Kaunokirjallisen työn esitys
Aikakauppa
”Pannuja kaupan! Halpoja ja hienoja, kestäviä ja komeita!”
”Hienoja helmiä! Valkoisia ja kimaltelevia!”
Keto oli kaupunki. Tai oikeastaan se oli vain melko pieni kylä, mutta siellä oli niin hienoja tavaroita kaupan, että kukaan ei oikeastaan pannut pahakseen herttuan mielenvikaista halua kutsua kallisarvoista tuppukyläänsä ’kaupungiksi’.
Kuten kaikkialla Pohjassa, myös Kedon maaperä oli marmoria. Mustavalkoiset viirut peittivät maan jokaista senttiä ja samasta kivestä veistetyt puut kohosivat muhkeina peittämään osan sinistä taivasta. Rungot olivat mustia ja kiiltäviä, kun taas lehdet oli veistetty pikkutarkasti jokaista suonta myöten valkoisesta marmorista. Ruusut sen sijaan olivat yhtä eläviä kuin ihmisetkin. Valtavat, tummanpunaiset ruusut kukkivat uhkeina marmorimaahan louhituissa, Kaivosta ostetulla mullalla täytetyissä ruusupenkeissä.
Sillä hetkellä tosin kukaan ei ihaillut Kedon katujen varsilla kukkivia ruusuja käyskennellessään rauhallisesti aamukävelyllään. Sen sijaan ihmiset yrittivät epätoivoisesti olla kaatumatta nenälleen multaiseen penkkiin, kun kaikki yrittivät mahtua torille samaan aikaan. Iltapäivä oli kuuma, joten hiki valui ja sotki monen ärsyyntyneen, kaukaa paikalle matkanneen aatelisen puuterikerroksen liimaiseksi mössöksi. Kauppiaat huutelivat toistensa päälle yrittäessään saada omia tuotteitaan myydyksi, osa ihmisistä kirosi, osa huudahteli ihastuneena pienen, mutta rikkaan maan pohjoisosan ihmeille.
Ihme kyllä myös kylän… tai siis kaupungin turhamainen herttua Larmiliva oli uskaltautunut paikalle tutkimaan, josko vaikka joku Kaivosta tai Suojasta tullut kauppias möisi hänelle kauniita koruja tai muuta ihanaa. Miehen kullanruskeat hiukset laskeutuivat selkään, kiertyen sieville kiharoille täsmälleen muodinmukaisesti. Silmät olivat tyypilliset Pohjan kansalaisen silmät; siniset kuin taivas ja silmäkulmat kääntyneet aavistuksen verran ylöspäin. Kulmakarvat oli nypitty huolellisesti, ja posketkin olivat täydellisen sileät. Kädet olivat pitkät ja laihat, mutta kämmenet olivat hieman liian isot siroihin ranteisiin nähden.
Päällään tällä herralla oli valkoinen, sinisellä langalla kirjailtu kaapu, joka ulottui maahan asti. Sen helmaan oli kirjailtu herttuan sukuvaakuna ja olkapäissä oli tarkoituksella lisätyt toppaukset, jotka saivat kapeat hartiat näyttämään leveämmiltä kuin ne todellisuudessa olivat, ja lisäsivät sekä herttuan koreassa hatussa piilottelevaa itsetuntoa että mahtipontisuutta ulkonäköön. Kermanvärisen hansikkaan peittämä käsi piteli sirosti kultakahvaista, mustavalkoista päivänvarjoa.
”Kauniita kankaita ennennäkemättömissä väreissä! Tänään halvalla!”
”Mausteita, pippuria ja sirveeniä!”
”Upeita puutöitä Lehdosta! Puuhuiluja, kauhoja, koruja, koriste-esineitä!”
”Mattoja, kirjottuja rahakukkaroita! Hansikkaita ja koruompeleita, hattuja ja kaulahuiveja!”
Herttua torjui tarjouksen sieltä, toisen täältä, nyrpisteli nenäänsä ja puikkelehti puoleen ja toiseen väistelevässä väkijoukossa, antaen palvelija-paran kiemurrella tiensä läpi tungoksen miten parhaiten taisi – eihän hänelle tietä annettu.
Mutta sitten eräs röyhkeä kauppias tupsahti tyhjästä pöyristyneen herttuan eteen. Paksut, ruskeat hiukset tunkivat esille vihreän hatun alta. Kellertävät silmät tuikkivat huvittuneesti Sarkoin typertyneelle ilmeelle ja musta, kaapumainen kangas kahahti kun tämä röyhkeä kauppias tarttui herttuan hansikkaan peittämään käteen kunnioittavasti mutta päättäväisesti, yllättävän sulavasti ottaen huomioon järkyttävästi kumaraan painuneen selän.
Röyhkeällä kauppiaalla oli kaavun päällä tahrainen esiliina, ja kengät olivat melkein puhki kuluneet. Hiukset hapsottivat takkuisina ja leveä hymy paljasti kellertävät hampaat. Tämä likainen olio nosti herttuan kättä ja painoi lyhyen, siveellisen suudelman kämmenselkään.
”Rakas herttuatar, minulla on sinulle eräs ihana esine, jota ette voi vastustaa!”
Sarkoi Larmiliva ei uskonut, että kukaan olisi voinut keksiä karkeampaa loukkausta. Hän kiskaisi kätensä raivoissaan irti käppyräisen miehen otteesta ja sanoi kylmästi:
”Minä olen herttua.”
Kauppias nosti oikean käden suunsa eteen ja punastui. Sitten hän tarttui uudestaan Sarkoin käteen ja kumarsi niin syvään kuin kumaran, jäykän selän kanssa oli mahdollista.
”Pyydän mitä nöyrimmin anteeksi, seitsemästi kunnioitettu herttua Larmiliva!” hän lausui kauhistuneella äänellä. Sarkoi kiristeli hampaitaan. Tämä röyhkeä mies tiesi hänen henkilöllisyytensä, siispä hän oli aivan varmasti tiennyt myös hänen sukupuolensa. Mikä röyhkeä, lemuava miekkonen!
Herttua aikoi kävellä pöyhkeästi pois, mutta likainen, kumara mies ei suostunut päästämään irti hänen kädestään. Sarkoita inhotti saastaisten käsien ote – ties mitä bakteereja hän saisi putipuhtaisiin silkkihansikkaisiinsa! Hän katsoi edessään kyyristelevää miestä inhoten, huokaisi sitten raskaasti ja pyöräytti silmiään.
”Saatte anteeksi, neiti Lemu. Päästäisittekö nyt irti kädestäni?”
Kellertävät silmät kohosivat takaisin ylös, ja nyt ne suorastaan loisivat naurua. Suun ilme oli kuitenkin vakava.
”Mutta rakas herttuani, ette ole vielä nähneet minun upeaa yllätystäni”, mies sanoi narisevalla äänellään ja kumartui jälleen suukottamaan kiukusta kihisevän herttuan kättä.
”Hyvä on sitten! Tulen katsomaan typerää yllätystänne, jos lupaatte päästää vihdoinkin irti kädestäni!” Herttualta ei toki ollut jäänyt huomaamatta tapa, jolla tämä itseään täynnä oleva julkea kauppias jätti osan hänen arvonimestään sikseen kuin huolimattomuuttaan. Kaiken maailman hiippareita sitä täytyikin sietää. Herttua varmisti, että läähättävä palvelija oli edelleen hänen takanaan (lähinnä siksi, että kauppiaan yllätys arvelutti) ja lähti sitten seuraamaan poispäin köpöttävää miestä tuhahdellen aina parin askeleen välein vihaisena.
Kukaan ohikulkijoista ei ollut jäänyt tuijottamaan välikohtausta, mutta moni kyllä pani sen merkille. Kummallista, että joku oli tarpeeksi röyhkeä loukatakseen itseään seitsemästi kunnioitettua herttua Larmilivaa! Saisi kiittää onneaan, ettei kiikkunut seuraavana aamuna hirressä. Onneksi heidän herttuansa oli niin kunnioitettavan hyväsydäminen ja lämmin ihminen. Torimummot nyökyttelivät siniset huivit heiluen.
Sarkoi ei ollut ollenkaan mielissään, kun häntä raahattiin eteenpäin kuin koiraa. Mutta mitä hän olisi voinut tehdä? Hän ei halunnut järjestää kohtausta kaikkien näiden aatelisneitojen ja muiden tärkeiden ihmisten edessä – sehän voisi näyttää siltä, että hän oli aivan pikkuhiukkasen äreä ja itserakas mies. Mitä hän ei tietenkään ollut.
Herttua sai tuijottaa mustan hatun peittämää takaraivoa ja takkuisia hiuksia koko matkan metelissä suurten ja pienten kojujen, erilaisten pelien ja ruokailupaikkojen ohi. Hänellä ei ollut aavistustakaan, minne tämä käppyräinen, ellottavanhajuinen pikkumies oli häntä kiskomassa. Jos paikkaan liittyisi mitään siveetöntä, herttua kyllä käskisi palvelijansa kuristaa tämän ukon ja paloitella hänen päänsä.
Muutamien ’vieläkö kauan?’ – kysymyksien, hiuksien hätäisen asettelun ja älähtäen koiranpaksaan astumisen jälkeen he vihdoin seisoivat pienen, puisen pöydän ja violetin katoksen vieressä kaukana varsinaisesta torista. Myyntipöydän takana seisoivat äärettömän kauniisti koristellut vaunut, joiden kultaiset kaiverrukset tuntuivat melkein hohtelevan auringossa.
Vaunujen aistikas ovi avautui ja ulos kurkisti pitkä, laiha herrasmies. Hänellä oli päässään leveälierinen sylinterihattu, ja muu vaatetus olikin sitten mustavalkoinen. Valkoinen kaulus, johon oli kirjailtu mustalla langalla valuvia kuvioita, levittäytyi melkein leukaan asti ja kaksi huolellisesti leikeltyä kangassuikaletta lepäsi hartioilla ja selässä. Housut olivat mustat kuin yö, samoin takki. Hihansuissa oli tosin taidokkaat, valkoiset rypytykset. Hansikkaat olivat yhtä mustat kuin housutkin, ja ne peittivät pitkät, luiset sormet.
”Kas”, mies sanoi syvällä, samettisella äänellään ja kohotti toista terävää kulmaansa. Mustat, silkkiset hiukset valuivat suorina hartioille. Korkeat poskipäät terävöittivät kasvojen pehmeitä piirteitä ja mustia, kirkkaita silmiä. Nenä oli kapea, suora, pitkä ja hitusen pysty, joten se sai miehen näyttämään arvokkaan töykeältä.
Mies ei noussut vaunuista kumartamaan herttualle, kuten etikettiin olisi kuulunut. Hän vain nyökkäsi ilmeettömänä ja vetäytyi takaisin vaunun pimeyteen. Ovi läimähti napakasti kiinni ja Sarkoi jäi hölmistyneenä paikoilleen seisomaan.
”Älkää välittäkö mestaristani, hän nyt vain on tuollainen”, kellertäväsilmäinen mies sirkutti lipevästi ja päästi vihdoin irti herttuan kädestä, taputettuaan sitä ensin lohduttavasti. ”Ja minähän lupasin teille sen yllätyksen!” mies jatkoi iloisesti ja taputti käsiään yhteen. Sitten hän kiersi tyhjän myyntipöydän taa ja kaivoi sen alta esille kasan tavaroita: suuren, puisen laatikon, muutamia likaisia koruja ja pari ruosteista sormusta.
Sarkoi tuijotti niitä hetken toinen kulma nykien pidätellystä raivosta. Sitten hän puristi aurinkovarjottoman, vihasta tärisevän kätensä nyrkkiin ja käännähti kannoillaan valkoisen takin helma hulmahtaen ja lähti kävelemään poispäin hampaitaan kiristellen. Hän oli seurannut likaista, kyyryselkäistä miestä pois torilta, hän oli ollut kärsivällinen, hän oli ollut ystävällinen! Palvelija seurasi häntä luotuaan ensin avuttoman katseen kellertäväsilmäiseen mieheen, joka vain virnisteli ja hieroi liasta mustia käsiään yhteen.
”Rakas herttuani, ette ole vielä nähnyt yllätystäni”, hän sanoi, äänessään ivaa. Sarkoi pysähtyi niille sijoilleen, eikä hän olisi hämmästynyt, jos hänen korvistaan olisi tullut höyryä, niin vihainen hän oli. Hän käännähti uudestaan ympäri kullanruskeat hiukset heilahtaen, aikomuksenaan kertoa likaiselle kauppiaalle erinäisiä melko kiukkuisia mielipiteitä.
Sen sijaan hänen suunsa loksahti hämmästyksestä auki. Kauppias paljasti jälleen kellertävät hampaansa ja nosti päänsä tasalle esineen, jota herttua oli niin kovasti hämmästynyt. Se oli halkaisijaltaan noin kymmenen senttiä pitkä, täydellisen pyöreä pallo. Tuntuu loukkaukselta sanoa niin ihmeellistä esinettä ’palloksi’, mutta pallo se oli. Kirkas, kultaista valoa hohtava pallo. Pyörteilevä valo oli niin kirkas, että herttua joutui siristämään silmiään.
”Armas herttuani, sulkekaa suunne”, Kellertäväsilmäinen mies sanoi ystävällisesti kurkistaessaan kultaisen pallon takaa. Ihme kyllä Sarkoi totteli, kaikki häntä kohtaan tehdyt vääryydet unohtaneena.
”Mikä se oikein on? Kuka te olette?” hän kysyi hämmästyneesti ja astui lähemmäs, ojentaen kättään kohti kultaisena hehkuvaa palloa. Mustavalkoinen aurinkovarjo putosi kolahtaen marmoriseen maahan. Herttuan palvelija sen sijaan astui monta askelta taaksepäin ja vilkuili ympärilleen pelokkaasti. Hän ei pitänyt lainkaan kummallisesta, kalpeasta herrasta, joka istui vaunuissa, eikä liioin hänen saastaisesta palvelijastaan.
