Kaunokirjallisen työn esitys
Haukan Silmin (prologi+luku1)
Prologi
Tellus oli eristetty.
Niin luki sanomalehdissä ja niin kerrottiin uutisissa. Jopa Tellukselle johtava portaali oli sinetöity ja ovelle oli kiinnitetty lappu ”Pääsy kielletty”. Tietenkään se ei tullut kenellekään enää yllätyksenä, sillä kaikki tiesivät mitä oli tapahtunut. Päin vastoin, monet olivat ihmetelleet sitä, että planeetan eristämiseen oli mennyt näinkin kauan. Neuvostolta tuntui aina menevän tuhottomasti aikaa päätöksiin, jotka kuka tahansa järjellä ajatteleva olento olisi osannut tehdä hetkessä. ”Liian monta järkeä yhdessä ei osaa tehdä nopeita ratkaisuja, sillä ne vaativat kommunikaatiota, ja sitä heillä ei ole”, Neuvostosta puhuttiin, usein tosin pilailevalla äänensävyllä, sillä kaiken kaikkiaan Neuvosto toimi varsin hyvin. Tällä kertaa kuitenkin kaikki – Neuvoston ei-ihan-niin kollektiivinen ryhmä mukaan lukien – olivat ymmällään ja peloissaan. Se johtui siitä, että tällaista yksinkertaisesti ei tapahtunut.
Se mitä oikeastaan oli tapahtunut oli täysi mysteeri. Ainoa, mitä tiedettiin, olivat seuraukset. Kuten tavallista, kaikki oli itseasiassa tapahtunut jo paljon ennen kuin se huomattiin. Ensimmäinen merkki siitä, ettei kaikki ollut aivan kunnossa oli, että Lumélle, valkirien kotiplaneetalle, alkoi päivän tai kahden sisällä syntyä huomattavan paljon normaalia enemmän valkireita. Sitäkään ei olisi pantu merkille, elleivät Luomiskammiot olisi alkaneet olla ääriään myöten täynnä. Sitä ei koskaan ennen ollut tapahtunut.
Niinpä alettiin ottaa selvää, mistä nämä kaikki uudet valkirit olivat tulleet. Se ei ollut vaikeaa, sillä kaikki nämä sielut, jotka hiljalleen loivat itselleen uutta ruumista, olivat voineet tulla vain kahdelta planeetalta, Engelionilta tai Tellukselta, syistä joita tähän mennessä vieläkään oltu täysin pystytty selvittämään. Erään teorian mukaan vain ihmiset Engelionilla tai Telluksella olivat tarpeeksi valkirien kaltaisia, jotta osasivat luoda itselleen uuden ruumiin.
Onneksi vastausta ei tarvinnut kauaa hakea, sillä pian sen jälkeen kun vanhat ja viisaat valkirit olivat päättäneet, että syyn Luomiskammioiden oudolle käyttäytymiselle oli pakko löytyä toiselta näistä planeetoista, vastaus löytyi melkein itsestään.
Kommunikaation ja aivotoiminnan hitaudesta johtuen Tellusta ei oltu vielä silloin eristetty, ja eräs onneton viestinviejä oli sattunut pistäytymään planeetalla, aikomuksenaan toimittaa viesti eräälle Pariisissa asuvalle naiselle. Hän oli palannut Majataloon kirkuen ja ilmeisesti kauhusta järjiltään. Todistajien mukaan hän oli huutanut lakkaamatta: ”Kuolleet! Kuolleet! Kaikki ovat kuolleet!” minkä jälkeen hän oli sopertanut jotain sekavaa, eikä hänestä sen enempää oltu saatu irti.
”Kuolleet! Kuolleet!” antoi kuitenkin valkireille melko hyvän käsityksen siitä, mitä planeetalta saattaisi löytyä, joten Tellukselle lähetetyt vapaaehtoiset erikoisjoukot suojautuivat kaikennäköisillä aseilla, mitä sattuivat kaapin perukoilta löytämään. Muuta he eivät ottaneet mukaansa, sillä kaikkihan tiesivät, että valkirit olivat käytännössä kuolemattomia, eikä sellaista bakteerikantaa ollut vielä löytynyt, joka olisi tehnyt valkirin sairaaksi. Niinpä he astuivat Telluksen portaalista varmana ja pelottomina, mutta kuitenkin valppaina ja suuret siivet jännitettyinä nopean toiminnan – joko taistelun tai paon – varalta.
He eivät kuitenkaan tavanneet mitään henkeä uhkaavaa, mutta sitäkin järkyttävämpää. Silloin monet toivoivat, etteivät olisi tulleet. Portaali oli johtanut heidät erääseen hotellihuoneeseen keskelle Kairon vilkasta kaupunkia. Paitsi, että se oli kaikkea muuta kuin vilkas. Ensimmäisenä tullut valkir pysähtyi pitkäksi aikaa loisteliaan hotellihuoneen matolle ja ihmetteli, mikä oikein oli vinossa. Sitten joku nuori keltanokka avasi suunsa: ”Täällä on liian hiljaista.”
