Kaunokirjallisen työn esitys
Taem - Prologi
Aurinkoinen päivä oli täynnä kaupungin hälinää, kuten olisi voinut odottaakin. Keskipäivän suuret ihmisjoukot olivat täyttäneet Homaridian kapeat kadut, joissa kauppa kävi tähän aikaa päivästä kuumana kuin kananmuna pannulla. Taem heräsi, kun joku tuli potkimaan häntä kylkeen. Hän ei muistanut, että olisi mennyt nukkumaan keskelle vilkkainta katua. Oikeastaan, hän ei muistanut mitään. Taem ei kuitenkaan ollut oleva mikään muistinsa menettänyt sankari, joka lähtisi etsimään kadonnutta menneisyyttään. Ei, Taemin ei tarvinnut tehdä niin, sillä hänellä oli muuta tehtävää. Täytyi olla, sillä hän tiesi olevansa Jumalan poika. ”Minä olen Jumalan poika!” hän ilmoitti noustessaan seisomaan ja alkoi hiukan epäillä itseään. Sisimmässään hän kuitenkin tunsi, ettei epäilylle saisi olla sijaa, sillä hän vain tiesi olevansa Jumalan poika. Noh, palatkaamme näistä metamietteistämme takaisin Homaridian kapeille, vilkkaille kaduille. Ihmiset alkoivat pääasiassa nauraa Taemin ”lamelle” väitteelle, mutta ottivat he silti hiukan etäisyyttä hänestä. Hymyssä suin.
Jumala oli tabu Homaridian kapeilla kaduilla, itse asiassa koko Homaridiassa. Ah, itse asiassa, koko Waerldin maailmassa. ”Jumala on paha” opetettiin alakouluissa ja ylemmillä luokilla kerrottiin sitten, miksi. ”Jumala, joka jääköön nimeämättä, siis tarkoitan, että… että minä en oikeasti sanonut tuota, ajatellaan vain niin. Siis, Se, joka jääköön nimeämättä levitti ihmetautia ihmisissä, jolloin niistä kaikista tuli hulluja ja ne alkoi tappamaan toisiaan, kunnes Suuri Hearoy tuli ja pelasti kaikki ihmiset. Miten? Voitti ne hullut vaan…” sanoisi tavanomaisen tyhmä yläkoululainen. Joku on ehkä saattanutkin arvata, että tuo oli kaikki valetta. Arvasit oikein, jos se joku vaan olit sinä. Waerldin maailman yläkoululaisille opetetaan siis täyttä puppua, kaunistellaan asioita ja keksitään kuvitteellisia hahmoja värittämään tarina suuren seikkailun kaltaiseksi mahtavaksi lukukokemukseksi.
Oikeasti Se, joka jääköön nimeämättä, eli Jumala, oli tavallinen metsänhenki, jolle maine nousi hiukan nuppiin. Hänen hengissä pitämänsä metsä kun oli paras ja suurin kaikista metsistä ja hän antoi metsälleen elämää, kuten kaikki metsänhenget tekevät. Kerran hän kuitenkin nukkuessaan uneksi semmoisesta asiasta kuin metsän kuolemasta ja niinhän sitten oikeasti tapahtuikin. Älkää aliarvioiko unien voimaa! Noh, palataanpas asiaan: Jumalan, jota ei vielä siihen aikaan kutsuttu Jumalaksi, vaan Gaegeliksi, metsä ei kuollut kokonaan, vain osa siitä. Hän huomasi siinä samassa kuinka hän on saanut uutta energiaa ja voimaa itselleen – sen voiman, jonka hän oli luovuttanut sille metsänosalle, joka kuoli. Pitkään, n. 400-700 vuotta hän pohti tuon uneliaan päivän tarjoamia mahdollisuuksia. Ajatella, jos koko metsä kuolisi, millaiset voimat hän siitä silloin saisi? Hän ei edes muistanut aikaa ennen metsänhengen hommaansa, jolloin hänen täytyi olla todella voimakas, kun niinkin valtavaa metsää pystyi hoitamaan.
