Kaunokirjallisen työn esitys
Haukan silmin (luku 3)
3. Nimen valinta
LUMÉ, LUOMISKAMMIOT.
Pitkä valkir seisoi kaarisillalla, kädet sillan kaiteilla leväten. Hänen nimensä oli Nohroi-Rada, joka tarkoitti ”nimien vartijaa”. Se oli ollut hänen nimensä ja virkanimensä jo yli kolmesataa vuotta. Hän ei enää muistanut oikeaa nimeään, mutta saisi sen takaisin kun eroaisi virastaan. Hänen siipensä olivat pikimustat, samanväriset kuin hänen ihonsa. Hiuksetkin olivat joskus olleet tummat, mutta niissä alkoi jo näkyä harmaita raitoja. Muutamat hänen siipisulistaan olivat myös harmaantuneet, mutta ryhti oli entinen. Kuluisi vielä monta sataa vuotta, ennen kuin aika painaisi hänen selkänsä kumaraan.
Hän seisoi korkealla Luomiskammioiden yläpuolella ja katseli alas mietteissään. Kuinkakohan moni muistaa menneisyytensä?hän aprikoi hiljaa mielessään. Ja kuinka moni on unohtanut koskaan olleensa ihminen? Kysymys oli aiheellinen, sillä kaikki eivät muistaneet. Ei tiedetty, mistä se johtui, mutta jotkin sielut päättivät jättää ihmismuistonsa Rajalle. Toiset taas muistivat kaiken. Nohroi-Rada ei osannut sanoa, kumpi oli pahempaa. Hän itse ei ollut muistanut ihmiselostaan muuta kuin nimensä.
Monet hänen alapuolellaan nukkuvista valkireista olivat jo täysin valmiita – olleet jo pitkään. He tarvitsivat herätyksen, ja se tapahtuisi tänään. Sitten heidät jaettaisiin kahteen eri ryhmään perustuen siihen, muistivatko he mitään Telluksesta vai eivät. Kaikkein hankalampia tapauksia olivat ne, jotka olivat olleet ihmisenä hyvin uskonnollisia. Vanhat uskomukset kuolivat hitaasti ja uusi olomuoto saattaisi järkyttää heidän maailmankäsityksiään melkoisesti. Yleensä heillä oli kuitenkin jonkinlainen vaistomainen käsitys Rajasta, vaikkei mitään tarkkoja muistikuvia voinutkaan ottaa mukaan, mutta toisinaan syntyi sellaisia yksilöitä, jotka siirtyivät edellisestä ruumiistaan seuraavaan ilman mitään ideaa siitä, missä olivat olleet siinä välissä.
Nohroi-Rada huokaisi syvään. Herätysseremonia alkaisi pian, ja häntä tarvittiin. Hän katsoi ylös. Valtava tila kaventui kartion tavoin, ja aivan kärjen kohdalla oli suuri aukko, josta auringon valo lankesi sisään. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Nohroi-Rada toivoi, että olisi voinut lentää tuosta aukosta ulos, liitää kutsuvan turkoosille taivaalle ja unohtaa velvollisuutensa hetkeksi. Hän ei ollut poistunut Vilyasista, Lumén suurimmasta kaupungista, yli viiteentoista vuoteen. Hänen velvollisuutensa pitivät hänet täällä yhtä tehokkaasti kuin jalkoihin sidotut kahleet. Ehkä, hän ajatteli kääntäen katseensa jälleen alas, pian on aika jäädä eläkkeelle. Huokaisten vielä kerran hän nosti päänsä, suoristi ryhtinsä ja poistui sillalta arvokkain askelin.
*
Jo toisen kerran kuolemansa jälkeen Derek avasi silmänsä. Hän makasi selällään siipiensä muodostaman kotelon suojissa ja katseli yläpuolella avautuvaa näkymää. Hän ei saanut siitä ensin mitään selkoa, mutta vähitellen hänen aivonsa tulkitsivat hänen silmiensä kautta tulevat viestit ja hän henkäisi. Hänen yläpuolellaan avautui valtava sali, joka kapeni kuin ontto tulivuori. Kirkas valo suodattui huipulla olevasta reiästä ja sai kaiken säkenöimään vihreänsinisenä. Pitkin ja poikin salia halkoivat elegantit kävelysillat ja ihmeelliset tasanteet, joista Derek näki vain pohjat. Ne oli tehty jostain vaaleanvihreästä tai sinisestä materiaalista ja kaiverrettu täyteen kuvioita, koristeita ja riimuja, jotka olivat niin yksityiskohtaisia ja kauniita, että hän olisi voinut jäädä tutkimaan niitä viikoiksi.
Vasta hetken päästä hänelle juolahti mieleen, että lähin silta näytti olevan melko kaukana. Kuinka hän pystyi näkemään sen pohjaan kaiverretut riimut, jos hän makasi ainakin kolmekymmentä metriä sen alapuolella? Hän jäi miettimään kysymystä, mutta ei löytänyt vastausta. Se oli vain liian kummallista. Sitten hän alkoi havaita muitakin yksityiskohtia: siipi-ihmisiä kulkemassa ylimmillä silloilla, heidän asusteitaan, silmiensä värejä. Mitä enemmän hän näki, sitä kummastuneemmaksi hänen ilmeensä muuttui. Kun hän havaitsi aivan salin huipulla, kartion aukon reunalla roikkuvissa jääpuikoissa kimaltelevat vesipisarat, hän päätti antaa ajatuksilleen aikaa asettua ja keskittyi muihin asioihin. Hän vilkaisi oikealle puolelleen. Hänen vieressään makasi vaaleatukkainen tyttö, joka kimalteli kummasti. Kauhukseen Derek huomasi, että näki hänen lävitseen.
”Hän ei taida herätä ihan pian”, kuului ääni hänen vierestään. Derek käänsi päätään ja huomasi tuijottavansa tutun oloisiin kasvoihin. Se oli se sama mustasiipinen ja -hiuksinen poika, jonka hän muisti ensimmäiseltä heräämiseltään. Tämä istui mukavasti johonkin pylvääseen nojaten ja katseli tyttöä mietteliäänä. ”Itseasiassa luulen, ettei hän saa koskaan ruumistaan valmiiksi.” Hän puhui englantia hienoisella aksentilla, jota Derek ei osannut paikantaa.
Derek nousi itsekin istumaan ja katsoi tyttöä uudelleen. Mustasiipinen taisi olla oikeassa, tyttö näytti läpikuultavammalta kuin hetki sitten. Hän pystyi näkemään pienet kimaltelevat materiahiukkaset, jotka leijailivat hänen ympärillään. Hetkeksi ne kokoontuivat ja tiivistyivät tytön ympärille, mutta sitten ne hajaantuivat taas. ”Hän ei saa pidettyä niitä kasassa”, Derek sanoi. ”Luuletko, että voimme auttaa häntä?”
”En. Hänen täytyy tehdä se itse, tai mennä takaisin.”
Derek nyökkäsi. Hiljaisuudessa he katsoivat kun vähitellen tyttö menetti materiaa. Pienet hiukkaset hajaantuivat entisestään ja lopulta katosivat kokonaan. Välillä ne yrittivät tiivistyä, mutta turhaan: hänen taistelunsa oli jo hävitty. Lopulta hän tuntui tajuavan sen itsekin, sillä äkkiä hän värisi ja katosi, kuin tuulenpuuska olisi puhaltanut hänet tiehensä.
Hieman säikähtäneenä Derek katsoi omaa kättään ja puristi sen nyrkkiin. Se tuntui tarpeeksi kiinteältä ja hän rentoutui. Hän nojautui taaksepäin, ja sanoi: ”Mikä paikka tämä oikein on? Kuvittelitko sinä tuonpuoleisen olevan tällainen?”
”Ei tämä ainakaan ole minun Taivaani”, poika sanoi virnistäen. ”En todellakaan odottanut olevani niin onnekas, että itseasiassa saisin siivet selkääni kun kuolen.”
”En minäkään”, Derek vastasi vilkaisten olkansa yli. Kuparinruskeat siipisulat kahisivat heikosti kun hän liikkui. ”Mutta mitä me sitten olemme? Enkeleitä? Onko sinulla yhtään enkelimäinen olo?”
”Eipä erityisen”, poika vastasi. ”Voin kuvitella tekeväni montakin asiaa, jotka eivät ole kovinkaan enkelimäisiä. Ei, luulen, että me olemme nyt pahasti hakoteillä. Sitä paitsi, oletko koskaan kuullut enkelistä, jolla on mustat siivet? Tai vielä parempaa, vaaleanpunaiset!” Hän osoitti erästä tyttöä, joka makasi vähän matkan päässä. Hän näytti vielä nukkuvan ja hänen selästään tosiaan kasvoivat kirkkaan vaaleanpunaiset siivet. Hiukan punastuen Derek tajusi, ettei tytöllä ollut paitaa päällä.
”Siis: ei enkeleitä, kunnes toisin todistetaan”, Derek sanoi kääntäen katseensa tytön paljaasta selästä. Toinen poika nauroi, tummat silmät kadoten tuuheiden kulmakarvojen sekaan. ”Si”, hän sanoi, ”kunnes toisin todistetaan.”
Derek katsoi alas ja huomasi hämmästyksekseen, että hänkin oli jättänyt paidan luomatta. Sen sijaan hänellä oli päällään ohuet, luonnonvaaleat housut. Ne olivat jotain niin kevyttä materiaalia, ettei hän ollut edes tuntenut niitä. Aina vain kummempaa.
Derek nousi seisomaan. Alusta, jolla he istuivat, ja jota hän oli siihen asti luullut lattiaksi, osoittautuikin samankaltaiseksi tasanteeksi kuin ne, joita hän oli tutkistellut aikaisemmin. Hän käveli sen reunalle väistellen nukkuvia ja puolivalmiita hahmoja. Kun hän katsoi alas, hänen leukansa loksahti ja hän hypähti äkkiä taakse päin suoraan erään heikosti kimaltelevan pojan läpi. Pudotus oli valtava, melkein yhtä pitkä kuin mitä huipulle oli matkaa. Vaikka hänellä olikin suuret siivet selässään, hän ei uskonut osaavansa käyttää niitä vielä niin hyvin, että olisi uskaltanut jäädä reunalle pidemmäksi aikaa. Hitaasti hän palasi pylvääseen nojaavan pojan luokse. ”Vau, mikä pudotus”, hän sanoi.
Poika vain nyökkäsi. Sitten hän osoitti jotain takanaan ja sanoi: ”Ja tuosta pääsee alas – ellei halua lentää, tietysti.” Hänen peukalonsa osoitti pylvään takana avautuvaa kapeaa portaikkoa, joka johti seuraavalle tasanteelle. Portaikossa ei ollut kaiteita. Derek tuijotti sitä epäuskoisena. ”Kuinka he olettavat, että me selviämme täältä hengissä alas?”
”Ehkä me emme voi kuolla”, poika vastasi ovelasti. ”Tai ehkä meidän ei pidä mennä alas asti. Ja ketkä he?”
Derek osoitti ylös. ”Nuo muut. Olen varma, etteivät he ole 'vastasyntyneitä' kuten me. Heillä on aivan erilaiset vaatteet ja olen nähnyt muutaman heistä lentävän.”
Poika katsoi ylös. ”Minä näen vain kauheasti samanlaisia tasanteita, portaikkoja, siltoja ja sumeaa sinivihreää valoa. En ole nähnyt keitään muita kuin tällä tasanteella olevat, ja minä olen ollut hereillä jo jonkin aikaa.”
”Hmm”, Derek katsoi häneen mietteliäänä. ”Minä taas pystyn näkemään tuon aukon reunalla olevat jääpuikot.” Hänestä tuntui, että niissä roikkuvien vesipisaroiden mainitseminen saattaisi olla jo liikaa. ”Ja noiden siltojen ja tasanteiden pohjassa olevat kuviot ja riimut, sekä silloilla kulkevat... siipi-ihmiset.”
”No, se saattaa selittää nuo silmät.”
”Mitä?”
