Kaunokirjallisen työn esitys
Italialaiset korot
Myyjätär esitteli hänelle mukavuuskenkiä. Olivat oivalliset selkävaivaiselle ja lestiltään leveät. Säätövaraa löytyi, pohjat olivat kumia (talvella ei tule sitten liukasteltua) ja pinta nahkaa. Näillä kävelisi monta vuodenkiertoa ja puolikkaan päälle.
Rouva suki hiuksiaan, sipaisi ne korvan taa ja kosketti valkokullan ympäröimää helmiäistä. Hän kaipasi peiliä ja kaipasi tuolia. Ostoksille lähteminen oli osoittautunut uuvuttavammaksi kuin olisi arvannut, eikä lompakko ollut keventynyt vielä sentilläkään. Oli vaikea sanoa mitään.
Eivät ne kaikki nykyään ole tällaisia mummokenkiä, myyjätär vitsaili. Löytyy näitä kauniimpiakin, kyllä mukavuuden ja kauneuden voi tänä päivänä yhdistää. Eikä se tee hinnallekaan mitään, jos rouva sitä ajattelee. Ja on se niinkin, että hinta ja laatu kulkevat ihan käsi kädessä. Että kaksi nollaa tuo kaksi käyttövuotta lisää ja hoitotuotteen.
Rouvan Herran jäämistöistä riittäisi elettävää vuosikymmeniksi. Sinä aikana kenkiä tulisi ja menisi, ne kuluisivat ja uusia voisi ostaa. Ei vielä ollut hätä, mutta vanhoista alkoivat jo pohjat kulua rikki, ja teatteriin pitäisi saada uudet. Kun tyttöjen kanssa tuli kerran kuussa lähdettyä, eikä sellaisissa tilaisuuksissa sopinut näyttäytyä lenkkitossuissa. Rouvaa hävetti, jos ihmiset eivät osanneet pukeutua siististi.
Ensimmäiset mukavuuskengät eivät mahtuneet alkuunkaan. Kokoeroja on aina, myyjätär lohdutti, riippuu ihan valmistusmaastakin – Italiassa kai luulevat tekevänsä kenkiä lapsille! Löytyy toki seuraavakin numero, hetki vain ja haetaan. Eivät täältä kengät kesken lopu.
Mukavuuskengät olivat vaaleat. Eivät valkoiset, eivät edes luonnonvalkoiset, vaaleat. Väri oli sama kuin hyllyssä vuosikausia seisseen runokirjan sivuilla. Haalistunut. Hiipunut. Ja oikein tarrakiinnityksellä.
Kello kilahti ja liikkeeseen lipui pieni valkea nainen. Päästä varpaisiin valkoinen, raahasi jäljessään matkakassia. Sellaista, jonka sai, kun leikkasi kulmia kahvipaketeista. Nainen hymyili lämpimästi ja hiipi mukavuushyllyn luo.
”Ai kun on niin kauniita kenkiä, oi että. Nuorena minullakin oli tuommoiset korkeat, ensimmäiset meidän luokka-asteella. Ei tähän ikään enää semmoisia, minä näitä vanhojen ihmisten tossuja vain katson. On tuo jalka laskeutunut niin kamalasti ja vaivaisenluitakin on. Ei pidä enää edes haaveilla, ei ei. Minä otan nämä tällaiset, kun ovat aina ennenkin sopineet. Samanlaiset on nytkin jalassa, onhan? No on, on, kun ei aina edes muista, mitä aamulla jalkaansa laitta, hyvänen aika! Höperöksihän tässä on tullut!”
Rouvaa väänsi suupieliään hymyyn ja nyökkäili ystävällisesti valkean naisen jutustellessa. Myyjättärellä oli nyt toviksi muuta puuhaa, ja Rouva livahti kauneuskenkien luo.
