Kaunokirjallisen työn esitys
Too much love will kill you
Piikki uppos Montyn lihaan tyypilliseen tapaan. Se sai heti jotain viboja ku se piikki osu sen ihoon, sit se sulki silmänsä ja kaatu istualtaan selälleen. Tiesin kuin helvetin hyvältä se tuntu. Kohta mäki saisin annokseni. Mun hengitys tiheni, kun Dirk kiskaisi kankaanpalan tiukemmalle mun käteni ympäri. Se upotti neulan kärjen mun kyynärtaipeeseen, veti vähän verta ruiskuun ja paino sit hitaasti kaiken sen kaman mun suoneen.
Se makso, mä tiesin sen. Oisin ennen pitkää pahassa kusessa, todennäkösesti oikeudessa. Voi olla, et pääsisin vähällä – ei mul oo vielä rikosrekisteriä. Sillon mä voisin vannoo, et pääsisin kuiville jonku ryhmäterapian avulla. Vitut mua mitkään terapiat kiinnosti, mä halusin vaan kamaa. Onneks siitä ei tarvinnu huolehtia vielä.
”Mähän sanoin, et se on puhdasta ku ensilumi.”
Mä vaan hymyilin Dirkille, kun vielä pystyin. Jumalauta, tosiaan oli. Kama humahti mun päähän hetkessä. Se euforinen hyvänolontunne valtas mun kropan parissa sekunnissa. Jos ei ollu ikinä kokeillu kamaa, ei voi ymmärtää narkkareita. Kaikki helvetin ongelmat unohtu. Ei tarvinnu miettiä rahaa, ei töitä, ei koulua, ei rangaistuksia, ei velkoja, ei mitään vitun ongelmia tai syitä. Renton oli helvetin oikeessa. Kuka tarvii syitä ku on heroiinia?
Sit se taas alko. Se vitun paska arki, jonka mä tiesin olevan edessä. Kamat oli vedetty, nyt piti taas ansaita. Vittu mä en ees kelvannu mihinkään duuniin. Kaupunki ois tietty tarjonnu jotain paskoja duunipaikkoja mist sai ehk pari kolikkoo tunnilta, mut helvetti, luuliksne oikeesti et tällaset narkkarit sais sillä jotain? Ehkä alkuun ois saanu – tai no, siin vähän ajan päästä. Alkuun käytti liian kalliita heeboja, sit snaijas, et hemmetti, nehä kisko ihan sairaasti fyrkkaa. Sit tajus alkaa hommaa halvempaa kamaa, miksaa sitä ja sit kiskoo. Mut sitä piti saada lisää. Enemmän kamaa, parempi fiilis. Piti pysyy laskuissa. Pelkäsin oikeesti sitä päivää, ku mikään ei enää riittäis.
Mä jaksoin raahautua lähibaariin. Tilasin yhen tuopin olutta, hipelöin mietteliäänä korvakoruani. Irkuilla tais olla aika villi meno ainaki siitä helvetinmoisesta hoilotuksesta päätellen. Funasin, et pää taitaa halkee. Joku äijä tuli mun viereen istuu. Sen silmät oli killis, se hais vanhalle vodkalle ja paskalle. Mä mulkasin sitä pahasti, mut se ei tajunnu häipyä. En jaksanu yrittää. ”Mitäs poika tekee täällä?” Sen puhe takelteli, ja äijä selkeesti sammalsi. Se liu’utti kätensä mun reidelle, mä kavahdin vaistonomasesti. ”Ei tarvii säikähellä, en minä sua satuta…” Mies hymyili irstaasti – sen keltamustat hampaat paljastu, siinä vaiheessa mulle riitti. Mä heitin oluet päin sen näköä, talsin ulos ja lähin juoksee. Mikä vittu näitä ihmisiä riivas?
Makasin mun kahekskytsenttisellä sängylle ja tuijotin valkosta kattoo. Siel tais olla muutama läntti kärpäsenpaskaa. Mä kiskoin syvät henkoset röökistäni ja puhalsin savurenkaan ilmaan. Se äijä sai mut tosiaan miettii. Olihan mulla aika hyvä perse. Löytyisköhän jätkille kysyntää? Jos ois asunu Nykissä ja ois ollu tyttö, ni vittu et elämä ois ollu helppoo. Ois hakeutunu hyvään taloon, saanu puolet liksoist ja tuuril tippiiki vielä. Eikä ois välttämät tarvinnu tehä paljoo mitää. Ois vetäny kätee, ottanu poskee, maannu sängys, joskus ehkä vähä heitelly kohteliaisuuksii. Ei muuta. Ja ne säälittävät miehet vielä makso siitä, kaiken lisäks. Kiskasin taas henkoset. Hemmetti, pitäis tosiaan miettii asiaa.
”Ei vittu, jätkä, kusetatsä mua!”
Mä nostin Fidon seinää vasten sen paidankauluksista. ”Ei jumalauta, älä väitä että sulla on vaan nappeja!” ”Mutku Keegan, mä oon en valehtele! En ikinä valehtelis sulle! Keegan, ihan tosi, sä oot hyvä jätkä, ja annan sulle ain parhaat, mutku mul ei oikeesti oo mitään vahvempaa ja..” ”Vittu säki oot tollanen saatanan säälittävä pikkunarkki joka nyysii kaikilta tätä paskaa! Saatana!” Fidon silmissä välähti pelokas katse, se näytti hetken joltain viisvuotiaalta pojalta, jota sen faija ois just lyöny ekaa kertaa kännipäissään. Näytinköhän mä sillon samalta? Mussa se herätti melkein sääliä. Mä päästin sen alas, rykäsin ja hierasin niskaani vähän nolona. ”Tota.. sori. En mä ois saanu raivoo sulle tollai. Oothan ihan okei?” Mä olin nolona – ja Fidoki tais huomata sen. Helvetti että mä inhosin korviani. ”Ei se mitää.. mut ihan tosi, hommaan sulle heti vahvempii, ku vaa löytyis. Tyypit puhu, et Amsterdamist ois tulossa iha sairaan iso satsi.” ”Joo, kiitti. Paljo mä oon sulle auki?” ”Ei mitää. Maksat sit joskus.”
Helvetti että mä tunsin oloni syylliseks. En maksanu, vaik tiesin, että Fido sais vielä turpaansa. Miks helvetissä seki oli pilannu elämänsä? Ihan pentu vielä, se pärjäs koulussa ja oli helvetin fiksu muutenki. Se oli vaan niin helvetin alastatus koko ajan. Se mielisteli muita ku koira, sillä ei ollu mitään kunnianhimoa. Välil ku kattelin sen jätkän touhuja, mun vaan teki mieli ravistaa sitä olkapäästä ja huutaa päin sen naamaa, et mitä vittuu se oikein teki. Se tuhos elämänsä, vaik siit ois voinu tulla mitä tahansa. Mut vittuako se mulle kuulu, itepähä oli valinnu sen tien. Ei kukaan tullu muakaan säälimään.
