Kaunokirjallisen työn esitys
Erilaiset Enkelit
”Sun kannattais mennä puhuu jollekkin ongelmistas” se sano mulle.
Haista paska! Pari naarmuu rantees, ni oon heti laitoskamaa vai?
Voi jumalauta, miksei nää tajuu et mua ei kiinnosta, mä en tarvii apua!
Vasta kolmatta päivää täällä, ne sano että ilmapiirin vaihto vois tehä mulle hyvää. Ja paskat.
Nyt toi yks on varaamas mul heti aikaa jonneki kallonkutistajal. Muka edunvalvoja. Ja pah, ämmä yrittää vaan tunkee mut laitokseen. Vittu eik se tajuu et mä en aio puhuu millekää vitun kallonkutistajal?
”Sun aikas on huomenna aamulla kymmeneltä” se kerto mulle, ja lisäs viel et aikoo tulla pitää huolen siit et mä oikeesti meen sinne. Okei, no voin mennäkki, mut en todellakaan aio avautuu ja kertoo sille mun ”ongelmista”.
”Voisit sä mullekin kertoo, nii sun ei tarttis mennä ammattilaisel juttelee” se yritti viel kerran saada mut avautuu.
Voi ny jumalauta, mussa ei oo mitään vikaa! En ehkä oo samanlainen ku muut, mut tekeekö se musta sitte hullun?
Voi vittu! Ton ämmän nyt sitte piti tulla varmistamaan et mä meen tonne. Tossa se istuu, itseensä tyytyväisenä mua vastapäätä.
”Jani Lehtinen.” Joku tätönen huutelee ovensa raosta.
Mun ”edunvalvojani” mulkaisee mua kulmiensa alta, ja mä vääntäydyn tuolista ylös. Lampsin hitaasti ovelle. Kallonkutistaja ojensi kätensä ja yritti kätellä. Mä pysähdyin sen eteen ja katsoin sitä murhaavasti. Se tajusi ettei mulla ollu aikomustakaan tervehtiä sitä millään tavalla, ja tyytyi pitämään ovea auki sillä aikaa kun mä raahustin sen huoneeseen.
Sen huone oli tehty muka kodikkaaksi, siellä oli Marimekon verhot ja huonekasveja. Kukkakuosilliset verhot sopii sen raidalliseen Marimekon paitaan, ja se näytti entistä tyhmemmältä.
Se psykiatri oli pienikokoinen, oikee kukkakeppi. Sen tummat, pitkät hiukset kihartui hieman sen olkapäiden kohalla. Se näytti just silt, et se ois koko ajan varuillaan. Pelkää kuitenki et mä sekoon ja hakkaan sen.
”Hei Jani. Minun nimeni on Seija” se esitteli itsensä. Mä urahdin sille jotain vastaukseks, ja yritin saada sen tajuumaan ettei mulla ollu aikomustakaan avautua.
”Onko sulla jotain mitä haluaisit kertoa minulle?” se aloitti odottaen että mä alkaisin avautuu sille heti. Mun teki mieli huutaa sille että ei, mutta tyydyin sit vaan istumaan hiljaa siinä.
Koko loppuajan me istuttii siinä huoneessa, se toivoi varmaan koko ajan että mä alkaisin puhuu, kertoisin sille mun ongelmista ja... Voi vittu!
Puolen tunnin päästä se ämmä kyllästy mun hiljasuuteen, ja sanoi: ”Nyt voitais oikeestaan lopetella, mun pitää vielä jutella Johannan kanssa.” Se tarkotti mun edunvalvojaa.
Se päästi mut ulos huoneesta, ja Johanna käski mun odottaa sitä siin odotushuoneessa. Heti kun ovi meni kiinni, sulkien ne ämmät sinne, mä lähin.
Kävelin ovesta ulos syksyiseen sateeseen. Mä kaivoin povitaskusta röökin ja sytkärin. Sytytin röökin ja jatkoin matkaa. Mitä varten ne luulee, et mulla on ongelmia?
Sade voimistui, pisarat sattui osuessaan muhun. Että pitikin unohtaa takki sinne kallonkutistajalle!
Mulla oli päällä vaan ohut ja hihaton paita. Mun kädet oli jo täynnä punasia läiskiä ja mulla oli kylmä. Mut takas en mene, en helvetis!
Mä menin katoksen alle, istuin maahan ja katsoin ympärilleni.
Ihmiset juoksenteli ympäriinsä etsien sateensuojaa. Joku koiran omistaja kirosi tätä koiranilmaa. Mä katsoin maahan, ja näin muurahaisia. Ihan kuin pieniä ihmisiä, etsimässä sateensuojaa. Yhtä säälittäviä.
Mä mietin että entä jos joku kattois ihmisiä tuolta jostain samaan tapaan ku mä katoin niitä murkkuja. Yhtä halveksuen.
Mä tumppasin tupakan ja naurahdin, kun yks murkku etsi suojaa sen läheltä. Voi jumalauta et on säälittäviä.
Nousin ylös ja jatkoin matkaani. Sade oli jo vähän hellittäny, ei enää sattunu, kun pisarat osu muhun.
Mä kävelin kaupungin laidalle. Vanhat mummot siirtyi tien puolelta toiselle, kun ne näki mut. Jokainen vastaantulija joko katsoi mua niinku ei ois ikinä ihmistä nähny, tai sitten käänsi päänsä pois. Tää koko kaupunki vihas ja pelkäs mua.
Mun läpimärät vaatteet oli jo liimautunu muhun. Kävelin autotien vieressä, ja mun takaa tuli auto, joka ajoi lätäkön läpi mun kohalla. Jos en ois jo ollu läpimärkä, nii oisin viimeistään tossa kohtaa kastunu. Vitun kiva.
Yhtäkkiä mun kännykkä alkoi soimaan. Kaivoin kännykän taskustani, ja katoin näyttöä. "Johanna soittaa..." siinä luki. Painoin punasta luuria ja sammutin kännykän, en todellakaa aio kuunnella sen valitusta.
Mietin että pitäiskö mun mennä kotiin, mut ei yhtään huvittanu mennä sinne. Johanna kuitenki valittais mulle koko ajan.
Ensimmäiset kaupat sulkivat ovensa. Kello oli varmaan jotain kuus. Voi saatana aika oli menny nopeesti.
Mä kävelin jonkun puiston läpi, istuin syrjäisimmälle penkille. Katoin taas ympärilleni. Aurinko yritti pilkistää pilvien välistä. Ihmiset alkoivat pikkuhiljaa rauhottua sateen loppuessa. Enää puista putoili muutamia pisaroita, ja asfaltti alkoi kuivua.
Yhtäkkiä näin erään tytön.
Tytön, jota ihmiset karttoivat samalla tavalla kun ne karttaa muakin. Ihme!
En tajuu miks ne tota tyttöö välttelee, sehän on täydellinen! Ei mitään mallinmittoja, mut ei tota lihavaks voi sanoo. Tumma väri selkeesti suosikki. Tummat, värjätyt hiukset, jotka peittää osan sen kasvoja. Voi jumalauta. Siis varmaan kaunein ikinä.
Se huomas kuinka mä tuijotin sitä, kun se käveli mun ohi, ja mulkaisi mua vaaleilla silmillään niin, että kylmät väreet juoksi mun selkää pitkin. Sen silmiä korosti tummat meikit, kasvoiltaan se oli aika kalpea. Sen tummanpunaiseksi maalattu suu kiristyi pieneksi viivaksi, kun mä en tajunnu kääntää katsettani.
Kaunis, niin kaunis.
Mä en edes huomannu kun se oli jo kadonnu näkyvistä, mä vaan tuijotin sinne päin minne se oli menny.
Lopulta mä havahduin, kun joku pultsari yritti tunkee nukkumaan sille penkille millä mä istuin.
"Painu vittuun siitä!" mä karjasin sille. Se mutisi viinahuuruissaan jotain, mä en kuunnellu mitä. Mä en voinu olla ajattelematta sen ohikulkeneen tytön silmiä, tai mitään, mikä siihen tyttöön liittyi.
Se tyttö oli lumonnu mut.
Mä jäin siihen penkille istumaan viel joksiki aikaa. Mulla ei ollu mitään tietoo, mitä kello oli. Ei se kyl itseasias ees kiinnostanu mua. Mä kelasin edestakaisin sitä tilannetta vaan.
Vihdoin mä sain revittyä itteni ylös siit penkilt.
Katulamput oli jo syttyny, en tiiä kauanko ne oli jo palanu. Oli jo tosi kylmää, tai ainaki silt se tuntu. Mä lähin kävelee kotiinpäin. Koko matkan mä mietin sitä tyttöä. Mä tahdoin nähdä sen uudestaan.
"Mihin sä oikeen katosit sillä lailla? Missä sä oikeen olet ollut? Tajuatko sä kuinka huolissani mä olin?!" Johanna alotti tutun litanian. Mä en jaksanu kuunnella sitä. Otin kengät pois jaloista, kävelin huoneeseeni ja suljin oven. Johanna nalkutti viel mun oven takana.
Mä en välittäny.
Kaaduin mun sängylle ja nukahdin. Mä näin unta siitä tytöstä. Unta, jossa se oli mun vieressä, mun sängyllä.
Se suuteli mua hellästi ja silitteli mun hiuksia. Jäätävyys oli kadonnu sen silmistä.
Jokin mun alitajunnassa muistutti että mä näin unta.
Kuitenkaan mä en tahtonut herätä, en ainakaan vielä.
Tyttö meni makaamaan mun sängylle, ja katsoi mua kutsuvasti. Voi jumalauta, että mä halusin sitä!
Mä menin sen viereen makaamaan, suutelin sen huulia. Se oli jotain niin ainutlaatuista. Jos mä oisin saanu päättää, nii en ois varmaan ikinä heränny siitä.
Siinä mä kuitenkin olin, silmät auki ja täysin hereillä, makoilin mun sängyllä. Katsoin ympärilleni, mun huone oli tyhjä. Muutama pahvilaatikko täynnä mun muuttokamoja oli pölyttymässä nurkassa.
Se uni oli sekoittanu mun pään viel pahemmin. Mä varmaan sekoon kohta.
Kiskoin itseni ylös sängystä. Kelloradioni näytti ajan: 05:17. Voi vittu! Miks mä tähän aikaan heräsin?
Mä laitoin hupparin päälle ja painuin röökille. Ulkona oli kylmää ja parvekkeen kaiteella oli aamukastetta.
Postinkantaja polki väsyneenä kerrostaloa kohti. Hän pysähtyi korkean kerrostalon eteen ja tiputti vahingossa osan lehdistä maahan. Hän kirosi kovaan ääneen.
