmistä, hänessä oli osaksi leijonaa, osaksi ihmistä. He kehittivät meitä yhtä aikaa, käyttivät samoja taktiikoita. Opimme luottamaan toisiimme, löytämään yhteistyön vahvuudet ja heikkoudet. Kun opin lopulta hengittämään myös maalla, päämäärämme oli selvä; me lähtisimme tuosta helvetinloukosta.
Tiedemiehet ottivat meidät normaalisti pois häkeistämme uskoen, että jälleen sama rutiini toistuisi kuin aina ennenkin. Silti niin ei käynyt. Hyökkäsimme yhdessätuumin meitä hakeneiden miesten kimppuun, tehden heistä yhtä epäihmisiä, kuin mitä he olivat meistä tehneet. Sen jälkeen loppu olikin pelkkää juoksua ja vartioiden pakoilemista. Pakomme huomattiin miltein heti tapahtuneen jälkeen. Emme olleet suunnitelleet pakomatkaamme kovin järkevästi, mutta toiminne luontomme varaisesti. Eläimien vaistojen mukana tiesimme, mistä kautta pääsisimme ulkoilmaan. Tuntien taistelun jälkeen lopulta pääsimme ulos, olimme vapaita.
Jouduimme pakoilemaan monta kuukautta kaukana ihmisasutuksesta. Meistä oli tehty katoamisilmoitus vaarallisina mielipuolina jotka on lupa tappaa tarpeen vaatiessa. Valtio ei halunnut tietenkään, että heidän monivuotinen petos paljastuisi yllättäen kahden karanneen koe-eläimen takia. Meidät oltiin valmiita uhraamaan, jotta kimaira tuotanto voisi jatkua.
Helppoa tuo aika ei ollut, mutta lopulta pääsimme pois maasta. En edes tiennyt millä maaperällä olin, ennen kuin pääsin rajojen yli. Asetuimme asumaan keskelle vilkkainta kaupunkia, uhkapelien ja mafiosojen paratiisia, Las Vegasia. Sieltä meitä ei koskaan pystyisi löytämään, sulauduimme joukkoon loistavasti. Alamaailma ei kysellyt taustaamme, ei henkilötietojamme. Saimme uuden identiteetin ja henkilötiedot, saimme uuden elämän. Tyttö jäi asumaan luokseni, pidin hänestä huolta. Minusta tuli hänelle ennemminkin veli kuin isähahmo. Sana "isä" sai tytön sylkäisemään lattialle. Hän halveksi isäänsä, joka oli altistanut äidin omille tutkimuksilleen ja uhrannut hänet uransa vuoksi.
Nyt vuosia tuon tapahtuman jälkeen tuosta tytöstä on kasvanut nainen, joka etsii tuota valtion rahoittamaa hullujenpesäkettä. Tukikohta ei ole enää siellä, missä se meidän aikaan oli, turvallisuussyiden takia se oli mitä ilmeisemmin siirretty muualle. Emme uskoneet, että kokeita olisi lopetettu, joten tyttö jatkaa etsintöjä edelleen. Hänen murhanhimoiseen armeijakuntaansa kuuluu myös pari kimairakoetta, jotka meidän laillamme ovat katkeria ihmisyyden menettämisestä.
Minä sen sijaan olen liian vanha jahtaamaan enää heitä. Osa ehkä hakee kimaira tutkimuksilla myös pidempää elinikää, mutta minulla he eivät ainakaan onnistuneet siinä. Kaksisoluisen ruumiin kantaminen on raskas taakka, vanhenin huomattavasti nopeammin kuin tavan ihminen. Katson silti päivittäin uutisia ja luen lehdistä ilmoituksia, jossa kerrotaan sotilaiden tai siviilien mystisistä katoamisista. Vaikka muu maailma ei tietäisi, niin minä tiedän, minne he ovat kadonneet.
Joskus luulen näkeväni kaduilla tuttuja ihmisiä, heitä, jotka olivat kanssani tuossa kamalassa vankilassa, mutta katsottuani uudelleen he ovat kadonneet. En voi sanoa varmaksi, onko kukaan muu kanssani koe-eläimenä kärsinyt ihminen selvinnyt elossa, tai päässyt koskaan edes näkemään enää auringonvaloa. Sen silti nykyään tiedän, että mikään ei ole mahdotonta, jos on tarpeeksi uskoa löytää vastaus.
