Kaunokirjallisen työn esitys
Sen päivän piti olla kuin kaikki edellisetkin kesälomapäivät.
Aurinko paistoi liian korkealta ja kun kävelin asvaltilla paljain jaloin, se poltti aluksi. Autojen ikkunat oli rullattu auki ja ihmiset pyöräilivät t-paitojen hihat lepattaen ohitseni. Pensasaitojen takana, puisten omakotitalojen pihoilla ruohonleikkurit pärisivät taukoamatta ja nurmi tuoksui syreenien kanssa kilpaa. Askeleeni painuivat katuun, pikkukivet pistelivät jalkapohjissani ja pehmeä tuuli kietoutui hiuksiini. Vasemmalla pihlajat nuokkuivat väsyneinä helteestä ja oikealla kerrostalon parvekkeilla ihmiset käristivät itseään muovisissa lepotuoleissa.
Portaikossa oli viileää, astuin vain joka toiselle rappuselle. Näissä taloissa asuivat ne, joilla ei ollut rahaa tai mielikuvitusta asua muualla. Eli ne tavalliset. Nelihenkiset farmariauto perheet, pitsiverho-mummot ja nuoret parit, joiden kaksiot oli tungettu täyteen Ikeaa.
Kolmas kerros, asunto 23.
Käänsin avainta lukossa ja kuulin tutun naksahduksen. Vetäisin oven auki, kasvoilleni pöllähti kotimme tuoksu. Olohuoneen ruukkukasvit, kissan karva, äidin hajuvesi ja jokin eilinen ruoka.
Sipi tassutti luokseni ja kiehnäsi jaloissani, sen oranssi turkki oli pehmeä, sekä lämmin.
Huoneeni verhot olivat vieläkin kiinni ja kun vetäisin ne auki, pölyhiukkaset levisivät kimaltelevana pilvenä ilmaan. Avasin ikkunan ja ulkoa tuuli kevyesti huoneeseeni.
Tommi tuli viiden aikoihin kotiin. Hänen vaaleat hiuksensa olivat vielä märät ja repusta roikkui pyyhkeen kulma.
– Mistäs sä oikein tulet?
– Eeliksen äiti vei meitä Korkeasaareen. Siellä oli ihan hullusti eläimiä ja sitte me käytiin uimassa, meressä! Vesi oli tosi kylmää.
– No hui, uskon kyllä, että oli. Mitä eläimiä sä näit?
– Siellä oli niitä apinoita ja seeproja ja jotain lintuja. Semmonen yks seepra tuli siihen aidan viereen ja silitin sen kylkeä. Ja sitten se lähti karkuun.
Tommi selitti innostuneena ja näytti kädellään miten silitti seepraa.
- Haista, mun käsi haisee ihan varmana seepran karvalta.
Kumarruin ja veli tunki ehkä jäätelöstä tahmaisen kätensä kasvojeni eteen.
- Niin taitaa haista. Voisitkin varmaan pestä ne.
Vessasta tultuaan Tommi ilmoitti menevänsä käymään Laurilla, joka asui kadun toisella puolella.
- Mene vaan, mutta kohta on ruoka. Tulen hakemaan sua sillon. Ja sitten myös lähetään, etkä ala taas kiukkuamaan.
- Joo joo !
Se oli viimeinen kerta kun näin pikkuveljeni ilman tiputusletkua ranteessa ja tikkejä poskessa. Nekin olivat tosin ihan turhia. Kaksi päivää sen jälkeen, kun Audi-mies oli töytäissyt pikkuveljeäni autollaan, hän kuoli.
Hautajaisissa isä kantoi Tommin arkkua oikeasta etukulmasta. Mummo puristi äitiä kädestä tiukasti ja minä vain itkin. Roikutin päätäni ja kyyneleeni tippuivat yksi kerrallaan kirkon punaiseen kokolattiamattoon. Pappi puhui pienestä enkelistä, joka katseli nyt elämäämme pilvien päältä. Minua hänen sanansa eivät kiinnostaneet, Tommi oli poissa. Ihan sama oliko hän pilvien päällä vai mullan alla. Poissa kuitenkin.