Päättelin että hänellä ei ollut tänän kovinkaan hyvä päivä. Eikä hänen päivänsä taatusi siitä parane, etenkään kun hän huomaa, että tuon korkean talon hissi oli rikki.
Ei aina voi voittaa.
Mä unohduin siihen parvekkeelle aika pitkäks aikaa, vaikka mulle ehti tulla kylmä. Lopulta mä raahauduin keittiöön keittämään itelleni kahvii.
Kun kahvi oli valmista, mä otin päivän lehden ja kahvikupin mukaan ja menin pöydän ääreen. Lehdessä oli juttu jostain järvestä, joka sijaitsi kaupungin laidalla. Jutussa kerrottiin että sen järven ympärille aiotaan rakentaa joku parantola. Siinä jutussa oli myös pieni kuva siitä järvestä.
Se näytti olevan sameavetinen ja aika syvä, jota reunusti synkkä metsä.
Mä päätin että meen joskus kattomaan sitä paikkaa. Siis ennen kuin sinne tehään joku helvetin parantola.
Mä lueskelin viel sitä lehtijuttua. Siinä kerrottiin, et metsän raivaustyöt alkaa viikon päästä. Voi vittu, niitten pitää sitte tuhota se metsäkin!
Päätin että tänä yönä meen sinne järvelle.
Kuin salama kirkkaalta taivaalta, mun päähän tuli ajatus siitä tytöstä. Mä leikittelin ajatuksella että pyytäisin sitä kahville mun kanssa, jos mä sen viel nään. Vaikka toisaalta, tuskin mä sitä enää näkisin. Ehkä mä olin nukahtanut siihen puiston penkille, ja se tyttö oli ollu vaan unta?
Mä tulin siihen lopputulokseen, että koko juttu oli pelkkää unta, vain mielikuvitusta.
Maailman kauneinta unta, liian kaunista ollakseen totta.
Mä katsoin kelloa, 10:03. Aika oli taas menny ihan huomaamatta. Aattelin että vois viel mennä suihkuun ennen kun pitää taas mennä Johannan järjestämään terapiaistuntoon.
Johanna juoksuttaa mua kaiken maailman terapioissa ja vastaanotoilla. Mä en edes ymmärrä miks. Johanna on ennakkoluulojen orja, niinkun ne aikasemmatkin tyypit, edunvalvojat. Ne ei varmaan ite käsitä sitä. Ne vaan tekee niinkun käsketään, niin kun on opetettu. En tiiä saako ne siitä jotain, kuvitteleeko ne auttavansa, kun ne yrittää tunkee mut laitokseen.
Mä menin suihkuun. Lämmin vesi virtas pitkin mun vartaloa, ja mä huomasin taas ajattelevani sitä tyttöä. Mä muistelin sitä unta, ja sitä tunnetta, mikä iski muhun silloin kun näin sen tytön. Mitä mulle oli tapahtunu silloin?
Väänsin suihkun hanan kiinni, otin pyyhkeen ja kuivatin itseni. Katsoin peiliin ja näin siellä tutut, ruskeat silmät. Vähän pyöreähköt kasvot, jotenkin lapsimaiset, mutta kuitenkin kapeat. Lyhyet, ruskeat hiukset, joista tippui viel vettä.
Naurahdin peilikuvalleni, koska se toi mun mieleen lähinnä uitetun koiran.
Mä kävelin makuuhuoneeseen jättäen jälkeeni märät jalanjäljet. Kaivoin vaatekaapistani esiin hupparin ja löysät farkut ja puin ne päälleni.
Kello lähestyi jo yhtätoista. Mun piti puol kaheltatoista olla siel terapias. Mä etin mun kännykän ja lompakon, laitoin ne taskuun ja lähin. Mä ehdin viel hyvin kävellä jonkun lenkin. Päätin suunnata sinne puistoon missä eilen näin sen tytön. Pieni ääni, tukahdutettu toive kaikui mun päässä kertoen, että mä saattaisin nähdä sen tytön taas.
Kun pääsin sinne puistoon, kiersin koko alueen, hakien sitä tyttöä. Mutta turhaan. Ei siellä ollu ku yks pulsu, kaks lenkkeilijää ja mä. Kaiken lisäks mä totesin että myöhästyn vähän siitä terapiasta, vaikka juoksisin. Totesin etten jaksa lähtee juoksemaan, vaan myöhästyn suosiolla terapiasta.
Mä olin siellä terapiassa 20 minuuttia myöhässä. Vaikka ei se haitannu, siel oli mun aika annettu jollekin toiselle, mun aika oli siirretty kello kahteentoista. Mulla oli kymmenen minuuttii aikaa ennen terapiaa. Päätin painua tupakalle.
Ulkona paistoi aurinko, ja kymmenet mummelit kasseineen hyökkäsivät läheisen vihannestorin kimppuun ostamaan itselleen tuoreimmat vihannekset.
Naureskelin mielessäni, kun kuvittelin kahen mummon kinastelevan siitä, kumpi saa juuri sen tietyn, täydellisen tomaatin.
Lopulta kello oli kakstoist ja mä menin takas sinne vastaanotolle. Tällä kertaa joku keski-ikää lähentyvä mieshenkilö huuteli mun nimeä huoneensa ovella.
Mä laitoin takin naulakkoon ja menin sen terapeutin huoneeseen. Aika askeettisesti sisutettu huone; yks pöytä ja kolme tuolia. Ei verhoja, pelkät sälekaihtimet ikkunan edessä.
"Terve, Jani. Mun nimi on Jarmo Kaskilahti." se aloitti esittelemällä itsensä. Mä katsoin sitä sanomatta sanaakaan. Se päätti kokeilla hyökkäysmenetelmää.
"Tiedätkös, Jani, sinä et saavuta mitään tuolla hiljaisuudella." se sanoi ja jatkoi: "Sut voidaan todeta yhteiskuntaan sopimattomaksi, ja sä saatat joutua laitokseen."
Se varmaan odotti että mä joko alkaisin raivota ettei niin voi tehdä, tai että mä alottaisin puhumaan, kertomaan sille ongelmistani. Se odotti mitä tahansa reaktiota multa. Mä vaan katsoin sitä ilman että ilmekään värähti.
Se muuttui vihasen näköseks, kun tajus, etten mä aikonut reagoida mitenkään. Tais luulla, ettei kukaan ois ennen yrittäny ärsyttämäl saada mua puhumaan. Se päätti vaihtaa taktiikkaa.
"Kuules, Jani. Olet fiksu nuori mies ja minun mielestäni sinun ei kuuluisi piilottaa sitä olemalla hiljaa." Se kokeili.
Mä en vieläkään antanu sille sitä iloa, että oisin reagoinu. Mä vaan tuijotin sitä itsepintaisesti.
Se varmaan luuli että sais mut vielä puhumaan. Ei varmaan tajunnut, että yks mun terapeutti oli jopa hakannut mua saadakseen mut reagoimaan.
Mun ajatukset lähti harhailemaan. Mä muistin, kuinka mulle kerrottiin että äiti oli kuollut. Muistin, miten isä ratkes juomaan sen jälkeen. Ja kuinka mä pikkuhiljaa vaikenin. Ennen mutsin kuolemaa, mä olin ihan tavallinen, 7-vuotias iloinen pikkupoika. Mutta sen jälkeen... Musta tuli hiljainen ja sulkeutunu. Silloin mun terapiakierre alkoi. Mut vietiin perhekotiin, mutta mä en tullu melkeen minkään perhekodin muiden lasten kanssa toimeen.
Lopulta, kun mä olin melkeen kymmenen vuotta siirtyny perhekodista toiseen, mulle keksittiin tää edunvalvoja-systeemi. Melkeen niinku adoptio, mutta edunvalvojalla on vähemmän vastuuta kuin oikealla huoltajalla.
Havahduin taas kuuntelemaan sitä terapeuttia.
"...Kun sä nyt et vain suostu yhteistyöhön. Tajuatko, että mä en voi auttaa sua, ellet sä suostu kertomaan mulle mitään?" se selitti. Mä en vieläkään viitsinyt vastata.
Muutaman minuutin hiljaisuuden jälkeen se sanoi mulle jo tutuksi käyneet sanat: "Noh, lopetetaan sitten tähä, kun kerran et suostu puhumaan."
Mä nousin ylös, menin odotushuoneeseen, otin takkini ja painuin ulos. Kello oli jo 13:16.
Kaivoin taskusta tupakan ja sytkärin. Sytytin tupakan ja katselin, kun ihmiset kulkivat ohitseni. Vanhukset kaarsivat kauemmas nähdessään minut. Nuorempien päät kääntyivät, kun heidän silmänsä jäivät tuijottamaan mua. Suut loksahtelivat auki, kun vastasin heidän katseisiinsa vihaisin silmin, sanomatta sanaakaan.
Lähdin kävelemään yhtä pikaruokaravintolaa kohti. Laskeskelin mielessäni mihin kaikkeen rahani riittäisivät. Menin sisään siihen lafkaan. Ihmiset pysähty heti kun ne näki mut. Ihan niinku ne odottais et kaivan aseen esiin ja ryöstän koko paikan.
Voi jumalauta mitä vainoharhasia!
Kävelin tiskille ja tilasin tavallisen kokiksen, ranskikset ja hampurilaisen. Myyjä näytti hiukan hämmentyneeltä, kun mä en kaivanutkaan asetta povitaskusta ja alkanu ammuskelee, vaan annoin sille kympin setelin maksuks mun ostoksista. Se alko laskee miten paljon sen pitäs antaa mulle rahaa takas, tiputti muutaman kolikon lattiallekin. Mulla meni hermot siinä ja otin tarjottimen, minkä päälle se oli latonu mun tilaaman sapuskan ja sanoin sille: ”Pidä loput.”
Vilkaisin taakse lähtiessäni kävelemään syrjäisintä pöytää kohti, ja näin sen myyjän seisovan suu ammollaan siellä tiskin takana. Menin istumaan nurkkapöytään, ikkunan viereen. Ulkona alkoi sataa.
Katsoin ulos syödessäni hampurilaistani. Yhtäkkiä meinasin tukehtua. Ulkona pimeässä kadunkulmasta kääntyi joku, joka näytti ihan siltä tytöltä! Voiko tuo olla se tyttö?
Juoksin ovesta ulos, käännyin kulmasta, mutta ketään ei näkynyt. Olinko vain kuvitellut?