Kiskoin röökii kulmalla, kello oli jo varmaan kakstoista. Joku pysäytti autonsa mun viereen, viitto tulee kyytii. Mä viskasin natsan maahan ja hyppäsin kyytiin. Oli pimeetä, mut mä tutkin sitä miestä katseellani. Ihan okei, varmaan kolmenkymmenen tai ehk pari vuot siihen päälle. Mulla oli omat apuni. Meinaan, mä osasin olla pirun kova jätkä toisinaan, esimerkiks sillon, ku joku kävi uhittelee ja tiesin et pärjäisin sille, tai oisin nopeempi juoksee. Mut sit taas toisaalt, osasin näyttää hylätylt pikkujätkältä, joka ei tienny, mitä seksi tai huumeet oli. Nyt mä vedin tätä jälkimmäist roolia.
”Ootsä ennen tehny tätä?”
Se mies vilkas muhun. Ihan okei, hyvinsäilyny äijä, vähä partaa, kivat kulmakarvat ja kroppaki iha siedettävä. Mä puistelin päätäni. Joku sellanen tyytyväisyys häivähti sen kasvoilla, mut mua alko karmii sen vino hymy, ku se puhu mulle. ”Ekan muistaa aina.” Se ei vaikuttanu mitenkään erikoisen puheliaalta tyypiltä, tai sellaselta, joka välittäis. Mut persettähän mä olin sille myymässä.
Äijä pysäytti auton sivutielle, mä kirosin mielessäni. Helvetti, eikö ees voitu mennä sen kämpille? Olikohan sillä vaimoja ja lapsia? Montaki? Hiplasin korvistani hermostuneena – se rentoutti - mut pian mä karistin ajatukset mielestäni, ku se tunki pari seteliä mun taskuun – mä jo laskin mielessäni, et paljon sillä sais kamaa. Oisin voinu lähtee huitoo, mut vittu jos sil jätkällä ois ase. Ehkä oli parempi alistuu. Se nappas mua hiuksista, työns mut maahan polvilleen. Mä ähkäisin, muutama kivi hinkkas polvee ikävästi. Kädet täristen mä avasin sen sepaluksen ja kaivoin sen kyrvän esiin. Jossain vaiheessa mä huomasin sen paidan – helvetti, äijähän oli pastori.
Makasin taas tyytyväisenä Dirkin kämpän lattialla. Dirkin kama oli parasta. Hinta-laatusuhde kohdallaan, aina hyvä trippi. ”Kyl säkin vielä koet huonoi trippei”, Dirk tapas aina sanoa. Kai se hoki sitä edelleen. Mä en vaan kuullut. Olin rakentanu oman maailmani, siellä oli vaan pinkkejä kukkia ja enkeleitä. Vitusti enkeleitä. Mut yhtäkkii mä upposin lattiaan, olin ihan jäässä, sit mä olin hiestä märkä, henkee ahdisti. Mä halusin pois sieltä maailmasta, mut mä en päässy. Vajosin syvemmälle ja syvemmälle, mut lopulta kaikki pinkki hävis. Kaikki muuttu mustaks. Mä olin laatikossa, joku raahas mua. Joku hakkas mun päätä. Ja se helvetin käärme tuli taas – se sihis, se tuli lähemmäs, mä huusin iha vitusti, se varmasti puris mua vielä. Mä en ikin ollu pelänny niin paljon ku sillon. Se oli iso.
Jonkun lämmin käsi saatto painautuu useamman kerran mun poskea vasten, joku huus jotain, joku itki paniikissa, mut pian se itku hävis. Mä näin Dirkin. Se hymyili pienesti ja katteli mua ylhäältä. Mä olin rypistävinäni kulmiani, mä koitin sanoo, et vedä mut pois täst boksista, mut ei se kuullu. Tai ymmärtäny. Sit pimeni.
Vittu mä olin varmaan viikon ihan kujalla. Olin kuulemma lyöny sairaanhoitajia, selittäny et musta tulee isä ja nuollu lääkärin kasvoja. Voi toisaalta olla, et Monty puhu paskaa. Siihen säälittävään narkkariin ei ollu luottamista. Ja mitä sairaalan henkilökuntaan tuli, vittu mä inhosin niitä! Ne lässytti siitä, et mun pitäis hakeutua vierotukseen, mut mä paskat välitin. Tai no, hakeuduin kyl vierotukseen, mut mähän en siellä käyny.
Painuin vetää kamaa, mut säikähdin. Stinky oli ihan sekasin. ”Vittu säki oot säälittävä rupsahtanu paska. Lussutat lutkamuijaas ja kiskot kamaa. Vittu Stinky, kelaisit vähän.” Se näytti hetken hämmentyneeltä. Kelasin, et tajuskohan se, et mitä sanoin. Sit se nousi seisoo ja katto mua häijysti. Funasin aika nopeest, et pitäisköhän ottaa jalat alle, jos sil ois vaik linkkari tai jotai. Se vaa tsiigas mua pahasti. Sit räjähti. ”Vittu Keegan, ymmärrätsä, et mitä paskaa sä suollat suustas? Vittu, sä vaan hukuttaudut syvemmälle siihen itsesäälikuoppaas vaan sen takia, et sun faijas raiskas sut ja sen takia, et sun vanhemmat ei halunnu sua! Etsä ymmärrä, että sä olit vahinko, kukaan ei halua sua. Saatana sä vaan jauhat täällä paskaa ja sanot meitä säälittäviks paskanarkkareiks ja haukut mun muijaa. Mut tiiätkö mitä? Sä oot ite säälittävämpi ku kukaan täst porukasta. Sä oot täys paska. Kukaan ei kaipaa sua.”
Vittu ne sanat faijasta ja mutsista osu aika arkaan paikkaan, oikeesti. Se oli pahempaa ku isku vyön alle. Mä tiesin, etten ollu toivottu lapsi. Mut viimeset parikyt vuotta mä olin uskotellu ittelleni, et ne piti mua ihan kivana muksuna. Mä vaan koitin selittää ittelleni, et faijalla oli vähän ongelmia ja mutsi oli tehny itsarin. Ei faija sitä tappanu, ei se ollu paha ihminen. Faija ei vaan jaksanu sitä, et se menetti duuninsa. En ollu mikään yhen yön juttu halvan huoran kanssa, ne halus muksun. Ne halus perheen.
Tunsin et kyyneleet kirpos mun silmiin ku mä mietin porukoita. Vittu, mun valheet oli menos paskaks ja kuori murtumassa.
Mä olisin voinu alkaa puolustautuu, haukkuu Stinkyy ja sitä, et kuin paska se oli, mut mä en kyenny. Mä pelkäsin, et mun ääni ois pettäny tai et oisin alkanu itkee. Mä vaan otin jauhetta, sulatin sen lusikassa, imasin sen ruiskuun ja napautin sitä kevyesti. Sit mä kiedoin kangasrievun vähän kyynärtaipeen yläpuolelle, kiristin ja läimin kättäni hetken. Dirk kehu aina, et kuin hyvät suonet mulla oli. Sano olevansa kateellinen. En tiiä oliks mulla oikeesti hyvät suonet, mut ainaki sain helposti iskettyy aineet suoneen ja se oli se tärkein asia. Mul oli uus maailma.