”Oi, se on pelkkä pallo. Mutta sen sisällä on Aikaa. Palanen tuota kiinnostavaa, mahtavaa voimaa”, kuului vastaus rohtuneiden huulien välistä. Kellertävät silmät välähtelivät kultaisessa hohteessa ilkeästi. ”Ja minä nyt olen vain palvelija.”
Herttua astui lähemmäs ja kurkotti koskettamaan palloa. Se ei tuntunut hänen kätensä alla mitenkään ihmeelliseltä. Pelkältä tavalliselta lasipallolta. Ja silti kultainen hohde lukitsi hänen silmänsä itseensä vastustamattomalla voimalla. Näkyikö utuisen, kultaisen valon seassa kummallisia merkkejä, vai tekivätkö hänen silmänsä temppujaan?
Kellertäväsilmäinen palvelija hykerteli kannatellessaan palloa ja kumartui sitten hiukan lähemmäs Sarkoita.
”Minähän sanoin, että ette voi vastustaa sitä!” hän kuiskasi riehakkaan voitonriemuisesti ja painoi sitten kultaisen pallon takaisin puulaatikkoon, painoi kannen kiinni ja jäi nojaamaan siihen omistavasti.
Sarkoi räpytteli silmiään hämmästyneenä. Aurinko paistoi edelleen, mutta päivänvalo tuntui pelkältä valjulta jäljitelmältä verrattuna tuohon ihanaan, kultaiseen valoon, joka nyt oli vangittu likaiseen, homeiseen puulaatikkoon. Se oli häpeällistä! Tuon kultaisen valon kuuluisi olla maailman valtiaan omassa salissa valaisemassa kultaista tanssilattiaa.
Niin, niin, miksipä ei? Miksi Sarkoi ei voisi ostaa sitä? Se keräisi kaikki suurimmat kuninkaat hänen pöytäänsä syömään ja hänen saliinsa tanssimaan. Se tekisi hänestä kuuluisan, suuremman kuin kenestäkään. Kaikki haluaisivat päästä näkemään tuon ihanan, huumaavan kultaisen Ajan. Niin, Aika. Hänellä olisi palanen Aikaa katossaan.
Ajatus oli jännittävä ja se sai herttuan tärisemään kiihtyneenä.
”Mutta oi, herttuaparkani, halajamasi esineen hinta on kallis”, kertoi kellertäväsilmäinen mies surullisesti rummuttaessaan laatikon kantta törppösormillaan. Sarkoin palvelija otti taas muutaman askelen poispäin ja sanoi sitten värisevällä äänellä:
”Herrani, olkaa niin kiltti, lähtekää kanssani takaisin. Olen hyvin peloissani.” Hän katsoi anovasti herraansa ja puristi herransa viuhkaa itseään vasten. Hänen järkytyksekseen Kedon seitsemästi kunnioitettu herttua vain huiskautti välinpitämättömästi kättään hänen suuntaansa ja sanoi hajamielisesti:
”Mene sinä vain, tulen sitten yksinäni perässä.”
Palvelija jäi hetkeksi tuijottamaan suu ammollaan. Sitten hän käännähti kannoillaan ja juoksi pois niin nopeasti kuin jaloistaan pääsi. Herttua ei sitä edes huomannut, niin tiiviisti hän tuijotti puulaatikon raoista kimmeltävää Aikaa. Köyryselkäinen mies hymyili ovelasti ja punoi sanoistaan yhden vaarallisen, tahmean langan.
”Vastineeksi kultaisesta Ajasta me tarvitsemme vertasi. Palan sinua itseäsi, voimaa, jota raha ei voi tuoda. Vapaaehtoisesti annettua, hyvää, kirkasta – ”
”Ei!” herttua huudahti kauhistuneena. Hän tuijotti kellertäviin silmiin korviaan uskomatta. Millaisten ihmisten kanssa hän oikein oli tekemisissä? Mutta hänen sinisten silmiensä katse palasi vastahakoisesti puulaatikkoon, jonka päällä likaiset sormet lepäsivät edelleen omistavasti.
”Se voisi olla sinun”, saastainen palvelija kuiskasi käheästi, rakentaen taidokkaasti uuden ansan. ”Se kaikki voisi olla sinun. Vain vähän vertasi. Hallitsisit osaa Ajasta – sinun vuotesi eivät koskaan valuisi tyhjiin. Voisit palata ihaniin hetkiin uudestaan aina silloin kun haluat, unohtamatta mitä tulee tulevaisuudessa tapahtumaan. Olisit täydellinen, sillä korjaisit virheesi kultaisen Ajan avulla.”
Herttua kuunteli silmät puoliummessa, pöytään nojaten. Hän mietti pitkään ja hartaasti, kullanruskeat sortuvat putoilivat yksi kerrallaan hartian yli reunustamaan mietteliäitä kasvoja.
Kaikesta nirsoudestaan ja turhamaisuudestaan huolimatta Sarkoi ei ollut typerys. Hän tiesi, että ajatusten pellolla oli jossain ansa täyteläisen viljan joukossa. Hän halusi viljat, mutta saadakseen ne hänen täytyi ensinnäkin löytää ansa, sitten lisäksi käydä ansassa ja selvitä sieltä ulos. Onnistuisiko se? Mahdollisesti. Ja mahdollisesti ei.
”Miksi ette itse halua pitää tätä taianomaista Aikapalloa?” Sarkoi kysyi ilmeettömästi. Vastaukseksi hän sai räkäisen naurun ja hämäriä sanoja.
”Kun on elänyt tarpeeksi pitkään, alkaa haluta muutakin kuin Aikaa, herttainen herttuani.” mies hihitteli sutkaukselleen kätensä takana kuin lapsi.
Sarkoi mietti hetken. Sitten hän kysyi, vaikka ei tiennytkään saisiko todenmukaisen vastauksen:
”Mitä minulle tapahtuu, jos suostun kauppaan?”
Kellertävät silmät välähtivät kummallisesti.
”Olosi voi tuntua muutaman päivän hiukan haperolta, mutta muuten olet aivan kunnossa kultaisen Aikasi ja valkoisen kivitalosi kanssa. Ihanat, ruskeat hiuksesi karkaavat tuulen mukana kuten ennenkin.”
Sarkoi päätti olla kysymättä, miten mies tiesi hänen kotinsa seinien kiven värin. Sen sijaan hän nosti nyrkkinsä miettiväisenä leukansa alle ja tuijotti hetken tyhjyyteen. Kullanhohtoiset haavekuvat täyttivät hänen mielensä loistollaan, työntäen hellästi sivuun huolestuneet ajatukset ja pahat aavistukset. Kauniita, sinisilmäisiä neitoja tanssimassa hänen kattonsa alla, ja he kaikki halusivat tanssia vain hänen kanssaan.
Ja kas, paikalla olisi myös hiilenmustia neitoja Suojasta, kauniita kuin kiviveistokset, hymyilemässä pikimustat nappisilmät vilkkuen. Eikä herttua koskaan vanhenisi eikä saisi kasvoilleen pelkäämiään ryppyjä. Hän voisi nauttia määrättömistä rikkauksista, sillä eihän yksikään rosvo pääsisi hänen rahoihinsa käsiksi kultaisen Ajan takia – herttuan tarvitsisi ainoastaan siirtyä taaksepäin ja vangita rosvot paikan päällä, urheasti ja mainetta keräten.
Tuhannet palvelijat rakastaisivat hellää ja hyvää isäntäänsä, joka antoi palkaksi kultaa ja ihania kankaita, ja joka huomaavaisesti otti valtavaan taloonsa asumaan myös orpoja. Sarkoi olisi täydellinen, hyvyyden ruumiillistuma. Ihmiset sanoisivat toisilleen: ”Niin, sen ihastuttavan hyvyytensä ja kauneutensa vuoksi hän elää niin kauan.”
Ja sitten yksi musta ajatus pyyhkäisi koko loiston hänen mielestään. Entä, jos joku varastaisi hänen kallisarvoisen pallonsa? Hänelle ei jäisi mitään! Ei mitään! Hänen täytyisi pitää se salassa, vaalia sitä pimeimmässä kellarissaan. Ei, ei, sekään ei olisi tarpeeksi hyvä turva, missään ei olisi tarpeeksi kaukaista piilopaikkaa tälle äärettömän ihanalle esineelle! Hänen täytyisi pitää sitä mukanaan aina kuolemaansa asti. Ellei sitten…
Sarkoi tarrasi kellertäväsilmäisen miehen kauluksiin silmät kauhusta pullottaen.
”Onko jokin keino, jolla sitoa pallo itseensä, niin, ettei sitä voi koskea kukaan muu?! Onko! Onko!” Herttuan ääni kohosi jokaisen sanan kohdalla kovemmaksi ja kovemmaksi, ja lauseen loppupuolella hän jo ravisteli kauppiasta niin, että tämän hampaat kalisivat yhteen.
”On! On keino!” kauppias huusi puristaessaan silmänsä kiinni. Herttua irrotti hämmentyneenä otteensa kuin olisi vasta tajunnut, mitä oli ollut tekemässä. Anteeksi hän ei kuitenkaan pyytänyt, järjesteli vain kiharoitaan hämillisenä. Posket hehkuivat hetken ruusunpunaisina.
Kauppias suoristi löyhkäävän takkinsa hitaasti ja työnsi vinoon menneen hattunsa suoraksi. Hän rykäisi ja räpytteli silmiään hämmästyneesti.
”Mutta hyvä herttua rakkaani, tuo oli melko karkea tapa kohdella kaltaistani rehellistä –”
”Kertokaa minulle, mikä tämä keino on”, herttua käski mahtipontisesti kaiken hämmentyneisyytensä keskeltä, ”niin suostun kauppaan.”
Kauppiaan silmät levisivät, mutta sitten ovela hymy palasi huulille. Kulmakarvat kohosivat ylöspäin joko riemun tai jonkin muun tunteen saattelemina.
”Ah, arvelinkin, että päätyisitte tähän järkevään ratkaisuun”, kauppias sanoi maireasti ja kumarsi niin ponnekkaasti, että repaleinen hattu oli pudota päästä.
”Mutta ikävä kyllä luulen, että joudutte maksamaan tiedosta vähän lisää.”
Herttua oli arvannut sen. Siispä hän vain kysyi hiljaa:
”Ja mitä haluatte vastineeksi kultaisesta pallosta Aikaa ja tiedosta, miten voin estää kaikkia paitsi itseäni koskemasta siihen?”
Kauppias hieroi käsiään yhteen silmät välähdellen.
”Aikapallosta saamme vertanne”, hän sanoi toteavaan sävyyn. ”Ja tiedosta haluamme jotain, jonka vain te voitte antaa.”
Sarkoi kumartui aavistuksen lähemmäs, ja uskoi jo näkevänsä ansan häämöttävän kullan seassa.
”Ja mikä”, hän kysyi, ”on asia, jonka haluatte?”
Syntyi hetken hiljaisuus, jonka aikana kauppias hymyili viekkaasti.
”Silmäsi ja muutamia muita ruumiinosia.”
Sarkoi vetäytyi inhoten kauemmas. Tällä kertaa hän kuitenkin mietti hetken ennen kuin puhui.
”Mutta sitten minun on ikävä kyllä kieltäydyttävä kaupasta. En halua menettää kauneuttani ennenaikaisesti.”
Kauppiaan kellertävät silmät levisivät tekokauhistuneeseen ilmeeseen.
”Mutta herttua hyvä, emme tietenkään pilaisi kauneuttanne! Keino, joka estää muita koskettamasta kultaista Aikaanne, estää myös sitä katoamasta teistä. Se pysyy teissä, kunnes valitsette kuoleman armeliaan polun. Toisin sanoen, voitte elää ajassa ennen kuin otamme osianne niin kauan kuin ikinä itse haluatte.”
Herttua tasapainotteli kahden ansan välissä.
”Mutta jos palaisin ajassa taaksepäin, eihän teille sitten jäisi mitään minusta?”
”Tietysti jäisi, rakas, herttainen herttuani. Vain te siirtyisitte ajassa taaksepäin. Me jäisimme tähän Aikaan. Ette muuttaisi tapahtumia siirtymisellänne, vain omaa sijaintianne Ajassa.”
Herttua kuunteli tarkkaavaisesti ja mietti jälleen. Tarjous tuntui järkevältä. Kumpikin hyötyisi siitä, kumpikaan ei häviäisi mitään. Paitsi herttua. Hän menettäisi silmänsä ja ties mitä muita tärkeitä elimiä. Mutta kauppiashan oli sanonut, että hän voisi siirtyä aikaan, jossa hänellä vielä oli silmät? Oliko hän puhunut totta? Ja toisaalta, mitä syytä hänellä oli valehdella? Eihän kukaan valehdellut pelkästä valehtelemisen ilosta. Ei edes saastainen kauppias keltaisine silmineen.
Herttua katsoi puulaatikon raoista paistavaa kultaista valoa, ja hänen siniset silmänsä kiilsivät halusta. Hän ei ollut koskaan ennen halunnut mitään omakseen niin kipeästi kuin tuota aavemaista, kultaista Aikaa. Ja se oli vain yhden sanan päässä. Hänen tarvitsisi vain sanoa ’kyllä’, ja se olisi hänen ikuisesti, kunnes hän itse päättäisi luopua siitä. Vain yksi, ohut sana, joka voisi muuttaa hänen koko elämänsä.
”Suostutteko kauppaan?”, kellertäväsilmäisen miehen mairea ääni tiedusteli. Herttua nosti katseensa kohtaamaan ovelat silmät, kohotetut kulmakarvat ja leveän virneen. Vain yksi sana.