Seisoin paikoillani keskellä kaatosadetta täysin ajatuksissani. Äkkiä muistin että olin ollut syömässä. Palasin ravintolaan ja onnekseni huomasin että tavarani olivat vielä nurkkapöydän luona. Menin paikalleni ja söin ateriani loppuun.
Kun olin syönyt, jätin roskat siihen pöydälle, en mä viitsiny helpottaa niitten työntekijöiden työtä. Lähdin ulos ja päätin että kierrän kaupungin laidan kautta kotiin.
Sade oli jo lakannut, kadulla oli paljon lätäköitä. Mä koitin parhaani mukaan vältellä niitä, mutta turhaan. Jo viiden minuutin kävelyn jälkeen kenkäni oli läpimärät. Helvetin syyssateet!
Kävelin lasten leikkipuiston ohi. Siellä oli pieniä lapsia sadevaatteet päällä leikkimässä. Mä sain niitten kiljumisesta ja ilakoinnista päänsäryn.
Mä mietin että miten ne pääseekään helpolla. Niiden elämän suurin ongelma on se, että joku aina hajottaa niitten hiekkalinnat.
Niin helppoa. Vielä.
Mä katsoin kelloa, 17:07. Mä olin jo aika lähellä kotia. Kotiin päästyäni mä totesin, että voisin nukkua muutaman tunnin, jonkä jälkeen lähtisin sinne järvelle. Kaaduin sohvalle ja nukahin.
Mä näin taas unta siitä tytöstä. Mä näin unta, jossa mä olin metsässä. Yhtäkkiä näin puiden välissä vilahtavan sen tytön hahmon. Lähin sen perään. Se nopeutti vauhtiaan, mä lähin juoksemaan sen perään. Mä olin jo saavuttamassa sitä, kun äkkiä se tyttö kaatui. Mä juoksin sen vierelle ja kysyin onko kaikki okei. Se vastas mun kysymykseen suudelmalla.
Sitten mä totesin jälleen heränneeni. Mä yritin vielä nukahtaa, jatkoin ajatuksissani siitä mihin se uni oli jääny. Mutta se ei enää tuntunu yhtä aidolta. Mä tyydyin sitte avaamaan telkkarin.
Vaihtelin kanavia, tuloksetta. Telkkarin ohjelmatarjonta viittas siihen, että kello oli jotain kaheksan, koska illan viimeiset draamakomediat starttailivat, ennen kuin illan elokuva päästettiin kehiin.
Mä kelailin mielessäni elämääni. Mä yritin muistaa asioita niistä perhekodeista, missä mä olin ollut. Mutta mun mielessä ne oli kaikki yhtä ja samaa massaa, nimet vaan muuttui. Paitsi yks paikka. Jos Jonnea ei ois ollu, nii ei ois Ruusupuiston perhekotikaan jääny mun mieleen. Mua pidettiin siellä jopa kokonaiset kaks vuotta, pelkästään sen takia, että Jonne oli siellä. Jonne, joka oli ainoa, jolle mä suostuin puhumaan.
Jonne kuunteli mua aina, kun mulla oli kerrottavaa. Mulla on ikävä sitä, kun se kiusallaan naureskeli mulle, kun mä kirosin terapeutteja. Mulla on ikävä sitä, kun se jaksoi aina lohduttaa ja kannusti mua jatkamaan, kun musta tuntui etten jaksa. Ja kun se kertoi mulle omista ongelmistaan. Vittu, mulla on ikävä Jonnea!
Kyyneleet alkoi väkisin valua pitkin mun poskia, kun mä muistelin sitä talvista iltaa, kun olin menny Jonnen huoneeseen. Kun Jonne makas verisenä siinä lattialla. Miksi, Jonne, miksi?
Mä en vieläkään pystynyt uskomaan että Jonne, joka oli muhun aina jaksanu valaa toivoa, kun multa oli toivo menny, olis ite menettäny toivonsa. Mutta niin se vaan oli. Jonne, mun elämäni rakkain ihminen, oli luovuttanu.
Jonnen kuoleman jälkeen mua vietiin useammin terapiasta toiseen ja kolmanteen. Mä en pitkään aikaan pystyny syömään, tai tekemään mitään muutakaan. Monta kertaa ajattelin itekin luovuttavani. Kuvittelin et se ois helpompaa. Mut sit mä muistin Jonnen sanat, mitä se oli mulle toistanu, kun olin melkein toivoni menettäny. Silloin kun se vielä eli.
”Jani, jos sä et ite taho elää, niin yritä edes mun takia elää. Sä et tiedä miten tärkee sä oot mulle, ilman sua mä oisin jo tappanu itteni.”
Mä tiesin syvällä sisimmässäni, että Jonne halus et mä elän. Mut mä en pystyny käsittämään miks se ite sitten teki itsarin. Ehkä mäkin joskus ymmärrän?
Mä havahduin äkillisesti ajatuksistani. En ollu ees muistanu, että telkkari oli auki. Venyttelin syvään ja katoin kelloa, se oli jo 22:24. Mä mietin että pitäs varmaan alkaa menee sinne järvelle.
Laitoin takin päälleni ja lähin. Ulkona oli jo hämärää, eikä siellä ollu paljoakaan ihmisiä mun lisäks. Mä yritin muistella missä suunnassa järvi on. Lopulta mä muistinkin sen, ja lähin kävelemään sinne.
Mun reitti kulki kerrostaloalueen läpi. Yli puolet kerrostalojen ikkuinoista oli valoisia. Monissa välähteli valo, eli telkkari oli päällä. Mä mietin että miten ihmiset jaksaa katsoa telkkarista samaa paskaa päivät pitkät.
Kävelin puiston ohi. Se oli se sama puisto, missä mä ekan kerran näin sen tytön. Mä muistin mitä Jonne oli mulle kerran sanonu.
”Jokaiselle on olemassa joku. Niin erilainen ihminen ei voi olla, etteikö olisi edes yksi joka häntä rakastaisi erilaisuuden takia.”
Voi, Jonne. Sä jaksoit aina uskoa hyvään. Mutta silti, vaikka joku mua rakastaisikin, niin se tuskin on se tyttö. Se tyttö on ainoa jonka mä tahtoisin rakastavan mua.
Mä näin edessäni metsän ja tajusin kyseisen metsän olevan juuri se mitä mä etin. Mä siirsin kädelläni kuivuneita kuusen oksia sivuun ja menin metsään. Alussa en nähnyt mitään. Lopulta silmäni tottuvat pimeään ja uskaltauduin syvemmälle metsään.
Puiden välissä kävellessäni tunsin, kuinka hämähäkinseitti takertui kasvoihini. Siirtelin oksia sivuun, mutta silti ne ottivat kiinni muhun. Takkini repeytyi hiukan, kun yks oksa jäi siihen kiinni.
Lopultakin näin suuren aukion edessäni. Jatkoin matkaani oksien läpi aukion laidalle. Näin edessäni sen synkeän järven. Kuu ja tähdet heijastuivat veden pinnalta. Näkymä oli upea.
Kävelin järven rannalle ja istahdin maahan. Mä en voinut tehä muuta, kuin katsella pimeydessä ympärilleni, nähdä puut harmaansävyisinä hahmoina. Nähdä järven kiiltävällä pinnalla kuun kuvajaisen. Kaunista, niin helvetin kaunista.
Yhtäkkiä metsässä kuului raksahdus, joka havahdutti mut ajatuksistani. Mitä vittua?
Metsästä tuli esiin tumma hahmo. Pienet, vaaleat kohdat muutoin tummassa hahmossa paljastivat mulle, että se oli ihminen. Mutta kuka?
Mun sydän alkoi hakata nopeammin, melkeen ylinopeutta. Tai ainakin siltä se tuntui. Hahmo käveli mua kohti. Mä hermostuin, enkä voinut lopettaa tuijottamista. Hahmo tuli mun kohalle, mutta ei pysähtynyt, niinku mä odotin, vaan jatkoi matkaansa veteen. Se oli jo vyötäröään myöten järvessä. Mitä helvettiä se oikeen teki?
Mä en uskaltanut muuta kuin katsoa vieressä tyhmännäköisenä, miettien mitä oikein tapahtui. Hahmo jatkoi matkaansa syvemmälle. Kun sen pääkin jo katosi näkyvistä, mä tajusin. Ei vittu, toihan aikoo tappaa ittensä!
Mä istuin rannalla empien ehkä sekunnin, ennen kuin mä ponkasin pystyyn, heitin takin ja kengät rannalle ja syöksyin järveen. Mä kauhoin vettä kuin hullu ja ainoa ajatus mun päässä oli että mun on pakko pelastaa se tyyppi.
Vähän ajan päästä totesin olevani ainakin lähellä sitä kohtaa, missä sen pää oli menny pinnan alle. Sukelsin ja koitin sokkone löytää sen. Tuloksetta. Nousin pintaan ottamaan happea ja sukelsin uudestaan. Tällä kertaa käteni löysivät pienen ja kylmän käden. Juuri, kun olin kiskomassa sitä ylös, mun happi loppui. Ponnistelin pintaan ottamaan taas happea ja sukelsin vielä kerran. Tällä kertaa mun happi ei loppunut kesken, kun tunsin taas sen käden omissa käsissäni.Vedin sitä tyyppiä pintaan, ja kun itse sain jo happea, nostin sen ihmisen pään pintaan. Kun mä yritin ottaa siitä tyypistä otteen niin et voin hinata sen rantaan, mun käteni osu sen rintoihin!
Se oli siis joku tyttö. Kuunvalo valaisi sen kasvoja niin, että mä näin ketä mä olin pelastamassa. Tunnistin nuo kasvot, ne kuuluivat sille tytölle, kenet näin silloin puistossa!
Melkein päästin sen tytön vajoamaan järveen, kun järkytyin. Mä tajusin, että se olin just mä, joka oli pelastamassa just sitä tyttöä. Voi jumalauta!
Havahduin jälleen ajatuksistani, ja aloin vetää sitä tyttöä mukanani rantaan. Matka tuntui järkyttävän pitkältä, mä olin jo ihan poikki, kun totesin että jalkani ylettyvät jo pohjaan. Nostin tytön syliini, ja raahustin viimeisillä voimillani maalle. Kuitenkin mä vielä keräsin viimeisetkin voimanrippeet ja asettelin tytön selälleen maahan, laitoin sille mun takkini, joka oli kuiva, lämmikkeeks. Se tyttö oli tajuton ja kun mä laitoin käteni sen suun eteen tarkistaakseni hengittääkö se, mä en tuntenu pienintäkään ilmavirtaa. Oliko se kuollut?
Mä yritin muistaa, mitä koulussa oli opetettu elvyttämisestä. Lopulta mä muistin mitä piti tehä. Tais olla 30 painallusta ja kaks puhallusta?