Täällä on liian hiljaista. Tuo lause olisi voinut kuvata koko planeettaa. Viimeisen sadan vuoden aikana Tellus oli käynyt yhä ahtaammaksi, rumemmaksi ja meluisammaksi. Nyt Telluksen vuonna 2157, ilma täällä Kairossa oli ollut niin saasteista, siellä viimeksi käyneet valkirit olivat yskineet keuhkonsa pellolle. Viimeksi – ensimmäisenä tullut valkir muisti sen vielä elävästi – melu oli ollut niin korviahuumaava, että hän oli toivonut, että olisi muistanut tuoda korvatulpat. Mutta nyt heidän seisoessaan siellä kuunnellen, ainoat äänet tulivat ulkona sirkuttavista linnuista. Jossain haukkui koira ja kissa mourusi säälittävästi.
Yksi valkireista katsoi ikkunasta ulos, mutta ei nähnyt alas kadulle asti, sillä he olivat liian korkealla. Hän näki vain kadun toisella puolella kyyhöttävien rakennusten pimeät ikkunat. Viimein he astuivat ulos huoneesta, laskeutuivat kolmekymmentä kerrosta portaita pitkin ja saapuivat hotellin vastaanottoaulaan. Tiskin takaa he löysivät kuolleen virkailijan, jonka kuolinsyytä he eivät osanneet määrittää. Hän näytti ulospäin täysin koskemattomalta. Kaikkialla hiljaisuus jatkui edelleen kumisevana. Autot eivät töötänneet, kadut eivät kaikuneet puheensorinasta. Heti kun he astuivat ulos hotellin ulko-ovesta, he näkivät miksi. Ensimmäisenä tulleet kavahtivat kauhuissaan taaksepäin. Totta puhuen heidän kaikkien olisi silloin tehnyt mieli seurata onnettoman edelläkävijänsä esimerkkiä ja huutaa: ”Kuolleet! Kuolleet! Kaikki ovat kuolleet!” Kuitenkaan he eivät tehneet niin, sillä kukaan heistä ei halunnut rikkoa tätä kauheaa, melkein pyhää, hiljaisuutta. Joka puolella makasi ihmisiä, ja vaikutti tosiaan siltä, että kaikki olivat kuolleet. Missään ei kuitenkaan näkynyt merkkiäkään kamppailuista, taistelusta, räjähdyksestä tai myrkyistä. Ihmiset näyttivät yksinkertaisesti kaatuneen siltä seisomalta. Heidän ilmeensä eivät olleet muuttuneet, kukaan ei näyttänyt kärsineen. Itseasiassa, kukaan ei näyttänyt edes yllättyneeltä. Kuolema oli tullut niin hiljaa ja niin nopeasti, etteivät he olleet edes huomanneet.
Kun valkirit olivat toipuneet ensijärkytyksestään, he alkoivat panna merkille muutakin. He eivät voineet määrittää yhdenkään ihmisen kuolinsyytä, ja kaikki muukin tuntui lakanneen toimimasta. Autoja löytyi tienpenkoilta ja kadunvarsilta, törmänneinä katuvaloihin ja monet olivat räsähtäneet näyteikkunoista läpi. Niiden liikevoima oli heitellyt niitä sinne tänne, vaikka niiden moottori olikin jo sammunut ja kuskit kuolleet. Liikennevalot, katuvalot tai mainosvalot eivät palaneet, vaikka ilta lähestyi. Mistään ei kuulunut sähköistä hurinaa ja ilmatila oli täysin vapaa lentokoneista ja muista liikennevälineistä. Planeetta oli hiljaisempi kuin se oli ollut siitä lähtien kun soittimet keksittiin.
Lisäksi oli haju. Se oli iskenyt heihin kuin moukari heti kun he olivat astuneet ulos, siivet väristen levottomina. Haju oli uskomaton. Ilmeisesti mikä tahansa olikin tappanut kaikki nämä ihmiset ei ollut vaikuttanut muuhun eliökuntaan. Ihmiset mätänivät. Joka puolella pienen pienet bakteerit korjasivat ruumiita parempaan talteen, kun luonto lunasti omansa takaisin. Sen lisäksi he löysivät kulkukoiria, joilla oli panta ja joillakin oli vielä talutushihnakin. Ne tonkivat jätteitä, nuuhkivat kaduilla makaavia ihmisiä ja toisiaan ja tappelivat keskenään. Linnut, jotka aina hullaantuivat valkirien näkemisestä, räjähtivät innostuneeseen sirkutukseen ja lirkutukseen, eivätkä olleet tietääkseenkään tuhosta, joka koko ihmiskuntaa oli kohdannut.
Tuho tuntui tosiaan kohdanneen koko ihmiskuntaa. Heikompivatsaiset menivät takaisin, mutta lisätutkimuksia tekemään jääneet valkirit pian huomasivat, että kaikkialla oli samanlaista. Vanhin – ensimmäisenä tullut– valkir otti johdon. Hän määräsi jokaiselle oman ilmansuunnan, ja he lähtivät. He levittivät mahtavat siipensä, ja planeetan omia tuulia sekä rajatuulia hyväksi käyttäen, he lensivät kukin suuntaansa.
Tulos oli kaikkialla sama. Joka puolella, joka maassa, kaikki ihmisten tekemä ja aikaansaama, kaikki ihmiset ja heihin liittyvä, olivat kuolleet. He eivät tavanneet ketään elossa.
Kaikki olivat kuolleet.