”Sinulla pitäisi olla peili. Silmäsi ovat kuin haukalla tai jollain sellaisella, keltaiset”, poika selosti. ”Ne ovat itseasiassa aika hurjan näköiset.”
Derek katsoi häntä epäuskoisesti. ”Seeeelvä”, hän sanoi hitaasti. ”Miksi minulla on haukankatse ja sinulla ei?”
Poika vain kohautti olkapäitään. ”Se luultavasti selviää aikanaan. Katso, muutkin alkavat pikkuhiljaa heräillä.” Hän oli oikeassa. Kaksi muuta olivat juuri nousseet istumaan, silmät unenpöpperöisinä. Toinen heistä oli se vaaleanpunasiipinen tyttö, josta he olivat aiemmin puhuneet, ja toinen vaaleatukkainen poika, jonka siivet olivat tummanpunaiset. He katselivat ensin ympärilleen hämmentyneinä ja sitten huomasivat heidät. Derek vilkutti heille. He vilkuttivat takaisin ja tyttö, se jolla oli vaaleanpunaiset siivet, nousi ja käveli heidän luokseen. Punasiipinen poika tuli pian perässä.
Tyttö istui alas. ”Siistit silmät”, hän sanoi Derekille. ”Mikä paikka tämä on?”
”Ei aavistusta”, Derek sanoi yrittäen olla katsomatta tytön paljaita rintoja. ”Mutta saamme luultavasti tietää piakkoin.”
”Minä olen Adela”, tyttö esitteli itsensä ojentaen kätensä Derekille. ”Ja tuo on minun pikkuveljeni Ared.”
”Derek”, hän sanoi kätellen heitä molempia. Sisaruskaksikko katsoi odottavasti Derekin vieressä istuvaa poikaa, ja hätkähtäen Derek tajusi yhtäkkiä, ettei hänkään tiennyt tämän nimeä.
Poika puristi suunsa tiukaksi viivaksi. ”Korppi”, hän sanoi viimein. Sitten hän teki pienen kumarruksen ja lisäsi ilkikurisesti virnistäen: ”Palveluksessanne.” Oli ilmeistä, ettei hän halunnut kertoa heille oikeaa nimeään.
Jokin tuntui loksahtavan paikoilleen, kun poika ilmoitti nimensä. Derek ei nähnyt eikä kuullut mitään epätavallista, mutta hänestä tuntui kuin jossain joku olisi lyönyt jotain lukkoon, tai allekirjoittanut sopimuksen. Se oli kummallinen tunne, mutta sen mentyä ohi, Derek huomasi, ettei hän halunnutkaan tietää Korpin edellistä nimeä. Jostain syystä se ei enää tuntunut tärkeältä, eikä hän ymmärtänyt miksi. Sitten hän tajusi: Korpin ihmisnimellä ei ollut merkitystä, sillä se ei enää ollut hänen nimensä.
Sisarukset katsoivat häntä ensin ihmeissään ja sitten he tuntuivat päätyvän samaan lopputulokseen kuin Derek. Hitaasti Adela nyökkäsi. Sitten hän sanoi: ”Mehän kuolimme, eikö niin?” Hänen äänensä oli hämmentynyt, ikään kuin hän etsi vastausta kysymykseen, jota ei tiennyt. Hän katsoi jokaista vuorollaan silmiin. ”Muistatteko siitä mitään?”
Jälleen kerran Korppi puristi suunsa kiinni ja katsoi pois. Derek vain kohautti olkiaan. ”En tiedä. Minä vain...kuolin.”
”Niinhän me kaikki, eikö niin?” Ared yhtäkkiä kysyi. ”Kaikki kuolivat. En tiedä, mistä minä tiedän, mutta olen varma siitä. Kaikki kuolivat.”
Derek rypisti otsaansa. Niin, hänelläkin oli voimakas tunne siitä, että jotain outoa oli tapahtunut... Kaikki muutkin olivat kuolleet – täsmälleen samaan aikaan. Adela taas pudisteli päätään. ”Minä en muista mitään tuollaista. Tiedän vain, että yhtäkkiä kuolin ja sitten... jossain välissä ryhdyin tekemään uutta ruumista. Ei muuta.”
”Hetkinen, mistä te puhutte?” Se oli Korppi. Hänen sulkeutunut ilmeensä oli väistynyt uteliaisuuden tieltä. ”Miten niin kaikki kuolivat? Älkää vain väittäkö, että te kaikki kolme kuolitte saman syyn takia?”
”Emme vain me, vaan koko ihmiskunta”, Ared sanoi.
”Mitä!?”
”Etkö sinä muka joutunut tänne yhtäkkiä ilman aavistustakaan, miten sinä kuolit?” Adela kysyi.
”Minä tiedän täsmälleen, miten minä kuolin”, Korppi vastasi synkästi. ”Enkä halua puhua siitä.”
Adela aikoi sanoa jotain, mutta Derek keskeytti hänet. ”Hän kuoli joskus aikaisemmin. Siksi hän ei tiedä.” Hän makasi jälleen selällään lattialla, kädet pään takana ja katseli ylös päin mietteissään. ”Viimeinen asia, minkä minä muistan oli polttavan kuuma kesäpäivä ja jäätelö, jota en koskaan saanut syötyä loppuun. Päivämäärä oli 14. heinäkuuta. Vuosi 2157.”
”26. huhtikuuta, 2142”, Korppi mutisi. ”Melkein viisitoista vuotta... mihin ne menivät?”
”Siellä ei ole aikaa”, Darek sanoi. Kenenkään ei tarvinnut kysyä, mistä paikasta hän puhui. Vaikka heillä ei ollutkaan nimeä sille, he kaikki tiesivät.
Vähitellen muitakin alkoi heräillä. Lopulta kaikki, jotka näyttivät olevan valmiita, olivat nousseet istumaan ja liittyneet heidän pieneen rinkiinsä. Loput eivät luultavasti heräisi pitkään aikaan, jos koskaan.
Heitä oli nyt yksitoista. Adelan ja Aredin lisäksi heidän seuraansa oli liittynyt Zak, pienikokoinen poika, jolla oli ruskeat siivet, hiukset ja silmät ja joka puhui jatkuvasti, sekä suurikokoinen ja hiljainen poika, joka oli karheasti ilmoittanut nimekseen Dumak ja ollut siitä asti vaiti. Vähän heidän jälkeensä olivat heränneet Adrian, Bella ja Sim. He olivat olleet uusioperhe, joka oli asunut New Yorkissa. Adrianin mukaan hän ja Bella olivat naimisissa, mutta Bella ei tuntunut muistavan mitään muuta kuin nimensä ja poikansa, Simin. Viimeisenä heräsivät mielenkiintoinen kaksikko: identtiset kaksoset, jotka erotti toisistaan vain heidän eriväriset siipensä. Heillä oli pitkät, ja niin vaaleat hiukset, että näyttivät melkein valkoisilta. He olivat istuneet pitkään erillään heistä ja vain tuijottaneet toisiaan ja ympäristöään ihmeissään. Sitten kuin yhteisestä sopimuksesta he olivat nousseet seisomaan ja kävelleet heidän luokseen.
Toisen siivet olivat päältä mustat ja alapuolelta valkoiset. Kumartaen hän oli sanonut jotain jollakin oudolla kielellä. Kun hän tajusi, etteivät he ymmärtäneet, hän oli osoittanut itseään ja sanonut ”Rathân”, mikä ilmeisesti oli hänen nimensä. Hänen veljellään värit olivat päinvastoin: valkoiset yläpuolelta ja mustat alapuolelta. Hänen nimensä oli Randâ. He eivät olleet puhuneet sen enempää. Nyt he istuivat lähekkäin ja tuijottivat toisiaan. Derekistä näytti siltä kuin he olisivat uppoutuneet yksityiseen keskusteluun, eikä olisi ollut lainkaan hämmästynyt, jos he pystyivät kuulemaan toistensa ajatukset.
Pieni ryhmä istui pitkään hiljaisuudessa, jokainen ajatuksiinsa vajonneina. Jopa puhelias Zak oli vaiti. Adrian katseli Bellaa surullisesti. Tämä ei näyttänyt edes huomaavan häntä, vaan istui silitellen poikansa päätä. Poika ei voinut olla paljon kuutta vanhempi ja hän torkkui kevyesti äitinsä sylissä. Derek muisti äkkiä omat vanhempansa. Olivatkohan hekin jossain täällä? Vai ovatko he siirtyneet jonnekin muualle? Derek mietti. Sitten hän rypisti otsaansa, ihmetellen mistä se ajatus oli oikein tullut. Hän ei tiennyt miksi, mutta jotenkin se tuntui sopivalta. On muitakin vaihtoehtoja kuin tämä ruumis, hän tajusi yhtäkkiä. He voivat olla missä vain. Enkä luultavasti näe heitä enää koskaan. Jostain syystä ajatus ei surettanut häntä niin paljon kuin sen olisi pitänyt. Kenties se johtui siitä, ettei hän enää elänyt sitä elämää vaan oli siirtynyt uuteen. Hänellä oli epämääräinen tunne siitä, että näin oli käynyt monta kertaa aikaisemminkin. Iäksi menetetyt läheiset ja ystävät, saavuttamattomat tavoitteet, kesken jääneet asiat... Hetken ajan hänestä tuntui kuin hänen edessään olisi avautunut valtava lakeus, joka jatkui, jatkui ja jatkui loputtomiin. Hän näki tuhansia elämiä takanaan ja miljoonia edessään ja hän tajusi kuinka pitkä matka hänellä oli vielä kuljettavanaan. Kauhistuttavan loputon taival, joka ei koskaan näyttänyt päättyvän. Lakeus venyi, venyi, venyi ja kasvoi silmänkantamattomiin ja vielä kauas sen taakse...
Hän säpsähti. Tunne meni ohi, jättäen jälkeensä vain epämääräisen muistikuvan ja levottoman olon. Derek katsoi muita. Kukaan ei näyttänyt huomanneen mitään erikoista; kaikki oli aivan samalla tavalla kuin pari sekuntia aikaisemmin. Vasta kun hän käänsi katseensa, hän huomasi Korpin katsovan häntä ovelasti. ”Mitä?”, hän kysyi.
”Sinä koit sen myös, eikö niin?” Korppi kysyi.
”Mistä sinä puhut?”
Korppi siirtyi lähemmäksi, mustat siivet värähdellen ja tummat silmät katsoen häntä tutkivasti. ”Sen valtavuuden, loputtoman pitkän matkan, joka on hädin tuskin alkanut”, hän kuiskasi niin etteivät muut kuulleet. ”Sen tunteen, ettet koskaan pääse perille, et koskaan pääse lepäämään. Et koskaan enää näe niitä, joita joskus rakastit tai vihasit. He ovat kadonneet sen syöverin loputtomiin usviin...”
Derek tuijotti häntä. ”Mistä sinä tiesit?”
Korppi nojautui jälleen taaksepäin. ”Koska minä koin saman vähän ennen kuin sinä heräsit. Pelottavaa, eikö?” Pienen tauon jälkeen hän lisäsi: ”Luulen, että nuo muut tuntevat sen myös ennen pitkää.”
Hän oli oikeassa. Jonkin ajan päästä Adela henkäisi kuuluvasti, ja pian Ared hänen jälkeensä. Näky kävi heistä jokaisen vuorollaan läpi, siinä järjestyksessä, missä he olivat heränneet. Pian Korppi jälleen nojautui hänen puoleensa. ”Mikä minua kiinnostaa eniten”, hän sanoi hiljaa, ”on kaksosten reaktio.”
”Kuinka niin?” Derek kysyi katsoen häntä ihmeissään.
”Odota ja katso.”
He istuivat hiljaisuudessa ja seurasivat tarkasti kaksosten jokaista liikettä. Derek alkoi jo luulla, että hetki oli mennyt kun he yhtäkkiä jäykistyivät. Heidän silmänsä laajenivat ja tuijottivat jonnekin tyhjyyteen. Sitten Rathân ponkaisi seisomaan ja päästi eläimellisen ulvaisun. Hän pudisti päätään kuin kieltäen ja toisti yhtä sanaa omalla kielellään. Randâ näytti olevan pyörtymäisillään. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hän mutisi jotain, mitä he eivät kuulleet. Rathân lysähti takaisin istumaan veljensä viereen ja upotti kasvonsa hänen hiuksiinsa. Kyyneleet valuivat pitkin molempien kasvoja, kun he pitivät toisistaan lujasti kiinni, ikään kuin olisivat voineet kadottaa toisensa hetkenä minä hyvänsä.
