Kaunokirjallisen työn esitys
Huone oli täynnä pöytien ääressä istuvia ruumiita. Taustalla soi hidas jazz ja aika oli pysähtynyt. Kello tikitti seinällä, mutta viisarit eivät liikkuneet. Baarin ulkopuolella loisti kuunsirppi, mutta sekään ei liikkunut.
Siitä huolimatta, että koko muu maailma oli pysähtynyt, kuolleiden klubi eli, liikehti ja voi hyvin.
Salissa kävi hiljainen puheensorina. Saksofoni kalahteli hetkittäin leukaluuta vasten, tupakansavu leijaili ulos muutamien asiakkaiden kylkiluiden välistä. Kaikki olivat pukeutuneet parhaimpiinsa. Lavalla lauloi tummalla äänellä nainen, jonka kurkku oli viilletty siististi auki ja jonka toinen silmä oli musta ja turvonnut umpeen.
Suunnilleen keskellä huonetta istui pyöreässä pöydässä miesporukka. Yhdellä oli siisti luodinreikä otsassaan. Takaraivosta ei ollut jäljellä juuri mitään. Suurin osa muista oli samaa sarjaa. Toisilla oli kallo painunut sisään, muutamalla oli reikä ohimossa, osan kuolinsyyt taas oli kätketty häveliäästi vaatteiden alle. Kukaan tässä baarissa ei kuitenkaan mädäntynyt. Paikka oli hyvin tietoinen tasostaan, eikä portsari päästänyt sisään sellaisia, jotka eivät huolehtineet itsestään. Hukkuneisiin suhtauduttiin lempeämmin. Heitä ei voitu syyttää siitä, että ruumiit olivat ehtineet turvota vedessä muodottomiksi.
Paikoin näkyi luuta, osalta puuttui raajoja, mutta kukaan ei vuotanut verta, haissut tai kuhissut matoja. Näillä ihmisille aika oli pysähtynyt, eikä kenenkään tarvinnut maatua, ellei sitä itse halunnut.
Kalpeiden, verettömien ja väkivaltaisesti lähteneiden ihmisten joukossa oli kuitenkin poikkeus.
Hänellä oli yllään musta liituraitapuku. Ikä oli tuonut tummanruskeisiin hiuksiin muutaman harmaan raidan. Mies nojasi kyynärpäillään pöytää vasten tupakkaa poltellen ja kuunteli silmät suljettuina taustalla soivaa musiikkia, huomioimatta juuri lainkaan muiden keskusteluja. Huolimatta lievästä kalpeudesta ja vanhuuden tuomista rypyistä, tämä mies oli selvästi elossa.
”Onko tuo laulaja uusi?”
”Taitaa olla. Kuulin, että tuli vasta viime viikolla. Aviomies tappoi.”
”Mustasukkainen?”
”Käsittääkseni kyllä.”
”No, en valita. Hänen lahjansa olisivat taatusti menneet hukkaan elävänä.”
Elävä mies hädin tuskin kuuli mitä puhuttiin, mutta laulun loputtua hän vihdoin avasi harmaat silmänsä.
”Luuletteko, että tuo ääni johtuu viillosta?”
”Tuskin. Korkeintaan vähän käheämpi sen takia. Luulisin, ettei sillä ole juurikaan tekemistä asian kanssa.”
”Sitä minä vähän toivoinkin.”
Käheä-ääninen nainen joi hieman vettä lasista, ennen kuin aloitti seuraavan kappaleen. Tätä laulua elävä mies ei saanut kuunnella rauhassa.
”Kuule, ei pahalla, mutta mitä sinä teet täällä? Ettekö te luonnollisesti kuolleet yleensä suosi sitä paikkaa parin korttelin päässä? Lähempänä siltaa. Se punatiilinen rakennus.”
”Kuka sanoi, että minä kuolin luonnollisesti?”
”Hetkinen... Elätkö sinä?”
”Eihän sitä koskaan voi olla varma, mutta viimeksi kun tarkistin niin kyllä.”
