Kaunokirjallisen työn esitys
Erilaiset Enkelit 2
Kotona taas. Jälleen yksi helvetillinen päivä takana. Mä en käsitä miks. Päivästä toiseen samat jutut. Se sattuu. Eikö ne tajuu sitä?
Kävelin keittiöön ja keitin itelleni kahvia. Kahvin valmistuessa mä avasin telkkarin. Jotkut ylipirteät chat-juontajat höpisivät itsekseen siellä, samalla kun jotkut idiootit jaksoivat lähetellä viestejä sinne. Mietin että miten monta kupillista kahvia tarvitaan pitämään ihminen noin ylipirteänä. Vai käyttääkö ne vahvempia aineita?
Yhtäkkiä ovikello soi. Voi ei! Mä toivoin et se ei ollu isä. Menin katsomaan ovisilmästä kuka siellä oli ja vavahdin kauhusta. Tuttu, lähinnä pultsaria muistuttava, ällöttävä olio oli mun oven takana. Tiesin että jos en avaa sille ovea, se alkaa riehumaan.
Huokasin syvään ja avasin oven. Se tunki sisään mun kämppään ja alkoi mylviä: ”Missä mun rahat on? Mihin sä oot ne vieny? Vittu oot samallainen saatanan huora ku äitiskin oli!”
”Isä rauhotu. Sä et enää asu täällä, tääl ei oo sun rahoja! Äläkä ikinä enää puhu äidistä noin!” mä huusin sille itku kurkussa.
”Älä sä hutsu korota mulle ääntäs! Taidat taas kaivata kurinpalautusta,” se karjui naama punasena.
”Isä, ei...” mä alotin, mutten ehtiny sanoo loppuun.
Vähän ajan päästä isä lähti, onneksi. Mä olin alusvaatteisillani sohvalla. Miks se tekee noin?
Menin vessaan katsomaan peilistä kuinka pahat jäljet se tällä kertaa oli saanu aikaan. Peilistä mua katsoi kalpea tyttö, jolla oli musta silmä ja turvonnut poski. Ei onneksi kovin pahoja ulkoisia jälkiä tällä kertaa.
Mä katsoin vielä hetken peilikuvaani, kunnes mua alkoi oksettamaan. Kyykistyin tervehtimään vessanpyttyä.
Nousin ylös ja menin suihkuun. Polttavan kuuma vesi kirveli mun iholla. Jotenkin mä kuvittelin että vesi puhistaisi mut muutenkin kuin ulkopuolelta. Tai oikeammin mä vaan toivoin. Silti mä tiesin että ne arvet mun sielussa ei häviä mihinkään.
Tulin suihkusta pois ja kääriydyin mun suureen pyyhkeeseen, minkä mä olin tehny muutama vuos sitten. Mä kävelin vaatekaapille, otin sieltä mustat farkut ja pitkähihasen paidan ja puin ne päälleni. Keräsin sohvan vierestä lattialta mun vaatteet ja vein ne pyykkikoriin. Menin keittiöön juomaan sen kahvin ja katoin jääkaappiin. Totesin että tarttis käydä kaupassa, koska mun jääkaappini ammotti tyhjyyttään.
Mä laitoin takin päälleni ja lähin kauppaan. Ulkona oli just satanu ja ilma oli ihanan raikasta. Lähin kävelemään kauppaa kohti. Päätin oikaista erään puiston läpi.
Mua alkoi suututtamaan, kun ihmiset aina katsoi mua niinku mut ois just sädetetty paikalle suoraan Marsista. Mua suorastaan vitutti niiden käytös, niiden tuijotus. Mä vastasin niiden katseisiin sellasella katseella, mikä melkein vois tappaa.
Puiston päässä, polun vieressä penkillä istui joku poika. Se tuijotti mua silmät pyöreinä. Mua vitutti jo valmiiks, mut jotenki sen tuijotus vaan ärsytti enemmän. Se ei tuntunu välittävän vaikka mä katoin sitä aika julmasti, yritin saada sen lopettamaan mun katsomisen. Ei se kuitenkaan lopettanu. Tunsin vielä kauan sen tuijotuksen mun selässä.
Lopulta mä pääsin kaupan pihalle. Mä mietin mitä mun tarvii ostaa. Menin kauppaan sisään ja otin korin ostoksiani varten. Kiertelin ympäri kauppaa täyttäen ostoskoriani. Lopulta mulla olikin jo kaikki mitä mä tarvitsin, ja hiukan ylimääräistäkin. Mä kävelin kassalle ja matkalla myymälän vartija kattos mua epäluuloisesti. Kassaneitikin oli varuillaan, kun tuli mun vuoro. Se oli kuin pieni, säikky hiiri.
Vihdoin sain ostokset maksettua ja kassiin. Lähin kävelemään kotiin. Kun mä menin taas sen puiston läpi, mä muistin sen pojan. Sen katseessa oli jotain erilaista. Se ei ollu katsonu mua niinku en ois ees ihminen.
Muutenkin se poika oli jotenkin erilainen kuin muut. Yhtäkkiä totesin et mä en saanu sen silmiä pois mielestäni. Kauniit, ruskeat silmät. Ne toi mun mieleen enkelin.
Havahduin taas ajatuksistani. Olin jo kotipihallani ja kello oli yli yheksän. Huomasin sen kun taloni alaovi oli lukossa. Kaivoin avaimet taskustani ja avasin oven. Kämppääni päästyäni tyhjensin kauppakassin ja painuin nukkumaan.
Ennen nukahtamista, kun makoilin sängyssä, aloin miettimään elämääni. Kuinka äiti ja isä oli eronnu, kun olin kymmenen. Mä en osannu odottaa sitä, vaikka ne silloin tappelikin melkein joka päivä.
Mä muistin miten paljon mä itkin kun ne kertoi mulle ja Linnealle. Ja kun ne ilmoitti että mä jään isän huollettavaks, kun Linnea muutti äidin mukana toiseen kaupunkiin.
Linnean kanssa mä kestin kaiken. Kun Linnea ja äiti muutti, me saatiin Linnean kanssa kuitenkin tavata, vaikka vaan kaks kertaa vuodessa: jouluna ja kesällä.
Nyt sekin asia oli muuttumassa. Viime kesänä, kun olin ollut äidin luona viikon, äiti ja Linnea kertoi mulle että joutuvat muuttamaan ulkomaille äidin työn takia. Tuntui kuin mun koko maailma ois murentunu sillä sekunnilla.
Mä mietin että miten mä kestäisin sen, etten enää näkisi Linneaa. Mä yritin kuvitella jaksavani kuitenkin, mä kuvittelin että näkisin Linnean taas joskus. Mutta miten mä kestän, kun Linnea oli ainoa joka sai mut jaksamaan?
Lopulta mä nukahdin. Unessani mä kävelin niityllä, jolla kasvoi kukkia ja jota reunusti metsä. Aurinko paistoi ja kaikkialla oli kaunista. Kuitenkin mulla oli unessa kamala tunne, että kohta tapahtuisi jotain pahaa.
Mä näin Linnean toisella puolella niittyä. Mä aloin juosta Linneaa kohti, mutta Linnea alkoi haihtua, kadota. Mitä lähemmäs Linneaa mä pääsin, sitä haaleammin se näkyi. Siitä ei enää näkynyt kun kasvojen ääriviivat. Kun mä pääsin Linnean kohalle, maa alkoi järistä. Keskelle niittyä maahan auksei suuri railo, joka liikkui mua kohti. Mä tipuin railoon ja heräsin. Juuri ennen ku avasin silmäni, näin mielessäni vilahtavan sen pojan kuvan.