”Kyllä”, herttua hengähti ja suoristautui. Hän oli huomaamattaan nojautunut kyyryyn, lähemmäs puulaatikkoa.
Kauppiaan silmät levisivät riemusta ja kulmakarvat nousivat hatun reunan alle. Hän läimäytti kätensä yhteen innoissaan ja jätti kauttaaltaan vapisevan herttuan seisomaan kultaisena hohtavan puulaatikon viereen. Hän rynnisti vaunuun suunnattomalla kiireellä. Kumara selkä oli salaperäisesti suoristunut, mutta Sarkoi ei edes huomannut sitä. Hän tuijotti edelleen kultaisia valonsäteitä, jotka leikkivät viekoittelevasti puupöydän vaaleassa pinnassa.
Pian tuo ihana Aika olisi hänen, ainoastaan hänen. Se kulkisi hänen mukanaan, muiden ulottumattomissa. Kaikki, mistä hän oli haaveillut, olisi hänen ulottuvillaan. Vain hänen. Ajatus sai kylmät väreet kulkemaan herttuan selkäpiitä pitkin. Poskille oli kohonnut nolostumisen sijasta innostuksen puna ja silmät tuikkivat onnesta. ’Pian, aivan pian’, hän toisteli itsekseen, kunnes likainen käsi laskeutui hänen olkapäälleen.
”Herttua?” kysyi hiljainen, huolestunut ääni. Huolestuneisuuden alta paistoi kuitenkin päivänselvästi voitonriemu.
”Herrani pyytää teitä astumaan vaunuihinsa.”
Sarkoi räpytteli silmiään ja hätkähti monta sekuntia myöhässä. Sitten hän nyökkäsi ja antoi kauppiaan johdattaa hänet vaunujen koristellun oven luo. Hän käänsi päätään taaksepäin nähdäkseen vielä kerran kultaisen hohteen, joka tunkeutui hiljaa esiin laatikon raoista.
Sitten hänen kätensä laskettiin ystävällisesti mutta päättäväisesti kultaiselle, kiemuraiselle ovenrivalle. Hän hiveli hetken kädellään sileää pintaa ja vilkaisi sitten kauppiasta kysyvästi, varmistaakseen turvallisuutensa. Rohtuneet huulet vääntyivät kieroon virnistykseen ja uudelleen köyristetty selkä taipui alentuvaan kumarrukseen. Herttua avasi oven ja astui sisään upeisiin vaunuihin, kauppiaan hieroessa jälleen käsiään yhteen. Koristeellinen ovi sulkeutui hitaasti, ja vielä ennen sen sulkeutumista, kääntyessään katsomaan taakseen, herttua näki kauppiaan voitonriemuiset kasvot.
”Herttua Larmiliva”, kuului silkinpehmeä ääni vaunujen pimeydestä ja tulitikku syttyi. Se paljasti kalpeat kasvot, mustat silmät ja silkkiset, mustat hiukset. Pitkä, suora nenä heitti varjon poskelle. Tulitikku liikkui oikealle, valaisten istuimen kiiltävää samettipäällystettä. Sitten tuli tarttui kynttilän ahnaaseen lankaan ja valo lisääntyi. Kalpea mies sytytti kiireettömästi vielä kaksi kynttilää, vilkaisematta herttuaan, joka oli siirtynyt istumaan vastapäätä tätä majesteettista, mustavalkoista herraa.
Lopulta silkkihansikkaan peittämä käsi ravisti tulitikun sammuksiin elegantilla liikkeellä, työnsi mustuneen tikun tyhjään, kiiltävään tuhkakuppiin ja siirtyi mustan kankaan peitoksi miehen syliin, toisen pitkän käden seuraksi. Valkoiset rypytykset hihansuissa kahahtivat. Herttua nielaisi ja odotti, että mustasilmäinen herra sanoisi jotain. Hän sanoi.
”Tule tänne.” Sanat putoilivat suusta syvän hellinä kuin ne olisivat liukuneet samettia pitkin. Hansikkaan peittämä käsi taputti paikkaa miehen vieressä ja mustat, hitaan joen lailla hartioille valuvat hiukset liikahtivat hivenen kun samettiääninen herra liikautti päätään. Varjot leikkivät tummilla, samettipäällysteisillä seinillä kun kynttilänliekit lepattivat olemattomassa vedossa.
Sarkoi totteli empimättä, ensimmäistä kertaa elämässään. Jostain syystä hänen mielessään ei edes käynyt, että hän olisi ehkä voinut tai halunnut vastustella. Hänhän oli sanonut ’kyllä’, ja sanan voima sitoi häntä vielä. Ehkä, jos sama käsky olisi esitetty vasta viikon päästä, herttua ei olisi totellut sitä. Tai ehkä olisi. Eri ihmisten sanat toimivat eri voimalla. Herttua Larmiliva istui varovasti vieraan, ilmeettömän miehen viereen ja tunsi jännittävänsä valtavasti. Hänen kätensä hikosivat ja sydän hakkasi paljon kovemmin kuin sen olisi pitänyt.
”Rauhoitu”, mustahiuksinen käski, riisui hansikkaansa ja otti herttuan kuumat kädet omien, viileiden käsiensä väliin. Jostain syystä kosketus rauhoitti herttuaa. Tässä mustiin pukeutuvassa herrassa oli jotain äärettömän kummallista. Hän samaan aikaan oli ja ei ollut. Hän häälyi Sarkoi vaistojen reunalla kuin vesi kämmenien välissä. Kosketus merkitsi, että mustahiuksinen tosiaan istui hänen vieressään pikimustat silmät kiillellen kynttilöiden valossa.
Huomattuaan epätavallisen vieraansa rauhoittuneen, mustapukuinen herra riisui sylinterihattunsa ja painoi sen vastapäiselle penkille nurinpäin, hansikkaiden viereen. Sitten hän tarttui herttuan hämmästykseksi tämän oikeaan käteen ja veti sen rauhallisesti lähemmäs kynttilöitä. Valkoinen hiha putosi alemmas ja paljasti osan käsivartta.
Mustat hiukset liukuivat äänettömästi pois tieltä kun mustavalkoinen herra tutki herttuan kättä tarkasti kynttilän antamassa valossa. Sarkoi ei uskaltanut liikauttaa mitään ruumiinosaansa, hän jopa hengitti lyhyin, mahdollisimman äänettömin hengenvedoin. Toisen miehen valkeat sormet olivat pehmeät ja varmaliikkeiset, kiireettömät.
”Sinulla on hyvin mielenkiintoiset kädet”, mustavalkoinen mies sanoi hitaasti ja kuljetti sitten etusormeaan kämmenselkää pitkin kuin kokeillakseen, tulisiko kohtaan viiltohaava.
”Mikä… Mikä sinun nimesi on?” Herttua kysyi varovasti, ääni aavistuksen väristen. Mustien silmien tuijotus siirtyi katsomaan hänen omia, sinisiä silmiään. Se käväisi kullanruskeilla kiharoilla ja palasi sitten jännittyneisiin kasvoihin.
”Ham.”
Sana loi herttua mieleen kuvan sumusta. Läpipääsemätön, käsin kosketeltava sumu, joka oli ja ei ollut. Se värjyi ja hävisi, ja herttua näki jälleen mustat, ilmeettömät silmät ja kasvoille piirtyneet uurteet ja varjot. Terävät kulmakarvat rypistyivät aavistuksen, niin vähän, että sitä tuskin huomasi. Silti herttua huomasi pidättävänsä kauhuissaan hengitystään, kylmä hiki otsalle kohonneena.
”Pyysinhän sinua rauhoittumaan”, syvä ääni muistutti, pehmeässä äänessä heikosti kuuluviin tullut nuhteleva sävy. Herttua nojautui selkänojaan ja tunsi kankaan tarttuvan hiestä märkään selkäänsä. Ja sitten hän tunsi hetken viiltävää kipua kädessään. Kääntyessään hitaasti katsomaan hän näki, miten tummanpunainen neste valui hitaasti polvia peittävälle, valkoiselle kankaalle.
Herttua yritti parhaansa mukaan rentoutua, mutta se osoittautui melkein mahdottomaksi kun hän näki, miten mustavalkoinen herrasmies, jonka kasvot olivat nyt osittain silkkisten, mustien sortuvien peitossa, kannatteli hänen verta valuvaa kättään ilmassa tyynen tarkkaavaisena.
Kämmenselässä oli ohut mutta melko syvä viiltohaava. Herttualla ei ollut aavistustakaan, milloin se oli siihen ilmestynyt. Hän ei muistanut tunteneensa kipua tai nähneensä teräasetta. Hän ei muistanut enää edes, miksi istui vaunuissa. Ei, kyllä hän muisti. Hänen täytyisi rentoutua, niin hän saisi vihdoin kultaisen Ajan ja voisi tanssittaa kauniita neitoja ikuisesti, rikkaana miehenä. Hän voisi tehdä kaiken, minkä halusi. Niin kellertäväsilmäinen mies oli luvannut. Niin hän oli sanonut. Hän oli sanonut ’kyllä’.
Viileät huulet painuivat herttuan veriseen kämmenselkään haavan päälle ja yhtä kylmä kieli nuolaisi hitaasti. Herttua voihkaisi heikosti ja antoi päänsä painua rennoksi vaunujen selkänojaa vasten. Hän sulki silmänsä ja ihmetteli, miksi hänestä tuntui niin hyvältä, vaikka hän vuoti verta. Viileä kieli kulki uudestaan haavan yli ja nyt voihkaisun sijaan herttuan kurkusta karkasi voimaton, käheä äännähdys.
Ham hymyili riemukkaasti herttuan kämmenselkää vasten ja pyöräytti kieltään hitaasti haavan ympärillä, maistaen veren rautaisen, makean maun suussaan. Hän nielaisi hitaasti ja nautinnollisesti, imaisi lisää tummanpunaista nestettä suuhunsa ja nuolaisi, nielaisi ja nuolaisi uudelleen. Sitä jatkui melkein puolen tunnin ajan, eikä herttua edes huomannut, että alati kähenevät äänet karkasivat hänen kalpeammiksi ja kalpeammiksi muuttuvien huuliensa välistä.
Hän liikahti levottomasti ja Ham laski kätensä veriselle polvelle rauhoittavasti. Sitten mustahiuksinen vetäytyi kauemmas, laski herttuan käden tämän syliin ja kaivoi rintataskustaan puhtaanvalkoisen nenäliinan. Siihen hän pyyhki suunsa kuin maittavan aterian jälkeen ja siirsi mustat, ilmeettömät silmänsä Sarkoin kasvoihin. Siniset silmät katsoivat häneen hämmentyneinä.
”Minun on jano”, herttua sanoi karhealla, värittömällä äänellä ja kietoi tärisevät kätensä ympärilleen, tuntien, miten punainen veri tahrasi valkoisen kaavun etumuksen.
”Ja kylmä, niin kylmä… Miksi kukaan ei tuo minulle peittoani? Miksi kukaan ei tuo minulle konjakkia?” Sarkoi kyseli ruikuttavalla äänellä ja katsoi vetoavasti Hamiin.
Ilmeettömät kasvot loistivat kalpeina tulen loimussa, mutta poskipäille oli kohonnut tuskin havaittava puna.
”Pian sinulla on lämmin”, samettinen, turvallinen ääni lupasi. ”Pian sinulla on kaikki hyvin.”
Sarkoi sulki silmänsä ja heijasi itseään edestakaisin kuin pikkulapsi.
Ham ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Sen sijaan hän risti jalkansa ja otti taskustaan pienen, hopeisen rasian. Hän naksautti virtaviivaisen rasian vaivattomasti auki ja valitsi sen sisällä olevien terien seasta kaiverruksin koristetun, teräväksi hiotun hopealusikan. Hän tutki terää hetken kynttilänvalossa, miehen tumman varjon tanssiessa selkänojan mustassa kankaassa. Silkkiset hiukset valuivat jälleen suorina, luoden dramaattisen kontrastin kalpeisiin kasvoihin.
Päätettyään, että hopealusikka oli sopiva hänen tarkoitukseensa, Ham kääntyi jälleen Sarkoin puoleen. Herttua oli sulkenut silmänsä, mikä sopi oikein hyvin mustavalkoisen miehen tarkoituksiin. Pieni, mitäänsanomaton hymy leikki kylmillä huulilla hänen nostaessaan toisen jalkansa koukkuun penkille ja viiltäessään varovasti ja tarkasti kulmakarvan yläpuolelta poskelle asti. Herttua avasi kauhusta laajentuneet silmänsä ja tarrasi kiinni Hamin käteen.
”Mitä sinä teet?!” hän huusi karhealla äänellään ja puristi heikosti. ”Mitä tapahtuu? Minun silmäni!” hän huudahti ja kohotti kätensä kasvoilleen. Silmämuna oli värjäytynyt punaiseksi verestä, jota valui edelleen myös oikeasta kädestä. Sarkoi nosti kätensä kasvojensa tasalle ja hänen huulensa avautuivat äänettömään kauhunhuutoon. Tummanpunainen neste tahrasi hänen kasvonsa, hänen valkoisen kaapunsa ja virheettömän ihonsa. Se värjäsi puolet hänen näkökentästään kammottavaksi, veriseksi maailmaksi, joka tuhosi hänen heikon itsehillintänsä kokonaan.
Hamin tumma hahmo häilyi tummanpunaisena hänen oikealla puolellaan, läikähdellen välillä kun lisää verta valui silmän päälle ja tahrasi valkuaisen pahemmin hurmeeseen. Lähes pimeän vaunun seinillä huojui sairaita, pikimustia varjoja, jotka eivät tuntuneet olevan lähtöisin mistään. Kynttilän liekki paloi herttuan silmissä puoliksi verenpunaisena ja välillä taas kirkkaan valkoisena. Ja hohtavimman valkoisena kiilui Sarkoin oma, valkoinen asu, joka tosin muuttui sekunti kerrallaan yhä punaisemmaksi.