Lojuin Fidon kans läheises puistossa. Me maattiin selällään nurtsilla, tuuli pörrötti hiuksia ja aurinko tuoksu hyvälle. Mä tuijottelin Fidoo vaivihkaa. Sillä oli tummanvihreet silmät ja hirmu ystävällinen katse. Sen iho oli kalpee, ruskeet hiukset pörrössä ja ain hymynkare huulil. Ja muutama pisama. Se oli ihan pennun näkönen, ois menny kolmetoistavuotiaasta. Mut se täyttäis seittemäntoista kohta. Hirmu nätti poika, ku joku nukke. Posliininukke. ”Miks tuijotat?” se kysy vähän varovaisesti, ja huomasin, et sil oli ihan valkoset hampaat. Hemmetti, jätkähän menis vaikka lapsimallista, ja silti kisko aina toisinaan nappeja ja välitti huumeita? Pimee jätkä. ”Kunhan vaan funailen.” ”Mitä sä funailet?” ”Mitä sä sanoisit jos mä kertoisin rakastavani sua?” ”Sanoisin et vittu, jätkä, sä oot aineissa.” Me naurettiin ihan helvetisti. Huomasin, et se ei ollu täält päin. Se puhu jotain outoo murretta, mitä en tunnistanu.
Mut kuitenki sillon meni liian hyvin. Ikinä ei sais mennä liian hyvin, se kostautuu aina myöhemmin. Niin tälläki kertaa.
Ensinnäki, meinasin jäädä postiauton alle. Sit se jätkä – uus poka - paiskas mut lujaa vasten seinää. Oli vähän myöhästä lähtee hanee, se oli parimetrinen eikä varmasti päästäs mua sen ohi. Se oli selkeesti kiimanen karhu, joka halus nuorta poikaa. Meinasin laatata ku tajusin, et kuin karvanen se oli.. en ois oikeestaan halunnu olla sen hattivatti. Se repi mua hiuksista, alisti mua, huusi mulle ja haukku mua, ja koko sen ajan sen kasvoilla oli ivallinen hymy. Siinä vaiheessa ku se alko vetää mua perseeseen, mä tajusin jo eläytyä leikkiin. Se piti siitä, et sai alistaa. Ja se kans tykkäs, ku sai mut huutamaan. Ku se nai mua, huusin ihan vitun lujaa – tuntu, et keuhkot poksahtais. Mä aloin jossain vaiheessa varmaan nauttii siitä, ja hätkähdin iteki. Mä vaa menin mukan.
”Eihän suhun sattunu hirveesti?” se mies virnisteli tullessaan suihkusta. Mä lojuin sängynlaidalla ja kiskoin paidan ylleni. ”Ei.” ”Hyvä. Mua vaa panetti nii vitusti.. ja.. no, tajuut kai.” Se yritti hymyillä ystävällisesti ja tuli sängynlaidalle istuu, koitti suudella mua. Mä väistin kohteliaana. ”Kiitti panost”, mun äänensävyssä oli pientä ivaa. Mies kohautti olkaansa, mä häivyin. Kelasin, et vittu mun pitäis olla vähä varovaisempi siin et mitä sanon. Joku viel tappais mut.
Mä pyysin Fidoo treffeille. Se ensin epäili, et mä vaan kusetin sitä ja nauraisin sille sen selän takana, mut vakuutin olevani tosissani. Olihan se helvetin noloa mulleki, kaikki piti mua ihan heterona, mut tajusin, etten pärjäis ilman sitä jätkää. En tiiä oisko sitä voinu sanoo rakkaudeks, mut jotain sellasta riippuvaisuutta se oli. Mä en vaa pärjänny tai halunnu pärjätä. Jäin aina tuijottaa sitä. Se ei ollu sellane jätkä johon ekana kiinnittäis huomion ihmismassas, mut sit ku sitä tsiigas paremmin, ni tavallaan juopu sen ulkonäöst ja persoonallisuudest. Mä olin aina ihmetelly, et miksei sil ollu muijaa. Sellane emokid. Mut toisaalt.. se ei varmaa ollu tarpeeks seme muijille, ja se ois ite pelänny muijii, jotka otti ohjat omiin käsiinsä. Mulla oli vähän pedofiiliolo, ku mietin sitä jätkää ja vedin kätee. Mä halusin sen nuken.
Mut sit se paska taas alko.
Mä tiesin, et ois aika riski ottaa sellane satsi kamaa. Mut osasin händlää nää hommat ja olin aika daun, mä halusin iteki vähä spiidii. Oli toisaalt kätsyy, ku osas ite säätää kaman kans, sai ite puhdast ja muille pysty jakaa vaik kissankusta kuivatettuna.. tai jotain sellast. Mut kuitenki, mul oli ihan vitusti enkelipölyy. Ainaki viiskyt grammaa. Crackii, marii, hepoo, kokaa – jumalaut silt jätkält löyty kaikkee ja sai halval, ni oli pakko ottaa. Tietty testasin eka. Ois ollu kätsyy hommaa joku mulkku testaa, esimerkiks Stinky, mut en halunnu, et se hyötyis millään tavalla mun kautta. Vittu mä inhosin sitä jätkää.
Kuitenki tapasin yhen jätkän kaupungis hotellilla, se oli luvannu ottaa järkyttävän satsin kamaa. Mä vähä epäilin, mut aattelin, et kyl mä tarviin asiakkaita – niit ei ois ikin liikaa. Paitsi sillon, ku joku alkais vasikoimaan. Enikeis. Ku sen jätkän ois pitäny maksaa, ni vittu se vetäs lätkän ja aseen esii! Siin vaihees mä meinasin paskoo housuuni. Jumalauta, mä olisin kusessa. Linnaa. Kakkuu. Mä en halunnu posee, mä kuolisin siellä. Tällane säälittävä pikkuhuora. Mä hikoilin, se laitto mut käsirautoihin mun rimpuilusta huolimatta – no helvetti, kuin tällanen hintelä jätkä muka vastustais sellast helvetin gorillaa? Ei se tarvinnu bäkappii. Aattelin käyttäytyy fiksusti, sain napattuu viel yhen tabun, ku mentii autoo. Jumalauta mä olin paniikissa. Mä hikoilin, mun pupillit oli kai aika laajenneina – se äijä tsiigas mua huolestuneena. ”Vittuuks mulkkaat? Vittu kyllä mä tiedän, mitä sä mietit, sä pidät mua vaan..”, ja mä selitin. Mä selitin niin helvetisti, ja sit se paska alko vielä nauraa! Se nauro ihan katketakseen, mä selitin ja mulkoilin sitä pahasti. Oisin halunnu vittu vetää sen kaulavaltimon auki. Kelasin hetken, et pääsisinköhän vapaaks antamal persettä, mut kelasin, et tollanen ois vaa käyttäny mua hyväksee. Ei ois ketää todistamas, et se ois vetäny mua. Matka meni kyl niin putkeen. Ajettiin kolari – postiautot vainos mua, iha selkeesti. En silti päässy hanee.