Suu auki hämmästyksestä Derek katsoi nyyhkyttäviä kaksosia. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Hän katsoi Korppia. ”Miten sinä tiesit?”, hän kysyi epäuskoisesti.
Korppi istui rennosti pylvääseen nojaten ja katsoi kaksosia kiinnostuneena ja hitusen surullisena. ”Voitko sinä kuvitella”, hän sanoi, ”sitä yksinäisyyttä, mikä heitä odottaa, kun he viimein joutuvat eroamaan? Sitä tuskaa? Lyön vetoa, etteivät he ole koskaan päästäneet ketään muuta elämäänsä, yhtä lähelle. He ovat kuin toistensa peilikuvia, kuin yksi olento. Ja nyt he saivat esimakua siitä, mikä heitä joskus odottaa. Se luultavasti tulee olemaan vaikein asia, mitä he koskaan joutuvat tekemään. Ja tärkein.”
Hitaasti Derek nyökkäsi. Hän ihmetteli, oliko hän koskaan joutunut eroamaan sillä tavoin kenestäkään. Mahdollisesti, hän mietti, kun hän tunsi asiaa ajatellessaan kummallisen menetyksen tunteen, ilman mitään ilmeistä syytä. Raivostuttavaa, kun ei muista. Hän ajoi asian pois mielestään, siitä ei olisi nyt mitään hyötyä.
Yhtäkkiä hän huomasi heidän yläpuolellaan kaartelevan siipi-ihmisen. Hän oli vielä niin kaukana, etteivät muut olleet havainneet häntä. Hänellä oli vitivalkoiset siivet, mutta muuten hän ei näyttänyt lainkaan enkeliltä. Hän olisi kasvojensa puolesta voinut olla niin mies kuin nainenkin ja hänellä oli pitkät tummat hiukset, jotka oli sidottu ponihännälle. Hän oli pukeutunut matkavaatteisiin, jotka muistuttivat Derekiä keskiaikaisista vaatteista, joita hän oli joskus nähnyt historiankirjassa. Hänellä oli vihreä tunika ja vyö, jolla hän kantoi kotkanpääkoristeista tikaria. Hänen housunsa olivat ruskeat ja tungettu pitkävartisiin saappaisiin, jotka ainoana hänen vaateparressaan näyttivät siltä, kuin niitä ei olisi käytetty tarpeeksi. Derek vilkutti hänelle.
Mies – ja hän todellakin oli mies, pitkistä hiuksista ja naisellisista kasvoista huolimatta – hymyili ja vilkutti takaisin. Muutkin katsoivat ylös ja Zak nousi innostuneena seisomaan. Derek huomasi muitakin siipi-ihmisiä liitelemässä ympäri salia ja laskeutumassa muille tasanteille, missä innokkaan ja hämmentyneen näköiset vastasyntyneet ottivat heidät vastaan. Hetken päästä mies seisoi tasanteella heidän edessään. Hän taivutti lumivalkoiset siipensä lintumaisesti kokoon ja katsoi heitä.
”Tervehdys Uudelleen syntyneet”, hän sanoi kumartaen, ”minun nimeni on Prianolan. Tehtäväni on saattaa teidät turvallisesti tältä tasanteelta alas ja ulos Luomiskammioista.” Hän vilkaisi huvittuneesti kaiteetonta portaikkoa. ”Ensimmäiseksi mainittu tehtävä taitaa tuottaa eniten haastetta.” Hän puhui sujuvaa englantia ja näytti olettavan, että kaikki ymmärsivät häntä. Sitten hän katsoi kaksosia ja toisti puheensa jollain kielellä, mitä Derek ei ymmärtänyt.
Bella henkäisi kauhistuneena. ”Et kai sinä oleta, että me - ... tuota pitkin alas... tuonne...” Hän sopersi puristaen poikansa tiukemmin itseään vasten.
Prianolan kumarsi uudelleen. ”Hyvä rouva,” hän sanoi hyvin kohteliaasti. ”Tuo portaikko on ainoa tie alas täältä, joten suosittelen teitä käyttämään sitä. Saatte te toki lentääkin, mutta sitä en todellakaan suosittele. Lentäminen nimittäin vaatii hiukkasen harjoitusta.” Hän värisytti siipiään aavistuksen verran. ”Älkää huoliko, minä olen valmis pelastamaan kenet tahansa, joka sattuu putoamaan. Olette kaikki täysin turvassa.”
”Entä jos useampi putoaa samaan aikaan?” Kysyjä oli pienikokoinen Zak tällä kertaa. Hän vaikutti melkoisen hermostuneelta, eikä Derek voinut syyttää häntä. Alas oli hyvin, hyvin pitkä matka.
”Alas on pitkä matka”, Prianolan huomautti kuin lukien hänen ajatuksensa. ”Olen varma, että ehdin saamaan vaikka teidät kaikki kiinni, jos putoatte samaan aikaan.” Tämä huomautus karkotti suuremmat vastaväitteet, mutta ei näyttänyt rauhoittavan ketään.
Derek ei ollut varma, uskoisiko häntä, mutta päätti sitten, ettei sillä ollut merkitystä. Jos portaat olivat ainoa tie pois, sitä kautta he menisivät. Kun hän kääntyi aikomuksenaan lähteä portaita alas, hän huomasi Korpin jo pinkovan niitä alas kaksi askelta kerrallaan. Derek astui ensimmäiselle portaalle. Ne johtivat seuraavalle tasanteelle, ja sieltä seuraavalle ja niin edelleen. Derek ei osannut sanoa minne se lopulta johti, sillä muutamilta tasanteilta näytti lähtevän useampia portaita ja siltoja. Ne muodostivat valtavan sokkelon, josta Derek ei olisi voinut toivoakaan selviävänsä ilman opasta. Hän huomasi Korpin kääntyvän portaikon puolessa välissä ja huutavan jotain. Hän heilutti kättään takaisin ja pinkoi Korpin perään.
Portaat eivät olleet niin kapeat, miltä ne olivat aluksi näyttäneet. Niissä olisi itseasiassa mahtunut kaksi siipi-ihmistä kävelemään mukavasti rinnakkain. Pari kertaa Derek melkein horjahti, mutta hän yllättyi, kuinka hyvin siivet pitivät hänet tasapainossa, vaikkei hän käyttänytkään niitä. Hänen rohkeutensa kohosi kun hän juoksi niitä alas päin, eikä hän enää pelännyt putoavansa. Korppi odotti häntä seuraavalla tasanteella ja hänen takanaan näkyivät toiset portaat, joita pitkin huomattavasti suurempi ryhmä oli hitaasti laskeutumassa.
Derek hyppäsi viimeiset kymmenen porrasta ja räpytteli siipiään päästäkseen perille. Hänen yllätyksekseen se ei aivan toiminut niin kuin hän oli suunnitellut. Siistin laskeutumisen sijaan hän rysähti Korpin jalkoihin kuin tiiliskivi. Siivet olivat pehmentäneet laskeutumista, mutta hänestä ei ollut tuntunut siltä, että ne olisivat kannatelleet häntä kovinkaan hyvin.
Korppi auttoi hänet ylös. ”Ehkä ei sittenkään ole niin hyvä idea juosta noita portaita alas. Nyt kun tiedämme, ettei lentäminen olekaan niin helppoa kuin miltä se näyttää.”
”Ei olekaan”, Derek myönsi. ”Minusta tuntui kuin siipeni eivät olisi kannatellet minua lainkaan.”
”No, Maan fysiikan lakien mukaan nämä siivet olisivat liian pienet kannattelemaan meitä”, Korppi selitti. ”Mutta Maan säännöt eivät ilmeisesti päde täällä”, hän lisäsi katsoen Prianolania, joka kaarteli laskeutuvan ryhmän ympärillä, tehden ilmassa sulavia käännähdyksiä ja pyörähdyksiä. Hän näytti melkein painottomalta.
”Pätevät tarpeeksi hyvin”, mutisi Derek hieroen kipeää polveaan.
Seuraavat portaikot he laskeutuivat hitaammin, johtuen suurelta osin heidän edessään laskeutuvien siipi-ihmisten hitaudesta. Monet vilkuilivat alas levottomina. Heistä se varmasti näytti pohjattomalta kuilulta täynnä sinisenvihreää valoa, Derek ajatteli. Hän näki aivan pohjalle asti, eikä se juuri rauhoittanut häntä. Se oli hyvin, hyvin, hyvin kaukana ja täynnä siipi-ihmisiä, joista monet kulkivat kuin lammaslauma vuoren seinässä pilkottavia tunneleita kohti. Heitä ei kuitenkaan ollut läheskään niin paljon kuin Derek oli kuvitellut. Hän näki, että lattia oli aivan tupaten täynnä vieri vieressä nukkuvia hahmoja, joista helposti yli puolet olivat yhtä keskeneräisiä kuin se ilmaan haihtunut vaaleatukkainen tyttö.
”Niin moni on vielä kesken”, hän sanoi Korpille, joka käveli hänen vieressään.
”Epäilemättä”, hän vastasi. ”Ja heistä alle puolet saavat itsensä valmiiksi.” Derek ihmetteli, että mistä hän niin päätteli, muttei kysynyt mitään. Korpilla tuntui olevan jokin vaistomainen kyky tietää asioita, joita hänen ei pitäisi.
Viimein he saapuivat tasanteelle, joka oli yksi niistä risteyskohdista, jotka Derek oli havainnut ylempää. Viisi portaikkoa ja yksi leveä silta johtivat tasanteelta pois. Portaista kolme viettivät alaspäin ja kaksi ylös. Silta jatkui suorana eteenpäin. Edellisen ryhmän opas odotteli joukkonsa kanssa heitä. Hän jutteli hetken Prianolanin kanssa, kunnes ohjasi oman joukkionsa laitimmaisia, alaspäin viettäviä portaita pitkin pois näkyvistä.
Prianolan komensi heidät koolle. ”Me jatkamme siltaa pitkin, näin vältämme turhan ruuhkan. Älkää juosko”, hän sanoi Derekille ja Korpille. ”Näin lähellä uloskäyntiä olisi turhauttavaa tulla pelastamaan teidät. Te voitte kuolla, mikäli olette ihmetelleet. Te ette ole henkiolentoja vaan lihaa, verta, lihaksia ja luita, jotka voivat mennä poikki. Olkaa varovaisia.”
He virnistivät toisilleen heti kun Prianolan oli kääntänyt selkänsä heille. Varoituksestaan huolimatta he olivat varmoja, että Prianolan ottaisi heidät kiinni, vaikka he putoaisivatkin. Mutta he eivät aikoneet koetella hänen kärsivällisyyttään, joten he kävelivät.
Tällä kertaa Prianolan ei kaarrellut heidän ympärillään, vaan käveli heidän kanssaan. Derek päätti kysyä kysymyksen, joka oli askarruttanut häntä jo jonkin aikaa. ”Hmm, Prianolan. Mikä pitää näitä siltoja ja tasanteita ylhäällä?”
Prianolan vilkaisi häntä viekkaasti. ”Osittain nerokas tasapainottaminen. Osittain muut asiat.”
”Kuten riimut niiden pohjassa?”
Hänen kulmakarvansa kohosivat. ”Aivan. Nämä yksityiskohdat selviävät teille myöhemmin. Vanhemmat ja viisaammat valkirit osaavat selittää ne paljon minua paremmin.”
”Valkirit?” kysyi Korppi, joka oli kuunnellut tarkkaavaisesti.
”Se on nimi, jolla me kutsumme itseämme, ja muut rodut meitä”, Prianolan selosti. ”Meidän kielellämme se tarkoittaa ”niitä jotka lentävät”. Käytämme esimerkiksi linnuista samaa nimeä, mutta se äännetään hiukan eri tavalla.”