Ham hymyili ja kallisti päätään rauhallisesti.
”Hys, herttuani. Ei ole mitään hätää.” Kullanruskeiden kiharoiden peittämä pää ja kapeat hartiat lakkasivat vapisemasta. Samettinen ääni laskeutui herttuan päälle kuin peitto, lämpimänä ja turvallisena. Silmät painuivat puoliksi kiinni, mutta kulmakarvat pyrkivät kurttuun hänen tuntemansa kivun vuoksi. Kylmiä hikipisaroita kimalteli kurttuun painuneella otsalla.
Vaunun ovi heilahti kitisten auki ja tumman sametin tilalle ilmestyi rähjäisen kauppiaan pää. Hän virnisteli kellertävät silmät leiskuen, vaikka Hamin ilme oli selvästi tyytymätön.
”Mitä nyt, Wamen?” hän kysyi. Verinen hopealusikka kiilsi kynttilän valossa.
”Meidän täytyy ehkä hiukan siirtää vaunuamme, armollinen herrani. Ikäväkseni minun täytyy ilmoittaa, että herttaisen herttuamme palvelija päätti heittäytyä uteliaaksi yhdessä tovereidensa kanssa.”
”Kuinka monta?” Ham kysyi tyynesti pyyhkiessään lusikkaa nenäliinaansa.
”Kuusi, armollinen herrani”, kuului ilkkuva vastaus. Ham nyökkäsi hillitysti ilmekään värähtämättä ja teki kädellään liikkeen, joka käski palvelijaa toimimaan.
Wamen paukautti sylissään pitämänsä puulaatikon vaunun oven viereen ja totteli virnistellen. Hän läimäytti oven kiinni, ponnisti rennosti kuskin penkille yhden käden varassa, poimi käsiinsä näkymättömät ohjakset, maiskautti ja heilautti ohjaksia. Kärryt lähtivät sulavasti liikkeelle, pyörät kolisten marmoria vasten. Wamen nauroi itsekseen kulmakarvat riemusta kohonneina. Hän ohjasi kärryjä vetäviä, näkymättömiä elikoita toisella kädellä ja piti risaisesta hatustaan kiinni toisella.
Samaan aikaan vaunujen sisäpuolella Ham kumartui lähemmäs kalpeana ja rentona retkottavaa herttuaa, vieden teroitettua lusikkaa hitaasti lähemmäs Sarkoin oikeaa silmää. Hän ei välittänyt lainkaan siitä, että vaunut huojuivat puolelta toiselle kuin humalainen mies palatessaan aamuyöllä kotiin.
Hän työnsi kätensä hellästi mutta päättäväisesti herttuan niskan taa pitääkseen päätä paikoillaan. Sitten hän nosti silmän yläluomea aavistuksen, vain hetkeksi, niin että lusikan kärki pääsi luomen alle. Sarkoi huudahti kylmän metallin tunkeutuessa hänen verisen näkökenttänsä rajalle, mutta päätään hän ei voinut liikuttaa, sillä Ham piti niin tiukasti kiinni. Kättään hän ei enää jaksanut kohottaa. Hän oli menettänyt liikaa verta.
Kuului ällöttävä, maiskahtava ääni, kun lusikka työntyi herttuan silmäkuoppaan hitaasti mutta varmasti. Teko sai Sarkoin huutamaan käheästi ja kiemurtelemaan kauhuissaan, liian heikkona puolustautumaan. Vaunut heilahtivat sivulle, kynttilöiden liekin hulmahtivat ja kaikki varjot laajenivat hetkeksi, täyttäen pienen vaunun kokonaan mustuudellaan.
Kuului maiskahdus, roiskahdus ja syvä, ihasteleva huokaus, kun Ham nosti kämmeneltään tyhjyyteen tuijottavan, verisen silmämunan kasvojensa tasalle ja tutki sitä mielenkiinnolla, mustat silmät välähdellen. Herttua Larmiliva nyyhkytti äänettömästi, verestä musta silmäkuoppa tyhjyyttään ammottaen. Hurme oli roiskahtanut herttuan kalmankalpeille kasvoille, pisaroita oli lattiassa, istuimessa ja katossa. Ham sen sijaan oli säilynyt koskemattomana ja puhtaana, aivan kuin hän ei olisi paikalla ollutkaan.
Sarkoi tuijotti vasemmalla, kauhusta ulospäin pullistuneella silmällään Hamin kättä. Veri valui vaunujen lattialle hänen sormiensa välistä, mutta niihin ei jäänyt mitään jälkiä. Yksikään punainen tahra ei tarttunut valkoiseen käteen tai mustiin housuihin.
Ja viimein Sarkoi Larmiliva, seitsemästi kunnioitettu herttua, pyörtyi kauhusta tuntemattoman miehen syliin, kyyneleitä ja hikeä poskillaan, kulmat kurtussa ja verta vuotavana. Ham ei työntänyt kultaisten kiharoiden peittämää päätä pois sylistään. Sen sijaan hän silitti hellästi herttuan hiuksia vapaalla kädellään, katsoen vaunujen tumman samettiseinän läpi jonnekin, minne kukaan muu ei voinut nähdä. Kynttilän keltainen valo leikitteli hänen valkoisilla kasvoillaan, ja aivan hetken hän näytti haikealta, melkein surumieliseltä.
Pian ilme kuitenkin katosi ja Ham kumartui varovasti eteenpäin kaivellakseen jälleen mustaa säilytyslokeroaan. Sieltä löytyi suuri lasipurkki täynnä paksua, tahmeaa, läpinäkyvää nestettä. Hän pudotti sinisen silmän sinne varovaisesti, katsoi, miten se vajosi muutaman sentin syvyyteen ja ruuvasi sitten kannen tiiviisti kiinni. Purkin hän työnsi takaisin laukkuunsa ja nojautui sitten taaksepäin istuimellaan, kasvot jälleen ilmeettömänä naamiona.
Hetken kuluttua hän kääntyi katsomaan sylissään lepäävää herttuaa, mustissa silmissä leikki kynttilöiden tuli, peilautuen moninkertaisena. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen tulen liekit todella lämmittivät ja vaunut olivat valoisat. Lukuun ottamatta seinillä edelleen kiipeileviä varjoja ja yönmustia nurkkia. Ham tarttui herttuaan ja käänsi tämän hellästi selälleen. Hän veti rintataskustaan uuden, puhtaanvalkoisen nenäliinan ryppyisen tilalle ja kostutti sen samasta taskusta löytyvällä, pikkuruisella vesipullolla.
Hän pyyhkäisi kevyesti rypyt herttuan otsalta ja paineli kaulan sivuun. Kun Sarkoi ei herännyt, hän otti vapauden pyyhkiä veriset kasvot puhtaiksi. Saatuaan työnsä päätökseen Ham kallisti jälleen päätään, sipaisten silkkisiä, mustia hiuksiaan. Hän kurkotti eteenpäin ja otti käsiinsä sylinterihattunsa ja mustat hansikkaat. Painettuaan mustan hatun huolellisesti päähänsä hän veti käsiinsä hansikkaat, suoristi valkoisen kauluksensa ja kohensi hihojen rypytyksiä.
Vaunut heilahtivat jälleen ja Sarkoi avasi vasemman silmänsä edelleen pelästyneen näköisenä. Hän kirahti ja liikahti hieman, kuin aikomuksenaan nousta ylös. Voimat eivät kuitenkaan riittäneet, joten hän jäi vain tuijottamaan valkoisia, vaunujen pimeydessä hohtavia kasvoja syvään huokaisten.
Ham kaivoi vesipullon uudestaan esiin, avasi herttuan suun etusormen ja peukalon avulla ja antoi Sarkoin juoda kunnes hän oli tukehtua. Sillä hetkellä herttuaa ei janoltaan juurikaan kiinnostanut, miksei vesi loppunut kesken pienestä pullosta, mutta myöhemmin hän ihmetteli asiaa monet kerrat. Juotuaan herttua nousi vapisten istumaan, tuntien miten verestä ja hiestä märkä kaapu liimautui hänen ihoonsa. Ham odotti, että Sarkoi istui kohtuullisen mukavasti paikoillaan ennen kuin nousi kyyryyn ja käveli puulaatikon luo.
Herttua katsoi jäljellä olevalla silmällään innottomasti, miten mustavalkoinen mies käveli rauhallisin askelin kultaista valoa tihkuvat laatikon luo ja kyykistyi sen viereen. Sarkoi raahasi haavoittuneen kätensä syliinsä ja yritti lämmittää itseään kietomalla kätensä uudelleen ympärilleen. Tuska raastoi häntä edelleen, varsinkin oikea silmäkuoppa tuntui olevan kuin tulessa. Hän olisi koskettanut mustaa, verta valuvaa koloa kasvoissaan jos olisi uskaltanut, mutta hän pelkäsi liikaa kipua, joka kosketuksesta mahdollisesti aiheutuisi, ja lisäksi hän pelkäsi sitä tunnetta. Tyhjää kohtaa siinä, missä ennen oli ollut hänen silmänsä.
”Katso minuun sielullasi, Sarkoi”, sametinpehmeä ääni pyysi. Ja ihmeekseen herttua totteli. Kultainen valopallo tuli lähemmäs ja lähemmäs häntä, ei hänen ruumistaan vaan häntä itseään. Hetken se leijui aavemaisena kynttilöiden valon peittäen ja sitten se imeytyi hänen jokaiseen soluunsa valtavana, kihelmöivänä tunteena, joka peitti hänet hetkeksi kokonaan alleen.
Ja sitten Sarkoi seisoi valtavassa, kultaisessa huoneessa. Joka puolella oli kelloja. Suuria, kultaisia kelloja, joiden valtavat, kultaiset rattaat pyörivät tauotta ja jättiläismäiset viisarit raksuttivat eteenpäin tasaisesti, kiireettömästi, ikuisuuteen. Sarkoi katsoi ihmeissään ympärilleen, silmät kultaa hohtaen.
Seuraavaksi tulivat Merkit. Ne tulvivat Aikaan pareittain kuin tanssiaisiin ja muodostivat oven siihen aikaan, johon Sarkoi niin kovasti halusi päästä. Herttua laski oikean kätensä oven kultaiselle rivalle ja astui kultaverhon läpi, kultainen kaapu kahahtaen vienosti. Eikä hän pelännyt. Hänen kätensä oli kunnossa, hänen molemmat silmänsä olivat terveet ja hän pääsisi jälleen tanssimaan.
Ham sulki tyhjän puulaatikon kannen ja käveli kumarassa istumaan takaisin herttuan viereen. Hän huokaisi raskaasti istuutuessaan, valkoiset kasvot ilmeettöminä, silkkiset hiukset hartioille valuen. Kynttilöiden heittelehtivä valo tanssi Sarkoi Larmilivan kuolleilla kasvoilla. Ham katsoi häntä hetken tyynesti, veti sitten herttuan pään syliinsä ja laski hansikkaan peittämän kätensä hänen kullanruskeisiin hiuksiinsa, silitellen pehmeitä kiharoita hellästi. Toisella kädellään hän painoi herttua vasemman, sinisen silmän varovasti kiinni.
Salaperäisiä kauppiaita ja seitsemästi kunnioitettua herttua Sarkoita etsittiin koko kylän raivolla, soihtujen ja lyhtyjen kanssa, mutta mitään ei löytynyt. Kaiverruksin koristetuista vaunuista ja niiden matkustajista ei ollut jäänyt paikalle hiustakaan. Aivan kuin he eivät olisi koskaan edes käyneet Kedossa.
”Pannuja kaupan! Halpoja ja hienoja, kestäviä ja komeita!”
”Hienoja helmiä! Valkoisia ja kimaltelevia!”
Keto oli kaupunki. Tai oikeastaan se oli vain melko pieni kylä, mutta siellä oli niin hienoja tavaroita kaupan, että kukaan ei oikeastaan pannut pahakseen herttuan mielenvikaista halua kutsua kallisarvoista tuppukyläänsä ’kaupungiksi’.
Kuten kaikkialla Pohjassa, myös Kedon maaperä oli marmoria. Mustavalkoiset viirut peittivät maan jokaista senttiä ja samasta kivestä veistetyt puut kohosivat muhkeina peittämään osan sinistä taivasta. Rungot olivat mustia ja kiiltäviä, kun taas lehdet oli veistetty pikkutarkasti jokaista suonta myöten valkoisesta marmorista. Ruusut sen sijaan olivat yhtä eläviä kuin ihmisetkin. Valtavat, tummanpunaiset ruusut kukkivat uhkeina marmorimaahan louhituissa, Kaivosta ostetulla mullalla täytetyissä ruusupenkeissä.
Sillä hetkellä tosin kukaan ei ihaillut Kedon katujen varsilla kukkivia ruusuja käyskennellessään rauhallisesti aamukävelyllään. Sen sijaan ihmiset yrittivät epätoivoisesti olla kaatumatta nenälleen multaiseen penkkiin, kun kaikki yrittivät mahtua torille samaan aikaan. Iltapäivä oli kuuma, joten hiki valui ja sotki monen ärsyyntyneen, kaukaa paikalle matkanneen aatelisen puuterikerroksen liimaiseksi mössöksi. Kauppiaat huutelivat toistensa päälle yrittäessään saada omia tuotteitaan myydyksi, osa ihmisistä kirosi, osa huudahteli ihastuneena pienen, mutta rikkaan maan pohjoisosan ihmeille.