Tulin todenneeks, että oikeus – siis se mesta – oli perseestä. Jumalauta, mä sain seittemän vuotta kakkua! Koitettiin vedota siihen, et mua oli hyväkskäytetty, mut oli lynkattu, koitin esittää mielenvikasta, poliisi ei millään voinu todistaa mitään ja nii edespäi, mut niit ei kiinnostanu. Seittemän vuotta. Ku ajatteli sitä, ni funtsi, et ei se niin hirmu pitkä aika ollu. Mut ku alko miettii.. kyl se oli. Mä olisin melkei kolkyt, ku pääsisin veke posesta. Mult menis elämän paras aika ohi. Mut ne ajatukset siit vankilamaailmast oli jotain ihan toista luokkaa, ku ite siel vankilas. Tiiätsä, se oli sellast ku Harry Potteris tai siin rillipääkirjas, ku jengi joutu sinne yhtee mestaa. Siel oli niit jätkii, jotka imppas sielut pihalle. Poses olo tuntu tosiaan siltä.
En oikeestaan haluu ees puhuu siitä, minkälaist poses oli. Harmaat seinät, karvasii miehiä, joka ilta turpaan ja perseeseen – jumalauta mä olin raato. Meinasin hurahtaa uskontoonki. Mut mun usko murtu kertaheitol, ku sain kirjeen.
Tiiän, et se oli perjantai. Mä kelailin onnellisen, et jos käyttäytyisin hyvin, ni voisin saada siirron vähä parempaan mestaan. Sit mut pyydettii pois sellist, sellasee asiallisee huoneesee. Se oli valkone. Lähin funtsin, et jos ne aiko köyttää mut sähkötuoliin, mut ne toi mulle vaa kirjeen ja häipy paikalt. Mä tuijotin sitä kirjettä hetken. Musta oli aina ollu hauska arvailla, et mitä jotku laatikot tai kirjekuoret sisäls. Mut nyt mä lähinnä kelasin, et tää ois jotain positiivista. Mä avasin sen, kädet täris, aloin taas hikoilee sitä kylmää hikee. Hengitys tais salpaantuu. Siin oli muutama paperi, pirun nättiä käsialaa.
Fido oli kuollu.
Ensin kelasin, et sen täyty olla jotain sairasta pilaa. Kuka vois aiheuttaa jotain paskaa sen näköselle jätkälle, saati sit tappaa sen? Mä en tosiaan uskonu. Funtsin hetken, tsiigasin muita papereit. Kuolintodistus. Voi helvetti, siin vaihees mulle alko valkenee, et tää ehkä oliki totta. Purin huultani. Jumalauta, ekaa kertaa elämäs mä itkin ku joku saatanan pentu. Mä vaa itkin, potkin seinää, mursin varpaani ja kaaduin lattialle.
Sillon mä ekaa kertaa tajusin, et mitä kaikkee paskaa huumeet aiheutti. Vittu sentäs, mä olin pilannu elämäni ja muiden elämät! Ja voi helvetti, miks se jätkä ei ollu sanoutunu irti täst hommast aikasemmin.. Miksen mä ollu auttanu sitä? Helvetti, olin välittävinäni siitä mut silti en ees viittiny jeesaa tollasessa asiassa! Sil pennulla ois ollu vielä niin paljon nähtävää ja koettavaa. Mä tajusin, et ajattelin, ku joku vanha kääkkä, mut ei mua oikeestaan kiinnostanu. Nyt mä vasta oikeesti ymmärsin, mitä mä olin menettäny. Vittu mä hakkasin kaikkee ja riehuin niin kauan, et olin veressä, vartijat haki mut pois ja hankki rauhottavia. ”Mä oon ihan okei! Mä oon ihan helvetin okei!” Jotenkaan ne ei oikei uskonu.
Pari viikkoo mä olin poissa. Hemmetti, en ees tarvinnu mitään siihen, et pystyin vaa jumittaa koko ajan. Menin sitä samaa rundii ku ennenki – välil ulos, safkat sellikaverille, se tyydytti ittensä, mä vaan olin. Onneks kukaan ei välittäny. Mä en ois jaksanu jos mulle oltais ehdotettu terapiaa tai jotain, mua ei kiinnostanu. Moni jätkä ois halunnu korjata virheensä ja tehä maailmast paremman paikan, ainaki mitä mä käsitin, ja ne ehkä tekiki sen. Mus ei vaan ollu tarpeeks miestä siihen.
Lopulta mä sain ne tarvikkeet. Hymyilin ittekseni, ku jälleen kerran sulatin sitä paskaa. Se näytti hyvältä. Mä tein kaiken hirmu rauhallisesti, vaik yleensä mä janosin piikkiä, halusin sitä enemmän ku mitään. Mut tiesin, et tää ois mun viimenen. Mä en aikonu nauttii siitä – oisin nauttinu, mikäli oisin vaa vetäny sitä huvin vuoks. Mut täl kertaa sil oli syynsä, et annostelin liikaa. Kiskasin lakanasta revittyy kaistaletta tiukemmin mun käsivarren ympärille, vedin sen nii tiukalle, et veri tuskin kiers enää. Joku sellanen tahaton hymy eksy mun huulille, mä tsiigasin sitä ruiskuu. Se herätti niin paljon muistoi. Mut just sillä hetkellä mä en jaksanu alkaa kertaa niitä mielessäni: mulla oli muuta tekemistä. Mun piti päättää tää. Mä hymyilin ittekseni, ku kama alko vaikuttaa.
Fido, täältä mä tuun.
Narkomaani on joku, joka käyttää kehoaan ilmaistakseen, että jokin on pielessä.
Piikki uppos Montyn lihaan tyypilliseen tapaan. Se sai heti jotain viboja ku se piikki osu sen ihoon, sit se sulki silmänsä ja kaatu istualtaan selälleen. Tiesin kuin helvetin hyvältä se tuntu. Kohta mäki saisin annokseni. Mun hengitys tiheni, kun Dirk kiskaisi kankaanpalan tiukemmalle mun käteni ympäri. Se upotti neulan kärjen mun kyynärtaipeeseen, veti vähän verta ruiskuun ja paino sit hitaasti kaiken sen kaman mun suoneen.
Se makso, mä tiesin sen. Oisin ennen pitkää pahassa kusessa, todennäkösesti oikeudessa. Voi olla, et pääsisin vähällä – ei mul oo vielä rikosrekisteriä. Sillon mä voisin vannoo, et pääsisin kuiville jonku ryhmäterapian avulla. Vitut mua mitkään terapiat kiinnosti, mä halusin vaan kamaa. Onneks siitä ei tarvinnu huolehtia vielä.
”Mähän sanoin, et se on puhdasta ku ensilumi.”
Mä vaan hymyilin Dirkille, kun vielä pystyin. Jumalauta, tosiaan oli. Kama humahti mun päähän hetkessä. Se euforinen hyvänolontunne valtas mun kropan parissa sekunnissa. Jos ei ollu ikinä kokeillu kamaa, ei voi ymmärtää narkkareita. Kaikki helvetin ongelmat unohtu. Ei tarvinnu miettiä rahaa, ei töitä, ei koulua, ei rangaistuksia, ei velkoja, ei mitään vitun ongelmia tai syitä. Renton oli helvetin oikeessa. Kuka tarvii syitä ku on heroiinia?