Mä avasin silmäni ja katsoin ympärilleni. Mä olin sotkeutunu peittooni, mun tyyny ja puolet lakanasta oli lattialla. Mä olin hiestä märkä. Ja mä huomasin ajattelevani sitä poikaa Sen täytyy olla uusi täällä, koska en ollu ikinä ennen nähny sitä. Mä käänsin päätäni ja katoin kelloa. Voi helvetti!
Mä huomasin olevani myöhässä koulusta. Seitsemättä kertaa tässä kuussa. Mä tiesin että tänään saisin kaks tuntia jälki-istuntoa. Mä nousin ylös ja laahustin keittiöön keittämään kahvia.
Totesin ettei kannata pitää mitään kiirettä, kuitenki tulee se jälki-istunto. Tai oikeemmin se oli kyllä tukiopetusta, mutta riippui täysin valvojasta. Jotkut teettivät tehtäviä, jotkut vaan istutti meitä siellä. Yksi valvojista oli jopa kerran tarjonnut mulle kahvit, kun olin ainoa jota piti valvoa.
Kävin vessassa ja pesin naamani. Kävelin vaatekaapille ja nappasin sieltä mustat, kuluneet ja revityt farkut sekä mustan t-paidan ja mustan takin. Puettuani ne päälleni menin meikkaamaan. Mä en säästäny mustaa väriä meikissäni ja huuliin laitoin tummanpunaista huulipunaa. Sotkin hiuksiani kunnesne olivat kokonaan pörröiset ja katsoin peilistä näkyvää peikkotyttöä tyytyväisenä.
Menin keittiöön ja kaadoin kahvin kuppiini. Kahvia hörppiessäni keräilin tavaroitani laukkuun. Lopulta sain kahvin juotua ja totesin olevani valmis. Kävelin bussipysäkille ja katsoin aikataulua. Seuraava bussi, jolla pääsisin kouluun tulisi noin kymmenen minuutin päästä.
Mä istuin siinä pysäkillä ja katselin ympärilleni. Autot ajoivat mun ohi ja kuskien päät kääntyivät, kun ne jäivät tuijottamaan mua. Kohta mä varmaan aiheutan jonkun onnettomuuden tai jotain.
Lopulta mun bussi tuli. Bussikuski katsoi mua ihmeissään, kun mä maksoin matkani. En tiiä mitä se oikeen kuvitteli et oisin tehny. Kaapannu bussin?
No jo, kävelin bussin perälle ikkunan viereen istumaan. Katsoin ikkunasta ihmisiä, joiden ohi bussi ajoi. Miten normaalia elämää ne saikaan elää, välittämättä siitä tytöstä, joka heitä kadehtien katseli bussista. Mä huokasin syvään kun huomasin bussin lähestyvän pysäkkiä, jolla mun piti jäädä pois.
Nousin ylös ja astuin bussista ulos. Ulkona paistoi aurinko ja oli muutenkin kaunis sää. Sää oli varmaan ainoa hyvä asia tässä päivässä. Mä kävelin koululle ja totesin että neljäs tunti oli jo puolessa välissä. Kello oli puol kakstoista.
Mä en jaksanu mennä tunnille, vaan päätin aloittaa koulupäivän suoraan viidennellä tunnilla.
Oppilaanohjausta. Opettajalle tulee varmaan taas mukavaa kun se pääsee haukkumaan mua koko luokan kuullen myöhästymisestäni.
Lopulta neljäs tunti loppui ja oppilaat alkoivat vyöryä käytävälle. Eräs luokkalaisistani huomasi mut ja huusi samantien ääneen: ”Kattokaa, lintsaaja päätti jopa saapua kouluun!”
Se olis voinu olla hiljaa, mut ei. Nyt se sai muutkin huomaamaan mut. Ja ilkkumaan mua. Mä en käsitä miks ne ei voi antaa mun olla.
Vihdoin viides tunti alkoi.
”Ohoh, Milla on jopa tullut kouluun. Neitiseni, sä olet taas myöhässä. Tiedät varmaan että nyt sulle rapsahti tukiopetusta, ettet jäisi jälkeen. Ja tänään onkin lehtori Vuorisen vuoro valvoa tukiopetusta.” Opettaja aloitti luokan nauraessa.
Mä oisin halunnu vajota maan alle. Vuorisen tukiopetus! Se oli koulun ankarin opettaja, joka oli jo vuos sitte ottanu mut silmätikukseen.
Opettaja hykerteli tyytyväisenä, se tiesi varsin hyvin lehtori Vuorisen syvän vihan mua kohtaan.
”Noniin, muistakaa nyt te muut, älkää ottako neiti Niemisestä mallia,” ope sanoi muulle luokalle. Luokka nauroi ja eräs takapulpetin pojista sanoi: ”Kuka ny tosta haluiskaa ottaa mallia?”
Opettaja nyökytteli tyytyväisenä.
Eräs tyttö, oikea jakorasia, sanoi mulle: ”Milla, onko musta silmä tullu mun huomaamatta muotiin? Se on aika tyylikkään näkönen, sopii sulle.” Ton sanottuaan se kääntyi nauramaan omaa nokkeluuttaan kavereidensa kesken.
Eikö ne vois jo jättää mua rauhaan? Mä vaan kuuntelin hiljaa niiden sanoja. Sana sanalta ne mursi mun itsetunnon, ne tappoivat osan mua. Mä tahdoin Linnean luo.
Seuraavakin tunti jatkoi samaa kaavaa. Luokkani keksi aina uusia tapoja kiusata mua, eri opettajien johdolla. Pienenä mä luulin, että kouluun tullaan opiskelemaan. Nyt oon oppinu, että muut tulee kouluun kiusaamaan mua.
Kun koulu loppui, mun piti viel jäädä kaheks tunniks Vuorisen piinattavaks. Se näytti tosi vahingoniloiselta huomattuaan että pääsee kiduttamaan mua. Vielä tyytyväisemmäks se tuli, kun huomas että muutama takapulpetin poika mun luokalta oli myös tukiopetuksessa. Se tiesi että ne pojat oli yhtä erikoistuneita mun pilkkaamiseen kuin lehtori Vuorinen itsekin oli.
Kun se päästi meidät luokkaan, se sanoi: ”Voi miten mukavaa nähdä teidät kaikki täällä! Etenkin sinut, Milla.” Samassa se jatkoi: ”Kertokaapas te, pojat, miksi Milla on tänään täällä taas.”
”Ei sitä oo tainnu koulu innostaa, lintsannu se on, jo monta kertaa,” Aksel, luokan meluisin poika vastasi.
”Voi voi, eikö innosta opiskelu, Millaseni? Pitääkö kiltin lehtori Vuorisen antaa sulle kiinnostavia tehtäviä, että sinut saisi käymään koulua?” Vuorinen kysyi. Se tarkoitti että antais mulle noin tuhat tehtävää, jotka mun pitäisi tehdä samalla kun se haukkuis mua mun selän takana. Kirjaimellisesti.
Vuorinen oli jo varustautunu mun tukiopetukseen, se kaivoi parikymmentä monistetta täynnä tehtäviä matematiikasta, kemiasta, biologiasta ja kaikista muistakin. Se toi ne mun pulpetille.
”Siinä sulle nyt hiukan tehtäviä, me käydään poikien kanssa äkkiä kahvilla. Jos sä et oo yhtään monistetta tehny, kun me tullaan, niin mä pidän sulle useamminkin tukiopetusta,” se sanoi poikien nauraessa.
Vihdoin ne lähti. Mä katsoin monisteita, ja totesin niiden olevan täynnä yliopistotason algebraa ja muita. Se tiesi etten mä osaisi niitä. Mua inhotti ajatuskin useammasta Vuorisen tukiopetuksesta, joten mä yritin tehä niitä. Mutta enhän mä voinu tajuta asioita jotka opetettaisi vasta yliopistossa.