Ihme kyllä myös kylän… tai siis kaupungin turhamainen herttua Larmiliva oli uskaltautunut paikalle tutkimaan, josko vaikka joku Kaivosta tai Suojasta tullut kauppias möisi hänelle kauniita koruja tai muuta ihanaa. Miehen kullanruskeat hiukset laskeutuivat selkään, kiertyen sieville kiharoille täsmälleen muodinmukaisesti. Silmät olivat tyypilliset Pohjan kansalaisen silmät; siniset kuin taivas ja silmäkulmat kääntyneet aavistuksen verran ylöspäin. Kulmakarvat oli nypitty huolellisesti, ja posketkin olivat täydellisen sileät. Kädet olivat pitkät ja laihat, mutta kämmenet olivat hieman liian isot siroihin ranteisiin nähden.
Päällään tällä herralla oli valkoinen, sinisellä langalla kirjailtu kaapu, joka ulottui maahan asti. Sen helmaan oli kirjailtu herttuan sukuvaakuna ja olkapäissä oli tarkoituksella lisätyt toppaukset, jotka saivat kapeat hartiat näyttämään leveämmiltä kuin ne todellisuudessa olivat, ja lisäsivät sekä herttuan koreassa hatussa piilottelevaa itsetuntoa että mahtipontisuutta ulkonäköön. Kermanvärisen hansikkaan peittämä käsi piteli sirosti kultakahvaista, mustavalkoista päivänvarjoa.
”Kauniita kankaita ennennäkemättömissä väreissä! Tänään halvalla!”
”Mausteita, pippuria ja sirveeniä!”
”Upeita puutöitä Lehdosta! Puuhuiluja, kauhoja, koruja, koriste-esineitä!”
”Mattoja, kirjottuja rahakukkaroita! Hansikkaita ja koruompeleita, hattuja ja kaulahuiveja!”
Herttua torjui tarjouksen sieltä, toisen täältä, nyrpisteli nenäänsä ja puikkelehti puoleen ja toiseen väistelevässä väkijoukossa, antaen palvelija-paran kiemurrella tiensä läpi tungoksen miten parhaiten taisi – eihän hänelle tietä annettu.
Mutta sitten eräs röyhkeä kauppias tupsahti tyhjästä pöyristyneen herttuan eteen. Paksut, ruskeat hiukset tunkivat esille vihreän hatun alta. Kellertävät silmät tuikkivat huvittuneesti Sarkoin typertyneelle ilmeelle ja musta, kaapumainen kangas kahahti kun tämä röyhkeä kauppias tarttui herttuan hansikkaan peittämään käteen kunnioittavasti mutta päättäväisesti, yllättävän sulavasti ottaen huomioon järkyttävästi kumaraan painuneen selän.
Röyhkeällä kauppiaalla oli kaavun päällä tahrainen esiliina, ja kengät olivat melkein puhki kuluneet. Hiukset hapsottivat takkuisina ja leveä hymy paljasti kellertävät hampaat. Tämä likainen olio nosti herttuan kättä ja painoi lyhyen, siveellisen suudelman kämmenselkään.
”Rakas herttuatar, minulla on sinulle eräs ihana esine, jota ette voi vastustaa!”
Sarkoi Larmiliva ei uskonut, että kukaan olisi voinut keksiä karkeampaa loukkausta. Hän kiskaisi kätensä raivoissaan irti käppyräisen miehen otteesta ja sanoi kylmästi:
”Minä olen herttua.”
Kauppias nosti oikean käden suunsa eteen ja punastui. Sitten hän tarttui uudestaan Sarkoin käteen ja kumarsi niin syvään kuin kumaran, jäykän selän kanssa oli mahdollista.
”Pyydän mitä nöyrimmin anteeksi, seitsemästi kunnioitettu herttua Larmiliva!” hän lausui kauhistuneella äänellä. Sarkoi kiristeli hampaitaan. Tämä röyhkeä mies tiesi hänen henkilöllisyytensä, siispä hän oli aivan varmasti tiennyt myös hänen sukupuolensa. Mikä röyhkeä, lemuava miekkonen!
Herttua aikoi kävellä pöyhkeästi pois, mutta likainen, kumara mies ei suostunut päästämään irti hänen kädestään. Sarkoita inhotti saastaisten käsien ote – ties mitä bakteereja hän saisi putipuhtaisiin silkkihansikkaisiinsa! Hän katsoi edessään kyyristelevää miestä inhoten, huokaisi sitten raskaasti ja pyöräytti silmiään.
”Saatte anteeksi, neiti Lemu. Päästäisittekö nyt irti kädestäni?”
Kellertävät silmät kohosivat takaisin ylös, ja nyt ne suorastaan loisivat naurua. Suun ilme oli kuitenkin vakava.
”Mutta rakas herttuani, ette ole vielä nähneet minun upeaa yllätystäni”, mies sanoi narisevalla äänellään ja kumartui jälleen suukottamaan kiukusta kihisevän herttuan kättä.
”Hyvä on sitten! Tulen katsomaan typerää yllätystänne, jos lupaatte päästää vihdoinkin irti kädestäni!” Herttualta ei toki ollut jäänyt huomaamatta tapa, jolla tämä itseään täynnä oleva julkea kauppias jätti osan hänen arvonimestään sikseen kuin huolimattomuuttaan. Kaiken maailman hiippareita sitä täytyikin sietää. Herttua varmisti, että läähättävä palvelija oli edelleen hänen takanaan (lähinnä siksi, että kauppiaan yllätys arvelutti) ja lähti sitten seuraamaan poispäin köpöttävää miestä tuhahdellen aina parin askeleen välein vihaisena.
Kukaan ohikulkijoista ei ollut jäänyt tuijottamaan välikohtausta, mutta moni kyllä pani sen merkille. Kummallista, että joku oli tarpeeksi röyhkeä loukatakseen itseään seitsemästi kunnioitettua herttua Larmilivaa! Saisi kiittää onneaan, ettei kiikkunut seuraavana aamuna hirressä. Onneksi heidän herttuansa oli niin kunnioitettavan hyväsydäminen ja lämmin ihminen. Torimummot nyökyttelivät siniset huivit heiluen.
Sarkoi ei ollut ollenkaan mielissään, kun häntä raahattiin eteenpäin kuin koiraa. Mutta mitä hän olisi voinut tehdä? Hän ei halunnut järjestää kohtausta kaikkien näiden aatelisneitojen ja muiden tärkeiden ihmisten edessä – sehän voisi näyttää siltä, että hän oli aivan pikkuhiukkasen äreä ja itserakas mies. Mitä hän ei tietenkään ollut.
Herttua sai tuijottaa mustan hatun peittämää takaraivoa ja takkuisia hiuksia koko matkan metelissä suurten ja pienten kojujen, erilaisten pelien ja ruokailupaikkojen ohi. Hänellä ei ollut aavistustakaan, minne tämä käppyräinen, ellottavanhajuinen pikkumies oli häntä kiskomassa. Jos paikkaan liittyisi mitään siveetöntä, herttua kyllä käskisi palvelijansa kuristaa tämän ukon ja paloitella hänen päänsä.
Muutamien ’vieläkö kauan?’ – kysymyksien, hiuksien hätäisen asettelun ja älähtäen koiranpaksaan astumisen jälkeen he vihdoin seisoivat pienen, puisen pöydän ja violetin katoksen vieressä kaukana varsinaisesta torista. Myyntipöydän takana seisoivat äärettömän kauniisti koristellut vaunut, joiden kultaiset kaiverrukset tuntuivat melkein hohtelevan auringossa.
Vaunujen aistikas ovi avautui ja ulos kurkisti pitkä, laiha herrasmies. Hänellä oli päässään leveälierinen sylinterihattu, ja muu vaatetus olikin sitten mustavalkoinen. Valkoinen kaulus, johon oli kirjailtu mustalla langalla valuvia kuvioita, levittäytyi melkein leukaan asti ja kaksi huolellisesti leikeltyä kangassuikaletta lepäsi hartioilla ja selässä. Housut olivat mustat kuin yö, samoin takki. Hihansuissa oli tosin taidokkaat, valkoiset rypytykset. Hansikkaat olivat yhtä mustat kuin housutkin, ja ne peittivät pitkät, luiset sormet.
”Kas”, mies sanoi syvällä, samettisella äänellään ja kohotti toista terävää kulmaansa. Mustat, silkkiset hiukset valuivat suorina hartioille. Korkeat poskipäät terävöittivät kasvojen pehmeitä piirteitä ja mustia, kirkkaita silmiä. Nenä oli kapea, suora, pitkä ja hitusen pysty, joten se sai miehen näyttämään arvokkaan töykeältä.
Mies ei noussut vaunuista kumartamaan herttualle, kuten etikettiin olisi kuulunut. Hän vain nyökkäsi ilmeettömänä ja vetäytyi takaisin vaunun pimeyteen. Ovi läimähti napakasti kiinni ja Sarkoi jäi hölmistyneenä paikoilleen seisomaan.
”Älkää välittäkö mestaristani, hän nyt vain on tuollainen”, kellertäväsilmäinen mies sirkutti lipevästi ja päästi vihdoin irti herttuan kädestä, taputettuaan sitä ensin lohduttavasti. ”Ja minähän lupasin teille sen yllätyksen!” mies jatkoi iloisesti ja taputti käsiään yhteen. Sitten hän kiersi tyhjän myyntipöydän taa ja kaivoi sen alta esille kasan tavaroita: suuren, puisen laatikon, muutamia likaisia koruja ja pari ruosteista sormusta.
Sarkoi tuijotti niitä hetken toinen kulma nykien pidätellystä raivosta. Sitten hän puristi aurinkovarjottoman, vihasta tärisevän kätensä nyrkkiin ja käännähti kannoillaan valkoisen takin helma hulmahtaen ja lähti kävelemään poispäin hampaitaan kiristellen. Hän oli seurannut likaista, kyyryselkäistä miestä pois torilta, hän oli ollut kärsivällinen, hän oli ollut ystävällinen! Palvelija seurasi häntä luotuaan ensin avuttoman katseen kellertäväsilmäiseen mieheen, joka vain virnisteli ja hieroi liasta mustia käsiään yhteen.
”Rakas herttuani, ette ole vielä nähnyt yllätystäni”, hän sanoi, äänessään ivaa. Sarkoi pysähtyi niille sijoilleen, eikä hän olisi hämmästynyt, jos hänen korvistaan olisi tullut höyryä, niin vihainen hän oli. Hän käännähti uudestaan ympäri kullanruskeat hiukset heilahtaen, aikomuksenaan kertoa likaiselle kauppiaalle erinäisiä melko kiukkuisia mielipiteitä.
Sen sijaan hänen suunsa loksahti hämmästyksestä auki. Kauppias paljasti jälleen kellertävät hampaansa ja nosti päänsä tasalle esineen, jota herttua oli niin kovasti hämmästynyt. Se oli halkaisijaltaan noin kymmenen senttiä pitkä, täydellisen pyöreä pallo. Tuntuu loukkaukselta sanoa niin ihmeellistä esinettä ’palloksi’, mutta pallo se oli. Kirkas, kultaista valoa hohtava pallo. Pyörteilevä valo oli niin kirkas, että herttua joutui siristämään silmiään.
”Armas herttuani, sulkekaa suunne”, Kellertäväsilmäinen mies sanoi ystävällisesti kurkistaessaan kultaisen pallon takaa. Ihme kyllä Sarkoi totteli, kaikki häntä kohtaan tehdyt vääryydet unohtaneena.
”Mikä se oikein on? Kuka te olette?” hän kysyi hämmästyneesti ja astui lähemmäs, ojentaen kättään kohti kultaisena hehkuvaa palloa. Mustavalkoinen aurinkovarjo putosi kolahtaen marmoriseen maahan. Herttuan palvelija sen sijaan astui monta askelta taaksepäin ja vilkuili ympärilleen pelokkaasti. Hän ei pitänyt lainkaan kummallisesta, kalpeasta herrasta, joka istui vaunuissa, eikä liioin hänen saastaisesta palvelijastaan.
”Oi, se on pelkkä pallo. Mutta sen sisällä on Aikaa. Palanen tuota kiinnostavaa, mahtavaa voimaa”, kuului vastaus rohtuneiden huulien välistä. Kellertävät silmät välähtelivät kultaisessa hohteessa ilkeästi. ”Ja minä nyt olen vain palvelija.”
Herttua astui lähemmäs ja kurkotti koskettamaan palloa. Se ei tuntunut hänen kätensä alla mitenkään ihmeelliseltä. Pelkältä tavalliselta lasipallolta. Ja silti kultainen hohde lukitsi hänen silmänsä itseensä vastustamattomalla voimalla. Näkyikö utuisen, kultaisen valon seassa kummallisia merkkejä, vai tekivätkö hänen silmänsä temppujaan?
Kellertäväsilmäinen palvelija hykerteli kannatellessaan palloa ja kumartui sitten hiukan lähemmäs Sarkoita.
”Minähän sanoin, että ette voi vastustaa sitä!” hän kuiskasi riehakkaan voitonriemuisesti ja painoi sitten kultaisen pallon takaisin puulaatikkoon, painoi kannen kiinni ja jäi nojaamaan siihen omistavasti.
Sarkoi räpytteli silmiään hämmästyneenä. Aurinko paistoi edelleen, mutta päivänvalo tuntui pelkältä valjulta jäljitelmältä verrattuna tuohon ihanaan, kultaiseen valoon, joka nyt oli vangittu likaiseen, homeiseen puulaatikkoon. Se oli häpeällistä! Tuon kultaisen valon kuuluisi olla maailman valtiaan omassa salissa valaisemassa kultaista tanssilattiaa.
Niin, niin, miksipä ei? Miksi Sarkoi ei voisi ostaa sitä? Se keräisi kaikki suurimmat kuninkaat hänen pöytäänsä syömään ja hänen saliinsa tanssimaan. Se tekisi hänestä kuuluisan, suuremman kuin kenestäkään. Kaikki haluaisivat päästä näkemään tuon ihanan, huumaavan kultaisen Ajan. Niin, Aika. Hänellä olisi palanen Aikaa katossaan.
Ajatus oli jännittävä ja se sai herttuan tärisemään kiihtyneenä.