”Ja miten te tarkalleen lennätte?” Derek kysyi. ”Minusta ainakin tuntui, etten millään pysyisi ilmassa näillä siivillä.”
”Siihen on juju. Se liittyy.. -” Prianolan keskeytti. ”Tämä on taas niitä asioita, jotka muut osaavat selittää minua paremmin. Minä vain sekoitan päänne.”
”Se liittyy siihen paikkaan, mistä me tulimme, eikö niin?” Korppi kysyi. ”Se on jokin voima, jokin energia...”
Nyt Prianolanin kulmakarvat käytännössä katsoen katosivat hänen hiuksiensa sekaan. ”Kyllä. Sitä kutsutaan Rajaksi. Sieltä me saamme voimaa uhmata fysiikan lakeja ja lentää siivillä, jotka todellisuudessa eivät kannattelisi meitä lainkaan. Rajan energian ilmentymiä me kutsumme rajatuuliksi, ja me käytämme niitä hyväksemme. Ne ovat kuin pieniä voimakenttiä, jotka nostavat meidät ilmaan kuin voimakas tuulenpuuska.”
”Ja me emme osaa käyttää niitä vielä”, Derek päätteli.
”Kyllä te osaatte, mutta ette vielä tiedä sitä. Yleensä se vaatii vähän aikaa ja koulutusta. Mutta”, hän sanoi niin hiljaa, että vain he kuulivat, ”hengenhädässä te löytäisitte sen kyvyn hyvin nopeasti. Se on sisäänrakennettu mekanismi.”
He tuijottivat häntä. ”Eli kaikki pelottelut putoamisesta olivat vain huijausta”, Korppi totesi.
Prianolan virnisti. ”Kukaan ei ole koskaan kuollut täällä”, hän sanoi. ”Ne, jotka ovat pudonneet, ovat päässeet omille siivilleen, ennen kuin kukaan on ehtinyt ottaa heidät kiinni.”
Derek mietti asiaa hetken. ”Mitä vetoa, että te aiotte opettaa meidät lentämään heittämällä meidät alas jyrkänteeltä”, hän arvasi.
”Samalla tavalla linnut oppivat lentämään”, Prianolan sanoi kohauttaen olkapäitään. ”Pitäisi siis kelvata teillekin.”
Heille pidettiin suuri, yhteinen puhetilaisuus kun he kaikki olivat päässeet Luomiskammioista turvallisesti ulos. Ulkona Derek näki, että Luomiskammiot oli sijoitettu suuren vuoren sisälle, kuten hän oli olettanutkin, mutta se oli pienikokoinen verrattuna ympärillä oleviin. Heidät oli johdatettu ulos kirkkaan turkoosin taivaan alle, ja heidän ympärillään avautui henkeäsalpaava vuoristomaisema korkeine huippuineen, laaksoineen, järvineen, puroineen, vesiputouksineen ja metsineen. He seisoivat nyt valtavalla aukealla, joka ei mitenkään voinut olla luonnollinen. Vasta siellä seistessään Derek huomasi, ettei Luomiskammio-vuori ollutkaan itseasiassa vuori, vaan paljon suuremman järkäleen yksi huippu. Hän taivutti niskaansa ja katsoi ylös nähdäkseen missä varsinainen huippu oli, eikä ollut uskoa silmiään. He eivät voineet olla edes vuoren puolessa välissä, niin korkealla huippu oli. Sinne ei olisi voinut lentää edes lentokoneella.
Aukiolle oli kokoontunut Derekin arvion mukaan tuhansia valkireita. Hänellä oli epämääräinen tunne, että heitä olisi pitänyt olla paljon enemmän, mutta heitti sen sitten pois mielestään. Joku oli juuri astunut korokkeelle aivan vuoren kupeessa. Hän nosti kummallisen laitteen suunsa eteen ja hänen äänensä kaikui aukion läpi niin, että yllättäen päät kääntyivät häntä kohti ja korvat kuuntelivat tarkkaavaisesti.
”Tervetuloa, Uudelleen Syntyneet”, ääni sanoi. Puhuja oli tummaihoinen valkir, jolla oli myös mustat siivet ja hiukset. Kontrastina tälle hänellä oli yllään valkoiset kaavut, jotka liikahtelivat tuulessa levottomasti. Hänen äänensä oli voimakas ja määrätietoinen ja se herätti välittömän luottamuksen kuulijoissa. Kaikista uusista ja hämmentävistä tapahtumista huolimatta Derek tunsi rentoutuvansa.
Tumma valkir jatkoi: ”Minä olen Nohroi-Rada, ja te kaikki”, hän teki laajan käsiliikkeen, ”olette vastuussa ensisijaisesti minulle. Olette epäilemättä hyvin hämmentyneitä kaikesta tästä ja monet saattavat olla jopa niin shokissa, etteivät tietäisi mitä tehdä. Mutta teille tullaan kertomaan kaikki aikanaan. Mutta ensimmäinen asia, mitä me teemme, on”, hän piti pienen tauon, ”nimen valinta.”
Derek vilkaisi Korppia näiden sanojen kohdalla, mutta tämä ei antanut mitään vihjettä siitä, että olisi kuullut. ”Mitäköhän se tarkoittaa?” Derek kuiskasi hänelle saadakseen jonkinlaisen reaktion.
Korppi kääntyi katsomaan häntä. ”Sinä tiedät kyllä”, hän sanoi hiljaa. ”Minä tein jo valintani. Nyt on teidän vuoronne.”
Seuraavien tuntien aikana he miettivät sopivia nimiä itselleen, istuen aukiolla ja muodostaen rykelmiä sinne tänne. Vanhemmat valkirit kulkivat heidän keskuudessaan kertoen perinteisistä nimityypeistä. Derekistä kuulosti siltä, kuin olisi varsin tavallista pitää oma etunimensä (jos muisti sen) ja keksiä sukunimi, joka yleensä kuvasi sen omistajaa. Derekin mielestä tapa oli outo sekoitus lapsellisuutta ja jonkinlaista outoa viikinki- tai intiaanikulttuuria. Ihan kuin päällikkö Punainen Härkä tai Harald Hirmuinen, hän mietti huvittuneena. Lisäksi lintujen nimet olivat yleisiä: oli Varpusia, Pääskysiä, Haukkoja ja Lokkeja, mutta myös paljon kummallisempia lajeja, kuten Tukaaneja, Töyhtöhyyppiä ja Kolibreja. Jotkut päättivät pitää alkuperäisen ihmisnimensä, mutta monet halusivat nimen vaihdolla osoittaa eroamistaan ihmiskunnasta ja edellisestä elämästään.
Derek tunsi myös, ettei hänen entinen nimensä tuntunut enää oikealta. Hän ei kuitenkaan halunnut tehdä yhtä rajua irrottautumista kuin Korppi. Niinpä hän vietti seuraavat kolme tuntia miettien uutta sukunimeään.
Prianolan seisoi lähellä. Derek viittasi hänet luokseen.
Viimein ohut jono alkoi tehdä matkaansa vuoren rinnettä pitkin. Siellä kulkivat ne, jotka olivat jo valinneet. Derek katseli heidän kulkuaan ja käänteli nimeä mielessään. Hän tarkasteli sitä joka puolelta, yltä, alta ja sivuilta. Hän hioi sitä ja maisteli sen äänteitä suussaan. Vaihtamisen mahdollisuutta ei enää olisi, ja hän muokkasi nimeään niin kauan kunnes oli siihen tyytyväinen. Kunnes se tuntui sopivalta. Lähes kaikki valkirit olivat jo nousseet seisomaan ja valuivat pikkuhiljaa paikkaan, mistä se tummaihoinen puhuja, Nohroi-Rada, päästi heidät jatkamaan eteenpäin. Aukea tyhjeni vähitellen, kunnes jäljellä oli muutamia kourallisia, Derek ja Korppi heidän joukossaan.
Derek lähestyi puhujaa, joka kirjoitti juuri Zakin nimeä listaan, joka oli niin pitkä, että sen toinen pää kiemurteli lattialla. Kun hänen vuoronsa tuli, Nohroi katsoi häntä tummilla silmillään odottavasti ja sanoi: ”Ilmoitetaan Uudelleen Syntyneeksi...?”
”Derek Haukansilmä.” Kun hän oli päästänyt nimen suustaan, hän tunsi saman kummallisen tunteen, joka oli vallannut hänet silloin kun Korppi oli ilmoittanut omansa. Mutta nyt se oli monin kerroin voimakkaampi. Hänestä tuntui kuin joku olisi lyönyt häntä päähän. Hänen silmissään säkenöi, eikä hän hetkeen nähnyt kunnolla. Hän tiesi, että jotain täysin peruuttamatonta oli juuri tapahtunut. Tästä sopimuksesta hän ei pääsisi enää irti.
Nohroi-Rada nyökkäsi ja kirjoitti nimen listaansa. Sitten hän viittasi Derekiä jatkamaan matkaansa. Hänen edessään avautui sileä, kallioon hakattu tie, joka oli hädin tuskin tarpeeksi leveä yhdelle valkirille. Aikovatko he tappaa meidät!? Derek kysyi itseltään epäuskoisena. Sitten hän muisti, mitä Prianolan oli sanonut. He oppisivat lentämään samalla tavoin kuin linnut. Derek katsoi lähes pystysuoraa seinämää, joka avautui hänen vieressään ja päätti, ettei halunnut ottaa sitä riskiä, että Prianolan olikin valehdellut. Hän kääntyi katsomaan, kun Korppi sanoi oman nimensä.
”Ilmoitetaan Uudelleen Syntyneeksi...?”
Hetken tauko. Sitten: ”Korppi.”
Tällä kertaa Derek ei tuntenut mitään erikoista. Korppi sanoi nimensä, kuin olisi sanonut sen kenelle tahansa. Se johtuu luultavasti siitä, Derek mietti, että hän sanoi sen jo. Meille.
Nohroi-Rada katsoi Korppia otsa rypyssä, ikään kuin miettien ankarasti. Sitten hän nyökkäsi hitaasti ja kirjoitti hänen nimensä ylös. Derek tunsi hänen katseensa selässään vielä kauan sen jälkeen kun he olivat lähteneet astelemaan alas päin.
3. Nimen valinta
LUMÉ, LUOMISKAMMIOT.
Pitkä valkir seisoi kaarisillalla, kädet sillan kaiteilla leväten. Hänen nimensä oli Nohroi-Rada, joka tarkoitti ”nimien vartijaa”. Se oli ollut hänen nimensä ja virkanimensä jo yli kolmesataa vuotta. Hän ei enää muistanut oikeaa nimeään, mutta saisi sen takaisin kun eroaisi virastaan. Hänen siipensä olivat pikimustat, samanväriset kuin hänen ihonsa. Hiuksetkin olivat joskus olleet tummat, mutta niissä alkoi jo näkyä harmaita raitoja. Muutamat hänen siipisulistaan olivat myös harmaantuneet, mutta ryhti oli entinen. Kuluisi vielä monta sataa vuotta, ennen kuin aika painaisi hänen selkänsä kumaraan.
Hän seisoi korkealla Luomiskammioiden yläpuolella ja katseli alas mietteissään. Kuinkakohan moni muistaa menneisyytensä?hän aprikoi hiljaa mielessään. Ja kuinka moni on unohtanut koskaan olleensa ihminen? Kysymys oli aiheellinen, sillä kaikki eivät muistaneet. Ei tiedetty, mistä se johtui, mutta jotkin sielut päättivät jättää ihmismuistonsa Rajalle. Toiset taas muistivat kaiken. Nohroi-Rada ei osannut sanoa, kumpi oli pahempaa. Hän itse ei ollut muistanut ihmiselostaan muuta kuin nimensä.