Gaegel päätti lopulta syödä jäätelöä, kun sitä oli kerran tarjolla, eli tappaa metsänsä. Pikkuhiljaa. Tuhat vuotta kesti ennen kuin hän oli tappanut koko metsänsä ja saanut kaikki voimansa takaisin. Ihmetyksekseen hän kuitenkin pysyi henkenä, ilman ruumista. Ehkä se on vain luonnonlaki, kuten monet historioitsijat ajattelevat. Tuosta hyvästä metsänhengestä oli nyt tullut mahtava henki, jolla olisi ollut voimaa tehdä vaikka mitä – ja niin hän tekikin. Tappaessaan metsäänsä hän teki itsestään koko ajan vain kieroutuneemman, hän teki itsestään mielipuolen. Ei herkän metsänhengen mieli kestä semmoista tappamista. Kuten tiedämme, mielipuolet ovat aika arvaamattomia ja semmoinen Gaegelistakin tuli.
Jotta tämä tarina ei nyt venyisi ikävystyttävän pitkäksi, skippaamme pari tuhatta vuotta historiassa. Gaegel teki sinä aikana kaikenmoista mukavaa, mutta kovin, kovin epäoleellista tämän tarinan kannalta. Nyt kuitenkin tapahtuu jotain maata järisyttävää. Mieleni tekisi sanoa, että nyt tapahtuu jotain kirjaimellisesti maata järisyttävää, mutta enpäs sanokaan niin, koska niin ei tapahdu. Tämä on jotain vertauskuvallisesti maata järisyttävää, nimittäin, Gaegel oppii sukeltamaan ihmisten ja muiden otusten mieliin. Tällä kertaa lähes kirjaimellisesti. Gaegelin sukeltaessa jonkun mieleen tapahtuu periaatteessa mielten yhdistyminen, jolloin kaikki ajatukset, muistot ja muut ovat yhteisiä näille mielille. Gaegelin muistoja ja ajatuksia oli kovin vaikea kestää, varsinkin kun oli vain tavallinen elollinen. Näistä Gaegelin uhreista tuli sitten yhtä hulluja kuin Gaegelista. Suurin osa teki itsemurhan, mutta se pienempi osa jatkoi Gaegelin jalanjäljissä murhaten ja raiskaten ihmisiä ja muitakin.
Vielä pienempi osa näistä hulluista ei tyytynyt pieniin tekoihin, vaan he alkoivat koota omia joukkojaan toteuttaakseen suuria suunnitelmiaan. Nämä suunnitelmalliset hullut olivat kaikki ihmisiä. Tästähän ei sitten seurannut muuta kuin kaaosta ja sotaa. Ihmiset ja hullut joukkoinensa alkoivat sotia keskenään. Tämänhän katselemisesta Gaegel nautti kovasti ja hän jättikin muut hommansa sikseen. Suurinpiirtein näihin aikoihin Gaegel muuten sai nimityksen ’Jumala’. Gaegel nautti uudesta nimityksestään niin kovasti, että päätti jäädä sinne yläilmoihin seuraamaan Waerldin tapahtumia (niinhän jumalat tekevät). Sinne hän sitten jäikin, kun tekemisen puutteesta nukahti. Gaegel oli nukkunut viimeksi joskus metsänhenkenä ollessaan, joten univelkaa riitti. Vielä näinä päivinäkin hän nukkuu. Ennustuksia hänen heräämisestään on ollut enemmän kuin rikkaruohoja ruispellolla.