Satoja. Tuhansia kadonneita vuosittain. Kaappauksia, karkaamisia, kuolemia, mystisiä katoamisia... Oletko koskaan miettinyt, mihin nuo ihmiset katoavat?
Joka päivä lehdissä lukee vähintään yhdestä ihmisestä tehty katoamisilmoitus. Tyttö karkasi kotoa sieltä, poika kaapattiin kotoa täältä, perheenisä kadonnut mystisesti, äiti kadonnut jäljettömiin, sotamies katosi taistelukentältä, sairaalan potilas hävinnyt osastolta... Miten näin tapahtuu aina? Uskomatonta, eikö?
Oletko joskus jopa luullut nähneesi kadonneen, mutta hänet on voitu vahvistaa jo kuolleeksi? Voi olla, että näin on käynyt. Voi olla, että seuraava olet sinä...
Kimairan tarina
Tarinani alkaa Afganistanista, vuonna 1991 tammikuussa. Meidät oli lähetetty rauhanturvaajiksi keskelle sotaa, toisin sanoen taistelemaan kaikkea liikkuvaa vastaan. Meitä pidettiin tuhoutumattomina, meidän piti pyyhkäistä Afganistan pois maailmankartalta. Maailmanhallinto ei tiennyt aikeistamme, he luulivat, että olimme tulleet auttamaan Afganistanin siviilejä. Kuinka väärässä he olivat.
Kun meille kerrottiin tehtävämme, kieltäydyimme välittömästi. Kellään meillä ei ollut syytä, miksi olisimme halunneet pyyhkiä maan pois kartalta. Mies, joka tilasi tämän joukkomurhan meiltä, oli silti avainasemassa. Hän kertoi yksityiskohtaisesti sotilaidemme katuosoitteet, puhelinnumerot, henkilöturvatunnuksen, lapsien, vaimon, perheen jäsenten nimiä. Tämä osasi jopa kertoa, missä olimme leikkineet lapsena. Hän tiesi meistä kaiken ja kuten hän sanoi; "Olen teidät luonut, pystyn myös tuhoamaan teidät." Siispä jouduimme pakon omasta taistelemaan perheidemme takia, hävittämään tuon maan pois kartalta. Se ei silti käynytkään aivan yhtä helposti kuin kuvittelimme.
Joku muu oli ilmeisesti saanut saman idean päähänsä kuin meidän työnantajamme. Hekään eivät olleet maailmanneuvostolle mitään ilmoittaneet, menneet vain. Ja he olivat kovempia, paljon kovempia kuin me. He murskasivat meidät, tappaen jokaisen joka ryhtyi vastarintaan. Luulin itse jo kuolleeni, mutta heräsin monien tuntien päästä kauheaan, raastavaan kipuun. En ollut enää tuon teurastuspaikan luona, en maannut enää verilammikossa. Divisioonan tuttuja kasvoja ei enää näkynyt, kuolleita ystäviäni ei ollut vieressäni. Olin tuntemattomassa paikassa, kiinni letkuissa, köytettynä leikkauspöydälle. Painajaiseni alkoi siitä.
Näin noiden vuosien aikana tuhansia kadonneita ihmisiä. Lapsia, aikuisia, vanhuksia, kodittomia, sotilaita, potilaita... Eniten näin juuri lapsia ja sotilaita. Ehkä juuri sen takia, että heitä oli helpoin saada huomaamatta pois. Sotilaat voivat aina kaatua sodissa jälkiä jättämättä, lapset voivat hukkua, pudota jyrkänteiltä ja kadota näin jäljettömiin. Me emme olleet silti kadonneet. Meistä oli tullut koe-eläimiä. Kukaan ei kuullut huutojamme, kukaan ei vastannut rukouksiimme. Valkotakkiset miehet kävelivät kuuroina ohi kun huusimme heiltä apua. Kylmänviileästi ilman inhimillisiä tunteita he telkesivät meidät häkkeihin kuin saastaiset elukat.