Mä päätin edes yrittää elvyttää sitä. Mä ehdin jo jonkin aikaa elvyttää sitä, kun se yhtäkkiä alkoi yskiä. Se oli elossa!
Tyttö aukaisi silmänsä, ja katsoi suoraan mun silmiin. Mä en tienny mitä ois pitäny tehä. Lopulta se tyttö tajus varmaan olevansa elossa ja muuttui vihasen näköiseksi.
”Mikset sä antanu mun hukkua?” se kysys kiukkusena.
”No tota... En mä tiiä, en mä vaan voinu katsoa vierestä, mun oli pakko tehä jotain,” mä vastasin ja sanoin ensimmäisen kerran kunnon lauseen sen jälkeen kun Jonne oli kuollut.
Ilmeisesti se ymmärsi mitä mä tarkotin, koska sen silmistä katos viha.
”Hmm... No joo, ymmärrän,” se sanoi mulle.
”Miks sä muuten ees yritit hukuttaa itses?” kysyin.
”No, mä en vaan enää jaksa.” tyttö sanoi kylmästi.
Se nousi istumaan ja laittoi mun takin päälleen.
”Mitä sä et siis jaksa?” kysyin arasti.
”Elää. Mä en jaksa kuunnella niiden sanoja, mä en vaan jaksa!” se huusi samalla kun kyyneleet alkoi valua sen silmistä.
”Shh, rauhotu,” mä rauhoittelin sitä ja laitoin käteni sen olkapäille. Se alkoi nojaamaan muhun. Mä tajusin että mun unelmieni tyttö istui mun vieressä, mun kainalossa.
”Kuka sä olet?” se kysyi vilkaisten muhun.
”Jani Lehtinen on nimi, mut oliko se mitä sä tahot tietää?” kysyin ja katselin sitä kaunista olentoa mun vieressäni.
”Tavallaan. Miks sä oot näin kiltti mua kohtaan?” se kysyi hiljaa.
”Koska sussa ei oo mun mielestä mitään pahaa, sä olet ihana,” mä vastasin ja kiitin onneani et oli pimeää, eikä se tyttö nähny mun punastumista.
”Oikeesti?” se kysyi hiljaa katsoen mua suoraan silmiin.
”Oikeesti. Ekan kerran kun mä näin sut, mä luulin näkeväni unta,” sanoin.
Tyttö oli hetken hiljaa, kunnes rohkaisi mielensä ja suuteli mua. Mä meinasin tulla hulluks!
Mä vastasin sen suudelmaan ja laitoin käteni sen ympärille.
Sen huulet oli pehmeät ja lämpimät, mutta muuten se tyttö oli kylmä. Se painautu kiinni muhun ja kaatoi mut selälleni. Se tuli mun viereen vatsalleen, maaten puoliksi mun päällä. Se katsoi mua silmiin ja haroi kädellään mun hiuksia. Mä silittelin sen selkää ja muistin että mä en tiedä kuka tuo tyttö on.
”Sä olet mulle kuin unelmaa, mut mä en herää vaikka nipistän itseäni. Joten tän täytyy olla totta. Mutta jos tää on totta, niin sunkin täytyy olla oikeasti olemassa. Mutta mikä sun nimes on?” kysyin punastellen.
”Milla Nieminen,” se vastas ja mä suutelin sitä taas.
”Sä olen kyllä parasta mitä mulle on tapahtunu ikinä, ” Milla sanoi mulle.
Mä toivoin että se hetki ois jatkunu ikuisesti.
Mutta kuitenkin Milla nousi ylös ja sanoi: ”Mulla on aika kylmä. Voitasko mennä jonnekin lämpimään?” Se näytti ihan pieneltä varpuselta, kun se itse oli aika pieni ja sillä oli mun suuri takkini päällään.
”Joo, mennään vaan. Minne?” mä kysyin.
”No, haluisit sä tulla vaikka mun luokse?” se kysyi arasti.
”Joo, tietty. Asutsä kaukana?” mä kysäsin.
”En oikeen, pari kilometrii vaan,” Milla sanoi hymyillen ja otti mua kädestä kiinni.
Me lähettiin kävelemään sen metsän läpi, edelleen käsi kädessä. Milla johdatti mut metsän laidalle, josta jatkoimme kohti pientä rivitaloaluetta. Kävelimme muutaman talon pihan läpi ja pienen pellon poikki, jonka jälkeen olimme kerrostalon pihalla.
Milla kaivoi avaimet taskustaan ja avas oven. Me käveltiin rappukäytävään ja mentiin hissiin. Milla painoi hissin nappulaa, jolloin hissi kuljetti meidät neljänteen kerrokseen.
Kävelimme käytävän perälle, viimeselle ovelle. Ovessa luki Nieminen. Milla avasi oven ja sanoi mulle: ”Sä oot ensimmäinen, joka näkee mun kämpän. Mun lisäks siis.”
Olin aika otettu moisesta kunniasta ja kävelin Millan kämppään sisään. Se oli pieni ja pimeä, ihan niinku Millakin.
Milla sytytti valot päälle ja mä näin sen koko kämpän selkeästi. Seinät oli violetit ja kalusteet suurimmaksi osaksi puisia. Millalla oli olkkarissa kahdenistuttava sohva, jonka vieressä oli pieni, puinen sohvapöytä. Sohvaa vastapäätä oli telkkari, ja telkkarin vieressä oli sänky. Sängyn päällä oli tummansininen päiväpeitto. Olkkarin lisäksi huoneistoon kuului keittokomero ja vessa.
Mä menin sohvalle istumaan.
”Haittaako sua, jos mä vaihan vaatteet? Nää on viel kosteet ja kylmät,” Milla sanoi.
”Ei kai se haittaa,” mä vastasin ja nappasin käteeni jonkun mainoslehtisen siitä sohvapöydältä, etten tuijottaisi koko ajan Millan vaatteiden vaihtoa.
Mä yritin keskittyä mainosten lukemiseen, mutta aika ajoin mun silmät kuitenki siirty katsomaan, kun Milla otti paitaansa pois. Onneksi se oli selkä mua päin, eikä huomannu mun tuijotusta.
Milla alkoi ottaa rintsikoitaan pois, nekin oli varmaan märät. Mä katselin lumoutuneena sitä näkyä. Se oli täydellinen.
Yhtäkkiä mä taas havahduin horroksestani ja aloin lueskelee niitä mainoksia. Kuitenkaan mä en voinut olla ajattelematta Millaa ja sen muotoja.
Lopulta Milla sai vaatteet vaihettua ja tuli mun viereen siihen sohvalle. Äkkiä se huomas, että mun vaatteet oli viel kosteat.
”Voi, Jani. Sunkin vaatteet on ihan märät. Eikä mulla oikeen taida olla sulle sopivia vaatteita. Et sä kyllä noissakaan voi olla, tai vilustut, ” se sanoi huolehtivasti.
”No mitä sit meinaat?” mä kysyin.
”Jos sä nyt otat edes paidan ja housut pois, mä tuon sulle pari vilttiä, ettei sulle tuu kylmä,” se sanoi ja lähti hakemaan vilttejä. Mulle ei oikeen jääny vaihtoehtoja, joten mun oli pakko keventää vaatetusta.
Vähän ajan päästä mä ja Milla istuttiin siinä sohvalla, vilttien alla. Ja mulla oli päällä pelkät bokserit. Voi jumalauta. Miten mä oikeen löysin itteni siitä tilanteesta?
Me juteltiin Millan kanssa sen menneisyydestä. Siitä, kuinka sitä on aina kiusattu ja käytetty hyväksi. Mä en enää ihmetelly, miks Milla oli yrittäny itsaria. Lähinnä mä ihmettelin miten se oli jaksanu niin kauan.
”Mua väsyttää,” Milla totesi lopulta ja jatkoi: ”Mentäskö nukkumaan?”
”Joo, mennään vaan. Mäkin oon aika väsy,” mä vastasin ja haukottelin.
Mä jotenki oletin, että mä nukkuisin siinä sohvalla ja Milla nukkuis omassa sängyssään. Kuitenki mun yllätykseksi Milla sanoikin: ”Tuu mun viereen nukkumaan.” kun se oli jo melkein sängyssään.
Nousin sohvalta ylös ja kävelin Millan sängyn luokse. Lopulta menin makaamaan Millan viereen ja se käpertyi mun kainaloon kuin kissa.
Miten pieni ja kaunis se olikaan.
Milla nukahti melkein heti ja tasainen tuhina alkoi kuulua. Mä valvoin vielä aika kauan, katselin vain sitä maailman kauneinta otusta, joka makas mun vierellä.
Mä kiitin onneani, etten ollut menettänyt toivoani.
Tähän mä kuuluin. Millan viereen.
Monet miettivät, mikä on elämän tarkoitus. Sinä yönä mä totesin, että mun elämäni tarkoitus oli olla Millan vieressä.
Mä rakastin sitä.
”Sun kannattais mennä puhuu jollekkin ongelmistas” se sano mulle.
Haista paska! Pari naarmuu rantees, ni oon heti laitoskamaa vai?
Voi jumalauta, miksei nää tajuu et mua ei kiinnosta, mä en tarvii apua!
Vasta kolmatta päivää täällä, ne sano että ilmapiirin vaihto vois tehä mulle hyvää. Ja paskat.
Nyt toi yks on varaamas mul heti aikaa jonneki kallonkutistajal. Muka edunvalvoja. Ja pah, ämmä yrittää vaan tunkee mut laitokseen. Vittu eik se tajuu et mä en aio puhuu millekää vitun kallonkutistajal?
”Sun aikas on huomenna aamulla kymmeneltä” se kerto mulle, ja lisäs viel et aikoo tulla pitää huolen siit et mä oikeesti meen sinne. Okei, no voin mennäkki, mut en todellakaan aio avautuu ja kertoo sille mun ”ongelmista”.
”Voisit sä mullekin kertoo, nii sun ei tarttis mennä ammattilaisel juttelee” se yritti viel kerran saada mut avautuu.
Voi ny jumalauta, mussa ei oo mitään vikaa! En ehkä oo samanlainen ku muut, mut tekeekö se musta sitte hullun?
Voi vittu! Ton ämmän nyt sitte piti tulla varmistamaan et mä meen tonne. Tossa se istuu, itseensä tyytyväisenä mua vastapäätä.
”Jani Lehtinen.” Joku tätönen huutelee ovensa raosta.