Monet hänen alapuolellaan nukkuvista valkireista olivat jo täysin valmiita – olleet jo pitkään. He tarvitsivat herätyksen, ja se tapahtuisi tänään. Sitten heidät jaettaisiin kahteen eri ryhmään perustuen siihen, muistivatko he mitään Telluksesta vai eivät. Kaikkein hankalampia tapauksia olivat ne, jotka olivat olleet ihmisenä hyvin uskonnollisia. Vanhat uskomukset kuolivat hitaasti ja uusi olomuoto saattaisi järkyttää heidän maailmankäsityksiään melkoisesti. Yleensä heillä oli kuitenkin jonkinlainen vaistomainen käsitys Rajasta, vaikkei mitään tarkkoja muistikuvia voinutkaan ottaa mukaan, mutta toisinaan syntyi sellaisia yksilöitä, jotka siirtyivät edellisestä ruumiistaan seuraavaan ilman mitään ideaa siitä, missä olivat olleet siinä välissä.
Nohroi-Rada huokaisi syvään. Herätysseremonia alkaisi pian, ja häntä tarvittiin. Hän katsoi ylös. Valtava tila kaventui kartion tavoin, ja aivan kärjen kohdalla oli suuri aukko, josta auringon valo lankesi sisään. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Nohroi-Rada toivoi, että olisi voinut lentää tuosta aukosta ulos, liitää kutsuvan turkoosille taivaalle ja unohtaa velvollisuutensa hetkeksi. Hän ei ollut poistunut Vilyasista, Lumén suurimmasta kaupungista, yli viiteentoista vuoteen. Hänen velvollisuutensa pitivät hänet täällä yhtä tehokkaasti kuin jalkoihin sidotut kahleet. Ehkä, hän ajatteli kääntäen katseensa jälleen alas, pian on aika jäädä eläkkeelle. Huokaisten vielä kerran hän nosti päänsä, suoristi ryhtinsä ja poistui sillalta arvokkain askelin.
*
Jo toisen kerran kuolemansa jälkeen Derek avasi silmänsä. Hän makasi selällään siipiensä muodostaman kotelon suojissa ja katseli yläpuolella avautuvaa näkymää. Hän ei saanut siitä ensin mitään selkoa, mutta vähitellen hänen aivonsa tulkitsivat hänen silmiensä kautta tulevat viestit ja hän henkäisi. Hänen yläpuolellaan avautui valtava sali, joka kapeni kuin ontto tulivuori. Kirkas valo suodattui huipulla olevasta reiästä ja sai kaiken säkenöimään vihreänsinisenä. Pitkin ja poikin salia halkoivat elegantit kävelysillat ja ihmeelliset tasanteet, joista Derek näki vain pohjat. Ne oli tehty jostain vaaleanvihreästä tai sinisestä materiaalista ja kaiverrettu täyteen kuvioita, koristeita ja riimuja, jotka olivat niin yksityiskohtaisia ja kauniita, että hän olisi voinut jäädä tutkimaan niitä viikoiksi.
Vasta hetken päästä hänelle juolahti mieleen, että lähin silta näytti olevan melko kaukana. Kuinka hän pystyi näkemään sen pohjaan kaiverretut riimut, jos hän makasi ainakin kolmekymmentä metriä sen alapuolella? Hän jäi miettimään kysymystä, mutta ei löytänyt vastausta. Se oli vain liian kummallista. Sitten hän alkoi havaita muitakin yksityiskohtia: siipi-ihmisiä kulkemassa ylimmillä silloilla, heidän asusteitaan, silmiensä värejä. Mitä enemmän hän näki, sitä kummastuneemmaksi hänen ilmeensä muuttui. Kun hän havaitsi aivan salin huipulla, kartion aukon reunalla roikkuvissa jääpuikoissa kimaltelevat vesipisarat, hän päätti antaa ajatuksilleen aikaa asettua ja keskittyi muihin asioihin. Hän vilkaisi oikealle puolelleen. Hänen vieressään makasi vaaleatukkainen tyttö, joka kimalteli kummasti. Kauhukseen Derek huomasi, että näki hänen lävitseen.
”Hän ei taida herätä ihan pian”, kuului ääni hänen vierestään. Derek käänsi päätään ja huomasi tuijottavansa tutun oloisiin kasvoihin. Se oli se sama mustasiipinen ja -hiuksinen poika, jonka hän muisti ensimmäiseltä heräämiseltään. Tämä istui mukavasti johonkin pylvääseen nojaten ja katseli tyttöä mietteliäänä. ”Itseasiassa luulen, ettei hän saa koskaan ruumistaan valmiiksi.” Hän puhui englantia hienoisella aksentilla, jota Derek ei osannut paikantaa.
Derek nousi itsekin istumaan ja katsoi tyttöä uudelleen. Mustasiipinen taisi olla oikeassa, tyttö näytti läpikuultavammalta kuin hetki sitten. Hän pystyi näkemään pienet kimaltelevat materiahiukkaset, jotka leijailivat hänen ympärillään. Hetkeksi ne kokoontuivat ja tiivistyivät tytön ympärille, mutta sitten ne hajaantuivat taas. ”Hän ei saa pidettyä niitä kasassa”, Derek sanoi. ”Luuletko, että voimme auttaa häntä?”
”En. Hänen täytyy tehdä se itse, tai mennä takaisin.”
Derek nyökkäsi. Hiljaisuudessa he katsoivat kun vähitellen tyttö menetti materiaa. Pienet hiukkaset hajaantuivat entisestään ja lopulta katosivat kokonaan. Välillä ne yrittivät tiivistyä, mutta turhaan: hänen taistelunsa oli jo hävitty. Lopulta hän tuntui tajuavan sen itsekin, sillä äkkiä hän värisi ja katosi, kuin tuulenpuuska olisi puhaltanut hänet tiehensä.
Hieman säikähtäneenä Derek katsoi omaa kättään ja puristi sen nyrkkiin. Se tuntui tarpeeksi kiinteältä ja hän rentoutui. Hän nojautui taaksepäin, ja sanoi: ”Mikä paikka tämä oikein on? Kuvittelitko sinä tuonpuoleisen olevan tällainen?”
”Ei tämä ainakaan ole minun Taivaani”, poika sanoi virnistäen. ”En todellakaan odottanut olevani niin onnekas, että itseasiassa saisin siivet selkääni kun kuolen.”
”En minäkään”, Derek vastasi vilkaisten olkansa yli. Kuparinruskeat siipisulat kahisivat heikosti kun hän liikkui. ”Mutta mitä me sitten olemme? Enkeleitä? Onko sinulla yhtään enkelimäinen olo?”
”Eipä erityisen”, poika vastasi. ”Voin kuvitella tekeväni montakin asiaa, jotka eivät ole kovinkaan enkelimäisiä. Ei, luulen, että me olemme nyt pahasti hakoteillä. Sitä paitsi, oletko koskaan kuullut enkelistä, jolla on mustat siivet? Tai vielä parempaa, vaaleanpunaiset!” Hän osoitti erästä tyttöä, joka makasi vähän matkan päässä. Hän näytti vielä nukkuvan ja hänen selästään tosiaan kasvoivat kirkkaan vaaleanpunaiset siivet. Hiukan punastuen Derek tajusi, ettei tytöllä ollut paitaa päällä.
”Siis: ei enkeleitä, kunnes toisin todistetaan”, Derek sanoi kääntäen katseensa tytön paljaasta selästä. Toinen poika nauroi, tummat silmät kadoten tuuheiden kulmakarvojen sekaan. ”Si”, hän sanoi, ”kunnes toisin todistetaan.”
Derek katsoi alas ja huomasi hämmästyksekseen, että hänkin oli jättänyt paidan luomatta. Sen sijaan hänellä oli päällään ohuet, luonnonvaaleat housut. Ne olivat jotain niin kevyttä materiaalia, ettei hän ollut edes tuntenut niitä. Aina vain kummempaa.
Derek nousi seisomaan. Alusta, jolla he istuivat, ja jota hän oli siihen asti luullut lattiaksi, osoittautuikin samankaltaiseksi tasanteeksi kuin ne, joita hän oli tutkistellut aikaisemmin. Hän käveli sen reunalle väistellen nukkuvia ja puolivalmiita hahmoja. Kun hän katsoi alas, hänen leukansa loksahti ja hän hypähti äkkiä taakse päin suoraan erään heikosti kimaltelevan pojan läpi. Pudotus oli valtava, melkein yhtä pitkä kuin mitä huipulle oli matkaa. Vaikka hänellä olikin suuret siivet selässään, hän ei uskonut osaavansa käyttää niitä vielä niin hyvin, että olisi uskaltanut jäädä reunalle pidemmäksi aikaa. Hitaasti hän palasi pylvääseen nojaavan pojan luokse. ”Vau, mikä pudotus”, hän sanoi.
Poika vain nyökkäsi. Sitten hän osoitti jotain takanaan ja sanoi: ”Ja tuosta pääsee alas – ellei halua lentää, tietysti.” Hänen peukalonsa osoitti pylvään takana avautuvaa kapeaa portaikkoa, joka johti seuraavalle tasanteelle. Portaikossa ei ollut kaiteita. Derek tuijotti sitä epäuskoisena. ”Kuinka he olettavat, että me selviämme täältä hengissä alas?”
”Ehkä me emme voi kuolla”, poika vastasi ovelasti. ”Tai ehkä meidän ei pidä mennä alas asti. Ja ketkä he?”
Derek osoitti ylös. ”Nuo muut. Olen varma, etteivät he ole 'vastasyntyneitä' kuten me. Heillä on aivan erilaiset vaatteet ja olen nähnyt muutaman heistä lentävän.”
Poika katsoi ylös. ”Minä näen vain kauheasti samanlaisia tasanteita, portaikkoja, siltoja ja sumeaa sinivihreää valoa. En ole nähnyt keitään muita kuin tällä tasanteella olevat, ja minä olen ollut hereillä jo jonkin aikaa.”
”Hmm”, Derek katsoi häneen mietteliäänä. ”Minä taas pystyn näkemään tuon aukon reunalla olevat jääpuikot.” Hänestä tuntui, että niissä roikkuvien vesipisaroiden mainitseminen saattaisi olla jo liikaa. ”Ja noiden siltojen ja tasanteiden pohjassa olevat kuviot ja riimut, sekä silloilla kulkevat... siipi-ihmiset.”
”No, se saattaa selittää nuo silmät.”
”Mitä?”
”Sinulla pitäisi olla peili. Silmäsi ovat kuin haukalla tai jollain sellaisella, keltaiset”, poika selosti. ”Ne ovat itseasiassa aika hurjan näköiset.”
Derek katsoi häntä epäuskoisesti. ”Seeeelvä”, hän sanoi hitaasti. ”Miksi minulla on haukankatse ja sinulla ei?”
Poika vain kohautti olkapäitään. ”Se luultavasti selviää aikanaan. Katso, muutkin alkavat pikkuhiljaa heräillä.” Hän oli oikeassa. Kaksi muuta olivat juuri nousseet istumaan, silmät unenpöpperöisinä. Toinen heistä oli se vaaleanpunasiipinen tyttö, josta he olivat aiemmin puhuneet, ja toinen vaaleatukkainen poika, jonka siivet olivat tummanpunaiset. He katselivat ensin ympärilleen hämmentyneinä ja sitten huomasivat heidät. Derek vilkutti heille. He vilkuttivat takaisin ja tyttö, se jolla oli vaaleanpunaiset siivet, nousi ja käveli heidän luokseen. Punasiipinen poika tuli pian perässä.
Tyttö istui alas. ”Siistit silmät”, hän sanoi Derekille. ”Mikä paikka tämä on?”
”Ei aavistusta”, Derek sanoi yrittäen olla katsomatta tytön paljaita rintoja. ”Mutta saamme luultavasti tietää piakkoin.”
”Minä olen Adela”, tyttö esitteli itsensä ojentaen kätensä Derekille. ”Ja tuo on minun pikkuveljeni Ared.”
”Derek”, hän sanoi kätellen heitä molempia. Sisaruskaksikko katsoi odottavasti Derekin vieressä istuvaa poikaa, ja hätkähtäen Derek tajusi yhtäkkiä, ettei hänkään tiennyt tämän nimeä.