Sit se taas alko. Se vitun paska arki, jonka mä tiesin olevan edessä. Kamat oli vedetty, nyt piti taas ansaita. Vittu mä en ees kelvannu mihinkään duuniin. Kaupunki ois tietty tarjonnu jotain paskoja duunipaikkoja mist sai ehk pari kolikkoo tunnilta, mut helvetti, luuliksne oikeesti et tällaset narkkarit sais sillä jotain? Ehkä alkuun ois saanu – tai no, siin vähän ajan päästä. Alkuun käytti liian kalliita heeboja, sit snaijas, et hemmetti, nehä kisko ihan sairaasti fyrkkaa. Sit tajus alkaa hommaa halvempaa kamaa, miksaa sitä ja sit kiskoo. Mut sitä piti saada lisää. Enemmän kamaa, parempi fiilis. Piti pysyy laskuissa. Pelkäsin oikeesti sitä päivää, ku mikään ei enää riittäis.
Mä jaksoin raahautua lähibaariin. Tilasin yhen tuopin olutta, hipelöin mietteliäänä korvakoruani. Irkuilla tais olla aika villi meno ainaki siitä helvetinmoisesta hoilotuksesta päätellen. Funasin, et pää taitaa halkee. Joku äijä tuli mun viereen istuu. Sen silmät oli killis, se hais vanhalle vodkalle ja paskalle. Mä mulkasin sitä pahasti, mut se ei tajunnu häipyä. En jaksanu yrittää. ”Mitäs poika tekee täällä?” Sen puhe takelteli, ja äijä selkeesti sammalsi. Se liu’utti kätensä mun reidelle, mä kavahdin vaistonomasesti. ”Ei tarvii säikähellä, en minä sua satuta…” Mies hymyili irstaasti – sen keltamustat hampaat paljastu, siinä vaiheessa mulle riitti. Mä heitin oluet päin sen näköä, talsin ulos ja lähin juoksee. Mikä vittu näitä ihmisiä riivas?
Makasin mun kahekskytsenttisellä sängylle ja tuijotin valkosta kattoo. Siel tais olla muutama läntti kärpäsenpaskaa. Mä kiskoin syvät henkoset röökistäni ja puhalsin savurenkaan ilmaan. Se äijä sai mut tosiaan miettii. Olihan mulla aika hyvä perse. Löytyisköhän jätkille kysyntää? Jos ois asunu Nykissä ja ois ollu tyttö, ni vittu et elämä ois ollu helppoo. Ois hakeutunu hyvään taloon, saanu puolet liksoist ja tuuril tippiiki vielä. Eikä ois välttämät tarvinnu tehä paljoo mitää. Ois vetäny kätee, ottanu poskee, maannu sängys, joskus ehkä vähä heitelly kohteliaisuuksii. Ei muuta. Ja ne säälittävät miehet vielä makso siitä, kaiken lisäks. Kiskasin taas henkoset. Hemmetti, pitäis tosiaan miettii asiaa.
”Ei vittu, jätkä, kusetatsä mua!”
Mä nostin Fidon seinää vasten sen paidankauluksista. ”Ei jumalauta, älä väitä että sulla on vaan nappeja!” ”Mutku Keegan, mä oon en valehtele! En ikinä valehtelis sulle! Keegan, ihan tosi, sä oot hyvä jätkä, ja annan sulle ain parhaat, mutku mul ei oikeesti oo mitään vahvempaa ja..” ”Vittu säki oot tollanen saatanan säälittävä pikkunarkki joka nyysii kaikilta tätä paskaa! Saatana!” Fidon silmissä välähti pelokas katse, se näytti hetken joltain viisvuotiaalta pojalta, jota sen faija ois just lyöny ekaa kertaa kännipäissään. Näytinköhän mä sillon samalta? Mussa se herätti melkein sääliä. Mä päästin sen alas, rykäsin ja hierasin niskaani vähän nolona. ”Tota.. sori. En mä ois saanu raivoo sulle tollai. Oothan ihan okei?” Mä olin nolona – ja Fidoki tais huomata sen. Helvetti että mä inhosin korviani. ”Ei se mitää.. mut ihan tosi, hommaan sulle heti vahvempii, ku vaa löytyis. Tyypit puhu, et Amsterdamist ois tulossa iha sairaan iso satsi.” ”Joo, kiitti. Paljo mä oon sulle auki?” ”Ei mitää. Maksat sit joskus.”
Helvetti että mä tunsin oloni syylliseks. En maksanu, vaik tiesin, että Fido sais vielä turpaansa. Miks helvetissä seki oli pilannu elämänsä? Ihan pentu vielä, se pärjäs koulussa ja oli helvetin fiksu muutenki. Se oli vaan niin helvetin alastatus koko ajan. Se mielisteli muita ku koira, sillä ei ollu mitään kunnianhimoa. Välil ku kattelin sen jätkän touhuja, mun vaan teki mieli ravistaa sitä olkapäästä ja huutaa päin sen naamaa, et mitä vittuu se oikein teki. Se tuhos elämänsä, vaik siit ois voinu tulla mitä tahansa. Mut vittuako se mulle kuulu, itepähä oli valinnu sen tien. Ei kukaan tullu muakaan säälimään.
Kiskoin röökii kulmalla, kello oli jo varmaan kakstoista. Joku pysäytti autonsa mun viereen, viitto tulee kyytii. Mä viskasin natsan maahan ja hyppäsin kyytiin. Oli pimeetä, mut mä tutkin sitä miestä katseellani. Ihan okei, varmaan kolmenkymmenen tai ehk pari vuot siihen päälle. Mulla oli omat apuni. Meinaan, mä osasin olla pirun kova jätkä toisinaan, esimerkiks sillon, ku joku kävi uhittelee ja tiesin et pärjäisin sille, tai oisin nopeempi juoksee. Mut sit taas toisaalt, osasin näyttää hylätylt pikkujätkältä, joka ei tienny, mitä seksi tai huumeet oli. Nyt mä vedin tätä jälkimmäist roolia.
”Ootsä ennen tehny tätä?”
Se mies vilkas muhun. Ihan okei, hyvinsäilyny äijä, vähä partaa, kivat kulmakarvat ja kroppaki iha siedettävä. Mä puistelin päätäni. Joku sellanen tyytyväisyys häivähti sen kasvoilla, mut mua alko karmii sen vino hymy, ku se puhu mulle. ”Ekan muistaa aina.” Se ei vaikuttanu mitenkään erikoisen puheliaalta tyypiltä, tai sellaselta, joka välittäis. Mut persettähän mä olin sille myymässä.
Äijä pysäytti auton sivutielle, mä kirosin mielessäni. Helvetti, eikö ees voitu mennä sen kämpille? Olikohan sillä vaimoja ja lapsia? Montaki? Hiplasin korvistani hermostuneena – se rentoutti - mut pian mä karistin ajatukset mielestäni, ku se tunki pari seteliä mun taskuun – mä jo laskin mielessäni, et paljon sillä sais kamaa. Oisin voinu lähtee huitoo, mut vittu jos sil jätkällä ois ase. Ehkä oli parempi alistuu. Se nappas mua hiuksista, työns mut maahan polvilleen. Mä ähkäisin, muutama kivi hinkkas polvee ikävästi. Kädet täristen mä avasin sen sepaluksen ja kaivoin sen kyrvän esiin. Jossain vaiheessa mä huomasin sen paidan – helvetti, äijähän oli pastori.