Meidän rikkonainen perheemme yritti säilyä tavallisena, mutta todellisuudessa jäimme kiinni aikaan ja halusimme unohtaa, mutta emme kuitenkaan unohtaneet.
Isä sulki Tommin huoneen oven, eikä kukaan avannut sitä varmaan kuukauteen. Kuin olisimme odottaneet, että vielä jonain päivänä Tommi palaa ja, kun avaamme huoneen oven, hän istuisi taas huoneensa lattialla, kokoaisi keskeneräisiksi jääneet legorakennelmat ja ajaisi pikkuautoilla ympyrää.
Välillä äiti kattoi vahingossa neljälle, vaikka meitä oli vain kolme. Silloin hän alkoi itkeä ja isä laittoi lautasen takaisin komeroon.
- Eihän sitä nyt voi kaikkea muistaa.
Jääkaapin ovessa oli vieläkin tallella Tommin magneettikirjaimista muotoilemat sanat: koira, kesä, apua ja lamppu.
Kukaan ei raaskinut sotkea niitä, Tommin kädet olivat viimeksi koskeneet niihin, siksi sanat hohtivat ehjinä neonväreissä kuin pyhäinjäännökset.
Kesä kuitenkin jatkui niin kuin ennenkin. Hetken hautakynttilät paloivat iltaisin tien reunassa ja lasten maalaukset värittivät maata, mutta pian kynttilät paloivat loppuun ja sade sai kuvien värit valumaan, sekä paperin rypistymään.
Ja edelleen puut olivat yhtä vehreitä ja aurinko yhtä korkealta. Nopeasti ihmisetkin unohtivat sen naapurin pikkupojan, joka jäi auton alle. Ja taas pensasaitojen takaa alkoi kantautua ruohonleikkureiden äänet ja parvekkeilla punanahkaiset tädit joivat vadelmavissyä.
On tammikuun 21. päivä. Tänään Tommi olisi täyttänyt kahdeksan vuotta. Viimeksi leivoimme yhdessä suuren kakun, jonka kerroksien välissä oli banaaniviipaleita, vadelmahilloa ja kermavaahtoa. Kakun päällä oli vielä lisää kermavaahtoa, sekä sokerisia hedelmäkarkkeja ja Amerikan pastilleja. Seitsemän pientä kynttilää ringissä.
”Kohta ei enää mahdu kaikki kynttilät samaan kakkuun. Taidatkin olla jo aika iso poika.”
Lahjaksi pari pussia karkkia, uusia legosarjoja ja autopeli tietokoneelle.
Tommi hymyili ja halasi minua. Ja hän halasi mummoa, sekä äitiä. Isä nosti hänet syliinsä ja kuljetti Tommia olkapäillään olohuoneessa. ” Päivän kuningas, minnes mennään seuraavaksi?” ”Iskä on kameli!”
Miksi minun pitää muistaa kaikki vieläkin niin tarkkaan?
Minua itkettää iltaisin niin paljon, etten tiedä mitä tekisin. Joskus menen makaamaan veljen sänkyyn, jossa ei enää ole Superman-lakanoita, vaan pelkkä patja. Tai sitten tuijotan valokuvia, missä Tommi nauraa ja kaikki muutkin nauravat. Ja tulen niin surulliseksi, kun tajuan aina uudelleen ja uudelleen, ettei Tommi enää ikinä tule sunnuntai-aamuisin herättämään minua tai suutu kun piilotan hänen pikkuautonsa ja käsken petaamaan sängyn ennen vieraiden tuloa. Ne ajatukset saavat keuhkoni puristumaan kasaan, kuin menetyksen puskutraktori jyräisi niiden yli. Silti suru ei tunkeudu ulos, vaan jyskyttää jossain sydämeni alalaidassa. Vihaisena ja turhautuneena.