Vähän ajan kuluttua Vuorinen ja pojat palasivat. Vuorinen tuli suoraan mun pulpetin luo, selaili hieman niitä monisteita ja julisti kovaan ääneen: ”Voi tätä Millaa, mä annoin sille ala-asteen pluslaskuja muutaman monisteen, eikä se oo niitäkään osannu!”
Pojat nauroivat. Tietenkin ne uskoi monisteiden olevan täynnä helppoja pluslaskuja, koska Vuorinen niin väitti.
Tukiopetuksen loputtua mä menin bussipysäkille. Siinä istuessani mä tajusin että olin unohtanu ottaa tarpeeks rahaa mukaan, mun rahat ei siis enää riittäny kotimatkaan. Mun oli pakko lähteä kävellen kotiin.
Monen kilometrin jälkeen totesin olevani jo puolessa välissä matkaa. Mun jalat oli jo kipeet ja mua väsytti. Mä olin kaupungin keskustassa.
Alkoi sataa. Ihanat, kamalat syyssateet. Raikastaa ilman ihanasti, mutta jos oot ulkona kävelemässä kotiin...
Mä aloin juosta, jotta ehtisin kotiin ennenkuin oisin litimärkä. Juoksin erään pikaruokaravintolan ohi. Ravintolan ikkunasta näin sen pojan.
Tuo enkelinsilmäinen poika istui nurkkapöydässä syden hampurilaistaan mietteliään näköisenä. Hetken ajattelin että uskaltaisinko mennä hänen luokseen juttelemaan. Jatkoin kuitenkin juoksemista ajatuksissani ja havahduin vasta kun jalkani osui suoraan lätäkköön.
Kuulin takaatani juoksuaskeleita. Säikähdin, vaikka en itsekään tiennyt mitä säikähdin. Kuitenkin nopeutin vauhtiani ja juoksin pois. Hidastin vauhtia vasta kotipihalla. Sade oli loppunut jo kauan sitten, mutta olin vielä märkä. Kotiin päästyäni laitoin vaatteet kuivumaan ja laitoin kuivat vaatteet päälleni.
Istuin sohvalla ja katselin sohvapöydällä olevaa mainosläjää. Se leviäisi kohta käsiin, ellen mä veisi niitä pois. En mä kuitenkaa jaksanu niille mitään tehä ja ne jäi vielä leviämään siihen pöydälle.
Äkkiä mun kännykkäni soi. Katsoin näyttöä: ”Äiti soittaa...” Vastasin siihen ja kuuntelin mitä äidillä oli asiaa.
”Vai niin. Kiitos että ilmotit. Heihei, äiti. Oot mulle rakas,” sanoin ja lopetin puhelun.
Olin järkyttynyt. Äidin uutinen oli saanu mut shokkiin. Sisältä mulla oli kylmä ja tyhjä olo. Linnea oli jääny auton alle.
Joka päivähän ihmisiä kuolee. Äiti oli kertonut, että se joka ajoi Linneaa päin oli juuri saanut korttinsa ja että nyt sillä oli syyte kuolemantuottamuksesta.
Mä tiesin että ihmisiä kuolee joka sekunti. Mutta miksei Linnea olis voinut kuolla jollain toisella sekunnilla, monen vuoden päästä?
Oli kuin mun elämältä olis pohja risitetty pois. Mun ainoa syyni elää oli kuollut sen takia, että joku paskiainen ei osannu ajaa! Mä tajusin, etten enää ikinä näkisi Linneaa. Kyyneleet kastoivat tyynyn, jota rutistin istuessani sohvan nurkassa.
Linnea. Mun siskoni. Se ainoa. Korvaamaton ja ainutlaatuinen. Linnea oli ymmärtäny mua ja oli aina saanu mut jaksamaan. Oisin mä sen kestäny, että Linnea ja äiti ois muuttanu toiseen maahan. Kunhan vaan oisin tienny että Linnea olis elossa. Mut nyt...
Mua alkoi ahdistaa, mun oli päästävä ulos. Mä lähdin pois kotoa ja menin yhteen metsään missä me oltiin Linnean kanssa leikitty pieninä.
”Hei Milla! Milla! Sä olet mulle hurjan tärkeä!” Linnea huusi.
”Säkin mulle. Lupaa mulle, ettei me ikinä erota,” mä sanoin.
”Joo, lupaan. Kaiverretaan meidän nimet tähän puun juureen,” Linnea ehdotti.
”Okei. Nii sitten jos tää puu kaadetaan, nii meidän nimet jää silti tähän, eikä me ikinä erota,” mä totesin.
Niin kaksi kuusivuotiasta tyttöä oli lainannut keittiöstä veitsen ilman lupaa ja kaivertaneet sillä omat nimensä puun juureen. He lupasivat toisilleen etteivät koskaan eroaisi, ainakaan niin kauan kuin heidän nimensä koristaisivat tuota männyn juurta.
Juuressa luki edelleen ”Milla ja Linnea,” vaikka Linneaa ei enää ollut. Nyt vain mä, Milla, istuin puun vieressä. Puhdistin kädelläni juuren päältä roskat ja luin jälleen nimemme siitä. Sivelin kädellä noita kömpelösti kaiverrettuja kirjaimia ja muistelin Linneaa.
Muistin kun me oltiin kerran pienenä karattu kotoa, kuinka me oltiin kävelty kauan, ainakin siltä se tuntui. Me leikittiin keskustassa. Silloin meistä tuntui että keskusta ois ollu ihan hurjan kaukainen paikka. Lopulta routa ajoi porsaat kotiin ja meille tuli nälkä. Muistin miten meitä harmitti kun äiti ja iskä ei ollu ees huomannu meidän karkaamista.
Mun mieleen muistui sekin kun oltiin Linnean kanssa ekan kerran ihastuttu. Ekalla luokalla me molemmat iskettiin silmämme toisella luokalla olevaan Jesseen. Kumpikin piirteli sydämiä ja yhessä me sitten kotona iltaisin juteltiin Jessen ihanuudesta. Muistin kuinka kateellinen olin ollu, kun Linnea oli kertonu että Jesse oli katsonu Linneaa suoraan silmiin.
Mä kävin mielessäni läpi kaikki muistot Linneasta, ja lopulta muistelinkin sitä kun mä näin Linnean viimeisen kerran. Mä olin ollu Linnean ja äidin luona viikon kesälomalla. Viimeisenä päivänä mun piti olla jo yheltätoista juna-asemalla.
”Nähdäänhän me taas jouluna?” mä kysyin.
”Tota... Ei, ette näe,” äiti aloitti ja jatkoi: ”Mä sain työtarjouksen mistä mä en voi kieltäytyä.”
”Eli mun ja äidin on pakko muuttaa ulkomaille,” Linnea kertoi kyynelehtien.
”Ei...” mä sain sanottua ja kyyneleet alkoi valua munkin silmistä.
”Milla mä rakastan sua, mä en haluais muuttaa. Enkä estää sun ja Linnean tapaamisia,” äiti aloitti.
”Mut nyt on vaan pakko. Milla sä olet mulle kaikista rakkain ja vaikka me muutetaanki, sä oot aina mun pikkusisko,” Linnea sanoi ja halas mua.
Äitikin tuli halaamaan mua ja me halailtiin niin kauan, että mun oli ihan pakko mennä junaan. Junassa mä menin ikkunapaikalle, mistä näin kun Linnea ja äiti vilkuttivat mulle hyvästit.
Oli jo tosi pimeää, kun mä havahduin muistelmistani. Mä päätin että seuraan Linneaa. En mä jaksanu elää ilman Linneaa. Mä muistin että keskellä metsää on syvä järvi. Muistin sen, kun oltiin Linnean kanssa käutu siellä uimassa joskus. Järvestä tulisi mulle hyvä hauta.