Makasin taas tyytyväisenä Dirkin kämpän lattialla. Dirkin kama oli parasta. Hinta-laatusuhde kohdallaan, aina hyvä trippi. ”Kyl säkin vielä koet huonoi trippei”, Dirk tapas aina sanoa. Kai se hoki sitä edelleen. Mä en vaan kuullut. Olin rakentanu oman maailmani, siellä oli vaan pinkkejä kukkia ja enkeleitä. Vitusti enkeleitä. Mut yhtäkkii mä upposin lattiaan, olin ihan jäässä, sit mä olin hiestä märkä, henkee ahdisti. Mä halusin pois sieltä maailmasta, mut mä en päässy. Vajosin syvemmälle ja syvemmälle, mut lopulta kaikki pinkki hävis. Kaikki muuttu mustaks. Mä olin laatikossa, joku raahas mua. Joku hakkas mun päätä. Ja se helvetin käärme tuli taas – se sihis, se tuli lähemmäs, mä huusin iha vitusti, se varmasti puris mua vielä. Mä en ikin ollu pelänny niin paljon ku sillon. Se oli iso.
Jonkun lämmin käsi saatto painautuu useamman kerran mun poskea vasten, joku huus jotain, joku itki paniikissa, mut pian se itku hävis. Mä näin Dirkin. Se hymyili pienesti ja katteli mua ylhäältä. Mä olin rypistävinäni kulmiani, mä koitin sanoo, et vedä mut pois täst boksista, mut ei se kuullu. Tai ymmärtäny. Sit pimeni.
Vittu mä olin varmaan viikon ihan kujalla. Olin kuulemma lyöny sairaanhoitajia, selittäny et musta tulee isä ja nuollu lääkärin kasvoja. Voi toisaalta olla, et Monty puhu paskaa. Siihen säälittävään narkkariin ei ollu luottamista. Ja mitä sairaalan henkilökuntaan tuli, vittu mä inhosin niitä! Ne lässytti siitä, et mun pitäis hakeutua vierotukseen, mut mä paskat välitin. Tai no, hakeuduin kyl vierotukseen, mut mähän en siellä käyny.
Painuin vetää kamaa, mut säikähdin. Stinky oli ihan sekasin. ”Vittu säki oot säälittävä rupsahtanu paska. Lussutat lutkamuijaas ja kiskot kamaa. Vittu Stinky, kelaisit vähän.” Se näytti hetken hämmentyneeltä. Kelasin, et tajuskohan se, et mitä sanoin. Sit se nousi seisoo ja katto mua häijysti. Funasin aika nopeest, et pitäisköhän ottaa jalat alle, jos sil ois vaik linkkari tai jotai. Se vaa tsiigas mua pahasti. Sit räjähti. ”Vittu Keegan, ymmärrätsä, et mitä paskaa sä suollat suustas? Vittu, sä vaan hukuttaudut syvemmälle siihen itsesäälikuoppaas vaan sen takia, et sun faijas raiskas sut ja sen takia, et sun vanhemmat ei halunnu sua! Etsä ymmärrä, että sä olit vahinko, kukaan ei halua sua. Saatana sä vaan jauhat täällä paskaa ja sanot meitä säälittäviks paskanarkkareiks ja haukut mun muijaa. Mut tiiätkö mitä? Sä oot ite säälittävämpi ku kukaan täst porukasta. Sä oot täys paska. Kukaan ei kaipaa sua.”
Vittu ne sanat faijasta ja mutsista osu aika arkaan paikkaan, oikeesti. Se oli pahempaa ku isku vyön alle. Mä tiesin, etten ollu toivottu lapsi. Mut viimeset parikyt vuotta mä olin uskotellu ittelleni, et ne piti mua ihan kivana muksuna. Mä vaan koitin selittää ittelleni, et faijalla oli vähän ongelmia ja mutsi oli tehny itsarin. Ei faija sitä tappanu, ei se ollu paha ihminen. Faija ei vaan jaksanu sitä, et se menetti duuninsa. En ollu mikään yhen yön juttu halvan huoran kanssa, ne halus muksun. Ne halus perheen.
Tunsin et kyyneleet kirpos mun silmiin ku mä mietin porukoita. Vittu, mun valheet oli menos paskaks ja kuori murtumassa.
Mä olisin voinu alkaa puolustautuu, haukkuu Stinkyy ja sitä, et kuin paska se oli, mut mä en kyenny. Mä pelkäsin, et mun ääni ois pettäny tai et oisin alkanu itkee. Mä vaan otin jauhetta, sulatin sen lusikassa, imasin sen ruiskuun ja napautin sitä kevyesti. Sit mä kiedoin kangasrievun vähän kyynärtaipeen yläpuolelle, kiristin ja läimin kättäni hetken. Dirk kehu aina, et kuin hyvät suonet mulla oli. Sano olevansa kateellinen. En tiiä oliks mulla oikeesti hyvät suonet, mut ainaki sain helposti iskettyy aineet suoneen ja se oli se tärkein asia. Mul oli uus maailma.
Lojuin Fidon kans läheises puistossa. Me maattiin selällään nurtsilla, tuuli pörrötti hiuksia ja aurinko tuoksu hyvälle. Mä tuijottelin Fidoo vaivihkaa. Sillä oli tummanvihreet silmät ja hirmu ystävällinen katse. Sen iho oli kalpee, ruskeet hiukset pörrössä ja ain hymynkare huulil. Ja muutama pisama. Se oli ihan pennun näkönen, ois menny kolmetoistavuotiaasta. Mut se täyttäis seittemäntoista kohta. Hirmu nätti poika, ku joku nukke. Posliininukke. ”Miks tuijotat?” se kysy vähän varovaisesti, ja huomasin, et sil oli ihan valkoset hampaat. Hemmetti, jätkähän menis vaikka lapsimallista, ja silti kisko aina toisinaan nappeja ja välitti huumeita? Pimee jätkä. ”Kunhan vaan funailen.” ”Mitä sä funailet?” ”Mitä sä sanoisit jos mä kertoisin rakastavani sua?” ”Sanoisin et vittu, jätkä, sä oot aineissa.” Me naurettiin ihan helvetisti. Huomasin, et se ei ollu täält päin. Se puhu jotain outoo murretta, mitä en tunnistanu.
Mut kuitenki sillon meni liian hyvin. Ikinä ei sais mennä liian hyvin, se kostautuu aina myöhemmin. Niin tälläki kertaa.
Ensinnäki, meinasin jäädä postiauton alle. Sit se jätkä – uus poka - paiskas mut lujaa vasten seinää. Oli vähän myöhästä lähtee hanee, se oli parimetrinen eikä varmasti päästäs mua sen ohi. Se oli selkeesti kiimanen karhu, joka halus nuorta poikaa. Meinasin laatata ku tajusin, et kuin karvanen se oli.. en ois oikeestaan halunnu olla sen hattivatti. Se repi mua hiuksista, alisti mua, huusi mulle ja haukku mua, ja koko sen ajan sen kasvoilla oli ivallinen hymy. Siinä vaiheessa ku se alko vetää mua perseeseen, mä tajusin jo eläytyä leikkiin. Se piti siitä, et sai alistaa. Ja se kans tykkäs, ku sai mut huutamaan. Ku se nai mua, huusin ihan vitun lujaa – tuntu, et keuhkot poksahtais. Mä aloin jossain vaiheessa varmaan nauttii siitä, ja hätkähdin iteki. Mä vaa menin mukan.