Kun uutiset tavoittivat julkisuuden – niin kuin ne epäilemättä aina tavoittavat – kansat hätääntyivät. Syntyi yleinen paniikki. Mikä saattoi aiheuttaa yli kymmenen miljardin ihmisen yhtäaikaisen kuoleman? Ruumiinavaustutkimukset paljastivat, että suurin ero kuolinaikojen välillä oli ollut minuutti. Oli kuin itse Jumala olisi suuttunut ihmisille heidän pilattuaan planeettansa, ja siksi riistänyt heidän henkensä. Monia uskonlahkoja syntyi tapauksen johdosta, ja paniikki säilyi useita kuukausia. Monet ajattelivat, että ”rangaistus” oli ollut oikeutettu. Mikään muu planeetta ei ollut yhtä pahasti saastunut ja ylikansoitettu kuin Tellus, vaikka osa oli menossa siihen suuntaan. Riitaisat ihmiset eivät olleet yksinkertaisesti osanneet sopia erimielisyyksiään ja pysäyttää planeettansa tuhoutumista.
Harvaa kuitenkaan olisi kiinnostanut tuon takapajuisen mitättömän planeetan onneton kohtalo, ennen kuin koko älyllisen elämän historian suurin joukkotuho oli tapahtunut. Tellus oli kaikissa tiedotusvälineissä ja kaikkien huulilla. Neuvosto määräsi lisätutkimuksien lisätutkimuksia, mutta niistä ei tietenkään paljastunut mitään muuta kuin, että kymmenen miljardin ihmisen mätänevät ruumiit aiheuttivat jokaiselle vierailijalle aikamoisen terveyshaitan – sekä henkisesti että fyysisesti.
Niinpä kahden kuukauden kuluttua Tellus oli eristetty Neuvoston määräyksestä ”niin pitkäksi aikaa kuin on tarpeen”. Kukaan ei edes ajatellut ruumiiden hautaamista. Planeetta saisi korjata omansa pois.
_________________________________________________
1. Herääminen
RAJA.
Näkymä oli usvainen kaikille, jotka katsoivat kuolevaisilla silmillä. Mutta Rajalla ei ollut kuolevaisia. Se ei ollut kuolevaisten paikka.
Sielut hallitsivat rajalla. Tai pikemminkin harhailivat. Osa katseli hämmentyneinä syvälle itseensä ja muisteli kaikkia elettyjä elämiä. He keräsivät tietoa itsestään ja oppivat. Jotkut häilyivät hämmentyneinä ja eksyneinä, ja jotkut vain lepäsivät ja lorvailivat. Toiset taas katsoivat tulevaisuuteen ja tekivät valintansa. Se tietoisuus, mikä heillä oli ollut päällimmäisenä edellisessä elämässä oli uponnut ja sulautunut niihin tuhansiin tietoisuuksiin, jotka olivat jo muodostuneet. He eivät etsineet helppoa elämää, mukavuutta tai oikeastaan mitään erityisesti. He etsivät elämää, joka voisi opettaa heille jotain. He etsivät jotain, joka voisi auttaa heidät eteenpäin.
Raja oli paradoksi. Se ei sijainnut missään mutta samalla se sijaitsi kaikkialla. Raja oli energiaa, jota sielut loivat ja heijastivat ympärilleen. Siellä oleilevat sielut eivät nähneet sitä tukahduttavaa usvaa, jota ei voinut tuntea tai koskettaa. He eivät itse tunteneet sitä hirmuista voimaa, joka ahdisti kuolevaisia heidän silloin tällöin astuessaan tähän valtakuntaan. He eivät aina edes tunteneet toisiaan. He olivat uponneet itseensä.
Oli kuitenkin joukko hämmentyneitä sieluja, jotka löysivät lohtua toistensa läheisyydestä. He muistivat kaikki aikaisemmat elämänsä, mutta eivät voineet ymmärtää, miten olivat taas päätyneet Rajalle. He eivät käsittäneet, miten kaikki heistä olivat voineet tulla tänne melkein samaan aikaan, eikä kukaan heistä muka voinut tietää, miten se oli tapahtunut. Vaikka he etsivät ja kyselivät, kukaan ei osannut kertoa vastausta. Ja vähitellen he hyväksyivät sen, etteivät koskaan luultavasti saisikaan tietää. Hiljalleen he rupesivat etsimään itselleen uutta muotoa. Monet hämmentyneinä valitsivat sen, mikä Telluslaisen ihmisen jälkeen tuntui luontevimmalta: valkirin. Uteliaimmat uumoilivat, että valkirit saattaisivat tietää jotain, mitä he täällä eivät voineet ymmärtää. Valkirit aina tiesivät asioita. Heiltä saattaisi löytyä vastauksia.
Niinpä Luomiskammiot täyttyivät ääriään myöten, kun Tellukselta tulleet massat, pelästyneet, uteliaat ja kummastuneet sielut loivat pitkän prosessin aikana itselleen ruumiin, jossa he saattaisivat taas elää. Siipiä ja muutamia muita poikkeuksia lukuun ottamatta ne olivat melkein samanlaisia kuin edellisetkin. Useimmat, valkireille tyypilliseen tapaan, pitivät muistonsa edellisestä ruumiista ja elämästä. Kaikki syntyvät ruumiit olivat nuoria, voimiensa tunnossa, sillä heissä oli vielä hitunen turhamaisuutta käytännöllisyydellä maustettuna. Kukapa vastasyntynyt olisi halunnut vanhaa, väsynyttä ruumista riesakseen?