Kadulla pakokaasu pöllähtelee ilmaan suurina pilvinä ja taivaanselkä kiiltää, kuin jäätyneenä kovasta pakkasesta.
Hautausmaalla on hiljaista, suuri kivinen aita ympäröi sitä jättäen kaupungin äänet ulkopuolelle. Puiden oksat nuokkuvat paksuista lumikerroksista ja askeleeni narskuvat hiekoitetulla polulla.
Kävellessäni pitkien hautakivirivien välissä tajuan, että emme ole ainoa perhe, jolta puuttuu neljäs jäsen. Ajatus lohduttaa minua kietoutuen ympärilleni.
Kaksi suurta koivua, niiden välissä nukkuu veljeni. Kuin turvassa kaikelta, kattonaan koivujen oksat, jotka haarautuvat korkealle kohti yllä kaartuvaa taivasta.
Piirrän sormellani hautakummun päälle kylmään puuterilumeen sydämen.
Voi olla, että jo seuraavana yönä sataisi taas lisää lunta ja sydämeni hautautuisi uusien kinosten alle, mutta siellä se olisi kumminkin. Veljeni päällä, muistuttamassa siitä, ettei kukaan ole unohtamassa häntä.
Työn tiedot
Ikuinen kesä
kielto
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 864 sanaa» Työ lisätty: 19.09 - 2007» Kommentoitu: 8 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 3 kerta(a)
Tietoa työstä:
kirjoitin tämän tekstin kouluaineeksi ja aika nopeaan tahtiin, mutta olisi kiva kuulla palautetta ja toivottavasti edes joku jaksaa lukea loppuun asti :)
Kommentit
Wonder
17:14 // 19.09 - 2007
Ei hitto ku surullinen. ;l
Rakastuin.<3
Todella hyvin kirjoitettu, kuvaukset ovat juuri sopivia ja voin melkein tuntea kaiken tuon..
Alkoi todella itkettämään kun tän luin.<3
Hassua muuten, minulla on kaksi kaveripoikaa, joiden nimet ovat Tommi ja Lauri. Seiskaluokalla tosin ovat, mutta hauska sattuma. :>
Chandrie
17:21 // 19.09 - 2007
Minullakin oli täysi työ pidätellä kyyneleitä tätä lukiessa, koskettava. Kovin toivottoman tuntuinen loppuun asti, mutta viimeinen virke antoi pientä toivoa, että elämä vielä jatkuisi toisen kuoleman jälkeenkin.
Kiitos tunteidennostatuksesta.
sunshine95
17:22 // 19.09 - 2007
Nyyyh...
Surullinen. Meinasin pillittää kun luin tätä. En kyllä jaksaisi uskoa et kirjoitit nopeasti. todella hyvä;)
ejr
17:23 // 19.09 - 2007
Huh, sai itkemään, mokoma. Yleensä tällaiset tekstit sortuvat omaan kliseisyyteensä, mutta tämä on ihanan rehellinen. Kaipuu on aitoa ja välittyy tekstistä vaivatta. Juuri kaikelta tuolta tuntuu, kun joku läheinen onkin yhtäkkiä poissa.
Vierastin kerrontaa aluksi, koska se tuntui niin moneen kertaan käytetyltä, mutta loppujen lopuksi juuri tuollainen tuttu tyyli sopii tähän aivan täydellisesti. Nostaa sekin tarinan uskottavuutta.
Tuon hautakivitekstin jättäisin pois; se on yksinkertaisesti turhaa alleviivaamista. Lisäksi lause "Kaksi päivää sen jälkeen, kun Audi-mies oli töytäissyt pikkuveljeäni autollaan, hän kuoli." kuulostaa siltä, kuin Audi-mies olisi kuollut (mikä kyllä kieltämättä olisi ehkä oikeudenmukaista), joten se kannattaisi ehkä muotoilla jotenkin toisin.
Hieno.