”Eihän suhun sattunu hirveesti?” se mies virnisteli tullessaan suihkusta. Mä lojuin sängynlaidalla ja kiskoin paidan ylleni. ”Ei.” ”Hyvä. Mua vaa panetti nii vitusti.. ja.. no, tajuut kai.” Se yritti hymyillä ystävällisesti ja tuli sängynlaidalle istuu, koitti suudella mua. Mä väistin kohteliaana. ”Kiitti panost”, mun äänensävyssä oli pientä ivaa. Mies kohautti olkaansa, mä häivyin. Kelasin, et vittu mun pitäis olla vähä varovaisempi siin et mitä sanon. Joku viel tappais mut.
Mä pyysin Fidoo treffeille. Se ensin epäili, et mä vaan kusetin sitä ja nauraisin sille sen selän takana, mut vakuutin olevani tosissani. Olihan se helvetin noloa mulleki, kaikki piti mua ihan heterona, mut tajusin, etten pärjäis ilman sitä jätkää. En tiiä oisko sitä voinu sanoo rakkaudeks, mut jotain sellasta riippuvaisuutta se oli. Mä en vaa pärjänny tai halunnu pärjätä. Jäin aina tuijottaa sitä. Se ei ollu sellane jätkä johon ekana kiinnittäis huomion ihmismassas, mut sit ku sitä tsiigas paremmin, ni tavallaan juopu sen ulkonäöst ja persoonallisuudest. Mä olin aina ihmetelly, et miksei sil ollu muijaa. Sellane emokid. Mut toisaalt.. se ei varmaa ollu tarpeeks seme muijille, ja se ois ite pelänny muijii, jotka otti ohjat omiin käsiinsä. Mulla oli vähän pedofiiliolo, ku mietin sitä jätkää ja vedin kätee. Mä halusin sen nuken.
Mut sit se paska taas alko.
Mä tiesin, et ois aika riski ottaa sellane satsi kamaa. Mut osasin händlää nää hommat ja olin aika daun, mä halusin iteki vähä spiidii. Oli toisaalt kätsyy, ku osas ite säätää kaman kans, sai ite puhdast ja muille pysty jakaa vaik kissankusta kuivatettuna.. tai jotain sellast. Mut kuitenki, mul oli ihan vitusti enkelipölyy. Ainaki viiskyt grammaa. Crackii, marii, hepoo, kokaa – jumalaut silt jätkält löyty kaikkee ja sai halval, ni oli pakko ottaa. Tietty testasin eka. Ois ollu kätsyy hommaa joku mulkku testaa, esimerkiks Stinky, mut en halunnu, et se hyötyis millään tavalla mun kautta. Vittu mä inhosin sitä jätkää.
Kuitenki tapasin yhen jätkän kaupungis hotellilla, se oli luvannu ottaa järkyttävän satsin kamaa. Mä vähä epäilin, mut aattelin, et kyl mä tarviin asiakkaita – niit ei ois ikin liikaa. Paitsi sillon, ku joku alkais vasikoimaan. Enikeis. Ku sen jätkän ois pitäny maksaa, ni vittu se vetäs lätkän ja aseen esii! Siin vaihees mä meinasin paskoo housuuni. Jumalauta, mä olisin kusessa. Linnaa. Kakkuu. Mä en halunnu posee, mä kuolisin siellä. Tällane säälittävä pikkuhuora. Mä hikoilin, se laitto mut käsirautoihin mun rimpuilusta huolimatta – no helvetti, kuin tällanen hintelä jätkä muka vastustais sellast helvetin gorillaa? Ei se tarvinnu bäkappii. Aattelin käyttäytyy fiksusti, sain napattuu viel yhen tabun, ku mentii autoo. Jumalauta mä olin paniikissa. Mä hikoilin, mun pupillit oli kai aika laajenneina – se äijä tsiigas mua huolestuneena. ”Vittuuks mulkkaat? Vittu kyllä mä tiedän, mitä sä mietit, sä pidät mua vaan..”, ja mä selitin. Mä selitin niin helvetisti, ja sit se paska alko vielä nauraa! Se nauro ihan katketakseen, mä selitin ja mulkoilin sitä pahasti. Oisin halunnu vittu vetää sen kaulavaltimon auki. Kelasin hetken, et pääsisinköhän vapaaks antamal persettä, mut kelasin, et tollanen ois vaa käyttäny mua hyväksee. Ei ois ketää todistamas, et se ois vetäny mua. Matka meni kyl niin putkeen. Ajettiin kolari – postiautot vainos mua, iha selkeesti. En silti päässy hanee.
Tulin todenneeks, että oikeus – siis se mesta – oli perseestä. Jumalauta, mä sain seittemän vuotta kakkua! Koitettiin vedota siihen, et mua oli hyväkskäytetty, mut oli lynkattu, koitin esittää mielenvikasta, poliisi ei millään voinu todistaa mitään ja nii edespäi, mut niit ei kiinnostanu. Seittemän vuotta. Ku ajatteli sitä, ni funtsi, et ei se niin hirmu pitkä aika ollu. Mut ku alko miettii.. kyl se oli. Mä olisin melkei kolkyt, ku pääsisin veke posesta. Mult menis elämän paras aika ohi. Mut ne ajatukset siit vankilamaailmast oli jotain ihan toista luokkaa, ku ite siel vankilas. Tiiätsä, se oli sellast ku Harry Potteris tai siin rillipääkirjas, ku jengi joutu sinne yhtee mestaa. Siel oli niit jätkii, jotka imppas sielut pihalle. Poses olo tuntu tosiaan siltä.
En oikeestaan haluu ees puhuu siitä, minkälaist poses oli. Harmaat seinät, karvasii miehiä, joka ilta turpaan ja perseeseen – jumalauta mä olin raato. Meinasin hurahtaa uskontoonki. Mut mun usko murtu kertaheitol, ku sain kirjeen.
Tiiän, et se oli perjantai. Mä kelailin onnellisen, et jos käyttäytyisin hyvin, ni voisin saada siirron vähä parempaan mestaan. Sit mut pyydettii pois sellist, sellasee asiallisee huoneesee. Se oli valkone. Lähin funtsin, et jos ne aiko köyttää mut sähkötuoliin, mut ne toi mulle vaa kirjeen ja häipy paikalt. Mä tuijotin sitä kirjettä hetken. Musta oli aina ollu hauska arvailla, et mitä jotku laatikot tai kirjekuoret sisäls. Mut nyt mä lähinnä kelasin, et tää ois jotain positiivista. Mä avasin sen, kädet täris, aloin taas hikoilee sitä kylmää hikee. Hengitys tais salpaantuu. Siin oli muutama paperi, pirun nättiä käsialaa.
Fido oli kuollu.