Kun nämä sielut loivat ruumiitaan suurella tuskalla ja vaivalla, keräten kärsivällisesti ja pikkuhiljaa materiaa ympärilleen, muut valkirit vasta alkoivat huomata jonkin olevan vialla. Silloin tieto Telluksen tapahtumista ei ollut vielä ehtinyt kenenkään korviin, mutta kun ensimmäiset joukkotuhon uhrit sulautuivat yhteen ruumiittensa kanssa, käynnistivät ne pienet sähkökemialliset reaktiot, jotka saivat sydämen sykkimään ja keuhkot vetämään henkeä ensi kerran, uutiset olivat jo saapuneet. Kun pikkuruiset virtapiirit aivoissa materialisoituivat ja napsahtivat toimintaan, ja koko ruumis heräsi eloon, ja silmät avautuivat tarkastelemaan uutta maailmaa ensimmäistä kertaa, uutinen oli jo monta kuukautta vanha. Tellus oli eristetty ja jätetty luonnon huomaan.
Luomiskammiot olivat käyneet hyvin ahtaiksi ja uusia tasanteita ja luolia oli rakenteilla. Toki nämä sielut olisivat voineet luoda ruumiinsa minne tahansa, mutta Luomiskammiot kutsuivat heitä. Siellä oli turvallista, kukaan päässyt vahingoittamaan ruumiita tai häiritsemään luomistyötä. Siinä valossa kenties pieni ahtaus ei haitannut.
Valkirit olivat lintukansaa. Heillä oli läheisempi yhteys Rajaan kuin muilla kansoilla, kahta lukuun ottamatta. Yhteys Rajaan oli tärkeä, itseasiassa se oli ehdoton edellytys luomistyön onnistumiselle. Pelkkä mielen voima ei riittänyt saamaan kaikkia osia paikoilleen ja toimiviksi. Siltikin tämä tie oli vaarallinen, sillä ruumiin rakentaminen oli herkkää ja vaikeaa puuhaa, eivätkä kaikki jaksaneet loppuun asti. Monet jättivätkin ruumiinsa ja palasivat Rajalle. Kenties he sitten ottivat valkirin hahmon, mutta sen sijaan kehittyivät äitiensä kohdun turvallisessa syleilyssä.
Viimeinen kehitysvaihe oli siipien sulat. Paljaat siipiluut ja -rustot saivat yllättäen väriä. Kammion värikirjo oli uskomaton: oli mustia, ruskeita, harmaita ja valkoisia sulkia, mutta niiden lisäksi oli myös paljon värejä, joita ei ihan pihavarpuselta löytynytkään. Kammio hohti sateenkaaren väreissä. Jotkut siipisulat olivat kirkkaanpunaisia, toiset sinertäviä tai kaikenkirjavia. Vain oma mielikuvitus oli rajana, kun nämä sielut päästivät sisäisen lapsensa valloilleen ja maalasivat siivistään taideteoksia.
Tilan puutteessa kaksi toisilleen täysin vierasta valkiria makasivat melkein sylikkäin. Toisen selkään oli hahmottumassa haukansulkien ruskeankupariset sävyt ja toisen siipisulat olivat yönmustat.
Haukansiipinen valkir avasi silmänsä ensin. Siipisulkien luominen eteni nyt omalla vauhdillaan. Hän katsoi pöpperöisenä vieressään nukkuvan pojan tummien kiharoiden kehystämiä kasvoja ja tämän mustia siipiä. Uusi sulka juuri kasvoi hiljalleen rustoon kiinni ja sai väriä. Sitten tumma nuorukainen avasi silmänsä. Hänenkin katseensa oli uninen kun hän vilkuili ympärilleen ihmeissään. Sitten hän kohtasi haukansiipisen pojan silmät. Ne olivat kultaiset.
He virnistivät toisilleen. Kaksi tuntematonta, jotka etsivät vastauksia kysymyksiin kummallisista tapahtumista, maailmankaikkeudesta ja ennen kaikkea itsestään. Sitten he nukahtivat uudelleen tyytyväisinä toistensa läsnäolosta ja tietoisina siitä, että pitkä puuduttava urakka oli viimein ohi.
Prologi
Tellus oli eristetty.
Niin luki sanomalehdissä ja niin kerrottiin uutisissa. Jopa Tellukselle johtava portaali oli sinetöity ja ovelle oli kiinnitetty lappu ”Pääsy kielletty”. Tietenkään se ei tullut kenellekään enää yllätyksenä, sillä kaikki tiesivät mitä oli tapahtunut. Päin vastoin, monet olivat ihmetelleet sitä, että planeetan eristämiseen oli mennyt näinkin kauan. Neuvostolta tuntui aina menevän tuhottomasti aikaa päätöksiin, jotka kuka tahansa järjellä ajatteleva olento olisi osannut tehdä hetkessä. ”Liian monta järkeä yhdessä ei osaa tehdä nopeita ratkaisuja, sillä ne vaativat kommunikaatiota, ja sitä heillä ei ole”, Neuvostosta puhuttiin, usein tosin pilailevalla äänensävyllä, sillä kaiken kaikkiaan Neuvosto toimi varsin hyvin. Tällä kertaa kuitenkin kaikki – Neuvoston ei-ihan-niin kollektiivinen ryhmä mukaan lukien – olivat ymmällään ja peloissaan. Se johtui siitä, että tällaista yksinkertaisesti ei tapahtunut.