”Mutta oi, herttuaparkani, halajamasi esineen hinta on kallis”, kertoi kellertäväsilmäinen mies surullisesti rummuttaessaan laatikon kantta törppösormillaan. Sarkoin palvelija otti taas muutaman askelen poispäin ja sanoi sitten värisevällä äänellä:
”Herrani, olkaa niin kiltti, lähtekää kanssani takaisin. Olen hyvin peloissani.” Hän katsoi anovasti herraansa ja puristi herransa viuhkaa itseään vasten. Hänen järkytyksekseen Kedon seitsemästi kunnioitettu herttua vain huiskautti välinpitämättömästi kättään hänen suuntaansa ja sanoi hajamielisesti:
”Mene sinä vain, tulen sitten yksinäni perässä.”
Palvelija jäi hetkeksi tuijottamaan suu ammollaan. Sitten hän käännähti kannoillaan ja juoksi pois niin nopeasti kuin jaloistaan pääsi. Herttua ei sitä edes huomannut, niin tiiviisti hän tuijotti puulaatikon raoista kimmeltävää Aikaa. Köyryselkäinen mies hymyili ovelasti ja punoi sanoistaan yhden vaarallisen, tahmean langan.
”Vastineeksi kultaisesta Ajasta me tarvitsemme vertasi. Palan sinua itseäsi, voimaa, jota raha ei voi tuoda. Vapaaehtoisesti annettua, hyvää, kirkasta – ”
”Ei!” herttua huudahti kauhistuneena. Hän tuijotti kellertäviin silmiin korviaan uskomatta. Millaisten ihmisten kanssa hän oikein oli tekemisissä? Mutta hänen sinisten silmiensä katse palasi vastahakoisesti puulaatikkoon, jonka päällä likaiset sormet lepäsivät edelleen omistavasti.
”Se voisi olla sinun”, saastainen palvelija kuiskasi käheästi, rakentaen taidokkaasti uuden ansan. ”Se kaikki voisi olla sinun. Vain vähän vertasi. Hallitsisit osaa Ajasta – sinun vuotesi eivät koskaan valuisi tyhjiin. Voisit palata ihaniin hetkiin uudestaan aina silloin kun haluat, unohtamatta mitä tulee tulevaisuudessa tapahtumaan. Olisit täydellinen, sillä korjaisit virheesi kultaisen Ajan avulla.”
Herttua kuunteli silmät puoliummessa, pöytään nojaten. Hän mietti pitkään ja hartaasti, kullanruskeat sortuvat putoilivat yksi kerrallaan hartian yli reunustamaan mietteliäitä kasvoja.
Kaikesta nirsoudestaan ja turhamaisuudestaan huolimatta Sarkoi ei ollut typerys. Hän tiesi, että ajatusten pellolla oli jossain ansa täyteläisen viljan joukossa. Hän halusi viljat, mutta saadakseen ne hänen täytyi ensinnäkin löytää ansa, sitten lisäksi käydä ansassa ja selvitä sieltä ulos. Onnistuisiko se? Mahdollisesti. Ja mahdollisesti ei.
”Miksi ette itse halua pitää tätä taianomaista Aikapalloa?” Sarkoi kysyi ilmeettömästi. Vastaukseksi hän sai räkäisen naurun ja hämäriä sanoja.
”Kun on elänyt tarpeeksi pitkään, alkaa haluta muutakin kuin Aikaa, herttainen herttuani.” mies hihitteli sutkaukselleen kätensä takana kuin lapsi.
Sarkoi mietti hetken. Sitten hän kysyi, vaikka ei tiennytkään saisiko todenmukaisen vastauksen:
”Mitä minulle tapahtuu, jos suostun kauppaan?”
Kellertävät silmät välähtivät kummallisesti.
”Olosi voi tuntua muutaman päivän hiukan haperolta, mutta muuten olet aivan kunnossa kultaisen Aikasi ja valkoisen kivitalosi kanssa. Ihanat, ruskeat hiuksesi karkaavat tuulen mukana kuten ennenkin.”
Sarkoi päätti olla kysymättä, miten mies tiesi hänen kotinsa seinien kiven värin. Sen sijaan hän nosti nyrkkinsä miettiväisenä leukansa alle ja tuijotti hetken tyhjyyteen. Kullanhohtoiset haavekuvat täyttivät hänen mielensä loistollaan, työntäen hellästi sivuun huolestuneet ajatukset ja pahat aavistukset. Kauniita, sinisilmäisiä neitoja tanssimassa hänen kattonsa alla, ja he kaikki halusivat tanssia vain hänen kanssaan.
Ja kas, paikalla olisi myös hiilenmustia neitoja Suojasta, kauniita kuin kiviveistokset, hymyilemässä pikimustat nappisilmät vilkkuen. Eikä herttua koskaan vanhenisi eikä saisi kasvoilleen pelkäämiään ryppyjä. Hän voisi nauttia määrättömistä rikkauksista, sillä eihän yksikään rosvo pääsisi hänen rahoihinsa käsiksi kultaisen Ajan takia – herttuan tarvitsisi ainoastaan siirtyä taaksepäin ja vangita rosvot paikan päällä, urheasti ja mainetta keräten.
Tuhannet palvelijat rakastaisivat hellää ja hyvää isäntäänsä, joka antoi palkaksi kultaa ja ihania kankaita, ja joka huomaavaisesti otti valtavaan taloonsa asumaan myös orpoja. Sarkoi olisi täydellinen, hyvyyden ruumiillistuma. Ihmiset sanoisivat toisilleen: ”Niin, sen ihastuttavan hyvyytensä ja kauneutensa vuoksi hän elää niin kauan.”
Ja sitten yksi musta ajatus pyyhkäisi koko loiston hänen mielestään. Entä, jos joku varastaisi hänen kallisarvoisen pallonsa? Hänelle ei jäisi mitään! Ei mitään! Hänen täytyisi pitää se salassa, vaalia sitä pimeimmässä kellarissaan. Ei, ei, sekään ei olisi tarpeeksi hyvä turva, missään ei olisi tarpeeksi kaukaista piilopaikkaa tälle äärettömän ihanalle esineelle! Hänen täytyisi pitää sitä mukanaan aina kuolemaansa asti. Ellei sitten…
Sarkoi tarrasi kellertäväsilmäisen miehen kauluksiin silmät kauhusta pullottaen.
”Onko jokin keino, jolla sitoa pallo itseensä, niin, ettei sitä voi koskea kukaan muu?! Onko! Onko!” Herttuan ääni kohosi jokaisen sanan kohdalla kovemmaksi ja kovemmaksi, ja lauseen loppupuolella hän jo ravisteli kauppiasta niin, että tämän hampaat kalisivat yhteen.
”On! On keino!” kauppias huusi puristaessaan silmänsä kiinni. Herttua irrotti hämmentyneenä otteensa kuin olisi vasta tajunnut, mitä oli ollut tekemässä. Anteeksi hän ei kuitenkaan pyytänyt, järjesteli vain kiharoitaan hämillisenä. Posket hehkuivat hetken ruusunpunaisina.
Kauppias suoristi löyhkäävän takkinsa hitaasti ja työnsi vinoon menneen hattunsa suoraksi. Hän rykäisi ja räpytteli silmiään hämmästyneesti.
”Mutta hyvä herttua rakkaani, tuo oli melko karkea tapa kohdella kaltaistani rehellistä –”
”Kertokaa minulle, mikä tämä keino on”, herttua käski mahtipontisesti kaiken hämmentyneisyytensä keskeltä, ”niin suostun kauppaan.”
Kauppiaan silmät levisivät, mutta sitten ovela hymy palasi huulille. Kulmakarvat kohosivat ylöspäin joko riemun tai jonkin muun tunteen saattelemina.
”Ah, arvelinkin, että päätyisitte tähän järkevään ratkaisuun”, kauppias sanoi maireasti ja kumarsi niin ponnekkaasti, että repaleinen hattu oli pudota päästä.
”Mutta ikävä kyllä luulen, että joudutte maksamaan tiedosta vähän lisää.”
Herttua oli arvannut sen. Siispä hän vain kysyi hiljaa:
”Ja mitä haluatte vastineeksi kultaisesta pallosta Aikaa ja tiedosta, miten voin estää kaikkia paitsi itseäni koskemasta siihen?”
Kauppias hieroi käsiään yhteen silmät välähdellen.
”Aikapallosta saamme vertanne”, hän sanoi toteavaan sävyyn. ”Ja tiedosta haluamme jotain, jonka vain te voitte antaa.”
Sarkoi kumartui aavistuksen lähemmäs, ja uskoi jo näkevänsä ansan häämöttävän kullan seassa.
”Ja mikä”, hän kysyi, ”on asia, jonka haluatte?”
Syntyi hetken hiljaisuus, jonka aikana kauppias hymyili viekkaasti.
”Silmäsi ja muutamia muita ruumiinosia.”
Sarkoi vetäytyi inhoten kauemmas. Tällä kertaa hän kuitenkin mietti hetken ennen kuin puhui.
”Mutta sitten minun on ikävä kyllä kieltäydyttävä kaupasta. En halua menettää kauneuttani ennenaikaisesti.”
Kauppiaan kellertävät silmät levisivät tekokauhistuneeseen ilmeeseen.
”Mutta herttua hyvä, emme tietenkään pilaisi kauneuttanne! Keino, joka estää muita koskettamasta kultaista Aikaanne, estää myös sitä katoamasta teistä. Se pysyy teissä, kunnes valitsette kuoleman armeliaan polun. Toisin sanoen, voitte elää ajassa ennen kuin otamme osianne niin kauan kuin ikinä itse haluatte.”
Herttua tasapainotteli kahden ansan välissä.
”Mutta jos palaisin ajassa taaksepäin, eihän teille sitten jäisi mitään minusta?”
”Tietysti jäisi, rakas, herttainen herttuani. Vain te siirtyisitte ajassa taaksepäin. Me jäisimme tähän Aikaan. Ette muuttaisi tapahtumia siirtymisellänne, vain omaa sijaintianne Ajassa.”
Herttua kuunteli tarkkaavaisesti ja mietti jälleen. Tarjous tuntui järkevältä. Kumpikin hyötyisi siitä, kumpikaan ei häviäisi mitään. Paitsi herttua. Hän menettäisi silmänsä ja ties mitä muita tärkeitä elimiä. Mutta kauppiashan oli sanonut, että hän voisi siirtyä aikaan, jossa hänellä vielä oli silmät? Oliko hän puhunut totta? Ja toisaalta, mitä syytä hänellä oli valehdella? Eihän kukaan valehdellut pelkästä valehtelemisen ilosta. Ei edes saastainen kauppias keltaisine silmineen.
Herttua katsoi puulaatikon raoista paistavaa kultaista valoa, ja hänen siniset silmänsä kiilsivät halusta. Hän ei ollut koskaan ennen halunnut mitään omakseen niin kipeästi kuin tuota aavemaista, kultaista Aikaa. Ja se oli vain yhden sanan päässä. Hänen tarvitsisi vain sanoa ’kyllä’, ja se olisi hänen ikuisesti, kunnes hän itse päättäisi luopua siitä. Vain yksi, ohut sana, joka voisi muuttaa hänen koko elämänsä.
”Suostutteko kauppaan?”, kellertäväsilmäisen miehen mairea ääni tiedusteli. Herttua nosti katseensa kohtaamaan ovelat silmät, kohotetut kulmakarvat ja leveän virneen. Vain yksi sana.
”Kyllä”, herttua hengähti ja suoristautui. Hän oli huomaamattaan nojautunut kyyryyn, lähemmäs puulaatikkoa.
Kauppiaan silmät levisivät riemusta ja kulmakarvat nousivat hatun reunan alle. Hän läimäytti kätensä yhteen innoissaan ja jätti kauttaaltaan vapisevan herttuan seisomaan kultaisena hohtavan puulaatikon viereen. Hän rynnisti vaunuun suunnattomalla kiireellä. Kumara selkä oli salaperäisesti suoristunut, mutta Sarkoi ei edes huomannut sitä. Hän tuijotti edelleen kultaisia valonsäteitä, jotka leikkivät viekoittelevasti puupöydän vaaleassa pinnassa.
Pian tuo ihana Aika olisi hänen, ainoastaan hänen. Se kulkisi hänen mukanaan, muiden ulottumattomissa. Kaikki, mistä hän oli haaveillut, olisi hänen ulottuvillaan. Vain hänen. Ajatus sai kylmät väreet kulkemaan herttuan selkäpiitä pitkin. Poskille oli kohonnut nolostumisen sijasta innostuksen puna ja silmät tuikkivat onnesta. ’Pian, aivan pian’, hän toisteli itsekseen, kunnes likainen käsi laskeutui hänen olkapäälleen.
”Herttua?” kysyi hiljainen, huolestunut ääni. Huolestuneisuuden alta paistoi kuitenkin päivänselvästi voitonriemu.
”Herrani pyytää teitä astumaan vaunuihinsa.”
Sarkoi räpytteli silmiään ja hätkähti monta sekuntia myöhässä. Sitten hän nyökkäsi ja antoi kauppiaan johdattaa hänet vaunujen koristellun oven luo. Hän käänsi päätään taaksepäin nähdäkseen vielä kerran kultaisen hohteen, joka tunkeutui hiljaa esiin laatikon raoista.
Sitten hänen kätensä laskettiin ystävällisesti mutta päättäväisesti kultaiselle, kiemuraiselle ovenrivalle. Hän hiveli hetken kädellään sileää pintaa ja vilkaisi sitten kauppiasta kysyvästi, varmistaakseen turvallisuutensa. Rohtuneet huulet vääntyivät kieroon virnistykseen ja uudelleen köyristetty selkä taipui alentuvaan kumarrukseen. Herttua avasi oven ja astui sisään upeisiin vaunuihin, kauppiaan hieroessa jälleen käsiään yhteen. Koristeellinen ovi sulkeutui hitaasti, ja vielä ennen sen sulkeutumista, kääntyessään katsomaan taakseen, herttua näki kauppiaan voitonriemuiset kasvot.