Kuu peilasi itseään järven pinnasta. Pieni tuulenvire kahisi puissa. Musta tuntui kuin oisin vaipunu johonkin transsiin, kävelin vaan kohti järveä. Vesi kasteli mun lahkeet, mutta mä vaan jatkoin syvemmälle järveen.
Vesi oli jo kylmää, mulla oli ihan saatanan kylmä mut silti mä jatkoin matkaa. Mun mielessä häilyi Linnean kuva. Mä ajattelin että tapaisin Linnean kuoleman jälkeen. Mun hiukset kastuivat ja lopulta mun pääkin oli pinnan alla. Mä näin yläpuolellani kuun valon taittuvan veden pinnalla. Mun silmissä pimeni. Menetin tajuni.
Seuraava asia, mitä mä tajusin, oli että tunsin jonkun huulet mun huulillani. Aloin yskiä ja avasin silmäni. Mä näin kuunvalossa sen pojan kasvot mun silmien edessä. Sen enkelinsilmät katsoivat mun silmiä. Mä huomasin olevani elossa.
Mua alkoi suututtaa ja tiuskaisin pojalle: ”Mikset sä antanu mun hukkua?”
Se mietti hetken ja mutisi jotain. Ainoa asia mistä mä sain selvää, oli: ”...En mä vaan voinut katsoa vierestä, mun oli pakko tehä jotain.”
Oikeastaan mä ymmärsin sitä, ei varmaan oikeen pysty vaan seuraamaan vierestä kun toinen tappaa itsensä.
”Miks sä muuten ees yritit hukuttaa ittes?” se kysy multa. Mä päätin etten kertoisi sille kaikkea suoraan.
”En mä vaan enää jaksa,” mä sanoin ja nousin istumaan. Mä huomasin et se poika oli laittanu takkinsa mulle lämmikkeeks. Mä laitoin sen takin kunnolla päälleni ja katselin sitä poikaa. Se näytti aika suloiselta märkänä.
”Tota, mitä sä et siis jaksa?” se kysyi arasti. Mä en enää voinut olla hiljaa.
”Elää. Mä en jaksa kuunnella niiden sanoja, mä en vaan jaksa!” kyyneleet valui mun poskilta mun huutaessa vastaukseni.
”Shh, rauhotu,” se sanoi hiljaa ja pisti kätensä mun olkapäille.
”Kuka sä olet?” mä kysyin ja katselin noita ruskeita silmiä.
”Jani Lehtinen on nimi, mut oliko se mitä tahot tietää?” se vastasi.
”Tavallaan. Miks sä oot näin kiltti mua kohtaan?” kysyin. En tiiä mitä vastausta odotin, mutta sen vastaus ainakin yllätti mut täysin.
”Koska sussa ei ole mitään pahaa. Sä olet ihana,” se vastasi hiljaa.
”Oikeesti?” mun oli pakko varmistaa ja katsoin sitä poikaa suoraan silmiin.
”Oikeesti. Ekan kerran kun mä näin sut, mä luulin näkeväni unta,” se sanoi.
Sen katse oli vilpitön ja mä en saanu mitään sanottua. Mä nostin itseäni hieman ylemmäs ja suutelin sitä poikaa. Se vastasi mun suudelmaan. Tuntui kuin kaiken olisi kuulunutkin olla juuri niin. Se laittoi kätensä mun ympärille ja kaadoin sen selälleen. Mä menin sen viereen ja se silitteli mun selkää.
”Sä olet mulle kuin unelmaa, mut mä en herää vaikka nipistän itseäni. Joten tän täytyy olla totta. Mutta jos tää on totta, niin sunkin täytyy olla oikeasti elämässä. Mut mikä sun nimes on?” se kysyi multa hyvin yksinkertaisen kysymyksen monimutkaisella tavalla.
”Milla Nieminen,” mä vastasin sille ja se suuteli mua. Voi miten ihanalta se tuntui!
”Sä olet kyllä parasta mitä mulle on tapahtunu ikinä,” mä sanoin ja huomasin yhtäkkiä että mulla oli kylmä.
”Mulla on aika kylmä. Voitasko mennä jonnekin lämpimään?” mä kysyin ja nousin ylös. Se suostui ja päätettiin että mentäisiin mun luokse. Me käveltiin koko matka käsi kädessä.
Mä totesin että Jani oli ensimmäinen ulkopuolinen joka näkee mun kämpän. En tietenkään laskenu isää mukaan. Olihan se nähny mun kämpän, mutta se oli aina niin kännissä ettei erottais käveleekö se kuussa vai maassa.
Jani meni sohvalle istumaan ja katseli ympärilleen. Mulla oli kylmä ja päätin vaihtaa kuivat vaatteet päälleni. Kuitenkin kysyin vielä Janilta: ”Haittaako sua, jos mä vaihan vaatteet? Nää on viel kosteet ja kylmät.”
”Ei se kai haittaa,” se sanoi ja otti mainoksen sohvapöydältä.
Mä käännyin selkä kohti Jania ja kuulin kuinka se mainoslehtinen rapisi Janin lueskellessa sitä. Kun mä sain vaatteet vaihettua, mä menin Janin viereen sohvalle.
”Voi, Jani. Sunkin vaatteet on ihan märät. Eikä mulla oikeen taida olla sulle sopivia vaatteita. Et sä kyllä noissakaan voi olla, tai vilustut,” mä sanoin ja käskin sitä ottaa paidan ja housut pois samalla kun hain sille vilttejä lämmikkeeks.
Siinä me sitten istuttiin, mun sohvalla vilttien alla. Janilla oli vain bokserit jalassa. Me juteltiin mun menneisyydestä, mä kerroin Janille kaiken. Jopa sen, että mun isäni on hyväksikäyttäny mua. Mua alkoi kuitenkin pian väsyttämään ja kysyin Janilta mennäänkö nukkumaan. Sekin oli aika väsynyt ja ilmeisesti luuli, että joutuisi nukkumaan sohvalla. Mä tahdoin kuitenkin Janin viereeni nukkumaan ja sanoin sille: ”Tuu mun viereen nukkumaan.”
Jani tuli mun viereen ja mä käperryin sen kainaloon nukkumaan. Miten lämmin ja turvallinen Jani oli. Mulla oli vihdoin sellainen olo, että saan olla jossain. Janin vieressä mun oli hyvä olla ja mä nukahdin.
Kotona taas. Jälleen yksi helvetillinen päivä takana. Mä en käsitä miks. Päivästä toiseen samat jutut. Se sattuu. Eikö ne tajuu sitä?
Kävelin keittiöön ja keitin itelleni kahvia. Kahvin valmistuessa mä avasin telkkarin. Jotkut ylipirteät chat-juontajat höpisivät itsekseen siellä, samalla kun jotkut idiootit jaksoivat lähetellä viestejä sinne. Mietin että miten monta kupillista kahvia tarvitaan pitämään ihminen noin ylipirteänä. Vai käyttääkö ne vahvempia aineita?
Yhtäkkiä ovikello soi. Voi ei! Mä toivoin et se ei ollu isä. Menin katsomaan ovisilmästä kuka siellä oli ja vavahdin kauhusta. Tuttu, lähinnä pultsaria muistuttava, ällöttävä olio oli mun oven takana. Tiesin että jos en avaa sille ovea, se alkaa riehumaan.
Huokasin syvään ja avasin oven. Se tunki sisään mun kämppään ja alkoi mylviä: ”Missä mun rahat on? Mihin sä oot ne vieny? Vittu oot samallainen saatanan huora ku äitiskin oli!”
”Isä rauhotu. Sä et enää asu täällä, tääl ei oo sun rahoja! Äläkä ikinä enää puhu äidistä noin!” mä huusin sille itku kurkussa.