Monet olivat verissäpäin kun heidät tuotiin sinne. Näin monesti, kuinka sotilailta puuttui raajoja ja nämä olivat tuonpuoleisen rajalla. Heidät heitettiin häkkiin ja katsottiin, pysyivätkö he elossa yön yli. Jos koe-erä selvisi hengissä, tämä otettiin mukaan kokeisiin, jos ei, ruumis poltettiin yhdessä muiden kuolleiden kanssa.
Kun lapsia tuotiin, monet itkivät ja huusivat vanhempiaan avuksi. Heitä taluttavat valkotakkiset miehet eivät höristäneet korviaan lapsen huudoille, heidän ilmekään ei värähtänyt kun nämä paiskasivat lapsen häkkiin jättäen tämän kiljumaan yksin henkensä hädästä. En koskaan nähnyt heidän silmissään yhtään merkkiä inhimillisistä tunteista. En kertaakaan.
Koe, johon olin joutunut mukaan, oli valtion rahoittaman. En olisi koskaan uskonut sitä, mutta totta se oli. Valtio rahoitti noiden hullujen tiedemiesten kokeita. Armeija hankki heille koe-eläimia, samoin miliisit. Mitä vain löysivät sotatantereelta, kaduilta ja sairaaloista. Eksyneitä, vailla toivoa, lähellä kuolemanrajaa. Osa oli tullut vapaaehtoisesti lupauksena saada uusi, parempi elämä, herätä kuolleista. Totuus iski heitä lujaa kasvoihin kun nämä sinisilmäiset uskalikot suljettiin häkkiin. Nämä hullut miehet, jotka pitivät meitä häkeissään, pelastivat meitä päivä päivältä tuonpuoleisesta, tekivät kimaroita. Khimaira, latinaksi Chimaera, tarunhohtoinen hirviö, jolla oli leijonan pää, vuohen ruumis ja käärmeen taikka skorpionin häntä. Yksi tutkimysryhmän johtavista tutkijoista oli vakuuttanut valtion, että kimaira oli mahdollista tehdä, että ihminen pystyttiin risteyttämään eläimen kanssa, jolloin pystyi tuottamaan kestävempiä, vanhvempia sotilaita. Vallanhalu oli silloin varmasti sokaissut valtion pääjehut ja antaneet heille valtuudet lahjoittaa rahaa tutkimuksiin.
Näin ihmiskokeita, jotka epäonnistuivat. En tiennyt mitään tieteestä, joten en pysty edes arvailemaan, mikä oli mennyt kokeissa vikaan. Joillekin kasvoi ylimääräisiä raajoja, osa menetti ulkomuotonsa kokonaan. Vastapäätä minun häkkiäni oli nainen, joka kokeessa menehtyi vakavin seurauksin. En ollut koskaan nähnyt mitään niin kamalaa ilmestystä.
Tiedemiehet luulivat silloin onnistuneensa, kun kaikkien ruiskeiden, leikkausten ja aivopesujen jälkeen nainen oli kunnossa. Tuohon naiseen oli risteytettä osa kissaa, joka teki naisesta uskomattoman notkean. Luulin silloin itsekin, että he olivat onnistuneet, että he olivat luoneet kimairan. Olento oli niin sulavaliikkeinen, että luulin näkeväni näkyjä. Yöllä kaikki kumminkin muuttui.
Vaikka varastossa oli aina meteliä koekaniinien ulvoessa tuskissaan epäonnistuneita kokeita, se yö oli normaalia hiljaisempi. Kuulin silloin jopa tuon naisen hengityksen, kun makasin hereillä häkissäni. Äkkiä kumminkin korviavihlova kiljunnan ja kissan rääkymiseltä kuulostava huuto täytti varastohuoneen. Kaikki häkissä olevat kaapatut heräsivät silloin ja keskittivät mielenkiintonsa tuohon naiseen. Olin varmasti ainut, joka näki tapahtumat kokonaan.