Se mitä oikeastaan oli tapahtunut oli täysi mysteeri. Ainoa, mitä tiedettiin, olivat seuraukset. Kuten tavallista, kaikki oli itseasiassa tapahtunut jo paljon ennen kuin se huomattiin. Ensimmäinen merkki siitä, ettei kaikki ollut aivan kunnossa oli, että Lumélle, valkirien kotiplaneetalle, alkoi päivän tai kahden sisällä syntyä huomattavan paljon normaalia enemmän valkireita. Sitäkään ei olisi pantu merkille, elleivät Luomiskammiot olisi alkaneet olla ääriään myöten täynnä. Sitä ei koskaan ennen ollut tapahtunut.
Niinpä alettiin ottaa selvää, mistä nämä kaikki uudet valkirit olivat tulleet. Se ei ollut vaikeaa, sillä kaikki nämä sielut, jotka hiljalleen loivat itselleen uutta ruumista, olivat voineet tulla vain kahdelta planeetalta, Engelionilta tai Tellukselta, syistä joita tähän mennessä vieläkään oltu täysin pystytty selvittämään. Erään teorian mukaan vain ihmiset Engelionilla tai Telluksella olivat tarpeeksi valkirien kaltaisia, jotta osasivat luoda itselleen uuden ruumiin.
Onneksi vastausta ei tarvinnut kauaa hakea, sillä pian sen jälkeen kun vanhat ja viisaat valkirit olivat päättäneet, että syyn Luomiskammioiden oudolle käyttäytymiselle oli pakko löytyä toiselta näistä planeetoista, vastaus löytyi melkein itsestään.
Kommunikaation ja aivotoiminnan hitaudesta johtuen Tellusta ei oltu vielä silloin eristetty, ja eräs onneton viestinviejä oli sattunut pistäytymään planeetalla, aikomuksenaan toimittaa viesti eräälle Pariisissa asuvalle naiselle. Hän oli palannut Majataloon kirkuen ja ilmeisesti kauhusta järjiltään. Todistajien mukaan hän oli huutanut lakkaamatta: ”Kuolleet! Kuolleet! Kaikki ovat kuolleet!” minkä jälkeen hän oli sopertanut jotain sekavaa, eikä hänestä sen enempää oltu saatu irti.
”Kuolleet! Kuolleet!” antoi kuitenkin valkireille melko hyvän käsityksen siitä, mitä planeetalta saattaisi löytyä, joten Tellukselle lähetetyt vapaaehtoiset erikoisjoukot suojautuivat kaikennäköisillä aseilla, mitä sattuivat kaapin perukoilta löytämään. Muuta he eivät ottaneet mukaansa, sillä kaikkihan tiesivät, että valkirit olivat käytännössä kuolemattomia, eikä sellaista bakteerikantaa ollut vielä löytynyt, joka olisi tehnyt valkirin sairaaksi. Niinpä he astuivat Telluksen portaalista varmana ja pelottomina, mutta kuitenkin valppaina ja suuret siivet jännitettyinä nopean toiminnan – joko taistelun tai paon – varalta.
He eivät kuitenkaan tavanneet mitään henkeä uhkaavaa, mutta sitäkin järkyttävämpää. Silloin monet toivoivat, etteivät olisi tulleet. Portaali oli johtanut heidät erääseen hotellihuoneeseen keskelle Kairon vilkasta kaupunkia. Paitsi, että se oli kaikkea muuta kuin vilkas. Ensimmäisenä tullut valkir pysähtyi pitkäksi aikaa loisteliaan hotellihuoneen matolle ja ihmetteli, mikä oikein oli vinossa. Sitten joku nuori keltanokka avasi suunsa: ”Täällä on liian hiljaista.”
Täällä on liian hiljaista. Tuo lause olisi voinut kuvata koko planeettaa. Viimeisen sadan vuoden aikana Tellus oli käynyt yhä ahtaammaksi, rumemmaksi ja meluisammaksi. Nyt Telluksen vuonna 2157, ilma täällä Kairossa oli ollut niin saasteista, siellä viimeksi käyneet valkirit olivat yskineet keuhkonsa pellolle. Viimeksi – ensimmäisenä tullut valkir muisti sen vielä elävästi – melu oli ollut niin korviahuumaava, että hän oli toivonut, että olisi muistanut tuoda korvatulpat. Mutta nyt heidän seisoessaan siellä kuunnellen, ainoat äänet tulivat ulkona sirkuttavista linnuista. Jossain haukkui koira ja kissa mourusi säälittävästi.
Yksi valkireista katsoi ikkunasta ulos, mutta ei nähnyt alas kadulle asti, sillä he olivat liian korkealla. Hän näki vain kadun toisella puolella kyyhöttävien rakennusten pimeät ikkunat. Viimein he astuivat ulos huoneesta, laskeutuivat kolmekymmentä kerrosta portaita pitkin ja saapuivat hotellin vastaanottoaulaan. Tiskin takaa he löysivät kuolleen virkailijan, jonka kuolinsyytä he eivät osanneet määrittää. Hän näytti ulospäin täysin koskemattomalta. Kaikkialla hiljaisuus jatkui edelleen kumisevana. Autot eivät töötänneet, kadut eivät kaikuneet puheensorinasta. Heti kun he astuivat ulos hotellin ulko-ovesta, he näkivät miksi. Ensimmäisenä tulleet kavahtivat kauhuissaan taaksepäin. Totta puhuen heidän kaikkien olisi silloin tehnyt mieli seurata onnettoman edelläkävijänsä esimerkkiä ja huutaa: ”Kuolleet! Kuolleet! Kaikki ovat kuolleet!” Kuitenkaan he eivät tehneet niin, sillä kukaan heistä ei halunnut rikkoa tätä kauheaa, melkein pyhää, hiljaisuutta. Joka puolella makasi ihmisiä, ja vaikutti tosiaan siltä, että kaikki olivat kuolleet. Missään ei kuitenkaan näkynyt merkkiäkään kamppailuista, taistelusta, räjähdyksestä tai myrkyistä. Ihmiset näyttivät yksinkertaisesti kaatuneen siltä seisomalta. Heidän ilmeensä eivät olleet muuttuneet, kukaan ei näyttänyt kärsineen. Itseasiassa, kukaan ei näyttänyt edes yllättyneeltä. Kuolema oli tullut niin hiljaa ja niin nopeasti, etteivät he olleet edes huomanneet.
