Kaunokirjallisen työn esitys
Palasina
Olen sirpaleita. Teräviä lasinsiruja, jotka repivät kätesi auki, kun vain yritätkin kerätä niitä pois. Jos olisin kokonainen, aivan kuten muutkin, en ehkä pystyisi enää satuttamaan ketään. En minä haluaisi olla tällainen. En minä haluaisi olla edes olemassa! En haluaisi olla täällä pilaamassa teidän jokaista päiväänne. En minä haluaisi satuttaa, mutta silti teen sitä joka hetki, huomaamattani.
Vaikka, ei ketään oikeasti kiinnosta. Ne vain toivovat, että minä menisin pois, ja jättäisin heidät vihdoinkin rauhaan. Aivan kuin ne pienet lasinsirpaleet: sinä yrität kerätä niitä pois tieltäsi, mutta joka kerta ne satuttavat sinua niin, ettet pysty tekemään mitään.
Ei niitä kiinnosta, kuinka minua sattuu joka kerta, kun huomaan heidän nauravan minulle, ja kun he pilkkaavat minua kovaan ääneen. Eivät he ymmärrä, kuinka paha minun on olla, kun he sulkevat minut pois seurastaan ja jättävät yksin. Vaikka ei minun pahalla olollani edes ole mitään väliä. Minähän satutan heitä koko ajan vain pelkällä olemassaolollani.
Eräänä päivänä saan taas kuulla heiltä tehneeni jotakin väärin. Ne vain katsovat syyttävästi, ja sanovat olevansa pettyneitä. Ne ovat vihaisia. Huomaan sen, vaikkeivät ne sitä minulle kerrokaan – näen sen heidän katseistaan. Juoksen pois heidän luotaan. Paiskaan oven kiinni, ja menen kotiin.
Kotona teen taas sen, mitä minua on kielletty niin monta kertaa tekemästä. Kävelen määrätietoisin askelin kohti äidin veitsilaatikkoa. Kaivan esiin sen kaikkein terävimmän lihaveitsen, jolla olen leikkinyt jo vaikka kuinka monta kertaa aikaisemminkin ja kävelen rauhallisesti pois.
Menen omaan huoneeseeni veitseni kanssa. Katson sen kirkasta terää, joka heijastaa valonsäteitä ikkunasta. Sekunnin murto-osan mietin kannattaako minun enää tehdä sitä, mutta onnistun kuitenkin hiljentämään kieltävät ajatukseni, ja painan veitsen syvälle käsivarteeni.
Seuraavana päivänä, kun minun on taas pakko mennä niiden ilkeiden ihmisten luo, teen kaikkeni piilottaakseni ne veriset haavat. Minulla on monta pitkähihaista paitaa päälläni, ettei kukaan vain huomaisi yhtään mitään. Kuljen koko ajan pitäen tiukasti kipeästä käsivarrestani kiinni ja yritän olla mahdollisimman huomaamaton.
Pian huomaan kuitenkin, kuinka veri on taas alkanut valua. Valitettavasti huomaan sen liian myöhään, sillä yksi niistä on jo ehtinyt vetää kaikki hihat pois haavojeni edestä. ”Kattokaa nyt kaikki! Vittu se on säälittävä angstinen teini! Haetsä vähän huomioo taas?!”, se huutaa, ja mä alan itkeä. ”Pitäiskö sun lähtee taas himaan leikkimään sillä kirjastokortilla, että saisit taas uudet haavat, joita huomenna esitellä?!”
Kotona mä taas viillän vähän lisää. On huolestuttavaa, että teen sitä nykyään melkein joka päivä. Enkä tee sitä pelkästään siksi, että saisin huomiota. Se nimittäin poistaa oikeasti myös tätä pahaa oloa. Ainakin vähäksi aikaa. Vaikka, ovat ne ilkeät ihmiset osittain myös oikeassa. Haluan, että ne huomaisivat kuinka paha mieli minulle tulee, kun he jatkuvasti vain mollaavat ja jättävät minut yksin. Haluaisin, että he ymmärtäisivät tekevänsä väärin. Haluaisin, että he tajuaisivat, että en minä tahallani satuta heitä, niin kuin he luulevat. Olen aivan samanlainen ihminen kuin hekin, joten toivon, että he antaisivat minun edes joskus olla rauhassa.
Olen aivan palasina, enkä jaksaisi enää edes elää. Joka hetki saan vain pelätä, että teen taas jotakin väärin, ja loukkaan heidän herkkiä tunteitaan niin, että he saavat taas yhden syyn lisää haukkua minua. Monta kerta olen jo haaveillut siitä, kuinka hyppään alas parvekkeelta, tai viillän kaulavaltimoni auki sillä veitsellä. Mutta kuitenkaan en haluaisi tehdä sitä. Minähän rakastan elämää, vaikka se välillä näin satuttaakin. Mutta kuitenkin uskon, että jonakin päivänä se vielä tapahtuu. Ja toivon, että kaikki ymmärtävät, keitä siitä oikein saa syyttää.