”Älä sä hutsu korota mulle ääntäs! Taidat taas kaivata kurinpalautusta,” se karjui naama punasena.
”Isä, ei...” mä alotin, mutten ehtiny sanoo loppuun.
Vähän ajan päästä isä lähti, onneksi. Mä olin alusvaatteisillani sohvalla. Miks se tekee noin?
Menin vessaan katsomaan peilistä kuinka pahat jäljet se tällä kertaa oli saanu aikaan. Peilistä mua katsoi kalpea tyttö, jolla oli musta silmä ja turvonnut poski. Ei onneksi kovin pahoja ulkoisia jälkiä tällä kertaa.
Mä katsoin vielä hetken peilikuvaani, kunnes mua alkoi oksettamaan. Kyykistyin tervehtimään vessanpyttyä.
Nousin ylös ja menin suihkuun. Polttavan kuuma vesi kirveli mun iholla. Jotenkin mä kuvittelin että vesi puhistaisi mut muutenkin kuin ulkopuolelta. Tai oikeammin mä vaan toivoin. Silti mä tiesin että ne arvet mun sielussa ei häviä mihinkään.
Tulin suihkusta pois ja kääriydyin mun suureen pyyhkeeseen, minkä mä olin tehny muutama vuos sitten. Mä kävelin vaatekaapille, otin sieltä mustat farkut ja pitkähihasen paidan ja puin ne päälleni. Keräsin sohvan vierestä lattialta mun vaatteet ja vein ne pyykkikoriin. Menin keittiöön juomaan sen kahvin ja katoin jääkaappiin. Totesin että tarttis käydä kaupassa, koska mun jääkaappini ammotti tyhjyyttään.
Mä laitoin takin päälleni ja lähin kauppaan. Ulkona oli just satanu ja ilma oli ihanan raikasta. Lähin kävelemään kauppaa kohti. Päätin oikaista erään puiston läpi.
Mua alkoi suututtamaan, kun ihmiset aina katsoi mua niinku mut ois just sädetetty paikalle suoraan Marsista. Mua suorastaan vitutti niiden käytös, niiden tuijotus. Mä vastasin niiden katseisiin sellasella katseella, mikä melkein vois tappaa.
Puiston päässä, polun vieressä penkillä istui joku poika. Se tuijotti mua silmät pyöreinä. Mua vitutti jo valmiiks, mut jotenki sen tuijotus vaan ärsytti enemmän. Se ei tuntunu välittävän vaikka mä katoin sitä aika julmasti, yritin saada sen lopettamaan mun katsomisen. Ei se kuitenkaan lopettanu. Tunsin vielä kauan sen tuijotuksen mun selässä.
Lopulta mä pääsin kaupan pihalle. Mä mietin mitä mun tarvii ostaa. Menin kauppaan sisään ja otin korin ostoksiani varten. Kiertelin ympäri kauppaa täyttäen ostoskoriani. Lopulta mulla olikin jo kaikki mitä mä tarvitsin, ja hiukan ylimääräistäkin. Mä kävelin kassalle ja matkalla myymälän vartija kattos mua epäluuloisesti. Kassaneitikin oli varuillaan, kun tuli mun vuoro. Se oli kuin pieni, säikky hiiri.
Vihdoin sain ostokset maksettua ja kassiin. Lähin kävelemään kotiin. Kun mä menin taas sen puiston läpi, mä muistin sen pojan. Sen katseessa oli jotain erilaista. Se ei ollu katsonu mua niinku en ois ees ihminen.
Muutenkin se poika oli jotenkin erilainen kuin muut. Yhtäkkiä totesin et mä en saanu sen silmiä pois mielestäni. Kauniit, ruskeat silmät. Ne toi mun mieleen enkelin.
Havahduin taas ajatuksistani. Olin jo kotipihallani ja kello oli yli yheksän. Huomasin sen kun taloni alaovi oli lukossa. Kaivoin avaimet taskustani ja avasin oven. Kämppääni päästyäni tyhjensin kauppakassin ja painuin nukkumaan.
Ennen nukahtamista, kun makoilin sängyssä, aloin miettimään elämääni. Kuinka äiti ja isä oli eronnu, kun olin kymmenen. Mä en osannu odottaa sitä, vaikka ne silloin tappelikin melkein joka päivä.
Mä muistin miten paljon mä itkin kun ne kertoi mulle ja Linnealle. Ja kun ne ilmoitti että mä jään isän huollettavaks, kun Linnea muutti äidin mukana toiseen kaupunkiin.
Linnean kanssa mä kestin kaiken. Kun Linnea ja äiti muutti, me saatiin Linnean kanssa kuitenkin tavata, vaikka vaan kaks kertaa vuodessa: jouluna ja kesällä.
Nyt sekin asia oli muuttumassa. Viime kesänä, kun olin ollut äidin luona viikon, äiti ja Linnea kertoi mulle että joutuvat muuttamaan ulkomaille äidin työn takia. Tuntui kuin mun koko maailma ois murentunu sillä sekunnilla.
Mä mietin että miten mä kestäisin sen, etten enää näkisi Linneaa. Mä yritin kuvitella jaksavani kuitenkin, mä kuvittelin että näkisin Linnean taas joskus. Mutta miten mä kestän, kun Linnea oli ainoa joka sai mut jaksamaan?
Lopulta mä nukahdin. Unessani mä kävelin niityllä, jolla kasvoi kukkia ja jota reunusti metsä. Aurinko paistoi ja kaikkialla oli kaunista. Kuitenkin mulla oli unessa kamala tunne, että kohta tapahtuisi jotain pahaa.
Mä näin Linnean toisella puolella niittyä. Mä aloin juosta Linneaa kohti, mutta Linnea alkoi haihtua, kadota. Mitä lähemmäs Linneaa mä pääsin, sitä haaleammin se näkyi. Siitä ei enää näkynyt kun kasvojen ääriviivat. Kun mä pääsin Linnean kohalle, maa alkoi järistä. Keskelle niittyä maahan auksei suuri railo, joka liikkui mua kohti. Mä tipuin railoon ja heräsin. Juuri ennen ku avasin silmäni, näin mielessäni vilahtavan sen pojan kuvan.
Mä avasin silmäni ja katsoin ympärilleni. Mä olin sotkeutunu peittooni, mun tyyny ja puolet lakanasta oli lattialla. Mä olin hiestä märkä. Ja mä huomasin ajattelevani sitä poikaa Sen täytyy olla uusi täällä, koska en ollu ikinä ennen nähny sitä. Mä käänsin päätäni ja katoin kelloa. Voi helvetti!
Mä huomasin olevani myöhässä koulusta. Seitsemättä kertaa tässä kuussa. Mä tiesin että tänään saisin kaks tuntia jälki-istuntoa. Mä nousin ylös ja laahustin keittiöön keittämään kahvia.
Totesin ettei kannata pitää mitään kiirettä, kuitenki tulee se jälki-istunto. Tai oikeemmin se oli kyllä tukiopetusta, mutta riippui täysin valvojasta. Jotkut teettivät tehtäviä, jotkut vaan istutti meitä siellä. Yksi valvojista oli jopa kerran tarjonnut mulle kahvit, kun olin ainoa jota piti valvoa.
Kävin vessassa ja pesin naamani. Kävelin vaatekaapille ja nappasin sieltä mustat, kuluneet ja revityt farkut sekä mustan t-paidan ja mustan takin. Puettuani ne päälleni menin meikkaamaan. Mä en säästäny mustaa väriä meikissäni ja huuliin laitoin tummanpunaista huulipunaa. Sotkin hiuksiani kunnesne olivat kokonaan pörröiset ja katsoin peilistä näkyvää peikkotyttöä tyytyväisenä.