Gaegelin nukahtaessa myös jostain kumman syystä hullut lakkasivat olemasta. Tai ainakin he menettivät hulluutensa. Ei tietenkään ihan äkkinäisesti, vaan pikkuhiljaa. Heistä tuli tavallisia elollisia, joita he olivat olleet ennenkin. He söivät, nukkuivat ja lisääntyivät normaalisti. Tuosta lisääntymisestä puheen ollen, monet ovat arvelleet, että hullujen jälkeläiset muuttuvat hulluiksi, kun Gaegel herää, siis todella monet arvelevat näin. Sanoihan Gaegelkin kerran (Hän pystyi kommunikoimaan tavallisten elollisten kanssa piirtämällä maissipelloille merkkejä, jotka olivat aika selviä. Hän tapasi piirtää mm. maatilan, joka on tulessa. Tuleenhan se sitten myöhemmin syttyi), että hullut tulevat aina olemaan hulluja, myös heidän jälkeläisensä. Tuon viestin takia monet ovat Gaegelin nukahtamisen jälkeen vainonneet hulluja ja heidän jälkeläisiään, ihan järjestelmällisestikin. Sitä varten on perustettu jopa kansainvälinen järjestö, nimeltään Hullut Suohon, lyhyesti HuSu.
Ei siis yhtään ihme, että Taemiä epäiltiin, mutta samalla pyrittiin myös välttelemään. Väittihän hän sentään olevansa Gaegelin poika. Taemin livahtaessa nopeasti kadulta mahdollisimman kaukaiseen kapakkaan, hän tuli kysäisseeksi Jumalasta, josta itse ei muistanut mitään. Hän tietenkin sai vastaukseksi suunnilleen tuon saman tarinan, jonka juuri kerroin. Vähemmästäkin sitä hämmästyy, mutta Taem hämmästyi entisestään. Vaikkei hän muistanut mitään, oli hänellä sentään normaalia maalaistajua päässään ja luonnollisesti hän luuli Jumalaa hyväksi. Pitäisikö hänen muka jatkaa pahan Gaegelin jalanjäljissä. Vai onko kenties olemassa joku hyväkin Jumala? Taemillä alkoi olla identiteettiongelmia kuin murrosikäisellä.
Aurinkoinen päivä oli täynnä kaupungin hälinää, kuten olisi voinut odottaakin. Keskipäivän suuret ihmisjoukot olivat täyttäneet Homaridian kapeat kadut, joissa kauppa kävi tähän aikaa päivästä kuumana kuin kananmuna pannulla. Taem heräsi, kun joku tuli potkimaan häntä kylkeen. Hän ei muistanut, että olisi mennyt nukkumaan keskelle vilkkainta katua. Oikeastaan, hän ei muistanut mitään. Taem ei kuitenkaan ollut oleva mikään muistinsa menettänyt sankari, joka lähtisi etsimään kadonnutta menneisyyttään. Ei, Taemin ei tarvinnut tehdä niin, sillä hänellä oli muuta tehtävää. Täytyi olla, sillä hän tiesi olevansa Jumalan poika. ”Minä olen Jumalan poika!” hän ilmoitti noustessaan seisomaan ja alkoi hiukan epäillä itseään. Sisimmässään hän kuitenkin tunsi, ettei epäilylle saisi olla sijaa, sillä hän vain tiesi olevansa Jumalan poika. Noh, palatkaamme näistä metamietteistämme takaisin Homaridian kapeille, vilkkaille kaduille. Ihmiset alkoivat pääasiassa nauraa Taemin ”lamelle” väitteelle, mutta ottivat he silti hiukan etäisyyttä hänestä. Hymyssä suin.
Jumala oli tabu Homaridian kapeilla kaduilla, itse asiassa koko Homaridiassa. Ah, itse asiassa, koko Waerldin maailmassa. ”Jumala on paha” opetettiin alakouluissa ja ylemmillä luokilla kerrottiin sitten, miksi. ”Jumala, joka jääköön nimeämättä, siis tarkoitan, että… että minä en oikeasti sanonut tuota, ajatellaan vain niin. Siis, Se, joka jääköön nimeämättä levitti ihmetautia ihmisissä, jolloin niistä kaikista tuli hulluja ja ne alkoi tappamaan toisiaan, kunnes Suuri Hearoy tuli ja pelasti kaikki ihmiset. Miten? Voitti ne hullut vaan…” sanoisi tavanomaisen tyhmä yläkoululainen. Joku on ehkä saattanutkin arvata, että tuo oli kaikki valetta. Arvasit oikein, jos se joku vaan olit sinä. Waerldin maailman yläkoululaisille opetetaan siis täyttä puppua, kaunistellaan asioita ja keksitään kuvitteellisia hahmoja värittämään tarina suuren seikkailun kaltaiseksi mahtavaksi lukukokemukseksi.