Kun valkirit olivat toipuneet ensijärkytyksestään, he alkoivat panna merkille muutakin. He eivät voineet määrittää yhdenkään ihmisen kuolinsyytä, ja kaikki muukin tuntui lakanneen toimimasta. Autoja löytyi tienpenkoilta ja kadunvarsilta, törmänneinä katuvaloihin ja monet olivat räsähtäneet näyteikkunoista läpi. Niiden liikevoima oli heitellyt niitä sinne tänne, vaikka niiden moottori olikin jo sammunut ja kuskit kuolleet. Liikennevalot, katuvalot tai mainosvalot eivät palaneet, vaikka ilta lähestyi. Mistään ei kuulunut sähköistä hurinaa ja ilmatila oli täysin vapaa lentokoneista ja muista liikennevälineistä. Planeetta oli hiljaisempi kuin se oli ollut siitä lähtien kun soittimet keksittiin.
Lisäksi oli haju. Se oli iskenyt heihin kuin moukari heti kun he olivat astuneet ulos, siivet väristen levottomina. Haju oli uskomaton. Ilmeisesti mikä tahansa olikin tappanut kaikki nämä ihmiset ei ollut vaikuttanut muuhun eliökuntaan. Ihmiset mätänivät. Joka puolella pienen pienet bakteerit korjasivat ruumiita parempaan talteen, kun luonto lunasti omansa takaisin. Sen lisäksi he löysivät kulkukoiria, joilla oli panta ja joillakin oli vielä talutushihnakin. Ne tonkivat jätteitä, nuuhkivat kaduilla makaavia ihmisiä ja toisiaan ja tappelivat keskenään. Linnut, jotka aina hullaantuivat valkirien näkemisestä, räjähtivät innostuneeseen sirkutukseen ja lirkutukseen, eivätkä olleet tietääkseenkään tuhosta, joka koko ihmiskuntaa oli kohdannut.
Tuho tuntui tosiaan kohdanneen koko ihmiskuntaa. Heikompivatsaiset menivät takaisin, mutta lisätutkimuksia tekemään jääneet valkirit pian huomasivat, että kaikkialla oli samanlaista. Vanhin – ensimmäisenä tullut– valkir otti johdon. Hän määräsi jokaiselle oman ilmansuunnan, ja he lähtivät. He levittivät mahtavat siipensä, ja planeetan omia tuulia sekä rajatuulia hyväksi käyttäen, he lensivät kukin suuntaansa.
Tulos oli kaikkialla sama. Joka puolella, joka maassa, kaikki ihmisten tekemä ja aikaansaama, kaikki ihmiset ja heihin liittyvä, olivat kuolleet. He eivät tavanneet ketään elossa.
Kaikki olivat kuolleet.
Kun uutiset tavoittivat julkisuuden – niin kuin ne epäilemättä aina tavoittavat – kansat hätääntyivät. Syntyi yleinen paniikki. Mikä saattoi aiheuttaa yli kymmenen miljardin ihmisen yhtäaikaisen kuoleman? Ruumiinavaustutkimukset paljastivat, että suurin ero kuolinaikojen välillä oli ollut minuutti. Oli kuin itse Jumala olisi suuttunut ihmisille heidän pilattuaan planeettansa, ja siksi riistänyt heidän henkensä. Monia uskonlahkoja syntyi tapauksen johdosta, ja paniikki säilyi useita kuukausia. Monet ajattelivat, että ”rangaistus” oli ollut oikeutettu. Mikään muu planeetta ei ollut yhtä pahasti saastunut ja ylikansoitettu kuin Tellus, vaikka osa oli menossa siihen suuntaan. Riitaisat ihmiset eivät olleet yksinkertaisesti osanneet sopia erimielisyyksiään ja pysäyttää planeettansa tuhoutumista.
Harvaa kuitenkaan olisi kiinnostanut tuon takapajuisen mitättömän planeetan onneton kohtalo, ennen kuin koko älyllisen elämän historian suurin joukkotuho oli tapahtunut. Tellus oli kaikissa tiedotusvälineissä ja kaikkien huulilla. Neuvosto määräsi lisätutkimuksien lisätutkimuksia, mutta niistä ei tietenkään paljastunut mitään muuta kuin, että kymmenen miljardin ihmisen mätänevät ruumiit aiheuttivat jokaiselle vierailijalle aikamoisen terveyshaitan – sekä henkisesti että fyysisesti.
