Kaunokirjallisen työn esitys
Mihin helvettiin mä olen oikeasti taas itseni sotkenut? Kyllä vois kuvitella, että tähän ikään mennessä jo tajuais olla seuraamatta impulsseja.
Järki on kuitenkin aina oikeessa. Harvemmin mulle näin käy. Oikeesti. Joku pelastakaa mut, mä en halua olla täällä! Mä haluan kotiin peiton alle ja unohtaa koko jutun. Mä taidan kohta pyörtyä.
"Levitä jalkojas vähän."
Sille tää on ihan mitätöntä. Arkipäivää ja rutiinia. En mä odottanutkaan, että se oikeasti tajuais.
"Emmä hei tiedä... Tää ei oikeesti taida olla kauheen hyvä idea."
Joo, tosi vakuuttavaa. Toi varmaan saakin sen päästään sut koukusta.
"Mitä sä nyt oikein jauhat, totta kai tää on. Tätähän sä oot halunnu siitä asti kun tavattiin. Et sä nyt voi jänistää."
Miten yllättävää, että se on tota mieltä. Mä oikeasti tiedän kyllä miten tämä tulee päättymään ja mä tiedän että mä vähintäänkin kuolen ennen sitä.
"Nii mut kun se sattuu, ja muutenkin..."
Jos mä en olisi näin paniikissa, mä varmaan häpeisin itseni kuoliaaksi. Kamalaa akkamaista valittamista. Säälittävää.
"Ota nyt vaan ihan rauhassa ja hengitä vaikka pari kertaa syvään. Koittasit rentoutua."
Joo, just. Kyllähän sitä on helppo puhua. Mut ihan miten vaan. Hengitellään, hengitellään...
"No mut entä jos mä tuun katumapäälle? Niinku jälkeenpäin. En mä halua alkaa inhoomaan itteeni tän takia. En mä haluu alkaa inhoon sua tän takia. Mitä jos vaan unohdettas koko juttu?"
Yeah, right. Like that would happen.
"Kamoon, nyt lopetat ton. Sä voit oikeesti yllättyä jos annat mulle mahollisuuden. Et sä olis ensimmäinen joka tästä on tykännyt."
Toi kuulosti niin väärältä. Mä en edes tiedä haluanko mä pitää tästä. Mä saatan ihan oikeasti kohta pyörtyä.
"No mut... Tai siis... Kun se on kuitenkin niin peruuttamatonta."
Seli seli. Ei tuu onnistuun. Ja arvaa mitä, ihan oma vikas! Mitäs meet sotkeutuun kaiken näkösiin ihme tyyppeihin.
"Oikeesti haloo! Tää on ihan pikkujuttu, minimaalinen. Kaikki tekee tätä nykyään, sä tiedät kyllä."
Mut mä en oo kaikki! Mä en kestä kipua! Mä en voi, mä en pysty, happee, tarvii happee...
"No joo. Niin kai sitten."
Just, olipa yllättävää.
"No ni, arvasinhan mä, että sä tulisit järkiis."
O hiljaa jo.
"Joo..."
"Istut nyt takas siihen pöydälle ja levität jalat sellaseen miellyttävään haara-asentoon. Niin, ettei tunnu epämiellyttävälle, ja silleen, että voit istuu siinä asennossa ihan paikallaan vaikka pitempäänkin."
Ummh. Haluutko kertoa kuinka istutaan miellyttävässä haara-asennossa tollasen jätkän edessä? Mä toivon todella, ettei tää pääty nolosti.
"Onks tää hyvä? Mä en kyllä varmaan voi istua paikallaan koko aikaa..."
Onks tää hyvä? Onks tää hyvä??
"Älä huoli, keskity sä vaan tähän kokemukseen ja anna mä huolehdin muusta. Mä oon tässä ihan sun edessäs, niin mä voin kyllä pitää sun jalat paikallaan. Otat ihan iisisti vaan."
Joo iisisti vaan, iisisti vaan.