Mun ”edunvalvojani” mulkaisee mua kulmiensa alta, ja mä vääntäydyn tuolista ylös. Lampsin hitaasti ovelle. Kallonkutistaja ojensi kätensä ja yritti kätellä. Mä pysähdyin sen eteen ja katsoin sitä murhaavasti. Se tajusi ettei mulla ollu aikomustakaan tervehtiä sitä millään tavalla, ja tyytyi pitämään ovea auki sillä aikaa kun mä raahustin sen huoneeseen.
Sen huone oli tehty muka kodikkaaksi, siellä oli Marimekon verhot ja huonekasveja. Kukkakuosilliset verhot sopii sen raidalliseen Marimekon paitaan, ja se näytti entistä tyhmemmältä.
Se psykiatri oli pienikokoinen, oikee kukkakeppi. Sen tummat, pitkät hiukset kihartui hieman sen olkapäiden kohalla. Se näytti just silt, et se ois koko ajan varuillaan. Pelkää kuitenki et mä sekoon ja hakkaan sen.
”Hei Jani. Minun nimeni on Seija” se esitteli itsensä. Mä urahdin sille jotain vastaukseks, ja yritin saada sen tajuumaan ettei mulla ollu aikomustakaan avautua.
”Onko sulla jotain mitä haluaisit kertoa minulle?” se aloitti odottaen että mä alkaisin avautuu sille heti. Mun teki mieli huutaa sille että ei, mutta tyydyin sit vaan istumaan hiljaa siinä.
Koko loppuajan me istuttii siinä huoneessa, se toivoi varmaan koko ajan että mä alkaisin puhuu, kertoisin sille mun ongelmista ja... Voi vittu!
Puolen tunnin päästä se ämmä kyllästy mun hiljasuuteen, ja sanoi: ”Nyt voitais oikeestaan lopetella, mun pitää vielä jutella Johannan kanssa.” Se tarkotti mun edunvalvojaa.
Se päästi mut ulos huoneesta, ja Johanna käski mun odottaa sitä siin odotushuoneessa. Heti kun ovi meni kiinni, sulkien ne ämmät sinne, mä lähin.
Kävelin ovesta ulos syksyiseen sateeseen. Mä kaivoin povitaskusta röökin ja sytkärin. Sytytin röökin ja jatkoin matkaa. Mitä varten ne luulee, et mulla on ongelmia?
Sade voimistui, pisarat sattui osuessaan muhun. Että pitikin unohtaa takki sinne kallonkutistajalle!
Mulla oli päällä vaan ohut ja hihaton paita. Mun kädet oli jo täynnä punasia läiskiä ja mulla oli kylmä. Mut takas en mene, en helvetis!
Mä menin katoksen alle, istuin maahan ja katsoin ympärilleni.
Ihmiset juoksenteli ympäriinsä etsien sateensuojaa. Joku koiran omistaja kirosi tätä koiranilmaa. Mä katsoin maahan, ja näin muurahaisia. Ihan kuin pieniä ihmisiä, etsimässä sateensuojaa. Yhtä säälittäviä.
Mä mietin että entä jos joku kattois ihmisiä tuolta jostain samaan tapaan ku mä katoin niitä murkkuja. Yhtä halveksuen.
Mä tumppasin tupakan ja naurahdin, kun yks murkku etsi suojaa sen läheltä. Voi jumalauta et on säälittäviä.
Nousin ylös ja jatkoin matkaani. Sade oli jo vähän hellittäny, ei enää sattunu, kun pisarat osu muhun.
Mä kävelin kaupungin laidalle. Vanhat mummot siirtyi tien puolelta toiselle, kun ne näki mut. Jokainen vastaantulija joko katsoi mua niinku ei ois ikinä ihmistä nähny, tai sitten käänsi päänsä pois. Tää koko kaupunki vihas ja pelkäs mua.
Mun läpimärät vaatteet oli jo liimautunu muhun. Kävelin autotien vieressä, ja mun takaa tuli auto, joka ajoi lätäkön läpi mun kohalla. Jos en ois jo ollu läpimärkä, nii oisin viimeistään tossa kohtaa kastunu. Vitun kiva.
Yhtäkkiä mun kännykkä alkoi soimaan. Kaivoin kännykän taskustani, ja katoin näyttöä. "Johanna soittaa..." siinä luki. Painoin punasta luuria ja sammutin kännykän, en todellakaa aio kuunnella sen valitusta.
Mietin että pitäiskö mun mennä kotiin, mut ei yhtään huvittanu mennä sinne. Johanna kuitenki valittais mulle koko ajan.
Ensimmäiset kaupat sulkivat ovensa. Kello oli varmaan jotain kuus. Voi saatana aika oli menny nopeesti.
Mä kävelin jonkun puiston läpi, istuin syrjäisimmälle penkille. Katoin taas ympärilleni. Aurinko yritti pilkistää pilvien välistä. Ihmiset alkoivat pikkuhiljaa rauhottua sateen loppuessa. Enää puista putoili muutamia pisaroita, ja asfaltti alkoi kuivua.
Yhtäkkiä näin erään tytön.
Tytön, jota ihmiset karttoivat samalla tavalla kun ne karttaa muakin. Ihme!
En tajuu miks ne tota tyttöö välttelee, sehän on täydellinen! Ei mitään mallinmittoja, mut ei tota lihavaks voi sanoo. Tumma väri selkeesti suosikki. Tummat, värjätyt hiukset, jotka peittää osan sen kasvoja. Voi jumalauta. Siis varmaan kaunein ikinä.
Se huomas kuinka mä tuijotin sitä, kun se käveli mun ohi, ja mulkaisi mua vaaleilla silmillään niin, että kylmät väreet juoksi mun selkää pitkin. Sen silmiä korosti tummat meikit, kasvoiltaan se oli aika kalpea. Sen tummanpunaiseksi maalattu suu kiristyi pieneksi viivaksi, kun mä en tajunnu kääntää katsettani.
Kaunis, niin kaunis.
Mä en edes huomannu kun se oli jo kadonnu näkyvistä, mä vaan tuijotin sinne päin minne se oli menny.
Lopulta mä havahduin, kun joku pultsari yritti tunkee nukkumaan sille penkille millä mä istuin.
"Painu vittuun siitä!" mä karjasin sille. Se mutisi viinahuuruissaan jotain, mä en kuunnellu mitä. Mä en voinu olla ajattelematta sen ohikulkeneen tytön silmiä, tai mitään, mikä siihen tyttöön liittyi.
Se tyttö oli lumonnu mut.
Mä jäin siihen penkille istumaan viel joksiki aikaa. Mulla ei ollu mitään tietoo, mitä kello oli. Ei se kyl itseasias ees kiinnostanu mua. Mä kelasin edestakaisin sitä tilannetta vaan.
Vihdoin mä sain revittyä itteni ylös siit penkilt.
Katulamput oli jo syttyny, en tiiä kauanko ne oli jo palanu. Oli jo tosi kylmää, tai ainaki silt se tuntu. Mä lähin kävelee kotiinpäin. Koko matkan mä mietin sitä tyttöä. Mä tahdoin nähdä sen uudestaan.
"Mihin sä oikeen katosit sillä lailla? Missä sä oikeen olet ollut? Tajuatko sä kuinka huolissani mä olin?!" Johanna alotti tutun litanian. Mä en jaksanu kuunnella sitä. Otin kengät pois jaloista, kävelin huoneeseeni ja suljin oven. Johanna nalkutti viel mun oven takana.
Mä en välittäny.
Kaaduin mun sängylle ja nukahdin. Mä näin unta siitä tytöstä. Unta, jossa se oli mun vieressä, mun sängyllä.
Se suuteli mua hellästi ja silitteli mun hiuksia. Jäätävyys oli kadonnu sen silmistä.
Jokin mun alitajunnassa muistutti että mä näin unta.
Kuitenkaan mä en tahtonut herätä, en ainakaan vielä.
Tyttö meni makaamaan mun sängylle, ja katsoi mua kutsuvasti. Voi jumalauta, että mä halusin sitä!
Mä menin sen viereen makaamaan, suutelin sen huulia. Se oli jotain niin ainutlaatuista. Jos mä oisin saanu päättää, nii en ois varmaan ikinä heränny siitä.
Siinä mä kuitenkin olin, silmät auki ja täysin hereillä, makoilin mun sängyllä. Katsoin ympärilleni, mun huone oli tyhjä. Muutama pahvilaatikko täynnä mun muuttokamoja oli pölyttymässä nurkassa.
Se uni oli sekoittanu mun pään viel pahemmin. Mä varmaan sekoon kohta.
Kiskoin itseni ylös sängystä. Kelloradioni näytti ajan: 05:17. Voi vittu! Miks mä tähän aikaan heräsin?
Mä laitoin hupparin päälle ja painuin röökille. Ulkona oli kylmää ja parvekkeen kaiteella oli aamukastetta.
Postinkantaja polki väsyneenä kerrostaloa kohti. Hän pysähtyi korkean kerrostalon eteen ja tiputti vahingossa osan lehdistä maahan. Hän kirosi kovaan ääneen.
Päättelin että hänellä ei ollut tänän kovinkaan hyvä päivä. Eikä hänen päivänsä taatusi siitä parane, etenkään kun hän huomaa, että tuon korkean talon hissi oli rikki.
Ei aina voi voittaa.
Mä unohduin siihen parvekkeelle aika pitkäks aikaa, vaikka mulle ehti tulla kylmä. Lopulta mä raahauduin keittiöön keittämään itelleni kahvii.
Kun kahvi oli valmista, mä otin päivän lehden ja kahvikupin mukaan ja menin pöydän ääreen. Lehdessä oli juttu jostain järvestä, joka sijaitsi kaupungin laidalla. Jutussa kerrottiin että sen järven ympärille aiotaan rakentaa joku parantola. Siinä jutussa oli myös pieni kuva siitä järvestä.
Se näytti olevan sameavetinen ja aika syvä, jota reunusti synkkä metsä.
Mä päätin että meen joskus kattomaan sitä paikkaa. Siis ennen kuin sinne tehään joku helvetin parantola.
Mä lueskelin viel sitä lehtijuttua. Siinä kerrottiin, et metsän raivaustyöt alkaa viikon päästä. Voi vittu, niitten pitää sitte tuhota se metsäkin!
Päätin että tänä yönä meen sinne järvelle.
Kuin salama kirkkaalta taivaalta, mun päähän tuli ajatus siitä tytöstä. Mä leikittelin ajatuksella että pyytäisin sitä kahville mun kanssa, jos mä sen viel nään. Vaikka toisaalta, tuskin mä sitä enää näkisin. Ehkä mä olin nukahtanut siihen puiston penkille, ja se tyttö oli ollu vaan unta?