Kauneuskengät saivat Rouvan huokaamaan ihastuksesta. Kaipuutakin se saattoi olla, mutta moista ei kehdannut edes ajatella. Mielessä se sai käväistä, mutta vain lyhyesti. Kahvit voisi tarjota, mutta sitten olisikin jo muuta puuhaa ja sanottaisi heihei.
Oli italialaiset silkkiavokkaat, punaiset. Siro korko näytti vain aavistukselta, terälehdeltä valkealla hangella. Koko oli Rouvan oma, sama kuin kaikkina aikaisempinakin vuosina, ja hintalapusta ei niin väliä.
Kortti vingahti, kassa ja kello kilahtivat ja Rouva seisoi ulkona kirpeässä tammikuun illassa. Muovipussissa lepäsivät italialaiset silkkiavokkaat, joiden korko näytti vain aavistukselta, terälehdeltä valkealla hangella. Ei mukavuuskenkiä, jotka olisi helppo vaihtaa saattokodin korkkipohjaisiin terveyssandaaleihin. Ei leveää lestiä, ei tarrakiinnitystä.
”Aijahas, mitäs te löysitte? Ai että, oi, niin upeat! Olisinpa minäkin vielä nuori, ostaisin vain kauniita kenkiä. Aijai, niin siinä aina käy, minä vain näitä vanhuskenkiä.”
Valkea nainen katosi kasseineen valkeaan hankeen. Rouva löysi bussipysäkiltä penkin ja vaihtoi jalkaansa punaiset silkkiavokkaat, vaikkeivät ne sopineetkaan yhteen hänen vaalean käsilaukkunsa kanssa.
Myyjätär esitteli hänelle mukavuuskenkiä. Olivat oivalliset selkävaivaiselle ja lestiltään leveät. Säätövaraa löytyi, pohjat olivat kumia (talvella ei tule sitten liukasteltua) ja pinta nahkaa. Näillä kävelisi monta vuodenkiertoa ja puolikkaan päälle.
Rouva suki hiuksiaan, sipaisi ne korvan taa ja kosketti valkokullan ympäröimää helmiäistä. Hän kaipasi peiliä ja kaipasi tuolia. Ostoksille lähteminen oli osoittautunut uuvuttavammaksi kuin olisi arvannut, eikä lompakko ollut keventynyt vielä sentilläkään. Oli vaikea sanoa mitään.
Eivät ne kaikki nykyään ole tällaisia mummokenkiä, myyjätär vitsaili. Löytyy näitä kauniimpiakin, kyllä mukavuuden ja kauneuden voi tänä päivänä yhdistää. Eikä se tee hinnallekaan mitään, jos rouva sitä ajattelee. Ja on se niinkin, että hinta ja laatu kulkevat ihan käsi kädessä. Että kaksi nollaa tuo kaksi käyttövuotta lisää ja hoitotuotteen.
Rouvan Herran jäämistöistä riittäisi elettävää vuosikymmeniksi. Sinä aikana kenkiä tulisi ja menisi, ne kuluisivat ja uusia voisi ostaa. Ei vielä ollut hätä, mutta vanhoista alkoivat jo pohjat kulua rikki, ja teatteriin pitäisi saada uudet. Kun tyttöjen kanssa tuli kerran kuussa lähdettyä, eikä sellaisissa tilaisuuksissa sopinut näyttäytyä lenkkitossuissa. Rouvaa hävetti, jos ihmiset eivät osanneet pukeutua siististi.
Ensimmäiset mukavuuskengät eivät mahtuneet alkuunkaan. Kokoeroja on aina, myyjätär lohdutti, riippuu ihan valmistusmaastakin – Italiassa kai luulevat tekevänsä kenkiä lapsille! Löytyy toki seuraavakin numero, hetki vain ja haetaan. Eivät täältä kengät kesken lopu.
Mukavuuskengät olivat vaaleat. Eivät valkoiset, eivät edes luonnonvalkoiset, vaaleat. Väri oli sama kuin hyllyssä vuosikausia seisseen runokirjan sivuilla. Haalistunut. Hiipunut. Ja oikein tarrakiinnityksellä.