Poika puristi suunsa tiukaksi viivaksi. ”Korppi”, hän sanoi viimein. Sitten hän teki pienen kumarruksen ja lisäsi ilkikurisesti virnistäen: ”Palveluksessanne.” Oli ilmeistä, ettei hän halunnut kertoa heille oikeaa nimeään.
Jokin tuntui loksahtavan paikoilleen, kun poika ilmoitti nimensä. Derek ei nähnyt eikä kuullut mitään epätavallista, mutta hänestä tuntui kuin jossain joku olisi lyönyt jotain lukkoon, tai allekirjoittanut sopimuksen. Se oli kummallinen tunne, mutta sen mentyä ohi, Derek huomasi, ettei hän halunnutkaan tietää Korpin edellistä nimeä. Jostain syystä se ei enää tuntunut tärkeältä, eikä hän ymmärtänyt miksi. Sitten hän tajusi: Korpin ihmisnimellä ei ollut merkitystä, sillä se ei enää ollut hänen nimensä.
Sisarukset katsoivat häntä ensin ihmeissään ja sitten he tuntuivat päätyvän samaan lopputulokseen kuin Derek. Hitaasti Adela nyökkäsi. Sitten hän sanoi: ”Mehän kuolimme, eikö niin?” Hänen äänensä oli hämmentynyt, ikään kuin hän etsi vastausta kysymykseen, jota ei tiennyt. Hän katsoi jokaista vuorollaan silmiin. ”Muistatteko siitä mitään?”
Jälleen kerran Korppi puristi suunsa kiinni ja katsoi pois. Derek vain kohautti olkiaan. ”En tiedä. Minä vain...kuolin.”
”Niinhän me kaikki, eikö niin?” Ared yhtäkkiä kysyi. ”Kaikki kuolivat. En tiedä, mistä minä tiedän, mutta olen varma siitä. Kaikki kuolivat.”
Derek rypisti otsaansa. Niin, hänelläkin oli voimakas tunne siitä, että jotain outoa oli tapahtunut... Kaikki muutkin olivat kuolleet – täsmälleen samaan aikaan. Adela taas pudisteli päätään. ”Minä en muista mitään tuollaista. Tiedän vain, että yhtäkkiä kuolin ja sitten... jossain välissä ryhdyin tekemään uutta ruumista. Ei muuta.”
”Hetkinen, mistä te puhutte?” Se oli Korppi. Hänen sulkeutunut ilmeensä oli väistynyt uteliaisuuden tieltä. ”Miten niin kaikki kuolivat? Älkää vain väittäkö, että te kaikki kolme kuolitte saman syyn takia?”
”Emme vain me, vaan koko ihmiskunta”, Ared sanoi.
”Mitä!?”
”Etkö sinä muka joutunut tänne yhtäkkiä ilman aavistustakaan, miten sinä kuolit?” Adela kysyi.
”Minä tiedän täsmälleen, miten minä kuolin”, Korppi vastasi synkästi. ”Enkä halua puhua siitä.”
Adela aikoi sanoa jotain, mutta Derek keskeytti hänet. ”Hän kuoli joskus aikaisemmin. Siksi hän ei tiedä.” Hän makasi jälleen selällään lattialla, kädet pään takana ja katseli ylös päin mietteissään. ”Viimeinen asia, minkä minä muistan oli polttavan kuuma kesäpäivä ja jäätelö, jota en koskaan saanut syötyä loppuun. Päivämäärä oli 14. heinäkuuta. Vuosi 2157.”
”26. huhtikuuta, 2142”, Korppi mutisi. ”Melkein viisitoista vuotta... mihin ne menivät?”
”Siellä ei ole aikaa”, Darek sanoi. Kenenkään ei tarvinnut kysyä, mistä paikasta hän puhui. Vaikka heillä ei ollutkaan nimeä sille, he kaikki tiesivät.
Vähitellen muitakin alkoi heräillä. Lopulta kaikki, jotka näyttivät olevan valmiita, olivat nousseet istumaan ja liittyneet heidän pieneen rinkiinsä. Loput eivät luultavasti heräisi pitkään aikaan, jos koskaan.
Heitä oli nyt yksitoista. Adelan ja Aredin lisäksi heidän seuraansa oli liittynyt Zak, pienikokoinen poika, jolla oli ruskeat siivet, hiukset ja silmät ja joka puhui jatkuvasti, sekä suurikokoinen ja hiljainen poika, joka oli karheasti ilmoittanut nimekseen Dumak ja ollut siitä asti vaiti. Vähän heidän jälkeensä olivat heränneet Adrian, Bella ja Sim. He olivat olleet uusioperhe, joka oli asunut New Yorkissa. Adrianin mukaan hän ja Bella olivat naimisissa, mutta Bella ei tuntunut muistavan mitään muuta kuin nimensä ja poikansa, Simin. Viimeisenä heräsivät mielenkiintoinen kaksikko: identtiset kaksoset, jotka erotti toisistaan vain heidän eriväriset siipensä. Heillä oli pitkät, ja niin vaaleat hiukset, että näyttivät melkein valkoisilta. He olivat istuneet pitkään erillään heistä ja vain tuijottaneet toisiaan ja ympäristöään ihmeissään. Sitten kuin yhteisestä sopimuksesta he olivat nousseet seisomaan ja kävelleet heidän luokseen.
Toisen siivet olivat päältä mustat ja alapuolelta valkoiset. Kumartaen hän oli sanonut jotain jollakin oudolla kielellä. Kun hän tajusi, etteivät he ymmärtäneet, hän oli osoittanut itseään ja sanonut ”Rathân”, mikä ilmeisesti oli hänen nimensä. Hänen veljellään värit olivat päinvastoin: valkoiset yläpuolelta ja mustat alapuolelta. Hänen nimensä oli Randâ. He eivät olleet puhuneet sen enempää. Nyt he istuivat lähekkäin ja tuijottivat toisiaan. Derekistä näytti siltä kuin he olisivat uppoutuneet yksityiseen keskusteluun, eikä olisi ollut lainkaan hämmästynyt, jos he pystyivät kuulemaan toistensa ajatukset.
Pieni ryhmä istui pitkään hiljaisuudessa, jokainen ajatuksiinsa vajonneina. Jopa puhelias Zak oli vaiti. Adrian katseli Bellaa surullisesti. Tämä ei näyttänyt edes huomaavan häntä, vaan istui silitellen poikansa päätä. Poika ei voinut olla paljon kuutta vanhempi ja hän torkkui kevyesti äitinsä sylissä. Derek muisti äkkiä omat vanhempansa. Olivatkohan hekin jossain täällä? Vai ovatko he siirtyneet jonnekin muualle? Derek mietti. Sitten hän rypisti otsaansa, ihmetellen mistä se ajatus oli oikein tullut. Hän ei tiennyt miksi, mutta jotenkin se tuntui sopivalta. On muitakin vaihtoehtoja kuin tämä ruumis, hän tajusi yhtäkkiä. He voivat olla missä vain. Enkä luultavasti näe heitä enää koskaan. Jostain syystä ajatus ei surettanut häntä niin paljon kuin sen olisi pitänyt. Kenties se johtui siitä, ettei hän enää elänyt sitä elämää vaan oli siirtynyt uuteen. Hänellä oli epämääräinen tunne siitä, että näin oli käynyt monta kertaa aikaisemminkin. Iäksi menetetyt läheiset ja ystävät, saavuttamattomat tavoitteet, kesken jääneet asiat... Hetken ajan hänestä tuntui kuin hänen edessään olisi avautunut valtava lakeus, joka jatkui, jatkui ja jatkui loputtomiin. Hän näki tuhansia elämiä takanaan ja miljoonia edessään ja hän tajusi kuinka pitkä matka hänellä oli vielä kuljettavanaan. Kauhistuttavan loputon taival, joka ei koskaan näyttänyt päättyvän. Lakeus venyi, venyi, venyi ja kasvoi silmänkantamattomiin ja vielä kauas sen taakse...
Hän säpsähti. Tunne meni ohi, jättäen jälkeensä vain epämääräisen muistikuvan ja levottoman olon. Derek katsoi muita. Kukaan ei näyttänyt huomanneen mitään erikoista; kaikki oli aivan samalla tavalla kuin pari sekuntia aikaisemmin. Vasta kun hän käänsi katseensa, hän huomasi Korpin katsovan häntä ovelasti. ”Mitä?”, hän kysyi.
”Sinä koit sen myös, eikö niin?” Korppi kysyi.
”Mistä sinä puhut?”
Korppi siirtyi lähemmäksi, mustat siivet värähdellen ja tummat silmät katsoen häntä tutkivasti. ”Sen valtavuuden, loputtoman pitkän matkan, joka on hädin tuskin alkanut”, hän kuiskasi niin etteivät muut kuulleet. ”Sen tunteen, ettet koskaan pääse perille, et koskaan pääse lepäämään. Et koskaan enää näe niitä, joita joskus rakastit tai vihasit. He ovat kadonneet sen syöverin loputtomiin usviin...”
Derek tuijotti häntä. ”Mistä sinä tiesit?”
Korppi nojautui jälleen taaksepäin. ”Koska minä koin saman vähän ennen kuin sinä heräsit. Pelottavaa, eikö?” Pienen tauon jälkeen hän lisäsi: ”Luulen, että nuo muut tuntevat sen myös ennen pitkää.”
Hän oli oikeassa. Jonkin ajan päästä Adela henkäisi kuuluvasti, ja pian Ared hänen jälkeensä. Näky kävi heistä jokaisen vuorollaan läpi, siinä järjestyksessä, missä he olivat heränneet. Pian Korppi jälleen nojautui hänen puoleensa. ”Mikä minua kiinnostaa eniten”, hän sanoi hiljaa, ”on kaksosten reaktio.”
”Kuinka niin?” Derek kysyi katsoen häntä ihmeissään.
”Odota ja katso.”
He istuivat hiljaisuudessa ja seurasivat tarkasti kaksosten jokaista liikettä. Derek alkoi jo luulla, että hetki oli mennyt kun he yhtäkkiä jäykistyivät. Heidän silmänsä laajenivat ja tuijottivat jonnekin tyhjyyteen. Sitten Rathân ponkaisi seisomaan ja päästi eläimellisen ulvaisun. Hän pudisti päätään kuin kieltäen ja toisti yhtä sanaa omalla kielellään. Randâ näytti olevan pyörtymäisillään. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hän mutisi jotain, mitä he eivät kuulleet. Rathân lysähti takaisin istumaan veljensä viereen ja upotti kasvonsa hänen hiuksiinsa. Kyyneleet valuivat pitkin molempien kasvoja, kun he pitivät toisistaan lujasti kiinni, ikään kuin olisivat voineet kadottaa toisensa hetkenä minä hyvänsä.
Suu auki hämmästyksestä Derek katsoi nyyhkyttäviä kaksosia. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Hän katsoi Korppia. ”Miten sinä tiesit?”, hän kysyi epäuskoisesti.
Korppi istui rennosti pylvääseen nojaten ja katsoi kaksosia kiinnostuneena ja hitusen surullisena. ”Voitko sinä kuvitella”, hän sanoi, ”sitä yksinäisyyttä, mikä heitä odottaa, kun he viimein joutuvat eroamaan? Sitä tuskaa? Lyön vetoa, etteivät he ole koskaan päästäneet ketään muuta elämäänsä, yhtä lähelle. He ovat kuin toistensa peilikuvia, kuin yksi olento. Ja nyt he saivat esimakua siitä, mikä heitä joskus odottaa. Se luultavasti tulee olemaan vaikein asia, mitä he koskaan joutuvat tekemään. Ja tärkein.”
Hitaasti Derek nyökkäsi. Hän ihmetteli, oliko hän koskaan joutunut eroamaan sillä tavoin kenestäkään. Mahdollisesti, hän mietti, kun hän tunsi asiaa ajatellessaan kummallisen menetyksen tunteen, ilman mitään ilmeistä syytä. Raivostuttavaa, kun ei muista. Hän ajoi asian pois mielestään, siitä ei olisi nyt mitään hyötyä.