Takaraivoton mies tuijotti hieman hämmentyneenä elävää miestä, istumassa samassa salissa liki sadan kuolleen kanssa. Näky oli suhteellisen harvinainen. Mutta tämä mies oli kanta-asiakas. Hän sai tuplaviskin suoraan pöytään tarjoiltuna vain kättään heilauttamalla, eikä hän näyttänyt koskaan maksavan mitään juomistaan tai tupakasta joita hän poltti. Mies oli istunut baarissa sitkeämmin kuin monet kuolleet. Jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan hän oli lähes joka ilta tullut juomaan viskin tai pari, kuuntelemaan jazzia ja puhumaan kuolleille.
Baari oli levähdyspaikka niille, jotka eivät vielä halunneet jättää kaikkea, ja ajanviettopaikka yhdelle sellaiselle, joka epäili omaa haluaan jäädä sen pidemmäksi aikaa. Muutama baarissa pidempään oleskellut hymyili lasinsa takaa elävää ihmettä hämmästeleville. Aina tuntui löytyvän joku, joka ei ollut tiennyt tästä asiakkaasta.
”Eikö tämä ole hiukan.. epäsopiva paikka sinulle?”
”Ei minusta. Olen aina pitänyt jazzista.”
Jälleen mies sulki silmänsä ja uppoutui musiikkiin ja tupakan polttamiseen. Aika ajoin hän napsautteli sormiaan musiikin mukana, tai puisteli päätään sen tahtiin.
Aamuyöstä aika alkoi taas kulkea. Se vilisi eteenpäin. Baari alkoi tyhjetä ja ruumiit siirtyivät jatkoille, mutta elävä mies istui yhä pöydässään. Paikan tyhjentyessä hän poltti yhä tupakkaa pöytänsä ääressä. Omistaja tuli pyyhkimään pöytiä hymyillen. Hän oli tummaihoinen mies, jolta puuttui puolet naamasta. Valkoinen kauluspaita kätki alleen muut syyt kuolemalle.
”Sinä olet humalassa.”
”Tuo minulle vielä yksi viski. Lupaan etten enää sen jälkeen ole humalassa.”
Elävä mies oli nostanut epäkorrektisti jalat pöydälle, löysännyt kravattiaan ja avannut muutaman ylimmän napin paidasta jo muutama tunti sitten. Taustalla soi enää surullisen yksitoikkoinen jukebox, jonka jokaisen kappaleen mies osasi ulkoa.
Omistaja pudisteli päätään, mutta toimitti miehelle vielä yhden lasillisen.
”Lähdössä tänäkään yönä?”
”Minne minä muka lähtisin?”
”Olet kuolleempi kuin kukaan muu täällä.”
”Niin minä taidan olla, mutta toisin kuin te, minä osaan nauttia siitä.”
Omistaja ei kommentoinut mitään. Hän jatkoi paikkojen sulkemista normaalisti. Pyyhki pöydät, nosti tuolit pöydille, pyyhkäisi lattian ja asteli lopulta ovelle. Hän katsoi keskellä salia istuvaa miestä, joka jalat pöydällä joi viskiä ja poltti tupakkaa. Omistaja hymyili ilottomasti sillä puolella kasvojaan, jossa vielä oli riittävästi lihaa siihen. Hän kävi laittamassa muutaman kolikon jukeboxiin ja valitsi sieltä kappaleita, joista tiesi elävän miehen pitävän. Mitään sanomatta omistaja lopulta sammutti valot, asteli ulos ovesta ja lukitsi oven ulkopuolelta.
Elävä mies jäi istumaan hyräillen keskelle pimeää baaria, kädessään viimeinen viskilasinsa.
Työn tiedot
Kuolleiden klubi
Indipuss
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 704 sanaa» Työ lisätty: 20.10 - 2007» Kommentoitu: 8 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 5 kerta(a)
Tietoa työstä:
Minun ei pitänyt alunperin julkaista tätä, mutta se nyt sittenkin näyttää keplottelevan itsensä näkyviin.
Kirjoitettu 4.10.2007.
Idea muhi päässäni miltein vuoden. Sitten iski inspiraatio. (Ja tietysti keskellä yötä. Ja seuraavana aamuna väsytti taas.) Tämä on itseasiassa hyvin, hyvin erilainen kuin alkuperäinen idea. En tiedä mikä kumma siinä on, että ideani eivät tottele minua.