Niinpä kahden kuukauden kuluttua Tellus oli eristetty Neuvoston määräyksestä ”niin pitkäksi aikaa kuin on tarpeen”. Kukaan ei edes ajatellut ruumiiden hautaamista. Planeetta saisi korjata omansa pois.
_________________________________________________
1. Herääminen
RAJA.
Näkymä oli usvainen kaikille, jotka katsoivat kuolevaisilla silmillä. Mutta Rajalla ei ollut kuolevaisia. Se ei ollut kuolevaisten paikka.
Sielut hallitsivat rajalla. Tai pikemminkin harhailivat. Osa katseli hämmentyneinä syvälle itseensä ja muisteli kaikkia elettyjä elämiä. He keräsivät tietoa itsestään ja oppivat. Jotkut häilyivät hämmentyneinä ja eksyneinä, ja jotkut vain lepäsivät ja lorvailivat. Toiset taas katsoivat tulevaisuuteen ja tekivät valintansa. Se tietoisuus, mikä heillä oli ollut päällimmäisenä edellisessä elämässä oli uponnut ja sulautunut niihin tuhansiin tietoisuuksiin, jotka olivat jo muodostuneet. He eivät etsineet helppoa elämää, mukavuutta tai oikeastaan mitään erityisesti. He etsivät elämää, joka voisi opettaa heille jotain. He etsivät jotain, joka voisi auttaa heidät eteenpäin.
Raja oli paradoksi. Se ei sijainnut missään mutta samalla se sijaitsi kaikkialla. Raja oli energiaa, jota sielut loivat ja heijastivat ympärilleen. Siellä oleilevat sielut eivät nähneet sitä tukahduttavaa usvaa, jota ei voinut tuntea tai koskettaa. He eivät itse tunteneet sitä hirmuista voimaa, joka ahdisti kuolevaisia heidän silloin tällöin astuessaan tähän valtakuntaan. He eivät aina edes tunteneet toisiaan. He olivat uponneet itseensä.
Oli kuitenkin joukko hämmentyneitä sieluja, jotka löysivät lohtua toistensa läheisyydestä. He muistivat kaikki aikaisemmat elämänsä, mutta eivät voineet ymmärtää, miten olivat taas päätyneet Rajalle. He eivät käsittäneet, miten kaikki heistä olivat voineet tulla tänne melkein samaan aikaan, eikä kukaan heistä muka voinut tietää, miten se oli tapahtunut. Vaikka he etsivät ja kyselivät, kukaan ei osannut kertoa vastausta. Ja vähitellen he hyväksyivät sen, etteivät koskaan luultavasti saisikaan tietää. Hiljalleen he rupesivat etsimään itselleen uutta muotoa. Monet hämmentyneinä valitsivat sen, mikä Telluslaisen ihmisen jälkeen tuntui luontevimmalta: valkirin. Uteliaimmat uumoilivat, että valkirit saattaisivat tietää jotain, mitä he täällä eivät voineet ymmärtää. Valkirit aina tiesivät asioita. Heiltä saattaisi löytyä vastauksia.
Niinpä Luomiskammiot täyttyivät ääriään myöten, kun Tellukselta tulleet massat, pelästyneet, uteliaat ja kummastuneet sielut loivat pitkän prosessin aikana itselleen ruumiin, jossa he saattaisivat taas elää. Siipiä ja muutamia muita poikkeuksia lukuun ottamatta ne olivat melkein samanlaisia kuin edellisetkin. Useimmat, valkireille tyypilliseen tapaan, pitivät muistonsa edellisestä ruumiista ja elämästä. Kaikki syntyvät ruumiit olivat nuoria, voimiensa tunnossa, sillä heissä oli vielä hitunen turhamaisuutta käytännöllisyydellä maustettuna. Kukapa vastasyntynyt olisi halunnut vanhaa, väsynyttä ruumista riesakseen?
Kun nämä sielut loivat ruumiitaan suurella tuskalla ja vaivalla, keräten kärsivällisesti ja pikkuhiljaa materiaa ympärilleen, muut valkirit vasta alkoivat huomata jonkin olevan vialla. Silloin tieto Telluksen tapahtumista ei ollut vielä ehtinyt kenenkään korviin, mutta kun ensimmäiset joukkotuhon uhrit sulautuivat yhteen ruumiittensa kanssa, käynnistivät ne pienet sähkökemialliset reaktiot, jotka saivat sydämen sykkimään ja keuhkot vetämään henkeä ensi kerran, uutiset olivat jo saapuneet. Kun pikkuruiset virtapiirit aivoissa materialisoituivat ja napsahtivat toimintaan, ja koko ruumis heräsi eloon, ja silmät avautuivat tarkastelemaan uutta maailmaa ensimmäistä kertaa, uutinen oli jo monta kuukautta vanha. Tellus oli eristetty ja jätetty luonnon huomaan.
Luomiskammiot olivat käyneet hyvin ahtaiksi ja uusia tasanteita ja luolia oli rakenteilla. Toki nämä sielut olisivat voineet luoda ruumiinsa minne tahansa, mutta Luomiskammiot kutsuivat heitä. Siellä oli turvallista, kukaan päässyt vahingoittamaan ruumiita tai häiritsemään luomistyötä. Siinä valossa kenties pieni ahtaus ei haitannut.