Yhtäkkiä hän huomasi heidän yläpuolellaan kaartelevan siipi-ihmisen. Hän oli vielä niin kaukana, etteivät muut olleet havainneet häntä. Hänellä oli vitivalkoiset siivet, mutta muuten hän ei näyttänyt lainkaan enkeliltä. Hän olisi kasvojensa puolesta voinut olla niin mies kuin nainenkin ja hänellä oli pitkät tummat hiukset, jotka oli sidottu ponihännälle. Hän oli pukeutunut matkavaatteisiin, jotka muistuttivat Derekiä keskiaikaisista vaatteista, joita hän oli joskus nähnyt historiankirjassa. Hänellä oli vihreä tunika ja vyö, jolla hän kantoi kotkanpääkoristeista tikaria. Hänen housunsa olivat ruskeat ja tungettu pitkävartisiin saappaisiin, jotka ainoana hänen vaateparressaan näyttivät siltä, kuin niitä ei olisi käytetty tarpeeksi. Derek vilkutti hänelle.
Mies – ja hän todellakin oli mies, pitkistä hiuksista ja naisellisista kasvoista huolimatta – hymyili ja vilkutti takaisin. Muutkin katsoivat ylös ja Zak nousi innostuneena seisomaan. Derek huomasi muitakin siipi-ihmisiä liitelemässä ympäri salia ja laskeutumassa muille tasanteille, missä innokkaan ja hämmentyneen näköiset vastasyntyneet ottivat heidät vastaan. Hetken päästä mies seisoi tasanteella heidän edessään. Hän taivutti lumivalkoiset siipensä lintumaisesti kokoon ja katsoi heitä.
”Tervehdys Uudelleen syntyneet”, hän sanoi kumartaen, ”minun nimeni on Prianolan. Tehtäväni on saattaa teidät turvallisesti tältä tasanteelta alas ja ulos Luomiskammioista.” Hän vilkaisi huvittuneesti kaiteetonta portaikkoa. ”Ensimmäiseksi mainittu tehtävä taitaa tuottaa eniten haastetta.” Hän puhui sujuvaa englantia ja näytti olettavan, että kaikki ymmärsivät häntä. Sitten hän katsoi kaksosia ja toisti puheensa jollain kielellä, mitä Derek ei ymmärtänyt.
Bella henkäisi kauhistuneena. ”Et kai sinä oleta, että me - ... tuota pitkin alas... tuonne...” Hän sopersi puristaen poikansa tiukemmin itseään vasten.
Prianolan kumarsi uudelleen. ”Hyvä rouva,” hän sanoi hyvin kohteliaasti. ”Tuo portaikko on ainoa tie alas täältä, joten suosittelen teitä käyttämään sitä. Saatte te toki lentääkin, mutta sitä en todellakaan suosittele. Lentäminen nimittäin vaatii hiukkasen harjoitusta.” Hän värisytti siipiään aavistuksen verran. ”Älkää huoliko, minä olen valmis pelastamaan kenet tahansa, joka sattuu putoamaan. Olette kaikki täysin turvassa.”
”Entä jos useampi putoaa samaan aikaan?” Kysyjä oli pienikokoinen Zak tällä kertaa. Hän vaikutti melkoisen hermostuneelta, eikä Derek voinut syyttää häntä. Alas oli hyvin, hyvin pitkä matka.
”Alas on pitkä matka”, Prianolan huomautti kuin lukien hänen ajatuksensa. ”Olen varma, että ehdin saamaan vaikka teidät kaikki kiinni, jos putoatte samaan aikaan.” Tämä huomautus karkotti suuremmat vastaväitteet, mutta ei näyttänyt rauhoittavan ketään.
Derek ei ollut varma, uskoisiko häntä, mutta päätti sitten, ettei sillä ollut merkitystä. Jos portaat olivat ainoa tie pois, sitä kautta he menisivät. Kun hän kääntyi aikomuksenaan lähteä portaita alas, hän huomasi Korpin jo pinkovan niitä alas kaksi askelta kerrallaan. Derek astui ensimmäiselle portaalle. Ne johtivat seuraavalle tasanteelle, ja sieltä seuraavalle ja niin edelleen. Derek ei osannut sanoa minne se lopulta johti, sillä muutamilta tasanteilta näytti lähtevän useampia portaita ja siltoja. Ne muodostivat valtavan sokkelon, josta Derek ei olisi voinut toivoakaan selviävänsä ilman opasta. Hän huomasi Korpin kääntyvän portaikon puolessa välissä ja huutavan jotain. Hän heilutti kättään takaisin ja pinkoi Korpin perään.
Portaat eivät olleet niin kapeat, miltä ne olivat aluksi näyttäneet. Niissä olisi itseasiassa mahtunut kaksi siipi-ihmistä kävelemään mukavasti rinnakkain. Pari kertaa Derek melkein horjahti, mutta hän yllättyi, kuinka hyvin siivet pitivät hänet tasapainossa, vaikkei hän käyttänytkään niitä. Hänen rohkeutensa kohosi kun hän juoksi niitä alas päin, eikä hän enää pelännyt putoavansa. Korppi odotti häntä seuraavalla tasanteella ja hänen takanaan näkyivät toiset portaat, joita pitkin huomattavasti suurempi ryhmä oli hitaasti laskeutumassa.
Derek hyppäsi viimeiset kymmenen porrasta ja räpytteli siipiään päästäkseen perille. Hänen yllätyksekseen se ei aivan toiminut niin kuin hän oli suunnitellut. Siistin laskeutumisen sijaan hän rysähti Korpin jalkoihin kuin tiiliskivi. Siivet olivat pehmentäneet laskeutumista, mutta hänestä ei ollut tuntunut siltä, että ne olisivat kannatelleet häntä kovinkaan hyvin.
Korppi auttoi hänet ylös. ”Ehkä ei sittenkään ole niin hyvä idea juosta noita portaita alas. Nyt kun tiedämme, ettei lentäminen olekaan niin helppoa kuin miltä se näyttää.”
”Ei olekaan”, Derek myönsi. ”Minusta tuntui kuin siipeni eivät olisi kannatellet minua lainkaan.”
”No, Maan fysiikan lakien mukaan nämä siivet olisivat liian pienet kannattelemaan meitä”, Korppi selitti. ”Mutta Maan säännöt eivät ilmeisesti päde täällä”, hän lisäsi katsoen Prianolania, joka kaarteli laskeutuvan ryhmän ympärillä, tehden ilmassa sulavia käännähdyksiä ja pyörähdyksiä. Hän näytti melkein painottomalta.
”Pätevät tarpeeksi hyvin”, mutisi Derek hieroen kipeää polveaan.
Seuraavat portaikot he laskeutuivat hitaammin, johtuen suurelta osin heidän edessään laskeutuvien siipi-ihmisten hitaudesta. Monet vilkuilivat alas levottomina. Heistä se varmasti näytti pohjattomalta kuilulta täynnä sinisenvihreää valoa, Derek ajatteli. Hän näki aivan pohjalle asti, eikä se juuri rauhoittanut häntä. Se oli hyvin, hyvin, hyvin kaukana ja täynnä siipi-ihmisiä, joista monet kulkivat kuin lammaslauma vuoren seinässä pilkottavia tunneleita kohti. Heitä ei kuitenkaan ollut läheskään niin paljon kuin Derek oli kuvitellut. Hän näki, että lattia oli aivan tupaten täynnä vieri vieressä nukkuvia hahmoja, joista helposti yli puolet olivat yhtä keskeneräisiä kuin se ilmaan haihtunut vaaleatukkainen tyttö.
”Niin moni on vielä kesken”, hän sanoi Korpille, joka käveli hänen vieressään.
”Epäilemättä”, hän vastasi. ”Ja heistä alle puolet saavat itsensä valmiiksi.” Derek ihmetteli, että mistä hän niin päätteli, muttei kysynyt mitään. Korpilla tuntui olevan jokin vaistomainen kyky tietää asioita, joita hänen ei pitäisi.
Viimein he saapuivat tasanteelle, joka oli yksi niistä risteyskohdista, jotka Derek oli havainnut ylempää. Viisi portaikkoa ja yksi leveä silta johtivat tasanteelta pois. Portaista kolme viettivät alaspäin ja kaksi ylös. Silta jatkui suorana eteenpäin. Edellisen ryhmän opas odotteli joukkonsa kanssa heitä. Hän jutteli hetken Prianolanin kanssa, kunnes ohjasi oman joukkionsa laitimmaisia, alaspäin viettäviä portaita pitkin pois näkyvistä.
Prianolan komensi heidät koolle. ”Me jatkamme siltaa pitkin, näin vältämme turhan ruuhkan. Älkää juosko”, hän sanoi Derekille ja Korpille. ”Näin lähellä uloskäyntiä olisi turhauttavaa tulla pelastamaan teidät. Te voitte kuolla, mikäli olette ihmetelleet. Te ette ole henkiolentoja vaan lihaa, verta, lihaksia ja luita, jotka voivat mennä poikki. Olkaa varovaisia.”
He virnistivät toisilleen heti kun Prianolan oli kääntänyt selkänsä heille. Varoituksestaan huolimatta he olivat varmoja, että Prianolan ottaisi heidät kiinni, vaikka he putoaisivatkin. Mutta he eivät aikoneet koetella hänen kärsivällisyyttään, joten he kävelivät.
Tällä kertaa Prianolan ei kaarrellut heidän ympärillään, vaan käveli heidän kanssaan. Derek päätti kysyä kysymyksen, joka oli askarruttanut häntä jo jonkin aikaa. ”Hmm, Prianolan. Mikä pitää näitä siltoja ja tasanteita ylhäällä?”
Prianolan vilkaisi häntä viekkaasti. ”Osittain nerokas tasapainottaminen. Osittain muut asiat.”
”Kuten riimut niiden pohjassa?”
Hänen kulmakarvansa kohosivat. ”Aivan. Nämä yksityiskohdat selviävät teille myöhemmin. Vanhemmat ja viisaammat valkirit osaavat selittää ne paljon minua paremmin.”
”Valkirit?” kysyi Korppi, joka oli kuunnellut tarkkaavaisesti.
”Se on nimi, jolla me kutsumme itseämme, ja muut rodut meitä”, Prianolan selosti. ”Meidän kielellämme se tarkoittaa ”niitä jotka lentävät”. Käytämme esimerkiksi linnuista samaa nimeä, mutta se äännetään hiukan eri tavalla.”
”Ja miten te tarkalleen lennätte?” Derek kysyi. ”Minusta ainakin tuntui, etten millään pysyisi ilmassa näillä siivillä.”
”Siihen on juju. Se liittyy.. -” Prianolan keskeytti. ”Tämä on taas niitä asioita, jotka muut osaavat selittää minua paremmin. Minä vain sekoitan päänne.”
”Se liittyy siihen paikkaan, mistä me tulimme, eikö niin?” Korppi kysyi. ”Se on jokin voima, jokin energia...”
Nyt Prianolanin kulmakarvat käytännössä katsoen katosivat hänen hiuksiensa sekaan. ”Kyllä. Sitä kutsutaan Rajaksi. Sieltä me saamme voimaa uhmata fysiikan lakeja ja lentää siivillä, jotka todellisuudessa eivät kannattelisi meitä lainkaan. Rajan energian ilmentymiä me kutsumme rajatuuliksi, ja me käytämme niitä hyväksemme. Ne ovat kuin pieniä voimakenttiä, jotka nostavat meidät ilmaan kuin voimakas tuulenpuuska.”
”Ja me emme osaa käyttää niitä vielä”, Derek päätteli.
”Kyllä te osaatte, mutta ette vielä tiedä sitä. Yleensä se vaatii vähän aikaa ja koulutusta. Mutta”, hän sanoi niin hiljaa, että vain he kuulivat, ”hengenhädässä te löytäisitte sen kyvyn hyvin nopeasti. Se on sisäänrakennettu mekanismi.”
He tuijottivat häntä. ”Eli kaikki pelottelut putoamisesta olivat vain huijausta”, Korppi totesi.
Prianolan virnisti. ”Kukaan ei ole koskaan kuollut täällä”, hän sanoi. ”Ne, jotka ovat pudonneet, ovat päässeet omille siivilleen, ennen kuin kukaan on ehtinyt ottaa heidät kiinni.”