Menin keittiöön ja kaadoin kahvin kuppiini. Kahvia hörppiessäni keräilin tavaroitani laukkuun. Lopulta sain kahvin juotua ja totesin olevani valmis. Kävelin bussipysäkille ja katsoin aikataulua. Seuraava bussi, jolla pääsisin kouluun tulisi noin kymmenen minuutin päästä.
Mä istuin siinä pysäkillä ja katselin ympärilleni. Autot ajoivat mun ohi ja kuskien päät kääntyivät, kun ne jäivät tuijottamaan mua. Kohta mä varmaan aiheutan jonkun onnettomuuden tai jotain.
Lopulta mun bussi tuli. Bussikuski katsoi mua ihmeissään, kun mä maksoin matkani. En tiiä mitä se oikeen kuvitteli et oisin tehny. Kaapannu bussin?
No jo, kävelin bussin perälle ikkunan viereen istumaan. Katsoin ikkunasta ihmisiä, joiden ohi bussi ajoi. Miten normaalia elämää ne saikaan elää, välittämättä siitä tytöstä, joka heitä kadehtien katseli bussista. Mä huokasin syvään kun huomasin bussin lähestyvän pysäkkiä, jolla mun piti jäädä pois.
Nousin ylös ja astuin bussista ulos. Ulkona paistoi aurinko ja oli muutenkin kaunis sää. Sää oli varmaan ainoa hyvä asia tässä päivässä. Mä kävelin koululle ja totesin että neljäs tunti oli jo puolessa välissä. Kello oli puol kakstoista.
Mä en jaksanu mennä tunnille, vaan päätin aloittaa koulupäivän suoraan viidennellä tunnilla.
Oppilaanohjausta. Opettajalle tulee varmaan taas mukavaa kun se pääsee haukkumaan mua koko luokan kuullen myöhästymisestäni.
Lopulta neljäs tunti loppui ja oppilaat alkoivat vyöryä käytävälle. Eräs luokkalaisistani huomasi mut ja huusi samantien ääneen: ”Kattokaa, lintsaaja päätti jopa saapua kouluun!”
Se olis voinu olla hiljaa, mut ei. Nyt se sai muutkin huomaamaan mut. Ja ilkkumaan mua. Mä en käsitä miks ne ei voi antaa mun olla.
Vihdoin viides tunti alkoi.
”Ohoh, Milla on jopa tullut kouluun. Neitiseni, sä olet taas myöhässä. Tiedät varmaan että nyt sulle rapsahti tukiopetusta, ettet jäisi jälkeen. Ja tänään onkin lehtori Vuorisen vuoro valvoa tukiopetusta.” Opettaja aloitti luokan nauraessa.
Mä oisin halunnu vajota maan alle. Vuorisen tukiopetus! Se oli koulun ankarin opettaja, joka oli jo vuos sitte ottanu mut silmätikukseen.
Opettaja hykerteli tyytyväisenä, se tiesi varsin hyvin lehtori Vuorisen syvän vihan mua kohtaan.
”Noniin, muistakaa nyt te muut, älkää ottako neiti Niemisestä mallia,” ope sanoi muulle luokalle. Luokka nauroi ja eräs takapulpetin pojista sanoi: ”Kuka ny tosta haluiskaa ottaa mallia?”
Opettaja nyökytteli tyytyväisenä.
Eräs tyttö, oikea jakorasia, sanoi mulle: ”Milla, onko musta silmä tullu mun huomaamatta muotiin? Se on aika tyylikkään näkönen, sopii sulle.” Ton sanottuaan se kääntyi nauramaan omaa nokkeluuttaan kavereidensa kesken.
Eikö ne vois jo jättää mua rauhaan? Mä vaan kuuntelin hiljaa niiden sanoja. Sana sanalta ne mursi mun itsetunnon, ne tappoivat osan mua. Mä tahdoin Linnean luo.
Seuraavakin tunti jatkoi samaa kaavaa. Luokkani keksi aina uusia tapoja kiusata mua, eri opettajien johdolla. Pienenä mä luulin, että kouluun tullaan opiskelemaan. Nyt oon oppinu, että muut tulee kouluun kiusaamaan mua.
Kun koulu loppui, mun piti viel jäädä kaheks tunniks Vuorisen piinattavaks. Se näytti tosi vahingoniloiselta huomattuaan että pääsee kiduttamaan mua. Vielä tyytyväisemmäks se tuli, kun huomas että muutama takapulpetin poika mun luokalta oli myös tukiopetuksessa. Se tiesi että ne pojat oli yhtä erikoistuneita mun pilkkaamiseen kuin lehtori Vuorinen itsekin oli.
Kun se päästi meidät luokkaan, se sanoi: ”Voi miten mukavaa nähdä teidät kaikki täällä! Etenkin sinut, Milla.” Samassa se jatkoi: ”Kertokaapas te, pojat, miksi Milla on tänään täällä taas.”
”Ei sitä oo tainnu koulu innostaa, lintsannu se on, jo monta kertaa,” Aksel, luokan meluisin poika vastasi.
”Voi voi, eikö innosta opiskelu, Millaseni? Pitääkö kiltin lehtori Vuorisen antaa sulle kiinnostavia tehtäviä, että sinut saisi käymään koulua?” Vuorinen kysyi. Se tarkoitti että antais mulle noin tuhat tehtävää, jotka mun pitäisi tehdä samalla kun se haukkuis mua mun selän takana. Kirjaimellisesti.
Vuorinen oli jo varustautunu mun tukiopetukseen, se kaivoi parikymmentä monistetta täynnä tehtäviä matematiikasta, kemiasta, biologiasta ja kaikista muistakin. Se toi ne mun pulpetille.
”Siinä sulle nyt hiukan tehtäviä, me käydään poikien kanssa äkkiä kahvilla. Jos sä et oo yhtään monistetta tehny, kun me tullaan, niin mä pidän sulle useamminkin tukiopetusta,” se sanoi poikien nauraessa.
Vihdoin ne lähti. Mä katsoin monisteita, ja totesin niiden olevan täynnä yliopistotason algebraa ja muita. Se tiesi etten mä osaisi niitä. Mua inhotti ajatuskin useammasta Vuorisen tukiopetuksesta, joten mä yritin tehä niitä. Mutta enhän mä voinu tajuta asioita jotka opetettaisi vasta yliopistossa.
Vähän ajan kuluttua Vuorinen ja pojat palasivat. Vuorinen tuli suoraan mun pulpetin luo, selaili hieman niitä monisteita ja julisti kovaan ääneen: ”Voi tätä Millaa, mä annoin sille ala-asteen pluslaskuja muutaman monisteen, eikä se oo niitäkään osannu!”
Pojat nauroivat. Tietenkin ne uskoi monisteiden olevan täynnä helppoja pluslaskuja, koska Vuorinen niin väitti.
Tukiopetuksen loputtua mä menin bussipysäkille. Siinä istuessani mä tajusin että olin unohtanu ottaa tarpeeks rahaa mukaan, mun rahat ei siis enää riittäny kotimatkaan. Mun oli pakko lähteä kävellen kotiin.
Monen kilometrin jälkeen totesin olevani jo puolessa välissä matkaa. Mun jalat oli jo kipeet ja mua väsytti. Mä olin kaupungin keskustassa.
Alkoi sataa. Ihanat, kamalat syyssateet. Raikastaa ilman ihanasti, mutta jos oot ulkona kävelemässä kotiin...
Mä aloin juosta, jotta ehtisin kotiin ennenkuin oisin litimärkä. Juoksin erään pikaruokaravintolan ohi. Ravintolan ikkunasta näin sen pojan.
Tuo enkelinsilmäinen poika istui nurkkapöydässä syden hampurilaistaan mietteliään näköisenä. Hetken ajattelin että uskaltaisinko mennä hänen luokseen juttelemaan. Jatkoin kuitenkin juoksemista ajatuksissani ja havahduin vasta kun jalkani osui suoraan lätäkköön.