”Herttua Larmiliva”, kuului silkinpehmeä ääni vaunujen pimeydestä ja tulitikku syttyi. Se paljasti kalpeat kasvot, mustat silmät ja silkkiset, mustat hiukset. Pitkä, suora nenä heitti varjon poskelle. Tulitikku liikkui oikealle, valaisten istuimen kiiltävää samettipäällystettä. Sitten tuli tarttui kynttilän ahnaaseen lankaan ja valo lisääntyi. Kalpea mies sytytti kiireettömästi vielä kaksi kynttilää, vilkaisematta herttuaan, joka oli siirtynyt istumaan vastapäätä tätä majesteettista, mustavalkoista herraa.
Lopulta silkkihansikkaan peittämä käsi ravisti tulitikun sammuksiin elegantilla liikkeellä, työnsi mustuneen tikun tyhjään, kiiltävään tuhkakuppiin ja siirtyi mustan kankaan peitoksi miehen syliin, toisen pitkän käden seuraksi. Valkoiset rypytykset hihansuissa kahahtivat. Herttua nielaisi ja odotti, että mustasilmäinen herra sanoisi jotain. Hän sanoi.
”Tule tänne.” Sanat putoilivat suusta syvän hellinä kuin ne olisivat liukuneet samettia pitkin. Hansikkaan peittämä käsi taputti paikkaa miehen vieressä ja mustat, hitaan joen lailla hartioille valuvat hiukset liikahtivat hivenen kun samettiääninen herra liikautti päätään. Varjot leikkivät tummilla, samettipäällysteisillä seinillä kun kynttilänliekit lepattivat olemattomassa vedossa.
Sarkoi totteli empimättä, ensimmäistä kertaa elämässään. Jostain syystä hänen mielessään ei edes käynyt, että hän olisi ehkä voinut tai halunnut vastustella. Hänhän oli sanonut ’kyllä’, ja sanan voima sitoi häntä vielä. Ehkä, jos sama käsky olisi esitetty vasta viikon päästä, herttua ei olisi totellut sitä. Tai ehkä olisi. Eri ihmisten sanat toimivat eri voimalla. Herttua Larmiliva istui varovasti vieraan, ilmeettömän miehen viereen ja tunsi jännittävänsä valtavasti. Hänen kätensä hikosivat ja sydän hakkasi paljon kovemmin kuin sen olisi pitänyt.
”Rauhoitu”, mustahiuksinen käski, riisui hansikkaansa ja otti herttuan kuumat kädet omien, viileiden käsiensä väliin. Jostain syystä kosketus rauhoitti herttuaa. Tässä mustiin pukeutuvassa herrassa oli jotain äärettömän kummallista. Hän samaan aikaan oli ja ei ollut. Hän häälyi Sarkoi vaistojen reunalla kuin vesi kämmenien välissä. Kosketus merkitsi, että mustahiuksinen tosiaan istui hänen vieressään pikimustat silmät kiillellen kynttilöiden valossa.
Huomattuaan epätavallisen vieraansa rauhoittuneen, mustapukuinen herra riisui sylinterihattunsa ja painoi sen vastapäiselle penkille nurinpäin, hansikkaiden viereen. Sitten hän tarttui herttuan hämmästykseksi tämän oikeaan käteen ja veti sen rauhallisesti lähemmäs kynttilöitä. Valkoinen hiha putosi alemmas ja paljasti osan käsivartta.
Mustat hiukset liukuivat äänettömästi pois tieltä kun mustavalkoinen herra tutki herttuan kättä tarkasti kynttilän antamassa valossa. Sarkoi ei uskaltanut liikauttaa mitään ruumiinosaansa, hän jopa hengitti lyhyin, mahdollisimman äänettömin hengenvedoin. Toisen miehen valkeat sormet olivat pehmeät ja varmaliikkeiset, kiireettömät.
”Sinulla on hyvin mielenkiintoiset kädet”, mustavalkoinen mies sanoi hitaasti ja kuljetti sitten etusormeaan kämmenselkää pitkin kuin kokeillakseen, tulisiko kohtaan viiltohaava.
”Mikä… Mikä sinun nimesi on?” Herttua kysyi varovasti, ääni aavistuksen väristen. Mustien silmien tuijotus siirtyi katsomaan hänen omia, sinisiä silmiään. Se käväisi kullanruskeilla kiharoilla ja palasi sitten jännittyneisiin kasvoihin.
”Ham.”
Sana loi herttua mieleen kuvan sumusta. Läpipääsemätön, käsin kosketeltava sumu, joka oli ja ei ollut. Se värjyi ja hävisi, ja herttua näki jälleen mustat, ilmeettömät silmät ja kasvoille piirtyneet uurteet ja varjot. Terävät kulmakarvat rypistyivät aavistuksen, niin vähän, että sitä tuskin huomasi. Silti herttua huomasi pidättävänsä kauhuissaan hengitystään, kylmä hiki otsalle kohonneena.
”Pyysinhän sinua rauhoittumaan”, syvä ääni muistutti, pehmeässä äänessä heikosti kuuluviin tullut nuhteleva sävy. Herttua nojautui selkänojaan ja tunsi kankaan tarttuvan hiestä märkään selkäänsä. Ja sitten hän tunsi hetken viiltävää kipua kädessään. Kääntyessään hitaasti katsomaan hän näki, miten tummanpunainen neste valui hitaasti polvia peittävälle, valkoiselle kankaalle.
Herttua yritti parhaansa mukaan rentoutua, mutta se osoittautui melkein mahdottomaksi kun hän näki, miten mustavalkoinen herrasmies, jonka kasvot olivat nyt osittain silkkisten, mustien sortuvien peitossa, kannatteli hänen verta valuvaa kättään ilmassa tyynen tarkkaavaisena.
Kämmenselässä oli ohut mutta melko syvä viiltohaava. Herttualla ei ollut aavistustakaan, milloin se oli siihen ilmestynyt. Hän ei muistanut tunteneensa kipua tai nähneensä teräasetta. Hän ei muistanut enää edes, miksi istui vaunuissa. Ei, kyllä hän muisti. Hänen täytyisi rentoutua, niin hän saisi vihdoin kultaisen Ajan ja voisi tanssittaa kauniita neitoja ikuisesti, rikkaana miehenä. Hän voisi tehdä kaiken, minkä halusi. Niin kellertäväsilmäinen mies oli luvannut. Niin hän oli sanonut. Hän oli sanonut ’kyllä’.
Viileät huulet painuivat herttuan veriseen kämmenselkään haavan päälle ja yhtä kylmä kieli nuolaisi hitaasti. Herttua voihkaisi heikosti ja antoi päänsä painua rennoksi vaunujen selkänojaa vasten. Hän sulki silmänsä ja ihmetteli, miksi hänestä tuntui niin hyvältä, vaikka hän vuoti verta. Viileä kieli kulki uudestaan haavan yli ja nyt voihkaisun sijaan herttuan kurkusta karkasi voimaton, käheä äännähdys.
Ham hymyili riemukkaasti herttuan kämmenselkää vasten ja pyöräytti kieltään hitaasti haavan ympärillä, maistaen veren rautaisen, makean maun suussaan. Hän nielaisi hitaasti ja nautinnollisesti, imaisi lisää tummanpunaista nestettä suuhunsa ja nuolaisi, nielaisi ja nuolaisi uudelleen. Sitä jatkui melkein puolen tunnin ajan, eikä herttua edes huomannut, että alati kähenevät äänet karkasivat hänen kalpeammiksi ja kalpeammiksi muuttuvien huuliensa välistä.
Hän liikahti levottomasti ja Ham laski kätensä veriselle polvelle rauhoittavasti. Sitten mustahiuksinen vetäytyi kauemmas, laski herttuan käden tämän syliin ja kaivoi rintataskustaan puhtaanvalkoisen nenäliinan. Siihen hän pyyhki suunsa kuin maittavan aterian jälkeen ja siirsi mustat, ilmeettömät silmänsä Sarkoin kasvoihin. Siniset silmät katsoivat häneen hämmentyneinä.
”Minun on jano”, herttua sanoi karhealla, värittömällä äänellä ja kietoi tärisevät kätensä ympärilleen, tuntien, miten punainen veri tahrasi valkoisen kaavun etumuksen.
”Ja kylmä, niin kylmä… Miksi kukaan ei tuo minulle peittoani? Miksi kukaan ei tuo minulle konjakkia?” Sarkoi kyseli ruikuttavalla äänellä ja katsoi vetoavasti Hamiin.
Ilmeettömät kasvot loistivat kalpeina tulen loimussa, mutta poskipäille oli kohonnut tuskin havaittava puna.
”Pian sinulla on lämmin”, samettinen, turvallinen ääni lupasi. ”Pian sinulla on kaikki hyvin.”
Sarkoi sulki silmänsä ja heijasi itseään edestakaisin kuin pikkulapsi.
Ham ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Sen sijaan hän risti jalkansa ja otti taskustaan pienen, hopeisen rasian. Hän naksautti virtaviivaisen rasian vaivattomasti auki ja valitsi sen sisällä olevien terien seasta kaiverruksin koristetun, teräväksi hiotun hopealusikan. Hän tutki terää hetken kynttilänvalossa, miehen tumman varjon tanssiessa selkänojan mustassa kankaassa. Silkkiset hiukset valuivat jälleen suorina, luoden dramaattisen kontrastin kalpeisiin kasvoihin.
Päätettyään, että hopealusikka oli sopiva hänen tarkoitukseensa, Ham kääntyi jälleen Sarkoin puoleen. Herttua oli sulkenut silmänsä, mikä sopi oikein hyvin mustavalkoisen miehen tarkoituksiin. Pieni, mitäänsanomaton hymy leikki kylmillä huulilla hänen nostaessaan toisen jalkansa koukkuun penkille ja viiltäessään varovasti ja tarkasti kulmakarvan yläpuolelta poskelle asti. Herttua avasi kauhusta laajentuneet silmänsä ja tarrasi kiinni Hamin käteen.
”Mitä sinä teet?!” hän huusi karhealla äänellään ja puristi heikosti. ”Mitä tapahtuu? Minun silmäni!” hän huudahti ja kohotti kätensä kasvoilleen. Silmämuna oli värjäytynyt punaiseksi verestä, jota valui edelleen myös oikeasta kädestä. Sarkoi nosti kätensä kasvojensa tasalle ja hänen huulensa avautuivat äänettömään kauhunhuutoon. Tummanpunainen neste tahrasi hänen kasvonsa, hänen valkoisen kaapunsa ja virheettömän ihonsa. Se värjäsi puolet hänen näkökentästään kammottavaksi, veriseksi maailmaksi, joka tuhosi hänen heikon itsehillintänsä kokonaan.
Hamin tumma hahmo häilyi tummanpunaisena hänen oikealla puolellaan, läikähdellen välillä kun lisää verta valui silmän päälle ja tahrasi valkuaisen pahemmin hurmeeseen. Lähes pimeän vaunun seinillä huojui sairaita, pikimustia varjoja, jotka eivät tuntuneet olevan lähtöisin mistään. Kynttilän liekki paloi herttuan silmissä puoliksi verenpunaisena ja välillä taas kirkkaan valkoisena. Ja hohtavimman valkoisena kiilui Sarkoin oma, valkoinen asu, joka tosin muuttui sekunti kerrallaan yhä punaisemmaksi.
Ham hymyili ja kallisti päätään rauhallisesti.
”Hys, herttuani. Ei ole mitään hätää.” Kullanruskeiden kiharoiden peittämä pää ja kapeat hartiat lakkasivat vapisemasta. Samettinen ääni laskeutui herttuan päälle kuin peitto, lämpimänä ja turvallisena. Silmät painuivat puoliksi kiinni, mutta kulmakarvat pyrkivät kurttuun hänen tuntemansa kivun vuoksi. Kylmiä hikipisaroita kimalteli kurttuun painuneella otsalla.
Vaunun ovi heilahti kitisten auki ja tumman sametin tilalle ilmestyi rähjäisen kauppiaan pää. Hän virnisteli kellertävät silmät leiskuen, vaikka Hamin ilme oli selvästi tyytymätön.
”Mitä nyt, Wamen?” hän kysyi. Verinen hopealusikka kiilsi kynttilän valossa.
”Meidän täytyy ehkä hiukan siirtää vaunuamme, armollinen herrani. Ikäväkseni minun täytyy ilmoittaa, että herttaisen herttuamme palvelija päätti heittäytyä uteliaaksi yhdessä tovereidensa kanssa.”
”Kuinka monta?” Ham kysyi tyynesti pyyhkiessään lusikkaa nenäliinaansa.
”Kuusi, armollinen herrani”, kuului ilkkuva vastaus. Ham nyökkäsi hillitysti ilmekään värähtämättä ja teki kädellään liikkeen, joka käski palvelijaa toimimaan.
Wamen paukautti sylissään pitämänsä puulaatikon vaunun oven viereen ja totteli virnistellen. Hän läimäytti oven kiinni, ponnisti rennosti kuskin penkille yhden käden varassa, poimi käsiinsä näkymättömät ohjakset, maiskautti ja heilautti ohjaksia. Kärryt lähtivät sulavasti liikkeelle, pyörät kolisten marmoria vasten. Wamen nauroi itsekseen kulmakarvat riemusta kohonneina. Hän ohjasi kärryjä vetäviä, näkymättömiä elikoita toisella kädellä ja piti risaisesta hatustaan kiinni toisella.