Oikeasti Se, joka jääköön nimeämättä, eli Jumala, oli tavallinen metsänhenki, jolle maine nousi hiukan nuppiin. Hänen hengissä pitämänsä metsä kun oli paras ja suurin kaikista metsistä ja hän antoi metsälleen elämää, kuten kaikki metsänhenget tekevät. Kerran hän kuitenkin nukkuessaan uneksi semmoisesta asiasta kuin metsän kuolemasta ja niinhän sitten oikeasti tapahtuikin. Älkää aliarvioiko unien voimaa! Noh, palataanpas asiaan: Jumalan, jota ei vielä siihen aikaan kutsuttu Jumalaksi, vaan Gaegeliksi, metsä ei kuollut kokonaan, vain osa siitä. Hän huomasi siinä samassa kuinka hän on saanut uutta energiaa ja voimaa itselleen – sen voiman, jonka hän oli luovuttanut sille metsänosalle, joka kuoli. Pitkään, n. 400-700 vuotta hän pohti tuon uneliaan päivän tarjoamia mahdollisuuksia. Ajatella, jos koko metsä kuolisi, millaiset voimat hän siitä silloin saisi? Hän ei edes muistanut aikaa ennen metsänhengen hommaansa, jolloin hänen täytyi olla todella voimakas, kun niinkin valtavaa metsää pystyi hoitamaan.
Gaegel päätti lopulta syödä jäätelöä, kun sitä oli kerran tarjolla, eli tappaa metsänsä. Pikkuhiljaa. Tuhat vuotta kesti ennen kuin hän oli tappanut koko metsänsä ja saanut kaikki voimansa takaisin. Ihmetyksekseen hän kuitenkin pysyi henkenä, ilman ruumista. Ehkä se on vain luonnonlaki, kuten monet historioitsijat ajattelevat. Tuosta hyvästä metsänhengestä oli nyt tullut mahtava henki, jolla olisi ollut voimaa tehdä vaikka mitä – ja niin hän tekikin. Tappaessaan metsäänsä hän teki itsestään koko ajan vain kieroutuneemman, hän teki itsestään mielipuolen. Ei herkän metsänhengen mieli kestä semmoista tappamista. Kuten tiedämme, mielipuolet ovat aika arvaamattomia ja semmoinen Gaegelistakin tuli.
Jotta tämä tarina ei nyt venyisi ikävystyttävän pitkäksi, skippaamme pari tuhatta vuotta historiassa. Gaegel teki sinä aikana kaikenmoista mukavaa, mutta kovin, kovin epäoleellista tämän tarinan kannalta. Nyt kuitenkin tapahtuu jotain maata järisyttävää. Mieleni tekisi sanoa, että nyt tapahtuu jotain kirjaimellisesti maata järisyttävää, mutta enpäs sanokaan niin, koska niin ei tapahdu. Tämä on jotain vertauskuvallisesti maata järisyttävää, nimittäin, Gaegel oppii sukeltamaan ihmisten ja muiden otusten mieliin. Tällä kertaa lähes kirjaimellisesti. Gaegelin sukeltaessa jonkun mieleen tapahtuu periaatteessa mielten yhdistyminen, jolloin kaikki ajatukset, muistot ja muut ovat yhteisiä näille mielille. Gaegelin muistoja ja ajatuksia oli kovin vaikea kestää, varsinkin kun oli vain tavallinen elollinen. Näistä Gaegelin uhreista tuli sitten yhtä hulluja kuin Gaegelista. Suurin osa teki itsemurhan, mutta se pienempi osa jatkoi Gaegelin jalanjäljissä murhaten ja raiskaten ihmisiä ja muitakin.