Kuulin takaatani juoksuaskeleita. Säikähdin, vaikka en itsekään tiennyt mitä säikähdin. Kuitenkin nopeutin vauhtiani ja juoksin pois. Hidastin vauhtia vasta kotipihalla. Sade oli loppunut jo kauan sitten, mutta olin vielä märkä. Kotiin päästyäni laitoin vaatteet kuivumaan ja laitoin kuivat vaatteet päälleni.
Istuin sohvalla ja katselin sohvapöydällä olevaa mainosläjää. Se leviäisi kohta käsiin, ellen mä veisi niitä pois. En mä kuitenkaa jaksanu niille mitään tehä ja ne jäi vielä leviämään siihen pöydälle.
Äkkiä mun kännykkäni soi. Katsoin näyttöä: ”Äiti soittaa...” Vastasin siihen ja kuuntelin mitä äidillä oli asiaa.
”Vai niin. Kiitos että ilmotit. Heihei, äiti. Oot mulle rakas,” sanoin ja lopetin puhelun.
Olin järkyttynyt. Äidin uutinen oli saanu mut shokkiin. Sisältä mulla oli kylmä ja tyhjä olo. Linnea oli jääny auton alle.
Joka päivähän ihmisiä kuolee. Äiti oli kertonut, että se joka ajoi Linneaa päin oli juuri saanut korttinsa ja että nyt sillä oli syyte kuolemantuottamuksesta.
Mä tiesin että ihmisiä kuolee joka sekunti. Mutta miksei Linnea olis voinut kuolla jollain toisella sekunnilla, monen vuoden päästä?
Oli kuin mun elämältä olis pohja risitetty pois. Mun ainoa syyni elää oli kuollut sen takia, että joku paskiainen ei osannu ajaa! Mä tajusin, etten enää ikinä näkisi Linneaa. Kyyneleet kastoivat tyynyn, jota rutistin istuessani sohvan nurkassa.
Linnea. Mun siskoni. Se ainoa. Korvaamaton ja ainutlaatuinen. Linnea oli ymmärtäny mua ja oli aina saanu mut jaksamaan. Oisin mä sen kestäny, että Linnea ja äiti ois muuttanu toiseen maahan. Kunhan vaan oisin tienny että Linnea olis elossa. Mut nyt...
Mua alkoi ahdistaa, mun oli päästävä ulos. Mä lähdin pois kotoa ja menin yhteen metsään missä me oltiin Linnean kanssa leikitty pieninä.
”Hei Milla! Milla! Sä olet mulle hurjan tärkeä!” Linnea huusi.
”Säkin mulle. Lupaa mulle, ettei me ikinä erota,” mä sanoin.
”Joo, lupaan. Kaiverretaan meidän nimet tähän puun juureen,” Linnea ehdotti.
”Okei. Nii sitten jos tää puu kaadetaan, nii meidän nimet jää silti tähän, eikä me ikinä erota,” mä totesin.
Niin kaksi kuusivuotiasta tyttöä oli lainannut keittiöstä veitsen ilman lupaa ja kaivertaneet sillä omat nimensä puun juureen. He lupasivat toisilleen etteivät koskaan eroaisi, ainakaan niin kauan kuin heidän nimensä koristaisivat tuota männyn juurta.
Juuressa luki edelleen ”Milla ja Linnea,” vaikka Linneaa ei enää ollut. Nyt vain mä, Milla, istuin puun vieressä. Puhdistin kädelläni juuren päältä roskat ja luin jälleen nimemme siitä. Sivelin kädellä noita kömpelösti kaiverrettuja kirjaimia ja muistelin Linneaa.
Muistin kun me oltiin kerran pienenä karattu kotoa, kuinka me oltiin kävelty kauan, ainakin siltä se tuntui. Me leikittiin keskustassa. Silloin meistä tuntui että keskusta ois ollu ihan hurjan kaukainen paikka. Lopulta routa ajoi porsaat kotiin ja meille tuli nälkä. Muistin miten meitä harmitti kun äiti ja iskä ei ollu ees huomannu meidän karkaamista.
Mun mieleen muistui sekin kun oltiin Linnean kanssa ekan kerran ihastuttu. Ekalla luokalla me molemmat iskettiin silmämme toisella luokalla olevaan Jesseen. Kumpikin piirteli sydämiä ja yhessä me sitten kotona iltaisin juteltiin Jessen ihanuudesta. Muistin kuinka kateellinen olin ollu, kun Linnea oli kertonu että Jesse oli katsonu Linneaa suoraan silmiin.
Mä kävin mielessäni läpi kaikki muistot Linneasta, ja lopulta muistelinkin sitä kun mä näin Linnean viimeisen kerran. Mä olin ollu Linnean ja äidin luona viikon kesälomalla. Viimeisenä päivänä mun piti olla jo yheltätoista juna-asemalla.
”Nähdäänhän me taas jouluna?” mä kysyin.
”Tota... Ei, ette näe,” äiti aloitti ja jatkoi: ”Mä sain työtarjouksen mistä mä en voi kieltäytyä.”
”Eli mun ja äidin on pakko muuttaa ulkomaille,” Linnea kertoi kyynelehtien.
”Ei...” mä sain sanottua ja kyyneleet alkoi valua munkin silmistä.
”Milla mä rakastan sua, mä en haluais muuttaa. Enkä estää sun ja Linnean tapaamisia,” äiti aloitti.
”Mut nyt on vaan pakko. Milla sä olet mulle kaikista rakkain ja vaikka me muutetaanki, sä oot aina mun pikkusisko,” Linnea sanoi ja halas mua.
Äitikin tuli halaamaan mua ja me halailtiin niin kauan, että mun oli ihan pakko mennä junaan. Junassa mä menin ikkunapaikalle, mistä näin kun Linnea ja äiti vilkuttivat mulle hyvästit.
Oli jo tosi pimeää, kun mä havahduin muistelmistani. Mä päätin että seuraan Linneaa. En mä jaksanu elää ilman Linneaa. Mä muistin että keskellä metsää on syvä järvi. Muistin sen, kun oltiin Linnean kanssa käutu siellä uimassa joskus. Järvestä tulisi mulle hyvä hauta.
Kuu peilasi itseään järven pinnasta. Pieni tuulenvire kahisi puissa. Musta tuntui kuin oisin vaipunu johonkin transsiin, kävelin vaan kohti järveä. Vesi kasteli mun lahkeet, mutta mä vaan jatkoin syvemmälle järveen.
Vesi oli jo kylmää, mulla oli ihan saatanan kylmä mut silti mä jatkoin matkaa. Mun mielessä häilyi Linnean kuva. Mä ajattelin että tapaisin Linnean kuoleman jälkeen. Mun hiukset kastuivat ja lopulta mun pääkin oli pinnan alla. Mä näin yläpuolellani kuun valon taittuvan veden pinnalla. Mun silmissä pimeni. Menetin tajuni.
Seuraava asia, mitä mä tajusin, oli että tunsin jonkun huulet mun huulillani. Aloin yskiä ja avasin silmäni. Mä näin kuunvalossa sen pojan kasvot mun silmien edessä. Sen enkelinsilmät katsoivat mun silmiä. Mä huomasin olevani elossa.
Mua alkoi suututtaa ja tiuskaisin pojalle: ”Mikset sä antanu mun hukkua?”
Se mietti hetken ja mutisi jotain. Ainoa asia mistä mä sain selvää, oli: ”...En mä vaan voinut katsoa vierestä, mun oli pakko tehä jotain.”
Oikeastaan mä ymmärsin sitä, ei varmaan oikeen pysty vaan seuraamaan vierestä kun toinen tappaa itsensä.