Naisen vartalo taipui kyyryyn, vetäen tämän täysin pyöreksi. Kuulin, kuinka naisen selkä napsahti poikki ja luulin tämän kuolleen, mutta silti nainen jatkui huutoaan. Selästä kasvoi hännän tapainen uloke, tämän ihosta alkoi työntyä esiin karvaa. Kyljistä versoi esiin uusia jäseniä ja kynnet, jotka kissalla kasvoivat tassuissa, kasvoivat naisen kyljistä raapien uusia jäseniä verille. Naisen kasvot olivat muuttuneet, niihin oli kasvanut karvaa, tämän ylä ja alapuolen kulmahampaat olivat kasvaneet liian pitkiksi ylähampaiden rikkoessa alahuulen. Naisen nenä oli alkanut muuttua kissan kuonoksi mutta jättänyt muodonmuutoksen kesken. Silmät paloivat kauhusta iiristen ollessa yhtä ohuet kuin parsinneula. Ne eivät kohdistuneet mihinkään, ne vain tuijottivat tyhjyyteen. Yksi suuri silmä jossa oli kaksi iiristä, yksi verinen mytty vailla oikeaa olomuotoa.
Valkotakkiset miehet tulivat jonkin ajan kuluttua tarkistamaan tilanteen. Kun he huomasivat naisessa tapahtuneen mutaation, he ampuivat hänet. Laukaus kaikui varastotilassa kertoen kaikille siellä oleville erittäin selvästi, että naista ei enää ollut. He raahasivat häkin pois ja näin kaltereiden välistä, kuinka naisen käsi roikkui häkin ulkopuolella. Se nytkähteli vielä, muttä ääntäkään ei enää kuulunut.
Olin itsekin myös tietysti välillä kiinni pöydissä. Minua yritettiin risteyttää delfiiniin jotta he saisivat selville, pystyisikö ihminen selviämään vedessä. Jouduin joskus olemaan päiviä kiinni erilaisissa letkuissa kykenemättä liikkumaan mihinkään. Silloin pystyin näkemään muitakin ihmiskokeiden uhreja. Eräs pieni lapsi itki kirjaimellisesti silmät päästään epäonnistuneen kokeen takia. Lasta pidettiin tuon jälkeen hyödyttömänä ja tämä surmattiin. Lattialle jäi vain veritahra siihen paikkaan, missä lapsi oli teloitettu.
Joskus myös näin, kuinka he loivat homonculusta, keinotekoista ihmistä. En tiedä vielä tänäkään päivänä, ovatko he onnistuneet siinä kokeessa. He käyttivät testeissään kuolleiden kimairakokeiden jäämiä, silmiä, ihoa, kudoksia, luuta... Silti kertaakaan heidän tekeleensä ei lähtenyt kävelemään.
Koe-eläimenä sitä menettää hyvin nopeasti ajantajuntansa. En tiennyt yhtään, kauanko olin ollut noiden valkotakkisten kanssa tekemisissä, mutta kuulin silti eräänä päivänä kuinka he puhuivat, että olin pisimpään elossa säilynyt ihmiskoe. Olin kuulemma ollut heillä jo yhdeksän vuotta. Se sai tajuntani taas liikkeelle. Yhdeksän? Eikö kukaan ollut siinä ajassa kaivannut minua? Eikö kukaan ollut yrittänyt etsiä minua? Miten kukaan ei yhdeksässäkään vuodessa ollut tehnyt mitään näille hulluille?
Tiedemiehet innostuivat minusta valtavasti. He pitivät minua kuin kukkaa kämmenellä. Yllättäen aloin saada kipulääkettä, hoitooni panostettiin. He tekivät kaikkensa, jotta koe onnistuisi, jotta minä onnistuisin. Olin heille vain koetulos, en ollut ihminen. Olin sieluton, aivoton olento jota he saivat leikellä mielin määrin. Ja yhdessä vaiheessa se leikkely alkoi tuottamaan tulosta.
Minut laitettiin häkkiin tavalliseen tapaan toipumaan leikkauksista. Pari valkotakkista miestä jäi seuraamaan kimairapotilaiden toipumista. Eräs mies oli onnistunut vielä paremmin kuin minä, tämä oli saanut osan koiransoluista toimimaan yhteisymmärryksessä omien kanssa. Miehestä oli tullut uskomattoman nopea juoksija ja tutkijat olivat haltioissaan.
