Kaunokirjallisen työn esitys
Viimeisen savukkeeni poltin kolme viikkoa sitten. Nikotiini-inhalaattorilla se oli yllättävänkin helppoa. En ole nyt muutamaan päivään tarvinnut sitäkään. Tervaysköksetkin ovat kaikonneet, mikä tuli pienoisena yllätyksenä, sillä jo edesmennyt isäni kärsi niistä vuoden samassa tilanteessa ollessaan. Hän oli kuudenkymmenenkahdeksan kun lopetti, eli vielä kaksikymmentä vuotta sen jälkeen huolimatta siitä, että ahtauma oli vienyt jo neljäsosan keuhkojen toiminnasta.
Samassa rytäkässä muuten päättyi humalahakuinen juominenkin: tajusin juoneeni vain siksi, että tupakka maistui paremmalta juodessa. Kun sitä iloa ei enää alkoholista saanut, jäi sen nauttiminen viinilasilliseen silloin tällöin. Sehän on terveellistäkin.
Olihan se korkea aika lopettaa. Keväällä täytin 58 vuotta, siitä 42 viimeisintä tupakoiden, lopulta kolme askia päivässä. Luultavasti juuri siksi se olikin niin helppo saada päätökseen, tuollaisia määriä poltettaessa alkaa koko touhu tympiä paljon enemmän kuin jos jättäisi päiväkulutuksen askiin tai puolikkaaseen. Kun itse noita määriä poltin, tupakka oikeasti maistuikin hyvältä. Nyt se oli vain pakonomainen refleksi. Usein en edes tajunnut polttavani ennen kuin tuhkaa ropisi vaatteilleni. Tupakoimaton vaimoni valitti hajusta ja kun hän lopulta kielsi sisällä tupakoinnin, päätin lopettaa kokonaan. Olihan talvi ja pakkanen.
”Mis mun pyyhe on? Mä en löydä sitä mistään”, sanoi vaimoni tultuaan juuri suihkusta. Katsoessani häntä alastomana tunsin jotakin, jota en ollut tuntenut yli kymmeneen vuoteen. Minulla seisoi.
”Sulla seisoo”, huomasi vaimonikin. Vieno hymy asettui asumaan hänen kasvoilleen. Ja todella asettui asumaan, sillä sitä hän ei saanut pyyhittyä vaikka olisi halunnut, ja tuskin hän halusikaan.
”Voisimme toki harjoittaa seksuaalista kanssakäymistä, mikäli sinusta siltä tuntuu”, sanoin vaimolleni ja hän vastasi tottakai myöntävästi. Niinpä siirryimme makuuhuoneen puolelle, ja teimme asioita, jotka olivat melkein jo unohtuneet. Välistä tuntui, että opaskirja olisi ollut paikallaan, niin kauan siitä oli.
Valitettavasti touhumme jäi ikävästi kesken, sillä puhelin soi. Se oli töistä, joten minun oli vastattava.
”Töistä”, kuului ääni puhelimesta, ”Hakkarainen tässä terve.”
”Tervepä terve.”
”Soitinko pahaan aikaan.”
”Kyllä.”
”No, huvittaisiko sinua lähteä huomenna kahdeksi kuukaudeksi Rostockiin?”
”Mitäs ihmettä siellä on?”
”Samaa kuin täälläkin, sillä erotuksella että liksa on kolme ja puoli kertaa parempi plus vuorolisät plus päivärahat.”
Hetkeä aiemmin en olisi epäröinyt. Kolme ja puoli kertaa parempi plus vuorolisät plus päivärahat tarkoitti hyvin pitkälti sitä, että pitkään suunnittelemani ja hartaasti autotalliremontti olisi selviö. Tämä muuttunut aktiivisuuteni sai minut kuitenkin epäröimään. Nyt, kun viimein olen päässyt kiinni kateissa olleeseen nautintooni, minun pitäisi jättää se kahdeksi kuukaudeksi. Korvaako raha tämän kaiken?
Niinpä soitin veljelleni ja pyysin häntä kahvilaan.
”Että sellainen tilanne”, veljeni mutisi itsekseen kuultuaan tarinani. ”En minä oikein osaa sanoa. Olethan toisaalta toivonut saavasi tarpeeksi rahaa siihen autotalliremonttiin… Itse olen kuitenkin vähän huono sanomaan mitään, kun olen ollut selibaatissa kaksi vuotta minäkin. Vaimo kun ei oikein ole suostuvaista sorttia ollut enää. Vaan eipä sitä oikein enää osaa kaivatakaan, tällainen pakkotilanne kun on niin tuleehan siihen sopeutua.”
Niinpä niin. Isoveljeltä sitä oli turha kysyä. Oli keksittävä joku, joka osaisi samaistua tilanteeseeni, ja tyttäreni kanssa en nyt ainakaan kehdannut asiaa pohtia. Veljellä taas ei ollut lapsia, joten niitäkään en saattanut vaivata. Minun oli siis keksittävä ratkaisuni itse.
Niinpä käännyin papin puoleen. Kirkkoherra istui huoneessaan ja kirjoitteli jotakin työhönsä liittyvää naputellen välillä pöytään molempien kättensä etusormilla kuin omalaatuista taukojumppaa tehdäkseen.