"Ei helvetti mun kädetkin tärisee."
No joo, sen kyllä näkee metrien päähän.
"Istu vaikka niitten päälle. Ja hei, ajattele positiivisesti: Ainakaan sun ei tarvi riisua noita sun sööttejä boksereitas."
Se ei just sanonut noin.
"Mun bokserit ei ole söötit, kiitos vaan."
Damn straight.
"Haha, on ne kyllä aika. Tai siis, kai sä oot ite tietonen mitä sulla on päälläs? Pinkkiä ja mustaa ruutukuvioo?"
No ei kai.
"Joo, oon tietonen. Ja ihan sun tiedokseks, ne on cool, ei söötit."
"Just, joo. Cool. Ihan miten tykkäät."
"Nimenomaan."
"Mä työnnän tän lahkeen nyt niin ylös kun saan, ja putsaan tän alueen. Voi tuntuu vähän kylmältä."
Työnnät mitä? Mikä on kylmää? Kylmäääää!!!
"Oah!"
"Joo joo, tiedetään. Iteppähän sä tän paikan valitsit."
Joo, ja mä tulin myös katumapäälle jos saan muistuttaa.
"Niin niin, vauhtia nyt vaan. Mitä nopeemmin alotat sen nopeemmin tää on ohi."
"Oho, sullahan mielialat loikkii. Okei, here goes."
Aaahahaaa! Sattuuuuuu! ... Tai hetkinen. 'Sattuu' taitaa olla vähän liioteltua. Kirpasee? Hmm... Oikeastaan olo alkaa oleen melko turta jo.
* * *
"Olikse siinä?"
Nyt jo?
"Jep, ylireagoit vai mitä?"
"No joo... Oisko jotain peilii tai jotain että mä näkisin sen kunnolla?"
"Toki. Nätti kyllä vaikka itte sanonkin."
On se.
Työn tiedot
Ensimmäinen kerta sattuu aina eniten
Kahvipuu
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 681 sanaa» Työ lisätty: 06.10 - 2007» Kommentoitu: 8 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 1 kerta(a)
Tietoa työstä:
Syntyi 20:ssä minuuttissa tuskastuttavan unettomuuden seurauksena. Kello oli paljon tai vähän tulkitsijasta riippuen. Olin väsynyt ja pidin omaa hauskaa pääni sisällä. Sellasta.
Kommentit
q-pic
17:34 // 06.10 - 2007
Oli kyl todella hyvä! Tykkään niin paljon tollasista teksteissä, missä pääsee jonkun hahmon "pään sisälle". Aivan loistavaa! Ja samaa tässä naureskelin mielessäni, että ei näin kiero persoona pysty tätä nätisti mielessään lukemaan ja tulkisemaan! ;D
Coolia.
J-J-A
19:44 // 06.10 - 2007
Heeh, hieno. Tosi hyvä tuo ajatusten esilletuonti.
Hauskaa lukemista. Menin vähän väärille raiteille tulkitsemisessa :]
Vuorovesi
20:41 // 06.10 - 2007
Okei... Brasilialaisesta vahauksesta lienee kysymys :) Hieno dialogi. Ajattelin jossain vaiheessa, että ei tämä kyllä "eka kerta" ole, mutta vasta lopussa sytytti. Gynekologinen tarkastuskin kävi mielessä :D
Pidän tästä! Kahlitseva kirjoitustyyli sinulla.
Mint
22:17 // 19.10 - 2007
Hieno. Johdattelee ajatukset kyllä alussa ihan muualle (: Mulle tuli muuten ton gynekologisen tarkastukse lisäksi myös genitaalilävistys mieleen.
someFeeling
21:29 // 22.10 - 2007
Siis oliko toi vahaus, gynegologi vai tatuoinnin otto tilanne ? =)
aivan mahtava. tulee mieleen yks kaveri kuka kerto sen oikeesta ekasta kerrasta ja se oli ajatellu just noin. huvittavaa tekstiä =D kiitos.
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!