Tasoittelin hengitystäni leikkauksen jälkeen, kunnes yllättäen huomasin, että se ei onnistunut. Henki ei meinannut kulkea ja aloin kakostella. Lopulta alkoin yskiä ja yritin vetää henkeä kuin hullu. En saanut happea keuhkoihini vaikka kuinka yritin. Aloin panikoida valkotakkisten ilmeisesti huomatessa sen, jolloin he kiskoivat minut väkisin häkistä. He veivät minut projektin vastaavan luokse kysyen neuvoa. Olin itse tuonpuoleisen rajalla enkä tiennyt tapahtumista enää mitään. Vedin ensimmäiset kunnon happikertani vedellä täynnä olevassa akvaariossa. Tiedemiehet olivat siitä haltioissaan. He olivat todistaneet, että kimaira, joka oli sekoitus ihmistä ja delfiiniä, pystyi hengittämään vedessä. Ongelmana vain oli, etten voinut hengittää maalla.
Kun tiedemiesryhmä teki uusia kokeita toisilla, he alkoivat selvästi hiljalleen osata hommansa. Kuolleiden määrä alkoi vähentyä ja yhä enemmän kimairoita alkoi syntyä. Kimairamuutosten jälkeiset kuolemat sensijaan lisääntyivät. Yhä useampi kuoli mitä kauheampiin mutaatioihin. Eräs sotilas kuoli leikkauspöydälle, kun tämän pään läpi kasvoi sarvi joka tappoi hänet hetkessä. Se oli kuin kauhuelokuvassa, mutta tiedemiehet eivät olleet millänsäkään. He vain heittivät ruumiin pois ottaen toisen koe-eläimen tilalle, vaivautumatta edes siivoamaan edellisen verijälkiä pois.
En ollut koskaan pitänyt tiedemiehiä inhimillisinä, mutta täydellinen varmuus siitä tuli, kun eräänä päivänä näin, kuinka yksi tiedemies raahasi mukanaan noin kahdeksanvuotiasta tyttöä. Tytössä oli jo selviä kimairapiirteitä, näin sen heti kun tämä astui huoneeseen. Tytön hiukset olivat tuuheammat ja harjamaisemmat kuin normaalilla ihmisellä. Tämän silmät olivat oranssit ja iirikset olivat kapeat. Jotenkin tytön kasvot olivat ulospäintyöntyneemmät kuin normaalisti. Tällä oli myös erittäin terävät kynnet jotka tyttö oli upottanut valkotakkisen miehen käteen. Mies oli selvästikin osannut varautua siihen, sillä tällä oli hanskat.
Jos oma kokeeni ei olisi ollut jo niin pitkällä, en olisi koskaan saanut tietää edes tytön tarinaa. Kimairatutkimusteni edetessä kuuloni oli parantunut ja pystyin kuulemaan ääniä, joita ihmiskorva ei kuullut. Kuulin siis, kuinka tuo valkotakkinen mies puhui muiden tiedemiesten kanssa. Tyttö oli hänen oma tyttärensä ja tämä tarjosi häntä mukaan operaatioon. Jos oikein ymmärsin, mies oli onnistunut muuntamaan lapsen solujen rakennetta jo tämän kehittyessä äidin vatsassa, jolloin tyttö oli syntynyt tuollaisena. Sitä en saanut selville, miten äidille oli käynyt. Epäilen, että nainen ei ollut selvinnyt elossa.
Tiedemiehet ottivat miehen lahjoituksen vastaan ja saivat yhden uuden koekaniinin lisää. Tyttö kiljui kuin syötävä ja huusi isäänsä apuun. Tämä kiljui, että äiti ei koskaan olisi antanut isän tehdä hänelle näin ja pyysi tätä miettimään asiaa vielä kerran. Mies ei ollut kuulevinaankaan tytön huutoja, jolloin tämä suuttui ja hyökkäsi häntä taluttavien miesten kimppuun. Tytöllä oli terävät kulmahampaat jotka tämä upotti toisen miehen käteen, raapaisten toista syvältä kädestä. Miesten päästäessä tytöstä irti tämä hyökkäsi isänsä kimppuun raadellen miehen kasvoja. Tytön silmistä paistoi pettymys ja pelko tämän huutaessa isäänsä alimpaan helvettiin, yrittäen vedota tämän isänrakkauteen. Mies ei liikahtanut yhtään sinä aikana, kun tyttö raateli tämän kasvot tunnistamattomiksi. Valkotakkiset miehet saivat lopulta nukutettua tytön ja raahattua tämän omaan häkkiinsä. Tytön isä sen sijaan raahattiin muualle. En nähnyt sitä miestä enää tapahtuman jälkeen.