”Miks sä muuten ees yritit hukuttaa ittes?” se kysy multa. Mä päätin etten kertoisi sille kaikkea suoraan.
”En mä vaan enää jaksa,” mä sanoin ja nousin istumaan. Mä huomasin et se poika oli laittanu takkinsa mulle lämmikkeeks. Mä laitoin sen takin kunnolla päälleni ja katselin sitä poikaa. Se näytti aika suloiselta märkänä.
”Tota, mitä sä et siis jaksa?” se kysyi arasti. Mä en enää voinut olla hiljaa.
”Elää. Mä en jaksa kuunnella niiden sanoja, mä en vaan jaksa!” kyyneleet valui mun poskilta mun huutaessa vastaukseni.
”Shh, rauhotu,” se sanoi hiljaa ja pisti kätensä mun olkapäille.
”Kuka sä olet?” mä kysyin ja katselin noita ruskeita silmiä.
”Jani Lehtinen on nimi, mut oliko se mitä tahot tietää?” se vastasi.
”Tavallaan. Miks sä oot näin kiltti mua kohtaan?” kysyin. En tiiä mitä vastausta odotin, mutta sen vastaus ainakin yllätti mut täysin.
”Koska sussa ei ole mitään pahaa. Sä olet ihana,” se vastasi hiljaa.
”Oikeesti?” mun oli pakko varmistaa ja katsoin sitä poikaa suoraan silmiin.
”Oikeesti. Ekan kerran kun mä näin sut, mä luulin näkeväni unta,” se sanoi.
Sen katse oli vilpitön ja mä en saanu mitään sanottua. Mä nostin itseäni hieman ylemmäs ja suutelin sitä poikaa. Se vastasi mun suudelmaan. Tuntui kuin kaiken olisi kuulunutkin olla juuri niin. Se laittoi kätensä mun ympärille ja kaadoin sen selälleen. Mä menin sen viereen ja se silitteli mun selkää.
”Sä olet mulle kuin unelmaa, mut mä en herää vaikka nipistän itseäni. Joten tän täytyy olla totta. Mutta jos tää on totta, niin sunkin täytyy olla oikeasti elämässä. Mut mikä sun nimes on?” se kysyi multa hyvin yksinkertaisen kysymyksen monimutkaisella tavalla.
”Milla Nieminen,” mä vastasin sille ja se suuteli mua. Voi miten ihanalta se tuntui!
”Sä olet kyllä parasta mitä mulle on tapahtunu ikinä,” mä sanoin ja huomasin yhtäkkiä että mulla oli kylmä.
”Mulla on aika kylmä. Voitasko mennä jonnekin lämpimään?” mä kysyin ja nousin ylös. Se suostui ja päätettiin että mentäisiin mun luokse. Me käveltiin koko matka käsi kädessä.
Mä totesin että Jani oli ensimmäinen ulkopuolinen joka näkee mun kämpän. En tietenkään laskenu isää mukaan. Olihan se nähny mun kämpän, mutta se oli aina niin kännissä ettei erottais käveleekö se kuussa vai maassa.
Jani meni sohvalle istumaan ja katseli ympärilleen. Mulla oli kylmä ja päätin vaihtaa kuivat vaatteet päälleni. Kuitenkin kysyin vielä Janilta: ”Haittaako sua, jos mä vaihan vaatteet? Nää on viel kosteet ja kylmät.”
”Ei se kai haittaa,” se sanoi ja otti mainoksen sohvapöydältä.
Mä käännyin selkä kohti Jania ja kuulin kuinka se mainoslehtinen rapisi Janin lueskellessa sitä. Kun mä sain vaatteet vaihettua, mä menin Janin viereen sohvalle.
”Voi, Jani. Sunkin vaatteet on ihan märät. Eikä mulla oikeen taida olla sulle sopivia vaatteita. Et sä kyllä noissakaan voi olla, tai vilustut,” mä sanoin ja käskin sitä ottaa paidan ja housut pois samalla kun hain sille vilttejä lämmikkeeks.
Siinä me sitten istuttiin, mun sohvalla vilttien alla. Janilla oli vain bokserit jalassa. Me juteltiin mun menneisyydestä, mä kerroin Janille kaiken. Jopa sen, että mun isäni on hyväksikäyttäny mua. Mua alkoi kuitenkin pian väsyttämään ja kysyin Janilta mennäänkö nukkumaan. Sekin oli aika väsynyt ja ilmeisesti luuli, että joutuisi nukkumaan sohvalla. Mä tahdoin kuitenkin Janin viereeni nukkumaan ja sanoin sille: ”Tuu mun viereen nukkumaan.”
Jani tuli mun viereen ja mä käperryin sen kainaloon nukkumaan. Miten lämmin ja turvallinen Jani oli. Mulla oli vihdoin sellainen olo, että saan olla jossain. Janin vieressä mun oli hyvä olla ja mä nukahdin.
Työn tiedot
Erilaiset Enkelit 2
FrozenForEternity
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 3128 sanaa» Työ lisätty: 07.11 - 2007» Kommentoitu: 4 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
kakkososa tuohon erilaisiin enkeleihin joka mulla täällä jo on. eli siis millan näkökulma asioihin.
Kommentit
tttiia
22:20 // 07.11 - 2007
Voisin tämän joku päivä lukea, mutta mitä nyt nopeasti katsoin, niin ainakin sellainen virhe tässä on, kuten esimerkiksi tässä:
”Sä olet kyllä parasta mitä mulle on tapahtunu ikinä,” mä sanoin
Pilkku tulee vasta lainausmerkin jälkeen. (: Mutta luen huomenna ja kommentoin lisää. ^^
cillana
23:51 // 07.11 - 2007
Kiva jatko edelliselle. Vähän toistoa on, esim. "Mä tahdoin kuitenkin Janin viereeni nukkumaan ja sanoin sille: ”Tuu mun viereen nukkumaan.” " ja sen sellasta on vähän muuallakin. Ne voi olla ihan hyviä joissakin kohdissa, mutta häiritseviä jos niitä on liikaa.
Tykkään kummassakin osassa joiden asioiden arkipäiväisyydestä, telkkariohjelmista ja tyhjästä jääkaapista. Jotenkin hellyyttävän tavallisia asioita. Ja sitten tietenkin kontrastina mm. itsemurhayritys ja molempien henkilöiden ongelmat.
Tulee mieleen, että asuukohan Milla ja Jani jossain pienelläkin paikkakunnalla? Sillä Helsingissä ei varmasti katsottaisi mustiin pukeutuneita "ernuja" (anteeksi kyseinen sana, en keksi tähän hätään parempaa) kahta kertaa, puhumattakaan siitä että bussikuski tai kaupan myyjä tuijottaisi.
Mutta kaiken kaikkiaan hyvä jatko edelliselle :). Varo toistoa, jokaista vuoropuhelua ei välttämättä tarvitse toistaa sanasta sanaan molemmissa.
Sadepilvi
19:08 // 08.11 - 2007
Oii, että kuinka odotinkaan tätä novellia! :) Tämä on aivan ihana! Todella pidän aivan mielettömästi sinun tavastasi kirjoittaa, ja siitä miten nämä tarinat yhdistyvät toisiinsa.
Ihanaa!
:)
Sadepilvi
21:47 // 08.11 - 2007
On kyllä harvinaisen omituista tämä. Kun ei vaan osaa kuvailla asioita.
Mutta sen voin sanoa ettei kirjoittaminen koskaan ole turhaa. :)
Kuules. Minulla kävi mielessä sellainen asia että sinun kanssa olisi mukava pitää yhteyttä ihan muutenkin kuin täällä Harhakuvassa.
Miten olisi?
Kirjoitat vallan hyvin, pidän sinun tyylistä kirjoittaa asioita.
..kuten varmasti olen aikaisemminkin maininnut. :D
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!