Mä tulin siihen lopputulokseen, että koko juttu oli pelkkää unta, vain mielikuvitusta.
Maailman kauneinta unta, liian kaunista ollakseen totta.
Mä katsoin kelloa, 10:03. Aika oli taas menny ihan huomaamatta. Aattelin että vois viel mennä suihkuun ennen kun pitää taas mennä Johannan järjestämään terapiaistuntoon.
Johanna juoksuttaa mua kaiken maailman terapioissa ja vastaanotoilla. Mä en edes ymmärrä miks. Johanna on ennakkoluulojen orja, niinkun ne aikasemmatkin tyypit, edunvalvojat. Ne ei varmaan ite käsitä sitä. Ne vaan tekee niinkun käsketään, niin kun on opetettu. En tiiä saako ne siitä jotain, kuvitteleeko ne auttavansa, kun ne yrittää tunkee mut laitokseen.
Mä menin suihkuun. Lämmin vesi virtas pitkin mun vartaloa, ja mä huomasin taas ajattelevani sitä tyttöä. Mä muistelin sitä unta, ja sitä tunnetta, mikä iski muhun silloin kun näin sen tytön. Mitä mulle oli tapahtunu silloin?
Väänsin suihkun hanan kiinni, otin pyyhkeen ja kuivatin itseni. Katsoin peiliin ja näin siellä tutut, ruskeat silmät. Vähän pyöreähköt kasvot, jotenkin lapsimaiset, mutta kuitenkin kapeat. Lyhyet, ruskeat hiukset, joista tippui viel vettä.
Naurahdin peilikuvalleni, koska se toi mun mieleen lähinnä uitetun koiran.
Mä kävelin makuuhuoneeseen jättäen jälkeeni märät jalanjäljet. Kaivoin vaatekaapistani esiin hupparin ja löysät farkut ja puin ne päälleni.
Kello lähestyi jo yhtätoista. Mun piti puol kaheltatoista olla siel terapias. Mä etin mun kännykän ja lompakon, laitoin ne taskuun ja lähin. Mä ehdin viel hyvin kävellä jonkun lenkin. Päätin suunnata sinne puistoon missä eilen näin sen tytön. Pieni ääni, tukahdutettu toive kaikui mun päässä kertoen, että mä saattaisin nähdä sen tytön taas.
Kun pääsin sinne puistoon, kiersin koko alueen, hakien sitä tyttöä. Mutta turhaan. Ei siellä ollu ku yks pulsu, kaks lenkkeilijää ja mä. Kaiken lisäks mä totesin että myöhästyn vähän siitä terapiasta, vaikka juoksisin. Totesin etten jaksa lähtee juoksemaan, vaan myöhästyn suosiolla terapiasta.
Mä olin siellä terapiassa 20 minuuttia myöhässä. Vaikka ei se haitannu, siel oli mun aika annettu jollekin toiselle, mun aika oli siirretty kello kahteentoista. Mulla oli kymmenen minuuttii aikaa ennen terapiaa. Päätin painua tupakalle.
Ulkona paistoi aurinko, ja kymmenet mummelit kasseineen hyökkäsivät läheisen vihannestorin kimppuun ostamaan itselleen tuoreimmat vihannekset.
Naureskelin mielessäni, kun kuvittelin kahen mummon kinastelevan siitä, kumpi saa juuri sen tietyn, täydellisen tomaatin.
Lopulta kello oli kakstoist ja mä menin takas sinne vastaanotolle. Tällä kertaa joku keski-ikää lähentyvä mieshenkilö huuteli mun nimeä huoneensa ovella.
Mä laitoin takin naulakkoon ja menin sen terapeutin huoneeseen. Aika askeettisesti sisutettu huone; yks pöytä ja kolme tuolia. Ei verhoja, pelkät sälekaihtimet ikkunan edessä.
"Terve, Jani. Mun nimi on Jarmo Kaskilahti." se aloitti esittelemällä itsensä. Mä katsoin sitä sanomatta sanaakaan. Se päätti kokeilla hyökkäysmenetelmää.
"Tiedätkös, Jani, sinä et saavuta mitään tuolla hiljaisuudella." se sanoi ja jatkoi: "Sut voidaan todeta yhteiskuntaan sopimattomaksi, ja sä saatat joutua laitokseen."
Se varmaan odotti että mä joko alkaisin raivota ettei niin voi tehdä, tai että mä alottaisin puhumaan, kertomaan sille ongelmistani. Se odotti mitä tahansa reaktiota multa. Mä vaan katsoin sitä ilman että ilmekään värähti.
Se muuttui vihasen näköseks, kun tajus, etten mä aikonut reagoida mitenkään. Tais luulla, ettei kukaan ois ennen yrittäny ärsyttämäl saada mua puhumaan. Se päätti vaihtaa taktiikkaa.
"Kuules, Jani. Olet fiksu nuori mies ja minun mielestäni sinun ei kuuluisi piilottaa sitä olemalla hiljaa." Se kokeili.
Mä en vieläkään antanu sille sitä iloa, että oisin reagoinu. Mä vaan tuijotin sitä itsepintaisesti.
Se varmaan luuli että sais mut vielä puhumaan. Ei varmaan tajunnut, että yks mun terapeutti oli jopa hakannut mua saadakseen mut reagoimaan.
Mun ajatukset lähti harhailemaan. Mä muistin, kuinka mulle kerrottiin että äiti oli kuollut. Muistin, miten isä ratkes juomaan sen jälkeen. Ja kuinka mä pikkuhiljaa vaikenin. Ennen mutsin kuolemaa, mä olin ihan tavallinen, 7-vuotias iloinen pikkupoika. Mutta sen jälkeen... Musta tuli hiljainen ja sulkeutunu. Silloin mun terapiakierre alkoi. Mut vietiin perhekotiin, mutta mä en tullu melkeen minkään perhekodin muiden lasten kanssa toimeen.
Lopulta, kun mä olin melkeen kymmenen vuotta siirtyny perhekodista toiseen, mulle keksittiin tää edunvalvoja-systeemi. Melkeen niinku adoptio, mutta edunvalvojalla on vähemmän vastuuta kuin oikealla huoltajalla.
Havahduin taas kuuntelemaan sitä terapeuttia.
"...Kun sä nyt et vain suostu yhteistyöhön. Tajuatko, että mä en voi auttaa sua, ellet sä suostu kertomaan mulle mitään?" se selitti. Mä en vieläkään viitsinyt vastata.
Muutaman minuutin hiljaisuuden jälkeen se sanoi mulle jo tutuksi käyneet sanat: "Noh, lopetetaan sitten tähä, kun kerran et suostu puhumaan."
Mä nousin ylös, menin odotushuoneeseen, otin takkini ja painuin ulos. Kello oli jo 13:16.
Kaivoin taskusta tupakan ja sytkärin. Sytytin tupakan ja katselin, kun ihmiset kulkivat ohitseni. Vanhukset kaarsivat kauemmas nähdessään minut. Nuorempien päät kääntyivät, kun heidän silmänsä jäivät tuijottamaan mua. Suut loksahtelivat auki, kun vastasin heidän katseisiinsa vihaisin silmin, sanomatta sanaakaan.
Lähdin kävelemään yhtä pikaruokaravintolaa kohti. Laskeskelin mielessäni mihin kaikkeen rahani riittäisivät. Menin sisään siihen lafkaan. Ihmiset pysähty heti kun ne näki mut. Ihan niinku ne odottais et kaivan aseen esiin ja ryöstän koko paikan.
Voi jumalauta mitä vainoharhasia!
Kävelin tiskille ja tilasin tavallisen kokiksen, ranskikset ja hampurilaisen. Myyjä näytti hiukan hämmentyneeltä, kun mä en kaivanutkaan asetta povitaskusta ja alkanu ammuskelee, vaan annoin sille kympin setelin maksuks mun ostoksista. Se alko laskee miten paljon sen pitäs antaa mulle rahaa takas, tiputti muutaman kolikon lattiallekin. Mulla meni hermot siinä ja otin tarjottimen, minkä päälle se oli latonu mun tilaaman sapuskan ja sanoin sille: ”Pidä loput.”
Vilkaisin taakse lähtiessäni kävelemään syrjäisintä pöytää kohti, ja näin sen myyjän seisovan suu ammollaan siellä tiskin takana. Menin istumaan nurkkapöytään, ikkunan viereen. Ulkona alkoi sataa.
Katsoin ulos syödessäni hampurilaistani. Yhtäkkiä meinasin tukehtua. Ulkona pimeässä kadunkulmasta kääntyi joku, joka näytti ihan siltä tytöltä! Voiko tuo olla se tyttö?
Juoksin ovesta ulos, käännyin kulmasta, mutta ketään ei näkynyt. Olinko vain kuvitellut?
Seisoin paikoillani keskellä kaatosadetta täysin ajatuksissani. Äkkiä muistin että olin ollut syömässä. Palasin ravintolaan ja onnekseni huomasin että tavarani olivat vielä nurkkapöydän luona. Menin paikalleni ja söin ateriani loppuun.
Kun olin syönyt, jätin roskat siihen pöydälle, en mä viitsiny helpottaa niitten työntekijöiden työtä. Lähdin ulos ja päätin että kierrän kaupungin laidan kautta kotiin.
Sade oli jo lakannut, kadulla oli paljon lätäköitä. Mä koitin parhaani mukaan vältellä niitä, mutta turhaan. Jo viiden minuutin kävelyn jälkeen kenkäni oli läpimärät. Helvetin syyssateet!
Kävelin lasten leikkipuiston ohi. Siellä oli pieniä lapsia sadevaatteet päällä leikkimässä. Mä sain niitten kiljumisesta ja ilakoinnista päänsäryn.
Mä mietin että miten ne pääseekään helpolla. Niiden elämän suurin ongelma on se, että joku aina hajottaa niitten hiekkalinnat.
Niin helppoa. Vielä.
Mä katsoin kelloa, 17:07. Mä olin jo aika lähellä kotia. Kotiin päästyäni mä totesin, että voisin nukkua muutaman tunnin, jonkä jälkeen lähtisin sinne järvelle. Kaaduin sohvalle ja nukahin.
Mä näin taas unta siitä tytöstä. Mä näin unta, jossa mä olin metsässä. Yhtäkkiä näin puiden välissä vilahtavan sen tytön hahmon. Lähin sen perään. Se nopeutti vauhtiaan, mä lähin juoksemaan sen perään. Mä olin jo saavuttamassa sitä, kun äkkiä se tyttö kaatui. Mä juoksin sen vierelle ja kysyin onko kaikki okei. Se vastas mun kysymykseen suudelmalla.