Tyttö, joka oli tuona päivänä tuotu, tuli sen sijaan minulle erittäin tutuksi. Meistä tuli taistelupari, joka oli toisaalta ironista. Minussa oli osaksi delfiiniä, osaksi ihmistä, hänessä oli osaksi leijonaa, osaksi ihmistä. He kehittivät meitä yhtä aikaa, käyttivät samoja taktiikoita. Opimme luottamaan toisiimme, löytämään yhteistyön vahvuudet ja heikkoudet. Kun opin lopulta hengittämään myös maalla, päämäärämme oli selvä; me lähtisimme tuosta helvetinloukosta.
Tiedemiehet ottivat meidät normaalisti pois häkeistämme uskoen, että jälleen sama rutiini toistuisi kuin aina ennenkin. Silti niin ei käynyt. Hyökkäsimme yhdessätuumin meitä hakeneiden miesten kimppuun, tehden heistä yhtä epäihmisiä, kuin mitä he olivat meistä tehneet. Sen jälkeen loppu olikin pelkkää juoksua ja vartioiden pakoilemista. Pakomme huomattiin miltein heti tapahtuneen jälkeen. Emme olleet suunnitelleet pakomatkaamme kovin järkevästi, mutta toiminne luontomme varaisesti. Eläimien vaistojen mukana tiesimme, mistä kautta pääsisimme ulkoilmaan. Tuntien taistelun jälkeen lopulta pääsimme ulos, olimme vapaita.
Jouduimme pakoilemaan monta kuukautta kaukana ihmisasutuksesta. Meistä oli tehty katoamisilmoitus vaarallisina mielipuolina jotka on lupa tappaa tarpeen vaatiessa. Valtio ei halunnut tietenkään, että heidän monivuotinen petos paljastuisi yllättäen kahden karanneen koe-eläimen takia. Meidät oltiin valmiita uhraamaan, jotta kimaira tuotanto voisi jatkua.
Helppoa tuo aika ei ollut, mutta lopulta pääsimme pois maasta. En edes tiennyt millä maaperällä olin, ennen kuin pääsin rajojen yli. Asetuimme asumaan keskelle vilkkainta kaupunkia, uhkapelien ja mafiosojen paratiisia, Las Vegasia. Sieltä meitä ei koskaan pystyisi löytämään, sulauduimme joukkoon loistavasti. Alamaailma ei kysellyt taustaamme, ei henkilötietojamme. Saimme uuden identiteetin ja henkilötiedot, saimme uuden elämän. Tyttö jäi asumaan luokseni, pidin hänestä huolta. Minusta tuli hänelle ennemminkin veli kuin isähahmo. Sana "isä" sai tytön sylkäisemään lattialle. Hän halveksi isäänsä, joka oli altistanut äidin omille tutkimuksilleen ja uhrannut hänet uransa vuoksi.
Nyt vuosia tuon tapahtuman jälkeen tuosta tytöstä on kasvanut nainen, joka etsii tuota valtion rahoittamaa hullujenpesäkettä. Tukikohta ei ole enää siellä, missä se meidän aikaan oli, turvallisuussyiden takia se oli mitä ilmeisemmin siirretty muualle. Emme uskoneet, että kokeita olisi lopetettu, joten tyttö jatkaa etsintöjä edelleen. Hänen murhanhimoiseen armeijakuntaansa kuuluu myös pari kimairakoetta, jotka meidän laillamme ovat katkeria ihmisyyden menettämisestä.
Minä sen sijaan olen liian vanha jahtaamaan enää heitä. Osa ehkä hakee kimaira tutkimuksilla myös pidempää elinikää, mutta minulla he eivät ainakaan onnistuneet siinä. Kaksisoluisen ruumiin kantaminen on raskas taakka, vanhenin huomattavasti nopeammin kuin tavan ihminen. Katson silti päivittäin uutisia ja luen lehdistä ilmoituksia, jossa kerrotaan sotilaiden tai siviilien mystisistä katoamisista. Vaikka muu maailma ei tietäisi, niin minä tiedän, minne he ovat kadonneet.