Ensin kelasin, et sen täyty olla jotain sairasta pilaa. Kuka vois aiheuttaa jotain paskaa sen näköselle jätkälle, saati sit tappaa sen? Mä en tosiaan uskonu. Funtsin hetken, tsiigasin muita papereit. Kuolintodistus. Voi helvetti, siin vaihees mulle alko valkenee, et tää ehkä oliki totta. Purin huultani. Jumalauta, ekaa kertaa elämäs mä itkin ku joku saatanan pentu. Mä vaa itkin, potkin seinää, mursin varpaani ja kaaduin lattialle.
Sillon mä ekaa kertaa tajusin, et mitä kaikkee paskaa huumeet aiheutti. Vittu sentäs, mä olin pilannu elämäni ja muiden elämät! Ja voi helvetti, miks se jätkä ei ollu sanoutunu irti täst hommast aikasemmin.. Miksen mä ollu auttanu sitä? Helvetti, olin välittävinäni siitä mut silti en ees viittiny jeesaa tollasessa asiassa! Sil pennulla ois ollu vielä niin paljon nähtävää ja koettavaa. Mä tajusin, et ajattelin, ku joku vanha kääkkä, mut ei mua oikeestaan kiinnostanu. Nyt mä vasta oikeesti ymmärsin, mitä mä olin menettäny. Vittu mä hakkasin kaikkee ja riehuin niin kauan, et olin veressä, vartijat haki mut pois ja hankki rauhottavia. ”Mä oon ihan okei! Mä oon ihan helvetin okei!” Jotenkaan ne ei oikei uskonu.
Pari viikkoo mä olin poissa. Hemmetti, en ees tarvinnu mitään siihen, et pystyin vaa jumittaa koko ajan. Menin sitä samaa rundii ku ennenki – välil ulos, safkat sellikaverille, se tyydytti ittensä, mä vaan olin. Onneks kukaan ei välittäny. Mä en ois jaksanu jos mulle oltais ehdotettu terapiaa tai jotain, mua ei kiinnostanu. Moni jätkä ois halunnu korjata virheensä ja tehä maailmast paremman paikan, ainaki mitä mä käsitin, ja ne ehkä tekiki sen. Mus ei vaan ollu tarpeeks miestä siihen.
Lopulta mä sain ne tarvikkeet. Hymyilin ittekseni, ku jälleen kerran sulatin sitä paskaa. Se näytti hyvältä. Mä tein kaiken hirmu rauhallisesti, vaik yleensä mä janosin piikkiä, halusin sitä enemmän ku mitään. Mut tiesin, et tää ois mun viimenen. Mä en aikonu nauttii siitä – oisin nauttinu, mikäli oisin vaa vetäny sitä huvin vuoks. Mut täl kertaa sil oli syynsä, et annostelin liikaa. Kiskasin lakanasta revittyy kaistaletta tiukemmin mun käsivarren ympärille, vedin sen nii tiukalle, et veri tuskin kiers enää. Joku sellanen tahaton hymy eksy mun huulille, mä tsiigasin sitä ruiskuu. Se herätti niin paljon muistoi. Mut just sillä hetkellä mä en jaksanu alkaa kertaa niitä mielessäni: mulla oli muuta tekemistä. Mun piti päättää tää. Mä hymyilin ittekseni, ku kama alko vaikuttaa.
Fido, täältä mä tuun.
Narkomaani on joku, joka käyttää kehoaan ilmaistakseen, että jokin on pielessä.
Työn tiedot
Too much love will kill you
xandravicious
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 3012 sanaa» Työ lisätty: 08.10 - 2007» Kommentoitu: 7 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
Tekstissä ei pitäisi olla pahemmin virheitä (äidinkielen opettaja betasi), asiavirhettä (vai -virheitä?) lukuunottamatta.
Kommentit
ris
09:51 // 09.10 - 2007
Tuntuu uskottavalta.
Olen vähän kyllästynyt loppuihin, joissa päähenkilö kuolee, mutta tässä se ei niin haitannut.
Välilä ehkä sanojen turhaa toistoa ("Kelasin hetken, et pääsisinköhän vapaaks antamal persettä, mut kelasin, et tollanen ois vaa käyttäny mua hyväksee").
Mutta tykkäsin. Pitkä teksti, jaksaa silti lukea.
Johanna
11:17 // 09.10 - 2007
Pidin tästä. Tämä oli taitavasti kirjoitettu, tässä oli jotain tietynlaista huumoria, ja tämä todella oli uskottava. Kerronta oli sujuvaa ja sillä tavalla rönsyilevää, että tähän oli helppo eläytyä. Pidin myös siitä, että tarina ei missään vaiheessa alkanut saarnata siitä, kuinka huumeet ovat pahasta, vaan pelkästään kertoi asioista realistisesti. Olisi myös helposti voinut odottaa, että päähenkilö kuultuaan ystävänsä kuolemasta tuskaili sitä, kuinka huumeet olivat tämän tappaneet ja kuinka hänen olisi pitänyt estää sitä tapahtumasta, mutta ei silti itse lopettanut niiden käyttöä. Se on ehkä kaikkein kuvailevinta.
Henkilöistä sai tässä hyvän kuvan, etenkin päähenkilöstä. Vaikka häntä ei suoraan kuvattukaan mitenkään erityisesti, pääsi hänestä hyvin perille sen perusteella, mitä hän teki ja ajatteli. Tarinan loppu sen sijaan vaivaa vähän, tuntuu, että kuolema alkaa olla jo liian käytetty ratkaisu. Se ikään kuin vapauttaa kirjoittajan vaivaamasta päätään ja miettimästä, että mitäs tämän jälkeen. Mutta jos tähän välttämättä sellaisen lopun haluaa laittaa, niin ei se kuitenkaan tarinaa pilaa. Voisi kuitenkin vaikka vain huvikseen miettiä jotain toistakin vaihtoehtoa.
Viimeinen lause tuntuu turhalta, se on ikään kuin kokonaan erillään muusta tekstistä, se ei ollenkaan sovi siihen. Voisiko sen ottaa kokonaan pois? Mutta kokonaisuudessaan oikein hyvä tarina. Pidin kovasti. :)
tytt
16:20 // 10.02 - 2008
Olihan tämä uskottava joo, omalla laillaan pysäyttävä. Joku tässä oli kuitenkin semmonen että mä en vaan tykänny. En tiiä mikä se oli, ehkä se oli tuo loppu, tai sitten se että sen päähenkilön kaveri kuoli, molemmat oli turhan ennalta arvattavia.
Mutta, jotain tässä oli myös semmosta että jaksoin keskittyä lukemiseen loppuun asti, ja se ainakin on hyvä asia.
Rock
16:24 // 29.02 - 2008
Hätkähdyttävä, koskettava, vaikuttava teksti. Jätti jotenkin niin tyhjän olon. Vau.
Liina
17:59 // 04.03 - 2008
siis todella uskottavaa tekstiä. ja oot vielä niin nuorikin. vau. keep up the good work.
Wolfheart
17:47 // 30.03 - 2008
Hienoa tekstiä, tuli mieleen sekä Burroughs että Bukowski. Tätähän lukis vaikka kokonaisen kirjan verran.
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!