Sitten mä totesin jälleen heränneeni. Mä yritin vielä nukahtaa, jatkoin ajatuksissani siitä mihin se uni oli jääny. Mutta se ei enää tuntunu yhtä aidolta. Mä tyydyin sitte avaamaan telkkarin.
Vaihtelin kanavia, tuloksetta. Telkkarin ohjelmatarjonta viittas siihen, että kello oli jotain kaheksan, koska illan viimeiset draamakomediat starttailivat, ennen kuin illan elokuva päästettiin kehiin.
Mä kelailin mielessäni elämääni. Mä yritin muistaa asioita niistä perhekodeista, missä mä olin ollut. Mutta mun mielessä ne oli kaikki yhtä ja samaa massaa, nimet vaan muuttui. Paitsi yks paikka. Jos Jonnea ei ois ollu, nii ei ois Ruusupuiston perhekotikaan jääny mun mieleen. Mua pidettiin siellä jopa kokonaiset kaks vuotta, pelkästään sen takia, että Jonne oli siellä. Jonne, joka oli ainoa, jolle mä suostuin puhumaan.
Jonne kuunteli mua aina, kun mulla oli kerrottavaa. Mulla on ikävä sitä, kun se kiusallaan naureskeli mulle, kun mä kirosin terapeutteja. Mulla on ikävä sitä, kun se jaksoi aina lohduttaa ja kannusti mua jatkamaan, kun musta tuntui etten jaksa. Ja kun se kertoi mulle omista ongelmistaan. Vittu, mulla on ikävä Jonnea!
Kyyneleet alkoi väkisin valua pitkin mun poskia, kun mä muistelin sitä talvista iltaa, kun olin menny Jonnen huoneeseen. Kun Jonne makas verisenä siinä lattialla. Miksi, Jonne, miksi?
Mä en vieläkään pystynyt uskomaan että Jonne, joka oli muhun aina jaksanu valaa toivoa, kun multa oli toivo menny, olis ite menettäny toivonsa. Mutta niin se vaan oli. Jonne, mun elämäni rakkain ihminen, oli luovuttanu.
Jonnen kuoleman jälkeen mua vietiin useammin terapiasta toiseen ja kolmanteen. Mä en pitkään aikaan pystyny syömään, tai tekemään mitään muutakaan. Monta kertaa ajattelin itekin luovuttavani. Kuvittelin et se ois helpompaa. Mut sit mä muistin Jonnen sanat, mitä se oli mulle toistanu, kun olin melkein toivoni menettäny. Silloin kun se vielä eli.
”Jani, jos sä et ite taho elää, niin yritä edes mun takia elää. Sä et tiedä miten tärkee sä oot mulle, ilman sua mä oisin jo tappanu itteni.”
Mä tiesin syvällä sisimmässäni, että Jonne halus et mä elän. Mut mä en pystyny käsittämään miks se ite sitten teki itsarin. Ehkä mäkin joskus ymmärrän?
Mä havahduin äkillisesti ajatuksistani. En ollu ees muistanu, että telkkari oli auki. Venyttelin syvään ja katoin kelloa, se oli jo 22:24. Mä mietin että pitäs varmaan alkaa menee sinne järvelle.
Laitoin takin päälleni ja lähin. Ulkona oli jo hämärää, eikä siellä ollu paljoakaan ihmisiä mun lisäks. Mä yritin muistella missä suunnassa järvi on. Lopulta mä muistinkin sen, ja lähin kävelemään sinne.
Mun reitti kulki kerrostaloalueen läpi. Yli puolet kerrostalojen ikkuinoista oli valoisia. Monissa välähteli valo, eli telkkari oli päällä. Mä mietin että miten ihmiset jaksaa katsoa telkkarista samaa paskaa päivät pitkät.
Kävelin puiston ohi. Se oli se sama puisto, missä mä ekan kerran näin sen tytön. Mä muistin mitä Jonne oli mulle kerran sanonu.
”Jokaiselle on olemassa joku. Niin erilainen ihminen ei voi olla, etteikö olisi edes yksi joka häntä rakastaisi erilaisuuden takia.”
Voi, Jonne. Sä jaksoit aina uskoa hyvään. Mutta silti, vaikka joku mua rakastaisikin, niin se tuskin on se tyttö. Se tyttö on ainoa jonka mä tahtoisin rakastavan mua.
Mä näin edessäni metsän ja tajusin kyseisen metsän olevan juuri se mitä mä etin. Mä siirsin kädelläni kuivuneita kuusen oksia sivuun ja menin metsään. Alussa en nähnyt mitään. Lopulta silmäni tottuvat pimeään ja uskaltauduin syvemmälle metsään.
Puiden välissä kävellessäni tunsin, kuinka hämähäkinseitti takertui kasvoihini. Siirtelin oksia sivuun, mutta silti ne ottivat kiinni muhun. Takkini repeytyi hiukan, kun yks oksa jäi siihen kiinni.
Lopultakin näin suuren aukion edessäni. Jatkoin matkaani oksien läpi aukion laidalle. Näin edessäni sen synkeän järven. Kuu ja tähdet heijastuivat veden pinnalta. Näkymä oli upea.
Kävelin järven rannalle ja istahdin maahan. Mä en voinut tehä muuta, kuin katsella pimeydessä ympärilleni, nähdä puut harmaansävyisinä hahmoina. Nähdä järven kiiltävällä pinnalla kuun kuvajaisen. Kaunista, niin helvetin kaunista.
Yhtäkkiä metsässä kuului raksahdus, joka havahdutti mut ajatuksistani. Mitä vittua?
Metsästä tuli esiin tumma hahmo. Pienet, vaaleat kohdat muutoin tummassa hahmossa paljastivat mulle, että se oli ihminen. Mutta kuka?
Mun sydän alkoi hakata nopeammin, melkeen ylinopeutta. Tai ainakin siltä se tuntui. Hahmo käveli mua kohti. Mä hermostuin, enkä voinut lopettaa tuijottamista. Hahmo tuli mun kohalle, mutta ei pysähtynyt, niinku mä odotin, vaan jatkoi matkaansa veteen. Se oli jo vyötäröään myöten järvessä. Mitä helvettiä se oikeen teki?
Mä en uskaltanut muuta kuin katsoa vieressä tyhmännäköisenä, miettien mitä oikein tapahtui. Hahmo jatkoi matkaansa syvemmälle. Kun sen pääkin jo katosi näkyvistä, mä tajusin. Ei vittu, toihan aikoo tappaa ittensä!
Mä istuin rannalla empien ehkä sekunnin, ennen kuin mä ponkasin pystyyn, heitin takin ja kengät rannalle ja syöksyin järveen. Mä kauhoin vettä kuin hullu ja ainoa ajatus mun päässä oli että mun on pakko pelastaa se tyyppi.
Vähän ajan päästä totesin olevani ainakin lähellä sitä kohtaa, missä sen pää oli menny pinnan alle. Sukelsin ja koitin sokkone löytää sen. Tuloksetta. Nousin pintaan ottamaan happea ja sukelsin uudestaan. Tällä kertaa käteni löysivät pienen ja kylmän käden. Juuri, kun olin kiskomassa sitä ylös, mun happi loppui. Ponnistelin pintaan ottamaan taas happea ja sukelsin vielä kerran. Tällä kertaa mun happi ei loppunut kesken, kun tunsin taas sen käden omissa käsissäni.Vedin sitä tyyppiä pintaan, ja kun itse sain jo happea, nostin sen ihmisen pään pintaan. Kun mä yritin ottaa siitä tyypistä otteen niin et voin hinata sen rantaan, mun käteni osu sen rintoihin!
Se oli siis joku tyttö. Kuunvalo valaisi sen kasvoja niin, että mä näin ketä mä olin pelastamassa. Tunnistin nuo kasvot, ne kuuluivat sille tytölle, kenet näin silloin puistossa!
Melkein päästin sen tytön vajoamaan järveen, kun järkytyin. Mä tajusin, että se olin just mä, joka oli pelastamassa just sitä tyttöä. Voi jumalauta!
Havahduin jälleen ajatuksistani, ja aloin vetää sitä tyttöä mukanani rantaan. Matka tuntui järkyttävän pitkältä, mä olin jo ihan poikki, kun totesin että jalkani ylettyvät jo pohjaan. Nostin tytön syliini, ja raahustin viimeisillä voimillani maalle. Kuitenkin mä vielä keräsin viimeisetkin voimanrippeet ja asettelin tytön selälleen maahan, laitoin sille mun takkini, joka oli kuiva, lämmikkeeks. Se tyttö oli tajuton ja kun mä laitoin käteni sen suun eteen tarkistaakseni hengittääkö se, mä en tuntenu pienintäkään ilmavirtaa. Oliko se kuollut?
Mä yritin muistaa, mitä koulussa oli opetettu elvyttämisestä. Lopulta mä muistin mitä piti tehä. Tais olla 30 painallusta ja kaks puhallusta?
Mä päätin edes yrittää elvyttää sitä. Mä ehdin jo jonkin aikaa elvyttää sitä, kun se yhtäkkiä alkoi yskiä. Se oli elossa!
Tyttö aukaisi silmänsä, ja katsoi suoraan mun silmiin. Mä en tienny mitä ois pitäny tehä. Lopulta se tyttö tajus varmaan olevansa elossa ja muuttui vihasen näköiseksi.
”Mikset sä antanu mun hukkua?” se kysys kiukkusena.
”No tota... En mä tiiä, en mä vaan voinu katsoa vierestä, mun oli pakko tehä jotain,” mä vastasin ja sanoin ensimmäisen kerran kunnon lauseen sen jälkeen kun Jonne oli kuollut.
Ilmeisesti se ymmärsi mitä mä tarkotin, koska sen silmistä katos viha.
”Hmm... No joo, ymmärrän,” se sanoi mulle.
”Miks sä muuten ees yritit hukuttaa itses?” kysyin.
”No, mä en vaan enää jaksa.” tyttö sanoi kylmästi.
Se nousi istumaan ja laittoi mun takin päälleen.
”Mitä sä et siis jaksa?” kysyin arasti.
”Elää. Mä en jaksa kuunnella niiden sanoja, mä en vaan jaksa!” se huusi samalla kun kyyneleet alkoi valua sen silmistä.
”Shh, rauhotu,” mä rauhoittelin sitä ja laitoin käteni sen olkapäille. Se alkoi nojaamaan muhun. Mä tajusin että mun unelmieni tyttö istui mun vieressä, mun kainalossa.
”Kuka sä olet?” se kysyi vilkaisten muhun.