”Hyviä päiviä”, sanoi kirkkoherra omaan tapaansa iloisesti. ”Kuinka voin auttaa?”
”Minulla olisi tietynlainen ongelma. Nimittäin, lopetettuani tupakanpolton olen jälleen kyennyt, pitkästä aikaa, harjoittamaan seksuaalista kanssakäymistä vaimoni kanssa. Mutta nyt minut on kutsuttu työmatkalle kahdeksi kuukaudeksi, ja joutuisin jättämään oikeuteni ja velvollisuuteni jälleen kerran, kunnolla sen makuun pääsemättä. Kyseessä ei ole kuitenkaan määräys, mutta tarvitsisin todella rahaa.”
”Jahas, vai niin.” Kirkkoherra mietti hetken ja sanoi sitten: ”Pohdin tässä, että eihän Jeesuskaan tarvinnut rahaa. Hän ei myöskään tarjonnut rahaa, välttämättömät perustarpeet kuten leipä ja kala vain. Näihin välttämättömiin perustarpeisiin kuului myös rakkaus. Sitäkin Jeesus tarjosi ja tarjoaa edelleen. Rahan omassa arvomaailmassasi sinun tulisi asettaa niin matalalle kuin suinkin, ja rakkauden niin korkealle kuin suinkin. Kai sinä edelleen pidät rakkautta rahaa tärkeämpänä? Jos et, voit täyttää eropaperit tuossa viereisessä huoneessa.”
”Tietenkin pidän. Se autotalliremontti oli vain niin… Tämä erek… tilanteeni tuli vain niin yllättäen. En osannut varautua ollenkaan, vaikka olinkin kuullut että tupakoinnin lopettaminen saattaisi auttaa tähän… ongelmaan, joka minua vaivasi.”
”Niin. Kun taas voit kaikin tavoin rakastaa, sinun tulisi pitää siitä kiinni. Tämä kuuluu uskoakseni Jeesuksen opetuksiin, ja ihan näin miehenäkin voin sinulle sanoa, että antaa palaa vain.”
”Kiitoksia kovasti.”
”Ilo oli kokonaan minun puolellani.”
Minä en sitten mennyt Rostockiin. Sen sijaan jäin varhaiseläkkeelle. Minun aikani työelämässä oli väistämättä ohi, vaikka suhteellisen terve olinkin. Minua ei vain huvittanut työnteko enää.
Työn tiedot
Onnellinen loppu
slslsl
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 694 sanaa» Työ lisätty: 28.10 - 2007» Kommentoitu: 5 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 1 kerta(a)
Tietoa työstä:
Teki mieli tehdä jotain positiivista.
Kommentit
Seraphine
21:13 // 28.10 - 2007
Tämä on yksinkertaisesti mahtava.
Kerronta on sujuvaa ja mukavan eläväistä, luontevaa ja jotenkin humorististakin.
Tarina kulkee selkeästi ja loogisesti. Yksinään se olisi ehkä vähän tylsähkö, mutta erittäin toimiva tarinankerronta tekee siitä mielenkiintoista ja miellyttävää luettavaa.
Kiitos tästä, tulin erittäin hyvälle mielelle tämän luettuani. :)
Pianissimo
21:57 // 28.10 - 2007
Luen ilmiselvästi positiivisia tekstejä ihan liian vähän. Tämä nosti hymyn huulille, varsinkin viimeiset kohdat ja keskustelu kirkkoherran kanssa. Ei se onnistuminen tarvitse miljoonavoittoja lotossa, teksti oli ihanan arkipäiväinen :)
Johanna
11:12 // 29.10 - 2007
Tämä teksti todellakin on hyvä esimerkki siitä, ettei tarina tarvitse mitään hirveän dramaattisia itsemurha/petetty rakkaus - käänteitä ollakseen onnistunut ja viihdyttävä. Kuten jo edellä sanottu, tämä on ihan arkipäiväinen juttu, voisi tapahtua kenelle tahansa, mutta silti tämä on onnistuttu kertomaan sillä tavalla, ettei tämä ole mitään tusinatavaraa.
Kerronta on sujuvaa ja humoristista, päähenkilö on uskottava ja hänet on helppo kuvitella. Hänen ongelmansa arkipäiväisyys on kuin hänelle tehty, häntä ei voisi kuvitella pohtimassa mitään elämää suurempia ongelmia. Keskustelu kirkkoherran kanssa on parasta koko tarinassa, voisi kuvitella, että papille viimeiseksi mentäisiin puhumaan sellaisista ongelmista. :)
"...pitkään suunnittelemani ja hartaasti autotalliremontti olisi selviö." Tässä ovat tainneet sanat vaihtaa paikkaa, pitäisi varmaan kuulua: "...pitkään ja hartaasti suunnittelemani autotalliremontti..."
slslsl
13:39 // 29.10 - 2007
Kiitoksia kommenteista. Ja Johannalle sen verran että tosiaan ajatusvika oli sattunut tuossa autotalli-kohdassa.
tytt
19:47 // 02.04 - 2008
aika hymyilyttävä! pidän tästä, ihanasti oot vanginnu tommosen ei-niin-ihmeellisen asian viihdyttävään tarinan pätkään. henkilöt on uskottavia, aitoja, kaiken kaikkiaan onnistuneita.
nii että hyvä :)
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!