Derek mietti asiaa hetken. ”Mitä vetoa, että te aiotte opettaa meidät lentämään heittämällä meidät alas jyrkänteeltä”, hän arvasi.
”Samalla tavalla linnut oppivat lentämään”, Prianolan sanoi kohauttaen olkapäitään. ”Pitäisi siis kelvata teillekin.”
Heille pidettiin suuri, yhteinen puhetilaisuus kun he kaikki olivat päässeet Luomiskammioista turvallisesti ulos. Ulkona Derek näki, että Luomiskammiot oli sijoitettu suuren vuoren sisälle, kuten hän oli olettanutkin, mutta se oli pienikokoinen verrattuna ympärillä oleviin. Heidät oli johdatettu ulos kirkkaan turkoosin taivaan alle, ja heidän ympärillään avautui henkeäsalpaava vuoristomaisema korkeine huippuineen, laaksoineen, järvineen, puroineen, vesiputouksineen ja metsineen. He seisoivat nyt valtavalla aukealla, joka ei mitenkään voinut olla luonnollinen. Vasta siellä seistessään Derek huomasi, ettei Luomiskammio-vuori ollutkaan itseasiassa vuori, vaan paljon suuremman järkäleen yksi huippu. Hän taivutti niskaansa ja katsoi ylös nähdäkseen missä varsinainen huippu oli, eikä ollut uskoa silmiään. He eivät voineet olla edes vuoren puolessa välissä, niin korkealla huippu oli. Sinne ei olisi voinut lentää edes lentokoneella.
Aukiolle oli kokoontunut Derekin arvion mukaan tuhansia valkireita. Hänellä oli epämääräinen tunne, että heitä olisi pitänyt olla paljon enemmän, mutta heitti sen sitten pois mielestään. Joku oli juuri astunut korokkeelle aivan vuoren kupeessa. Hän nosti kummallisen laitteen suunsa eteen ja hänen äänensä kaikui aukion läpi niin, että yllättäen päät kääntyivät häntä kohti ja korvat kuuntelivat tarkkaavaisesti.
”Tervetuloa, Uudelleen Syntyneet”, ääni sanoi. Puhuja oli tummaihoinen valkir, jolla oli myös mustat siivet ja hiukset. Kontrastina tälle hänellä oli yllään valkoiset kaavut, jotka liikahtelivat tuulessa levottomasti. Hänen äänensä oli voimakas ja määrätietoinen ja se herätti välittömän luottamuksen kuulijoissa. Kaikista uusista ja hämmentävistä tapahtumista huolimatta Derek tunsi rentoutuvansa.
Tumma valkir jatkoi: ”Minä olen Nohroi-Rada, ja te kaikki”, hän teki laajan käsiliikkeen, ”olette vastuussa ensisijaisesti minulle. Olette epäilemättä hyvin hämmentyneitä kaikesta tästä ja monet saattavat olla jopa niin shokissa, etteivät tietäisi mitä tehdä. Mutta teille tullaan kertomaan kaikki aikanaan. Mutta ensimmäinen asia, mitä me teemme, on”, hän piti pienen tauon, ”nimen valinta.”
Derek vilkaisi Korppia näiden sanojen kohdalla, mutta tämä ei antanut mitään vihjettä siitä, että olisi kuullut. ”Mitäköhän se tarkoittaa?” Derek kuiskasi hänelle saadakseen jonkinlaisen reaktion.
Korppi kääntyi katsomaan häntä. ”Sinä tiedät kyllä”, hän sanoi hiljaa. ”Minä tein jo valintani. Nyt on teidän vuoronne.”
Seuraavien tuntien aikana he miettivät sopivia nimiä itselleen, istuen aukiolla ja muodostaen rykelmiä sinne tänne. Vanhemmat valkirit kulkivat heidän keskuudessaan kertoen perinteisistä nimityypeistä. Derekistä kuulosti siltä, kuin olisi varsin tavallista pitää oma etunimensä (jos muisti sen) ja keksiä sukunimi, joka yleensä kuvasi sen omistajaa. Derekin mielestä tapa oli outo sekoitus lapsellisuutta ja jonkinlaista outoa viikinki- tai intiaanikulttuuria. Ihan kuin päällikkö Punainen Härkä tai Harald Hirmuinen, hän mietti huvittuneena. Lisäksi lintujen nimet olivat yleisiä: oli Varpusia, Pääskysiä, Haukkoja ja Lokkeja, mutta myös paljon kummallisempia lajeja, kuten Tukaaneja, Töyhtöhyyppiä ja Kolibreja. Jotkut päättivät pitää alkuperäisen ihmisnimensä, mutta monet halusivat nimen vaihdolla osoittaa eroamistaan ihmiskunnasta ja edellisestä elämästään.
Derek tunsi myös, ettei hänen entinen nimensä tuntunut enää oikealta. Hän ei kuitenkaan halunnut tehdä yhtä rajua irrottautumista kuin Korppi. Niinpä hän vietti seuraavat kolme tuntia miettien uutta sukunimeään.
Prianolan seisoi lähellä. Derek viittasi hänet luokseen.
Viimein ohut jono alkoi tehdä matkaansa vuoren rinnettä pitkin. Siellä kulkivat ne, jotka olivat jo valinneet. Derek katseli heidän kulkuaan ja käänteli nimeä mielessään. Hän tarkasteli sitä joka puolelta, yltä, alta ja sivuilta. Hän hioi sitä ja maisteli sen äänteitä suussaan. Vaihtamisen mahdollisuutta ei enää olisi, ja hän muokkasi nimeään niin kauan kunnes oli siihen tyytyväinen. Kunnes se tuntui sopivalta. Lähes kaikki valkirit olivat jo nousseet seisomaan ja valuivat pikkuhiljaa paikkaan, mistä se tummaihoinen puhuja, Nohroi-Rada, päästi heidät jatkamaan eteenpäin. Aukea tyhjeni vähitellen, kunnes jäljellä oli muutamia kourallisia, Derek ja Korppi heidän joukossaan.
Derek lähestyi puhujaa, joka kirjoitti juuri Zakin nimeä listaan, joka oli niin pitkä, että sen toinen pää kiemurteli lattialla. Kun hänen vuoronsa tuli, Nohroi katsoi häntä tummilla silmillään odottavasti ja sanoi: ”Ilmoitetaan Uudelleen Syntyneeksi...?”
”Derek Haukansilmä.” Kun hän oli päästänyt nimen suustaan, hän tunsi saman kummallisen tunteen, joka oli vallannut hänet silloin kun Korppi oli ilmoittanut omansa. Mutta nyt se oli monin kerroin voimakkaampi. Hänestä tuntui kuin joku olisi lyönyt häntä päähän. Hänen silmissään säkenöi, eikä hän hetkeen nähnyt kunnolla. Hän tiesi, että jotain täysin peruuttamatonta oli juuri tapahtunut. Tästä sopimuksesta hän ei pääsisi enää irti.
Nohroi-Rada nyökkäsi ja kirjoitti nimen listaansa. Sitten hän viittasi Derekiä jatkamaan matkaansa. Hänen edessään avautui sileä, kallioon hakattu tie, joka oli hädin tuskin tarpeeksi leveä yhdelle valkirille. Aikovatko he tappaa meidät!? Derek kysyi itseltään epäuskoisena. Sitten hän muisti, mitä Prianolan oli sanonut. He oppisivat lentämään samalla tavoin kuin linnut. Derek katsoi lähes pystysuoraa seinämää, joka avautui hänen vieressään ja päätti, ettei halunnut ottaa sitä riskiä, että Prianolan olikin valehdellut. Hän kääntyi katsomaan, kun Korppi sanoi oman nimensä.
”Ilmoitetaan Uudelleen Syntyneeksi...?”
Hetken tauko. Sitten: ”Korppi.”
Tällä kertaa Derek ei tuntenut mitään erikoista. Korppi sanoi nimensä, kuin olisi sanonut sen kenelle tahansa. Se johtuu luultavasti siitä, Derek mietti, että hän sanoi sen jo. Meille.
Nohroi-Rada katsoi Korppia otsa rypyssä, ikään kuin miettien ankarasti. Sitten hän nyökkäsi hitaasti ja kirjoitti hänen nimensä ylös. Derek tunsi hänen katseensa selässään vielä kauan sen jälkeen kun he olivat lähteneet astelemaan alas päin.
Työn tiedot
Haukan silmin (luku 3)
cillana
» Kategoria: Kirjallisuus » Pidemmät proosatekstit» Työn pituus: 4556 sanaa» Työ lisätty: 20.09 - 2007» Kommentoitu: 3 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
Ja olemme luvussa kolme... Joka on kahdeksan ja puoli sivua pitkä, mikäli halusitte tietää. Paljon uusia hahmoja. Öm. Itse olen tavallaan tyytyväinen tähän lukuun, pidän tästä enemmän kuin edellisestä anyway. En oikein tiedä miksi. Mutta kyllähän näitä pitää vielä muokata muokata ja muokata. Jeps.
Erittäin kiitollinen pienimmistäkin kommenteista!
luku 4: tulee kohta
Kommentit
Johanna
23:08 // 30.09 - 2007
Jälleen onnistunut ja mielenkiintoinen luku. Pidän tarinan henkilöistä, ne ovat onnistuneita ja mukavan omaperäisiä, ja vaikka uusia henkilöitä tulikin paljon, pysyi kuitenkin hyvin kärryillä siitä, kuka kukin on. Liian suurta henkilömäärää kannattaa kuitenkin varoa, sillä saattaa hyvinkin käydä niin, ettei tarinan edetessä keksikään kaikille tarkoitusta, vaan osa jää tarkoituksettomiksi. Itselleni on käynyt usein juuri niin, kun ei millään raski poistaa yhtään henkilöhahmoa, vaikka se kuinka tarpeeton olisikin.
Tarina etenee sopivalla vauhdilla, tapahtumia tulee ja asioita selitetään niin, ettei niitä tule liikaa kerralla, mutta ei myöskään tunnu, että jotain tahallaan pantattaisiin. Ja tämä tarina on todella ihanan omaperäistä, vielä tähän mennessä ei ole kertaakaan tullut tunnetta, että onpa tämäkin kuultu monta kertaa ennenkin. Kerronta pysyy sujuvana, ja vaikka tekstissä on aina jotain pientä hiomista, niin tämä tuntuu todella valmiiksi mietityltä. Itse asiassa ainoa asia, joka pisti silmään, oli lause "Hänen nimensä oli Nohroi-Rada, joka tarkoitti ”nimien vartijaa”." Se on vähän häiritsevän selittävä, paremmalta ehkä kuulostaisi: "Hänen nimensä oli Nohroi-Rada, ”nimien vartija”." Silloin se ei olisi niin "sanakirjamainen".
Kuten sanottu, jälleen hyvä luku, odotan seuraavaa. Mukava myös huomata, ettet ryhtynyt lyhentämään tekstiä, vaan sitä tuli taas reilut kahdeksan ja puoli sivua. :)
Meia
22:01 // 06.11 - 2007
Tämän luvun puoliväliin asti ehdin lukea. Täytyypi palata lukemaan jatkoa, tuntuu niin kovin mielenkiintoiselta ja omaperäiseltä, hyvinkirjoitetulta. Joitain ihan pieniä virheitä olin paikka paikoin huomaavinani, ja lauseita, jotka olisin itse kirjoittanut toisin, mutta en mitään kamalan suuren hirveän häiritsevää silmiini saanut.=)
Tuuli
20:06 // 14.02 - 2008
Eipä ole lähiaikoina tullut vietettyä paljoa aikaa Harhassa - siitä varmaan johtuu etten ole tätäkään tarinaa muistanut aikoihin lukea. Hyvä kun palasi mieleeni - tarina on juuri niin loistava kuin muistinkin. ^^ Pitää lukea seuraavat luvut kunhan tästä vain kerkiän.
Mitään erityistä huomautettavaa ei taida olla, mutta se on pakko sanoa että teknisesti ottaen identtiset kaksoset eivät voi olla tyttö ja poika. ;)
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!