Vielä pienempi osa näistä hulluista ei tyytynyt pieniin tekoihin, vaan he alkoivat koota omia joukkojaan toteuttaakseen suuria suunnitelmiaan. Nämä suunnitelmalliset hullut olivat kaikki ihmisiä. Tästähän ei sitten seurannut muuta kuin kaaosta ja sotaa. Ihmiset ja hullut joukkoinensa alkoivat sotia keskenään. Tämänhän katselemisesta Gaegel nautti kovasti ja hän jättikin muut hommansa sikseen. Suurinpiirtein näihin aikoihin Gaegel muuten sai nimityksen ’Jumala’. Gaegel nautti uudesta nimityksestään niin kovasti, että päätti jäädä sinne yläilmoihin seuraamaan Waerldin tapahtumia (niinhän jumalat tekevät). Sinne hän sitten jäikin, kun tekemisen puutteesta nukahti. Gaegel oli nukkunut viimeksi joskus metsänhenkenä ollessaan, joten univelkaa riitti. Vielä näinä päivinäkin hän nukkuu. Ennustuksia hänen heräämisestään on ollut enemmän kuin rikkaruohoja ruispellolla.
Gaegelin nukahtaessa myös jostain kumman syystä hullut lakkasivat olemasta. Tai ainakin he menettivät hulluutensa. Ei tietenkään ihan äkkinäisesti, vaan pikkuhiljaa. Heistä tuli tavallisia elollisia, joita he olivat olleet ennenkin. He söivät, nukkuivat ja lisääntyivät normaalisti. Tuosta lisääntymisestä puheen ollen, monet ovat arvelleet, että hullujen jälkeläiset muuttuvat hulluiksi, kun Gaegel herää, siis todella monet arvelevat näin. Sanoihan Gaegelkin kerran (Hän pystyi kommunikoimaan tavallisten elollisten kanssa piirtämällä maissipelloille merkkejä, jotka olivat aika selviä. Hän tapasi piirtää mm. maatilan, joka on tulessa. Tuleenhan se sitten myöhemmin syttyi), että hullut tulevat aina olemaan hulluja, myös heidän jälkeläisensä. Tuon viestin takia monet ovat Gaegelin nukahtamisen jälkeen vainonneet hulluja ja heidän jälkeläisiään, ihan järjestelmällisestikin. Sitä varten on perustettu jopa kansainvälinen järjestö, nimeltään Hullut Suohon, lyhyesti HuSu.
Ei siis yhtään ihme, että Taemiä epäiltiin, mutta samalla pyrittiin myös välttelemään. Väittihän hän sentään olevansa Gaegelin poika. Taemin livahtaessa nopeasti kadulta mahdollisimman kaukaiseen kapakkaan, hän tuli kysäisseeksi Jumalasta, josta itse ei muistanut mitään. Hän tietenkin sai vastaukseksi suunnilleen tuon saman tarinan, jonka juuri kerroin. Vähemmästäkin sitä hämmästyy, mutta Taem hämmästyi entisestään. Vaikkei hän muistanut mitään, oli hänellä sentään normaalia maalaistajua päässään ja luonnollisesti hän luuli Jumalaa hyväksi. Pitäisikö hänen muka jatkaa pahan Gaegelin jalanjäljissä. Vai onko kenties olemassa joku hyväkin Jumala? Taemillä alkoi olla identiteettiongelmia kuin murrosikäisellä.
Työn tiedot
Taem - Prologi
Bitten
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 927 sanaa» Työ lisätty: 01.11 - 2007» Kommentoitu: 0 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
Yritykseni osallistua NaNoWriMo (National Novel Writing Month)-projektiin. Tästä olisi tarkoitus tulla hiukan Terry Pratchett-tyylinen fantasiahuumorikirja. Tämä on kirjan prologi, joka on vielä suht. viimeistelemätön.
Kommentit
Työlle ei ole kirjoitettu kommentteja!
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!