Se saa keksin, joka arvaa edes toisen niistä kahdesta biisistä joita kuuntelin tätä kirjoittaessani.
Kommentit
Meia
11:14 // 20.10 - 2007
Itseasiassa minä ihan pidän tästä. Ruumiillisesti elävä mies kuolleiden klubilla herättää paljon ajatuksia. Pidän myös tavastasi asetella sanoja, ja hyvin jaoteltua tekstiäsi on helppoa ja mukavaa lukea.
Tapahtumahorisontti
12:38 // 20.10 - 2007
"This Is Halloween"?
Koska tämä on surrealistinen ja moderni, en voi olla pitämättä tästä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö koko tekstin yleissävy olisi jotenkin vähän turhan selittelevä. Kaipaisin ytimekkäämpää kerrontaa, jonka sanavalinnat olisivat painavampia. Sen lisäksi dialogi tuntuu ontuvan, tällaiseen lyhyeen tarinaan sopisi paljon paremmin lakonisempi keskustelusävy, tässä melodramaattisuus on aika kömpelösti pelkistetty ja alta paistaa hivenen amatöörimäinen ote. Kiva idea, mutta kokeilevuutta lisää. Ainutlaatuisia (ja oikeasti irvokkaita) ideoita inspiroimaan suosittelen vaikka näin alkuun katsomaan elokuvan Fight Club ja lukemaan Veijo Meren kirjan Manillaköysi.
Kaiken kaikkiaan kuitenkin kelvollinen teksti, jonka kirjoitusasu ei tuota riittävästi immersiota. Sinulla on lahjoja, joten jatka ihmeessä.
krck
14:22 // 20.10 - 2007
joo_o, toi kuolleiden klubi, se on hyvin kuvailtu, ja tekisi todella mieli nhdä myös kuvataiteellinen teos siitä. mutta se, mitä kuolleiden klubilla tapahtuu, ei juurikaan säväytä. jos teksti loppuisi siihen, missä mies sanoo, ettei tämä ollut kuollut, kun viimeksi tarkisti.
-joo, minäkin pidän tosta sun tavasta asetella sanoja, -se jotenkin muistuttaa omaani-
ja niinkuin meiakin sanoi, tekstiä On helppo lukea!
ierurobu
11:41 // 10.12 - 2007
"Paikoin näkyi luuta, osalta puuttui raajoja, mutta kukaan ei vuotanut verta, haissut tai kuhissut matoja. Näillä ihmisille aika oli pysähtynyt, eikä kenenkään tarvinnut maatua, ellei sitä itse halunnut."
Tuo kohta oli Minä pidin, kuten krck sanoi, olisi hienoa nähdä kuvataiteellinen teos kuolleiden klubilta, voin melkein kuvitella sen.
retarded
20:19 // 18.12 - 2007
Tähän tykästyin. Jotenkin elävä mielikuva Burtonin Corpse Bride-leffasta tässä asetelmassa. Hurmaava!
hannavaan
12:09 // 23.12 - 2007
Menee suoraan suosikkeihin. Ja kuten edellisessä kommentissa mainittiin, niin Burtonin
Corpse Bride - leffa tulee tästä jotenkin mieleen. (: Hieno teos!
Joiku
17:46 // 23.05 - 2008
Ihan mahtava. Onneksi julkaisit tämän. Alun miljöönkuvailutuokio on kuin taulu. (Jos saisin luvan, piirtäisin sen mielelläni joskus.) Idea on hieno ja tyyli toimii kuin pitääkin; tarpeeksi huomaamaton, jotta voi keskittyä itse tarinaan ja sen aikaansaamiin mielikuviin.
Emmää nyt osaa laittaa mitään hienoa arvostelua tai kritiikkiä tähän, ihastuttava mikä ihastuttava.
AntoineDeSaint-Exupery
18:59 // 03.08 - 2008
Katselin tuossa juuri omien töideni kommentteja ja osuin sitten sinuun. En tainnut ikinä lukea yhtäkään omista töistäsi käydessäni kiittämässä kommentista. Nyt paikkasin asian ja luin heti mielenkiintoisimman nimen alla lepäilevän työn. Teksti on soljuvan sulavaa, mutta sen taidat tietääkin. Idea on minua itseäni viehättävä.
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!