Valkirit olivat lintukansaa. Heillä oli läheisempi yhteys Rajaan kuin muilla kansoilla, kahta lukuun ottamatta. Yhteys Rajaan oli tärkeä, itseasiassa se oli ehdoton edellytys luomistyön onnistumiselle. Pelkkä mielen voima ei riittänyt saamaan kaikkia osia paikoilleen ja toimiviksi. Siltikin tämä tie oli vaarallinen, sillä ruumiin rakentaminen oli herkkää ja vaikeaa puuhaa, eivätkä kaikki jaksaneet loppuun asti. Monet jättivätkin ruumiinsa ja palasivat Rajalle. Kenties he sitten ottivat valkirin hahmon, mutta sen sijaan kehittyivät äitiensä kohdun turvallisessa syleilyssä.
Viimeinen kehitysvaihe oli siipien sulat. Paljaat siipiluut ja -rustot saivat yllättäen väriä. Kammion värikirjo oli uskomaton: oli mustia, ruskeita, harmaita ja valkoisia sulkia, mutta niiden lisäksi oli myös paljon värejä, joita ei ihan pihavarpuselta löytynytkään. Kammio hohti sateenkaaren väreissä. Jotkut siipisulat olivat kirkkaanpunaisia, toiset sinertäviä tai kaikenkirjavia. Vain oma mielikuvitus oli rajana, kun nämä sielut päästivät sisäisen lapsensa valloilleen ja maalasivat siivistään taideteoksia.
Tilan puutteessa kaksi toisilleen täysin vierasta valkiria makasivat melkein sylikkäin. Toisen selkään oli hahmottumassa haukansulkien ruskeankupariset sävyt ja toisen siipisulat olivat yönmustat.
Haukansiipinen valkir avasi silmänsä ensin. Siipisulkien luominen eteni nyt omalla vauhdillaan. Hän katsoi pöpperöisenä vieressään nukkuvan pojan tummien kiharoiden kehystämiä kasvoja ja tämän mustia siipiä. Uusi sulka juuri kasvoi hiljalleen rustoon kiinni ja sai väriä. Sitten tumma nuorukainen avasi silmänsä. Hänenkin katseensa oli uninen kun hän vilkuili ympärilleen ihmeissään. Sitten hän kohtasi haukansiipisen pojan silmät. Ne olivat kultaiset.
He virnistivät toisilleen. Kaksi tuntematonta, jotka etsivät vastauksia kysymyksiin kummallisista tapahtumista, maailmankaikkeudesta ja ennen kaikkea itsestään. Sitten he nukahtivat uudelleen tyytyväisinä toistensa läsnäolosta ja tietoisina siitä, että pitkä puuduttava urakka oli viimein ohi.
Työn tiedot
Haukan Silmin (prologi+luku1)
cillana
» Kategoria: Kirjallisuus » Pidemmät proosatekstit» Työn pituus: 1877 sanaa» Työ lisätty: 05.09 - 2007» Kommentoitu: 2 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 1 kerta(a)
Tietoa työstä:
Tämä on prologi ja ensimmäinen luku kirjasta jonka idea lähti käyntiin noin vuonna 2005 (ehdin kirjoittaa sitä noin 100 sivua) mutta on nyt kokenut täydellisen muutoksen. Tällä hetkellä olen luvussa 12- Laitoin prologin ja ensimmäisen luvun samaan syssyyn, koska ne ovat niin lyhyitä. Lisää tulee. Luultavasti.
Kritisoikaa vapaasti. Ja kirotusviheistäkin saa huomauttaa, jos niitä löytyy.
luku 2: http://www.harhakuva.org/view/98418
Kommentit
Johanna
10:15 // 06.09 - 2007
Pidän tästä. Tämä on oikein mielenkiintoinen ja taitavasti kirjoitettu tarinanalku. Kerronta on onnistunutta ja viihdyttävää, valmista niin sanoakseni. On ilo lukea tekstiä, joka tuntuu todella loppuun asti hiotulta, eikä ole julkaistu vain puolihuolimattomasti kun se nyt sattui tuosta paperille syntymään. (Valitettavan usein sellaistakin saa täällä lukea.)
Tavallisesti itseäni häiritsee suunnattomasti, jos fantasiaan on sotkettu todellisia paikkoja, kuten tässä esimerkiksi Kairon kaupunki, mutta nyt se ei häirinnyt. Tässä se tuli luontevasti ja ikään kuin asiaan kuuluvasti. Ehkä siksi, että kaikki ihmiset olivat kuolleet, joten teknisesti se ei enää ollut todellista. Oli miten oli, se sopi tähän.
Loppu oli hyvä. Puolivälin jälkeen alkoi jo hieman kaivata mukaan jotain keskeistä henkilöä, johon voisi tavallaan kiinnittää huomionsa ja päästä tekstiin mukaan, ja vaikka se henkiklö/henkilöt toisaalta olisi voinut tulla jo aikaisemminkin, niin taas toisaalta oli tehokasta lopettaa juuri näiden henkilöiden ilmestymiseen. (Ainakin oletan, että juuri syntyneet valkirit tulevat olemaan keskeisiä henkilöitä.) Ja vaikka heitä kuvaillaankin vain muutamalla lauseella, he vaikuttavat heti mielenkiintoisilta.
Tätä haluaisin kyllä lukea enemmänkin. :)
Tuuli
19:50 // 07.10 - 2007
Hieno alku, vaikuttaa todella lupaavalta. Pitää lukea seuraavat luvut kunhan vain kerkiän...
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!