Olen sirpaleita. Teräviä lasinsiruja, jotka repivät kätesi auki, kun vain yritätkin kerätä niitä pois. Jos olisin kokonainen, aivan kuten muutkin, en ehkä pystyisi enää satuttamaan ketään. En minä haluaisi olla tällainen. En minä haluaisi olla edes olemassa! En haluaisi olla täällä pilaamassa teidän jokaista päiväänne. En minä haluaisi satuttaa, mutta silti teen sitä joka hetki, huomaamattani.
Vaikka, ei ketään oikeasti kiinnosta. Ne vain toivovat, että minä menisin pois, ja jättäisin heidät vihdoinkin rauhaan. Aivan kuin ne pienet lasinsirpaleet: sinä yrität kerätä niitä pois tieltäsi, mutta joka kerta ne satuttavat sinua niin, ettet pysty tekemään mitään.
Ei niitä kiinnosta, kuinka minua sattuu joka kerta, kun huomaan heidän nauravan minulle, ja kun he pilkkaavat minua kovaan ääneen. Eivät he ymmärrä, kuinka paha minun on olla, kun he sulkevat minut pois seurastaan ja jättävät yksin. Vaikka ei minun pahalla olollani edes ole mitään väliä. Minähän satutan heitä koko ajan vain pelkällä olemassaolollani.
Eräänä päivänä saan taas kuulla heiltä tehneeni jotakin väärin. Ne vain katsovat syyttävästi, ja sanovat olevansa pettyneitä. Ne ovat vihaisia. Huomaan sen, vaikkeivät ne sitä minulle kerrokaan – näen sen heidän katseistaan. Juoksen pois heidän luotaan. Paiskaan oven kiinni, ja menen kotiin.
Kotona teen taas sen, mitä minua on kielletty niin monta kertaa tekemästä. Kävelen määrätietoisin askelin kohti äidin veitsilaatikkoa. Kaivan esiin sen kaikkein terävimmän lihaveitsen, jolla olen leikkinyt jo vaikka kuinka monta kertaa aikaisemminkin ja kävelen rauhallisesti pois.
Menen omaan huoneeseeni veitseni kanssa. Katson sen kirkasta terää, joka heijastaa valonsäteitä ikkunasta. Sekunnin murto-osan mietin kannattaako minun enää tehdä sitä, mutta onnistun kuitenkin hiljentämään kieltävät ajatukseni, ja painan veitsen syvälle käsivarteeni.
Seuraavana päivänä, kun minun on taas pakko mennä niiden ilkeiden ihmisten luo, teen kaikkeni piilottaakseni ne veriset haavat. Minulla on monta pitkähihaista paitaa päälläni, ettei kukaan vain huomaisi yhtään mitään. Kuljen koko ajan pitäen tiukasti kipeästä käsivarrestani kiinni ja yritän olla mahdollisimman huomaamaton.
Pian huomaan kuitenkin, kuinka veri on taas alkanut valua. Valitettavasti huomaan sen liian myöhään, sillä yksi niistä on jo ehtinyt vetää kaikki hihat pois haavojeni edestä. ”Kattokaa nyt kaikki! Vittu se on säälittävä angstinen teini! Haetsä vähän huomioo taas?!”, se huutaa, ja mä alan itkeä. ”Pitäiskö sun lähtee taas himaan leikkimään sillä kirjastokortilla, että saisit taas uudet haavat, joita huomenna esitellä?!”
Kotona mä taas viillän vähän lisää. On huolestuttavaa, että teen sitä nykyään melkein joka päivä. Enkä tee sitä pelkästään siksi, että saisin huomiota. Se nimittäin poistaa oikeasti myös tätä pahaa oloa. Ainakin vähäksi aikaa. Vaikka, ovat ne ilkeät ihmiset osittain myös oikeassa. Haluan, että ne huomaisivat kuinka paha mieli minulle tulee, kun he jatkuvasti vain mollaavat ja jättävät minut yksin. Haluaisin, että he ymmärtäisivät tekevänsä väärin. Haluaisin, että he tajuaisivat, että en minä tahallani satuta heitä, niin kuin he luulevat. Olen aivan samanlainen ihminen kuin hekin, joten toivon, että he antaisivat minun edes joskus olla rauhassa.
Olen aivan palasina, enkä jaksaisi enää edes elää. Joka hetki saan vain pelätä, että teen taas jotakin väärin, ja loukkaan heidän herkkiä tunteitaan niin, että he saavat taas yhden syyn lisää haukkua minua. Monta kerta olen jo haaveillut siitä, kuinka hyppään alas parvekkeelta, tai viillän kaulavaltimoni auki sillä veitsellä. Mutta kuitenkaan en haluaisi tehdä sitä. Minähän rakastan elämää, vaikka se välillä näin satuttaakin. Mutta kuitenkin uskon, että jonakin päivänä se vielä tapahtuu. Ja toivon, että kaikki ymmärtävät, keitä siitä oikein saa syyttää.
Työn tiedot
Palasina
Dramatica
» Kategoria: Kirjallisuus » Kaikki muu sanallinen taide» Työn pituus: 538 sanaa» Työ lisätty: 23.09 - 2007» Kommentoitu: 0 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 1 kerta(a)
Tietoa työstä:
(Olen muuten erittäin tietoinen siitä, että voisin opetella tekemään kappalejaot kunnolla.)
Kommentit
Työlle ei ole kirjoitettu kommentteja!
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!