Joskus luulen näkeväni kaduilla tuttuja ihmisiä, heitä, jotka olivat kanssani tuossa kamalassa vankilassa, mutta katsottuani uudelleen he ovat kadonneet. En voi sanoa varmaksi, onko kukaan muu kanssani koe-eläimenä kärsinyt ihminen selvinnyt elossa, tai päässyt koskaan edes näkemään enää auringonvaloa. Sen silti nykyään tiedän, että mikään ei ole mahdotonta, jos on tarpeeksi uskoa löytää vastaus.
Työn tiedot
Kimairan tarina
Minorea
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 2029 sanaa» Työ lisätty: 17.08 - 2007» Kommentoitu: 3 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
17.8.2007
Tulin junassa Pieksämäellä vanhempieni luokse viikonlopuksi. Olen pienessä kuumeessa ja satuin lukemaan matkan aikana FMA:n uusimman tuotoksen. Junassa sitten aloin luoda tarinaa päässäni ja tässä on tulos. Kirjoitusvirheitä varmasti löytyy, sillä vanhempieni koneella ei ole kunnon kirjoitusohjelmaa, jossa olisi oikolukua, eikä itse kirjoitusvirheitä oikein tuppaa löytämään.
Kommentit
Hopeakettu
18:29 // 17.08 - 2007
Afkanistan lienee Afganistan, delfiinit eivät osaa hengittää veden alla.. Mutta oikein kiehtova tarina. Tällaisia pikkuseikkoja kun hioisit ja kerrontaa sujuvoittaisit sekä poistaisit muutamia yhdyssanavirheitä (kahdeksan vuotiasta -> kahdeksanvuotiasta) niin tämä olisi oikein hyvä teksti. Pidin tästä.
Johanna
15:43 // 22.08 - 2007
Delfiini-kohtaus pisti itsellänikin silmään, sillä delfiineillähän on keuhkot kuten ihmiselläkin, eikä se hengitä veden alla. Lisäksi Afganistan tapahtumapaikkana häiritsi hieman, sillä niin köyhällä ja sodan runtelemalla valtiolla tuskin olisi varaa rahoittaa niin mittavia ja kalliita tutkimuksia. Toki fiktiivisellä tekstillä on vapautensa, mutta kun tapahtumapaikaksi on valittu todellinen ja olemassa oleva paikka, väkisinkin kaipaa jonkinlaista yhdenmukaisuutta todellisuuden kanssa. Olisiko parempi olla kokonaan mainitsematta mitään täsmällistä valtiota, sanoisi vaikka vain, että jossain Lähi-Idässä? Silloin tarinan uskottavuus ei ehkä kärsisi.
Sujuvuutta kaipaisi myös lisää, välillä kerronta on vähän selostamista, tapahtumat tulevat peräkanaa tasaisella vauhdilla. Väliin voisi laittaa jotakin syventävää, esim. kuvailla päähenkilön ajatuksia, kuinka hän muistelee kotia, perhettä, miettii sodan kulkua jne. Koe-eläimeksi joutumisenkin hän ottaa hieman liian itsestäänselvästi, hän ei tunnu tuntevan juurikaan epätoivoa, tai ainakaan se ei välity kerronnasta. Päähenkilö on vähän persoonaton.
Loppu tulee liian äkkiä. Tuntuu, että siinä vaiheessa, kun pikkutyttö tulee tarinaan mukaan, on tullut kiire lopettaa tarina, esim. heidän pakoaan ei kuvailla kuin muutamalla lauseella. Se on sitäkin silmäänpistävämpää, kun aiemmat tapahtumat on kuvailtu niin yksityiskohtaisesti. Päähenkilön ja tytön tutustumista toisiinsa olisi myös voinut kuvailla, kun heistä kerran tulee niin läheiset, että he ryhtyivät asumaankin yhdessä.
Tarina itsessään on kuitenkin mielenkiintoinen, tässä ei ole mitään ylilyöntejä, tämä on kerrottu uskottavasti. Missään vaiheessa ei tule sellaista "eihän tuollaista voi tapahtua"-tunnetta, vaikka periaatteessahan tuollaista ei voi tapahtua, kai. Tämä on mukavan omaperäinen. Pienellä kohennuksella tästä tulee varmasti hyvä.
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!