Samaan aikaan vaunujen sisäpuolella Ham kumartui lähemmäs kalpeana ja rentona retkottavaa herttuaa, vieden teroitettua lusikkaa hitaasti lähemmäs Sarkoin oikeaa silmää. Hän ei välittänyt lainkaan siitä, että vaunut huojuivat puolelta toiselle kuin humalainen mies palatessaan aamuyöllä kotiin.
Hän työnsi kätensä hellästi mutta päättäväisesti herttuan niskan taa pitääkseen päätä paikoillaan. Sitten hän nosti silmän yläluomea aavistuksen, vain hetkeksi, niin että lusikan kärki pääsi luomen alle. Sarkoi huudahti kylmän metallin tunkeutuessa hänen verisen näkökenttänsä rajalle, mutta päätään hän ei voinut liikuttaa, sillä Ham piti niin tiukasti kiinni. Kättään hän ei enää jaksanut kohottaa. Hän oli menettänyt liikaa verta.
Kuului ällöttävä, maiskahtava ääni, kun lusikka työntyi herttuan silmäkuoppaan hitaasti mutta varmasti. Teko sai Sarkoin huutamaan käheästi ja kiemurtelemaan kauhuissaan, liian heikkona puolustautumaan. Vaunut heilahtivat sivulle, kynttilöiden liekin hulmahtivat ja kaikki varjot laajenivat hetkeksi, täyttäen pienen vaunun kokonaan mustuudellaan.
Kuului maiskahdus, roiskahdus ja syvä, ihasteleva huokaus, kun Ham nosti kämmeneltään tyhjyyteen tuijottavan, verisen silmämunan kasvojensa tasalle ja tutki sitä mielenkiinnolla, mustat silmät välähdellen. Herttua Larmiliva nyyhkytti äänettömästi, verestä musta silmäkuoppa tyhjyyttään ammottaen. Hurme oli roiskahtanut herttuan kalmankalpeille kasvoille, pisaroita oli lattiassa, istuimessa ja katossa. Ham sen sijaan oli säilynyt koskemattomana ja puhtaana, aivan kuin hän ei olisi paikalla ollutkaan.
Sarkoi tuijotti vasemmalla, kauhusta ulospäin pullistuneella silmällään Hamin kättä. Veri valui vaunujen lattialle hänen sormiensa välistä, mutta niihin ei jäänyt mitään jälkiä. Yksikään punainen tahra ei tarttunut valkoiseen käteen tai mustiin housuihin.
Ja viimein Sarkoi Larmiliva, seitsemästi kunnioitettu herttua, pyörtyi kauhusta tuntemattoman miehen syliin, kyyneleitä ja hikeä poskillaan, kulmat kurtussa ja verta vuotavana. Ham ei työntänyt kultaisten kiharoiden peittämää päätä pois sylistään. Sen sijaan hän silitti hellästi herttuan hiuksia vapaalla kädellään, katsoen vaunujen tumman samettiseinän läpi jonnekin, minne kukaan muu ei voinut nähdä. Kynttilän keltainen valo leikitteli hänen valkoisilla kasvoillaan, ja aivan hetken hän näytti haikealta, melkein surumieliseltä.
Pian ilme kuitenkin katosi ja Ham kumartui varovasti eteenpäin kaivellakseen jälleen mustaa säilytyslokeroaan. Sieltä löytyi suuri lasipurkki täynnä paksua, tahmeaa, läpinäkyvää nestettä. Hän pudotti sinisen silmän sinne varovaisesti, katsoi, miten se vajosi muutaman sentin syvyyteen ja ruuvasi sitten kannen tiiviisti kiinni. Purkin hän työnsi takaisin laukkuunsa ja nojautui sitten taaksepäin istuimellaan, kasvot jälleen ilmeettömänä naamiona.
Hetken kuluttua hän kääntyi katsomaan sylissään lepäävää herttuaa, mustissa silmissä leikki kynttilöiden tuli, peilautuen moninkertaisena. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen tulen liekit todella lämmittivät ja vaunut olivat valoisat. Lukuun ottamatta seinillä edelleen kiipeileviä varjoja ja yönmustia nurkkia. Ham tarttui herttuaan ja käänsi tämän hellästi selälleen. Hän veti rintataskustaan uuden, puhtaanvalkoisen nenäliinan ryppyisen tilalle ja kostutti sen samasta taskusta löytyvällä, pikkuruisella vesipullolla.
Hän pyyhkäisi kevyesti rypyt herttuan otsalta ja paineli kaulan sivuun. Kun Sarkoi ei herännyt, hän otti vapauden pyyhkiä veriset kasvot puhtaiksi. Saatuaan työnsä päätökseen Ham kallisti jälleen päätään, sipaisten silkkisiä, mustia hiuksiaan. Hän kurkotti eteenpäin ja otti käsiinsä sylinterihattunsa ja mustat hansikkaat. Painettuaan mustan hatun huolellisesti päähänsä hän veti käsiinsä hansikkaat, suoristi valkoisen kauluksensa ja kohensi hihojen rypytyksiä.
Vaunut heilahtivat jälleen ja Sarkoi avasi vasemman silmänsä edelleen pelästyneen näköisenä. Hän kirahti ja liikahti hieman, kuin aikomuksenaan nousta ylös. Voimat eivät kuitenkaan riittäneet, joten hän jäi vain tuijottamaan valkoisia, vaunujen pimeydessä hohtavia kasvoja syvään huokaisten.
Ham kaivoi vesipullon uudestaan esiin, avasi herttuan suun etusormen ja peukalon avulla ja antoi Sarkoin juoda kunnes hän oli tukehtua. Sillä hetkellä herttuaa ei janoltaan juurikaan kiinnostanut, miksei vesi loppunut kesken pienestä pullosta, mutta myöhemmin hän ihmetteli asiaa monet kerrat. Juotuaan herttua nousi vapisten istumaan, tuntien miten verestä ja hiestä märkä kaapu liimautui hänen ihoonsa. Ham odotti, että Sarkoi istui kohtuullisen mukavasti paikoillaan ennen kuin nousi kyyryyn ja käveli puulaatikon luo.
Herttua katsoi jäljellä olevalla silmällään innottomasti, miten mustavalkoinen mies käveli rauhallisin askelin kultaista valoa tihkuvat laatikon luo ja kyykistyi sen viereen. Sarkoi raahasi haavoittuneen kätensä syliinsä ja yritti lämmittää itseään kietomalla kätensä uudelleen ympärilleen. Tuska raastoi häntä edelleen, varsinkin oikea silmäkuoppa tuntui olevan kuin tulessa. Hän olisi koskettanut mustaa, verta valuvaa koloa kasvoissaan jos olisi uskaltanut, mutta hän pelkäsi liikaa kipua, joka kosketuksesta mahdollisesti aiheutuisi, ja lisäksi hän pelkäsi sitä tunnetta. Tyhjää kohtaa siinä, missä ennen oli ollut hänen silmänsä.
”Katso minuun sielullasi, Sarkoi”, sametinpehmeä ääni pyysi. Ja ihmeekseen herttua totteli. Kultainen valopallo tuli lähemmäs ja lähemmäs häntä, ei hänen ruumistaan vaan häntä itseään. Hetken se leijui aavemaisena kynttilöiden valon peittäen ja sitten se imeytyi hänen jokaiseen soluunsa valtavana, kihelmöivänä tunteena, joka peitti hänet hetkeksi kokonaan alleen.
Ja sitten Sarkoi seisoi valtavassa, kultaisessa huoneessa. Joka puolella oli kelloja. Suuria, kultaisia kelloja, joiden valtavat, kultaiset rattaat pyörivät tauotta ja jättiläismäiset viisarit raksuttivat eteenpäin tasaisesti, kiireettömästi, ikuisuuteen. Sarkoi katsoi ihmeissään ympärilleen, silmät kultaa hohtaen.
Seuraavaksi tulivat Merkit. Ne tulvivat Aikaan pareittain kuin tanssiaisiin ja muodostivat oven siihen aikaan, johon Sarkoi niin kovasti halusi päästä. Herttua laski oikean kätensä oven kultaiselle rivalle ja astui kultaverhon läpi, kultainen kaapu kahahtaen vienosti. Eikä hän pelännyt. Hänen kätensä oli kunnossa, hänen molemmat silmänsä olivat terveet ja hän pääsisi jälleen tanssimaan.
Ham sulki tyhjän puulaatikon kannen ja käveli kumarassa istumaan takaisin herttuan viereen. Hän huokaisi raskaasti istuutuessaan, valkoiset kasvot ilmeettöminä, silkkiset hiukset hartioille valuen. Kynttilöiden heittelehtivä valo tanssi Sarkoi Larmilivan kuolleilla kasvoilla. Ham katsoi häntä hetken tyynesti, veti sitten herttuan pään syliinsä ja laski hansikkaan peittämän kätensä hänen kullanruskeisiin hiuksiinsa, silitellen pehmeitä kiharoita hellästi. Toisella kädellään hän painoi herttua vasemman, sinisen silmän varovasti kiinni.
Salaperäisiä kauppiaita ja seitsemästi kunnioitettua herttua Sarkoita etsittiin koko kylän raivolla, soihtujen ja lyhtyjen kanssa, mutta mitään ei löytynyt. Kaiverruksin koristetuista vaunuista ja niiden matkustajista ei ollut jäänyt paikalle hiustakaan. Aivan kuin he eivät olisi koskaan edes käyneet Kedossa.
Työn tiedot
Aikakauppa
Nameless
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 5283 sanaa» Työ lisätty: 13.10 - 2007» Kommentoitu: 4 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 1 kerta(a)
Tietoa työstä:
Omistuskirjoitus: Ole hyvä, Kulta.
Rating: R
Summary: Tarina seitsemästi kunnioitetusta Kedon herttua Sarkoi Larmilivasta, joka törmää melko erikoislaatuisiin kauppiaisiin.
A/N: Kiitokset Miruyalle, Juholle ja Hamssulle, jotka avasivat aivojani aina välillä. :)
Kommentit
Johanna
23:44 // 16.10 - 2007
Tämä oli hyvä tarina, pidin tästä kovasti. Kerronta oli oikein sujuvaa, paikoin sadunomaista ja todella kuvailevaa, juoni itsessään oli viihdyttävä ja mukavan omaperäinen. Henkilöhahmot olivat onnistuneita, kaikkein tehokkain ehkä epämiellyttävä aikakauppias Wamen. Wamenin hahmo oli selvästi erottuvin ja kuvaavin, jokainen hänen eleensä ja sanansa sopi hänelle kuin nappi otsaan.
Herttuan kuolema oli lopussa yllätys. Tarina onnistui hyvin pitämään pienessä epätietoisuudessa sen suhteen, saisiko herttua todella "aikapallon" omakseen vai huijattiinko häntä todella (olin melko varma huijauksesta, mutta en ihan kuitenkaan). Odotin, että hän jäisi loppuiäkseen kitumaan silmäpuolena tai että Ham veisi hänet mukanaan "oppipojakseen", mutta kuolemaa en jotenkin osannut odottaa. Hyvä kuitenkin näin. Herttuan henkilöhahmoon sen sijaan kaipaisi hieman pientä lisävalotusta: miksi Ham ja Wamen valitsivat juuri hänet uhrikseen? Mikä hänessä oli erityistä? Jos heille kelpasi kuka tahansa, niin miksi he valitsivat herttuan, joka oli huomattava henkilö ja jonka katoaminen herättäisi riskialtista mielenkiintoa? Ja jos he tarvitsivat jollakin tavalla erityisen henkilön, niin mitä erityistä herttuassa oli? (Muuta kuin että hän oli turhamainen ja valmis lankeamaan "aikapallon" lumoihin, mutta niin olisivat varmasti useat muutkin ihmiset.) Tähän kuulisi mielellään vastauksen.
Mutta siis, oikein hyvin onnistunut tarina. Tällaisia lukisi mielellään lisää. :)
(Luin omalta sivultasi kuvauksestasi, että pidät Robin Hobbin kirjoista. Pidän niistä itsekin ja olen samaa mieltä siitä, että Narri on ehdottomasti paras hahmo.) :)
Minasha
17:39 // 17.10 - 2007
Huh, mikä tarina :) En osaa arvostella mitenkään erityisesti mutta halusin silti kertoa että luin tarinan kokonaan ja se herätti mielenkiinnon heti alussa. Komppaan myös Johannan kommenttia. Hahmot olivat loistavia ja kerronta oikein sujuvaa ^^
Elemental
22:01 // 23.11 - 2007
Huhhuh, piiiiitkä novelliksi. :) Mutta todella mielenkiintoinen työ, jäi kyllä vahvasti mieleen.
cillana
19:02 // 10.02 - 2008
Heh, en oikein osaa antaa mitään ihmeellisempää palautetta, mutta kaipa sitä on jotain sanottava kun kerran luin loppuun asti :)
Mielenkiintoinen tarina, ja säilytti mielenkiinnon loppuun asti, en voinut lopettaa kesken. Loppu on aika arvoituksellinen, sillä vieläkään ei ihan selvinnyt saiko hän haluamansa vaiko ei. Tavallaan häntä huijattiin, mutta toisaalta taas ei. Pidin erityisesti Wamenin, mutta itse asiassa myös herttuan hahmosta. Kuvittelin herrtuan juuri sellaiseksi hyvin käyttäytyväksi, ja imagostaan tarkaksi mieheksi, joka ei kuitenkaan ehkä ole niin rakastettava kuin luulisi. Ilmeitä ja ulkonäköjä on kuvailtu hyvin yksityiskohtaisesti, mikä toimii tässä hyvin. Kannattaa mielestäni kuitenkin varoa liian pitkiä ja monimutkaisia lauserakenteita, koska niissä on vaarana se, että lauseesta tulee hepreaa. Tässä tekstissä oli muutamia lauseita, jotka piti lukea pariin kertaan, että ne ymmärsi.
Mutta kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen ja hyvin kerrottu teksti. Jatka samaa rataa x)
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!