Kello kilahti ja liikkeeseen lipui pieni valkea nainen. Päästä varpaisiin valkoinen, raahasi jäljessään matkakassia. Sellaista, jonka sai, kun leikkasi kulmia kahvipaketeista. Nainen hymyili lämpimästi ja hiipi mukavuushyllyn luo.
”Ai kun on niin kauniita kenkiä, oi että. Nuorena minullakin oli tuommoiset korkeat, ensimmäiset meidän luokka-asteella. Ei tähän ikään enää semmoisia, minä näitä vanhojen ihmisten tossuja vain katson. On tuo jalka laskeutunut niin kamalasti ja vaivaisenluitakin on. Ei pidä enää edes haaveilla, ei ei. Minä otan nämä tällaiset, kun ovat aina ennenkin sopineet. Samanlaiset on nytkin jalassa, onhan? No on, on, kun ei aina edes muista, mitä aamulla jalkaansa laitta, hyvänen aika! Höperöksihän tässä on tullut!”
Rouvaa väänsi suupieliään hymyyn ja nyökkäili ystävällisesti valkean naisen jutustellessa. Myyjättärellä oli nyt toviksi muuta puuhaa, ja Rouva livahti kauneuskenkien luo.
Kauneuskengät saivat Rouvan huokaamaan ihastuksesta. Kaipuutakin se saattoi olla, mutta moista ei kehdannut edes ajatella. Mielessä se sai käväistä, mutta vain lyhyesti. Kahvit voisi tarjota, mutta sitten olisikin jo muuta puuhaa ja sanottaisi heihei.
Oli italialaiset silkkiavokkaat, punaiset. Siro korko näytti vain aavistukselta, terälehdeltä valkealla hangella. Koko oli Rouvan oma, sama kuin kaikkina aikaisempinakin vuosina, ja hintalapusta ei niin väliä.
Kortti vingahti, kassa ja kello kilahtivat ja Rouva seisoi ulkona kirpeässä tammikuun illassa. Muovipussissa lepäsivät italialaiset silkkiavokkaat, joiden korko näytti vain aavistukselta, terälehdeltä valkealla hangella. Ei mukavuuskenkiä, jotka olisi helppo vaihtaa saattokodin korkkipohjaisiin terveyssandaaleihin. Ei leveää lestiä, ei tarrakiinnitystä.
”Aijahas, mitäs te löysitte? Ai että, oi, niin upeat! Olisinpa minäkin vielä nuori, ostaisin vain kauniita kenkiä. Aijai, niin siinä aina käy, minä vain näitä vanhuskenkiä.”
Valkea nainen katosi kasseineen valkeaan hankeen. Rouva löysi bussipysäkiltä penkin ja vaihtoi jalkaansa punaiset silkkiavokkaat, vaikkeivät ne sopineetkaan yhteen hänen vaalean käsilaukkunsa kanssa.
Työn tiedot
Italialaiset korot
ejr
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 492 sanaa» Työ lisätty: 14.09 - 2007» Kommentoitu: 1 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 2 kerta(a)
Tietoa työstä:
09/2007
Pitkään kirjoitusnystyröitäni kutitellut ajatus pääsi vihdoin ulos.
Kommentit
N0ir
14:51 // 15.09 - 2007
Tässä on jotain ihastuttavaa. Ärsyttävää, kun en nyt saa sanotuksi ja tulkituksi niin kuin haluaisin. Sanon vain, että näen sielun silmin nämä kolme naista, kenkäkaupan ja kengät. Niin kauniisti olet kuvaillut punaiset silkkiavokkaat. Kovasti pistää miettimään niiden ostaneiden rouvan ajatuksia. Kiehtova hahmo tavallaan. Niinkin tavallinen tilanne kuin kenkien ostaminen voi herättää tukuttain kysymyksiä. Sainpas jotain sanotuksi :) Hienosti kirjoitettu ja aiheesta pidän hyvinkin paljon.
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!