A-molli
17:33 // 19.09 - 2007
Sinänsä ihan hieno teksti, mutta minulle viesti jäi jotenkin vaisuksi. En saanut kunnon otetta itse tekstistä, ymmärsin kyllä idean ja kyllä siellä pikkuinen surukin pilkahti, mutta jotenkin itse teksti tuntui olevan jollain tavalla pinnallista. Olisin halunnut enemmän miksi, millä tavalla. Nyt jotenkin tuntui, että se on vain kuollut, eikä yhtään jäänyt mieleen, että henkilö kuoli juuri niin, kuin jäi auton alle. Mieleeni tuli täysin muuta, vaikka tekstissä lukikin niiin. Tuo hautakiviteksti on omasta mielestäni täysin turha, tönkkö ja pilaa lopun totaalisesti. Ja sana Audi-mies särähti silmille, ei jotenkin näinkin surullisessa tekstissä voi olla sanaa Audi-mies. Olen vähän sekava nyt, toivottavasti saat jotakin irti. Pientä hiomista ehkä sanavalinnoissa, lauseissa ja itse kokonaisuudesta, niin tämä olisi ihan hyvä. Nyt tämä jäi minulle kohtalaiseksi, en oikein saanut kuin pinnalta raapaistua, pitäisi päästä syvemmälle. Pientä petraamista, niin johan on teksti poikineen. (:
GemineWings
20:24 // 19.09 - 2007
Taitavasti kirjoitettu. :)
Pidän tässä erityisesti siitä, että kerronta on neutraalin tuntuista. Toisaalta minäkertoja tuo esille tunteensa veljen kuoleman jälkeen, mutta silti hän tuntuu pysyvän jollakin tasolla objektiivisena. Se nimittäin ennaltaehkäisee mielestäni turhaa dramaattisuutta: tämäntyyppisistä tekstistä saa helposti liiallisen dramaattisia säälinovelleja, mutta tässä ei ole tuosta vilahdustakaan. Tämä on surullinen, mutta surullisuutta ei ole liioiteltu. Hienoa kerronnan hallintaa, siis.
Ehkä makuasiana voisin mainita dialogista. Tämä ei varsinaisesti ole mikään virhe, mutta jos joskus tahdot, niin kokeile sälyttää sinnekin kerrontaa. Novellissa kun on vain yhdessä kohdassa runsaasti dialogia, ehkä lauseisiin voisi myös sisällyttää esimerkiksi millä äänensävyllä puhujat sanottavansa sanovat, mitä he tekevät siinä samalla... Pientä sivukerrontaa. Mutta lähinnä kokeiluehdotus. :)
Pidän myös tämän "elämä jatkuu" tunteesta: pikkuveli on kuollut ja se on todella raskauttava asia, mutta tämä antaa toivoa myös siihen, että elämä ei lopu siihen. Aikaa toipuminen vaatii, unohtaa ei voi koskaan, mutta siitä huolimatta kaikki ei ole mennyttä.
Ja tuo viimeinen kappale antaa myös mukavasti toivoa juuri tuohon suuntaan.
Pidän kirjoitustyylistäsi. :)
Tapuli
18:45 // 20.09 - 2007
Tässä oli jotakin.
En tiedä miksi, mutta tuli ihan älytön tuska kun luki noita arkisia asioita joita tapahtuu kun yksi perheestä on poissa. Niin pieniä asioita ja samalla niin älyttömän suuria.
Tämä oli hirmuisen kauniisti kirjoitettu.
empty
20:30 // 20.09 - 2007
Eräs ystäväni kuoli juuri, jäi auton alle noin kuukausi sitten, ja itkuhan siinä tuli kun luki tuon. Kirjoitit niin aidosti, siis että juuri pikkuasioitahan me jäämme kaipaamaan ja ne saavat surun pskemaan pintaan. Todella kaunis ja koskettava.
Tosin vielä täytyy sanoa että paikoittain hiukan tönkkö, mutta sitä ei huomannut kovin hyvin, koska kokonaisuus korvasi kaikki virheet.
Kaunis <3 =)
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!