”Jani Lehtinen on nimi, mut oliko se mitä sä tahot tietää?” kysyin ja katselin sitä kaunista olentoa mun vieressäni.
”Tavallaan. Miks sä oot näin kiltti mua kohtaan?” se kysyi hiljaa.
”Koska sussa ei oo mun mielestä mitään pahaa, sä olet ihana,” mä vastasin ja kiitin onneani et oli pimeää, eikä se tyttö nähny mun punastumista.
”Oikeesti?” se kysyi hiljaa katsoen mua suoraan silmiin.
”Oikeesti. Ekan kerran kun mä näin sut, mä luulin näkeväni unta,” sanoin.
Tyttö oli hetken hiljaa, kunnes rohkaisi mielensä ja suuteli mua. Mä meinasin tulla hulluks!
Mä vastasin sen suudelmaan ja laitoin käteni sen ympärille.
Sen huulet oli pehmeät ja lämpimät, mutta muuten se tyttö oli kylmä. Se painautu kiinni muhun ja kaatoi mut selälleni. Se tuli mun viereen vatsalleen, maaten puoliksi mun päällä. Se katsoi mua silmiin ja haroi kädellään mun hiuksia. Mä silittelin sen selkää ja muistin että mä en tiedä kuka tuo tyttö on.
”Sä olet mulle kuin unelmaa, mut mä en herää vaikka nipistän itseäni. Joten tän täytyy olla totta. Mutta jos tää on totta, niin sunkin täytyy olla oikeasti olemassa. Mutta mikä sun nimes on?” kysyin punastellen.
”Milla Nieminen,” se vastas ja mä suutelin sitä taas.
”Sä olen kyllä parasta mitä mulle on tapahtunu ikinä, ” Milla sanoi mulle.
Mä toivoin että se hetki ois jatkunu ikuisesti.
Mutta kuitenkin Milla nousi ylös ja sanoi: ”Mulla on aika kylmä. Voitasko mennä jonnekin lämpimään?” Se näytti ihan pieneltä varpuselta, kun se itse oli aika pieni ja sillä oli mun suuri takkini päällään.
”Joo, mennään vaan. Minne?” mä kysyin.
”No, haluisit sä tulla vaikka mun luokse?” se kysyi arasti.
”Joo, tietty. Asutsä kaukana?” mä kysäsin.
”En oikeen, pari kilometrii vaan,” Milla sanoi hymyillen ja otti mua kädestä kiinni.
Me lähettiin kävelemään sen metsän läpi, edelleen käsi kädessä. Milla johdatti mut metsän laidalle, josta jatkoimme kohti pientä rivitaloaluetta. Kävelimme muutaman talon pihan läpi ja pienen pellon poikki, jonka jälkeen olimme kerrostalon pihalla.
Milla kaivoi avaimet taskustaan ja avas oven. Me käveltiin rappukäytävään ja mentiin hissiin. Milla painoi hissin nappulaa, jolloin hissi kuljetti meidät neljänteen kerrokseen.
Kävelimme käytävän perälle, viimeselle ovelle. Ovessa luki Nieminen. Milla avasi oven ja sanoi mulle: ”Sä oot ensimmäinen, joka näkee mun kämpän. Mun lisäks siis.”
Olin aika otettu moisesta kunniasta ja kävelin Millan kämppään sisään. Se oli pieni ja pimeä, ihan niinku Millakin.
Milla sytytti valot päälle ja mä näin sen koko kämpän selkeästi. Seinät oli violetit ja kalusteet suurimmaksi osaksi puisia. Millalla oli olkkarissa kahdenistuttava sohva, jonka vieressä oli pieni, puinen sohvapöytä. Sohvaa vastapäätä oli telkkari, ja telkkarin vieressä oli sänky. Sängyn päällä oli tummansininen päiväpeitto. Olkkarin lisäksi huoneistoon kuului keittokomero ja vessa.
Mä menin sohvalle istumaan.
”Haittaako sua, jos mä vaihan vaatteet? Nää on viel kosteet ja kylmät,” Milla sanoi.
”Ei kai se haittaa,” mä vastasin ja nappasin käteeni jonkun mainoslehtisen siitä sohvapöydältä, etten tuijottaisi koko ajan Millan vaatteiden vaihtoa.
Mä yritin keskittyä mainosten lukemiseen, mutta aika ajoin mun silmät kuitenki siirty katsomaan, kun Milla otti paitaansa pois. Onneksi se oli selkä mua päin, eikä huomannu mun tuijotusta.
Milla alkoi ottaa rintsikoitaan pois, nekin oli varmaan märät. Mä katselin lumoutuneena sitä näkyä. Se oli täydellinen.
Yhtäkkiä mä taas havahduin horroksestani ja aloin lueskelee niitä mainoksia. Kuitenkaan mä en voinut olla ajattelematta Millaa ja sen muotoja.
Lopulta Milla sai vaatteet vaihettua ja tuli mun viereen siihen sohvalle. Äkkiä se huomas, että mun vaatteet oli viel kosteat.
”Voi, Jani. Sunkin vaatteet on ihan märät. Eikä mulla oikeen taida olla sulle sopivia vaatteita. Et sä kyllä noissakaan voi olla, tai vilustut, ” se sanoi huolehtivasti.
”No mitä sit meinaat?” mä kysyin.
”Jos sä nyt otat edes paidan ja housut pois, mä tuon sulle pari vilttiä, ettei sulle tuu kylmä,” se sanoi ja lähti hakemaan vilttejä. Mulle ei oikeen jääny vaihtoehtoja, joten mun oli pakko keventää vaatetusta.
Vähän ajan päästä mä ja Milla istuttiin siinä sohvalla, vilttien alla. Ja mulla oli päällä pelkät bokserit. Voi jumalauta. Miten mä oikeen löysin itteni siitä tilanteesta?
Me juteltiin Millan kanssa sen menneisyydestä. Siitä, kuinka sitä on aina kiusattu ja käytetty hyväksi. Mä en enää ihmetelly, miks Milla oli yrittäny itsaria. Lähinnä mä ihmettelin miten se oli jaksanu niin kauan.
”Mua väsyttää,” Milla totesi lopulta ja jatkoi: ”Mentäskö nukkumaan?”
”Joo, mennään vaan. Mäkin oon aika väsy,” mä vastasin ja haukottelin.
Mä jotenki oletin, että mä nukkuisin siinä sohvalla ja Milla nukkuis omassa sängyssään. Kuitenki mun yllätykseksi Milla sanoikin: ”Tuu mun viereen nukkumaan.” kun se oli jo melkein sängyssään.
Nousin sohvalta ylös ja kävelin Millan sängyn luokse. Lopulta menin makaamaan Millan viereen ja se käpertyi mun kainaloon kuin kissa.
Miten pieni ja kaunis se olikaan.
Milla nukahti melkein heti ja tasainen tuhina alkoi kuulua. Mä valvoin vielä aika kauan, katselin vain sitä maailman kauneinta otusta, joka makas mun vierellä.
Mä kiitin onneani, etten ollut menettänyt toivoani.
Tähän mä kuuluin. Millan viereen.
Monet miettivät, mikä on elämän tarkoitus. Sinä yönä mä totesin, että mun elämäni tarkoitus oli olla Millan vieressä.
Mä rakastin sitä.
Työn tiedot
Erilaiset Enkelit
FrozenForEternity
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 4291 sanaa» Työ lisätty: 21.10 - 2007» Kommentoitu: 4 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
kahden viikon projekti...
Kommentit
zobis
13:57 // 21.10 - 2007
Yleensä en tykkää lukee mitään tälläsiä skidisti angstisia juttuja, mut mä itseasiassa tykkäsin tästä! =) Tää oli pitkä, kenties pisin harhakuvassa ikinä lukemani novelli, mutta silti tätä jaksoi lukea eteenpäin. Puhekieli sopi tähän jeessisti.
Mut sit jos etitään sellasii skidisti huonompia kohtia, ni tän voisin tälleen pilkkunussumaisesti todeta kohdaksi jota vois vähän muokata: Mä näin edessäni metsän ja tajusin kyseisen metsän olevan juuri se mitä mä etin. Mä siirsin kädelläni kuivuneita kuusen oksia sivuun ja menin metsään. Alussa en nähnyt mitään. Lopulta silmäni tottuvat pimeään ja uskaltauduin syvemmälle metsään.
Tossa oli nimittäin tota metsää toistettu vähän liikaa.
Ja sit noista repliikeistä tuli välillä vähän tökerö fiilis. Mut johtuu ehkä siitä, etten välttämättä oo kovinkaan suuri dialogien ystävä kun on kirjallisuudesta kyse. :)
Sadepilvi
14:01 // 21.10 - 2007
Ihailen sitä että olet noinkin pitkään jaksanut työstää novellia, mutta näkyyhän se toki tuloksestakin.
Minusta novelli on erinomainen, ja en oikein tiedä mutta jotenkin nuo kirosanat lisäävät tunnelmaa mukavasti tekstiin. Novelli on loistava eikä pahempia virheitä näkynyt. Tai ainakaan minä en nähnyt.
Mutta kuitenkin kun aloitin lukea tekstiä ajattelin jo alussa minkälainen loppu sillä voisi olla ja osuinkin oikeaan. Loppu on tosiaan aika helposti arvattavissa, sitä lukuunottamatta,
loistava työ!
:)
Sadepilvi
17:27 // 05.11 - 2007
Tuli eräässä vaiheessa sellainen olo, että on aivan pakko lukea tämä teksti uudestaan koska minua jäi viime kerralla niin pahasti häiritsemään tämän otsikko. Kysynpä siis ja ihan vain jotta saisin itselleni mielenrauhan, että miksi otsikko on se mikä se nyt on?
Miksi juuri tämä otsikko?
Eikö teksti juurikin kerro etteivät he olleetkaan erilaisia - päinvastoin - vaikkakin kummatkin heistä luulivat olevansa ainoita joista tuntuu niin? Olisin iloinen jos haluaisit selittää minulle otsikosta.
:)
cillana
23:35 // 07.11 - 2007
Hei, tämähän on hyvä! Ensim oli kyllä epäilykset, kun yleensä tämmösistä paljastuu semmosia angstiteinijuttuja, mut mä oikeesti pidin tästä :). Ainoa, mikä pisti silmään oli siinä postimieskohdassa, kun siinä puhuttiin "hänestä" ja juuri aikaisemmin esim. Millasta oli käytetty sanaa "se". Eipä muuten kyllä mikään haitannut. Puhekieli on kyllä ainoa oikea (järkevän kuuloinen) tällaisen kuvaamiseen.
Hieno novelli.
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!