Kaunokirjallisen työn esitys
Pelko
Kuulen taas niiden huudot päässäni, niiden ivat kaikuvat sisälläni, tunnen jo valmiiksi iskut kasvoissani. ”Sä et kelpaa tähän maailmaan!” ”Tappaisit itsesi ennen kuin joku muu tekee sen sun puolestasi, ei täällä kaivata sun kaltaisiasi!” ”Me autetaan sua, muotoillaan sun kasvot niin ettei suhun kukaan rakastu!”
En liiku nykyisin enää ulkona ellei se ole välttämätöntä. En varsinkaan yksin tai iltaisin. Myönnän pelkääväni, mitä muuta enää voinkaan? Ne ihmiset tuhoavat pikkuhiljaa mun elämäni, sekä fyysisesti että psyykkisesti. Vain koska olen mitä olen. Ei se lyömällä lähde, eikä huutamalla. Ei hoidoilla eikä ainakaan Jeesuksella. Eikös senkin pitänyt rakastaa sellaisena kuin on, ja opettaa rakastamaan lähimmäistään. Siitä huolimatta minun rakkauteni on kuulemma väärää, isoäitikin sanoo niin. Että minun pitäisi mennä kirkkoon ja rukoilla parantumista. You wish.
Istun linja-autossa, matkalla koulusta kotiin. Kesken päivän, kuten tavallista. En jaksa olla siellä enää, en jaksa. Toivon, etteivät ne yhdet eivät osu samaan bussiin. Kerta vielä niin naksahtaa. Eiväthän ne mitään kouluja käy, joten se on liian todennäköistä. Itselläni olisi kyllä kapasiteettia käydä koulussa, olin ennen yhdeksikön oppilas. Pidin opiskelusta, niin kauan kun se oli mahdollista. Nykyisin välitunnit ovat helvettiä, tunnit, koulumatkat, kaikki. Mitä ikinä teenkin, on mikroskoopin alla. Jokainen virheeni huomataan, jokainen asia, joka ”normaalilta” ihmiseltä olisi täysin normaalia ja hyväksyttävää. Äidinkielen aineessa kommentti ”Ihan itketti, teetitkö tämän siskollasi?”, biologian esseessä ”Viisasteletko?”, kun osaan asian.
Niin, kukas sieltä saapuukaan, itse Herra Ylempiarvoinen seurueineen. Painan hatun syvemmälle, vajoan penkissäni alaspäin ja käännän kasvot tiukasti poispäin. Huolimatta siitä, että teen kaikkeni ollakseni mahdollisimman huomaamaton, tiedän, että tänään tulee taas sattumaan. On niin kylmä sekä ulkona talven keskellä että sisälläni, että jos enää kykenisin itkemään, jäätyisivät kyyneleet poskilleni. Jään bussista pois heti seuraavalla pysäkillä, jospa ne eivät huomaisi minua. Eikä kukaan kulje yhtä pysäkinväliä bussilla. Vapisen kauhusta ja pelosta, mutta pakotan jalkani juoksemaan. En pysty katsomaan taakseni tarkistaakseni, onko bussista nousseiden joukossa ne joiden en siinä tahdo olevan. Tuttu nauru. Ei, ei, ei. Tänään minä kuolen. Maailma tahtoo niin. Sen olen oppinut.
”Vielä elossa vai? Et kauaa!” Niinpä niin. Tällä kertaa niillä on veitset.
Kuulen taas niiden huudot päässäni, niiden ivat kaikuvat sisälläni, tunnen jo valmiiksi iskut kasvoissani. ”Sä et kelpaa tähän maailmaan!” ”Tappaisit itsesi ennen kuin joku muu tekee sen sun puolestasi, ei täällä kaivata sun kaltaisiasi!” ”Me autetaan sua, muotoillaan sun kasvot niin ettei suhun kukaan rakastu!”
En liiku nykyisin enää ulkona ellei se ole välttämätöntä. En varsinkaan yksin tai iltaisin. Myönnän pelkääväni, mitä muuta enää voinkaan? Ne ihmiset tuhoavat pikkuhiljaa mun elämäni, sekä fyysisesti että psyykkisesti. Vain koska olen mitä olen. Ei se lyömällä lähde, eikä huutamalla. Ei hoidoilla eikä ainakaan Jeesuksella. Eikös senkin pitänyt rakastaa sellaisena kuin on, ja opettaa rakastamaan lähimmäistään. Siitä huolimatta minun rakkauteni on kuulemma väärää, isoäitikin sanoo niin. Että minun pitäisi mennä kirkkoon ja rukoilla parantumista. You wish.
Istun linja-autossa, matkalla koulusta kotiin. Kesken päivän, kuten tavallista. En jaksa olla siellä enää, en jaksa. Toivon, etteivät ne yhdet eivät osu samaan bussiin. Kerta vielä niin naksahtaa. Eiväthän ne mitään kouluja käy, joten se on liian todennäköistä. Itselläni olisi kyllä kapasiteettia käydä koulussa, olin ennen yhdeksikön oppilas. Pidin opiskelusta, niin kauan kun se oli mahdollista. Nykyisin välitunnit ovat helvettiä, tunnit, koulumatkat, kaikki. Mitä ikinä teenkin, on mikroskoopin alla. Jokainen virheeni huomataan, jokainen asia, joka ”normaalilta” ihmiseltä olisi täysin normaalia ja hyväksyttävää. Äidinkielen aineessa kommentti ”Ihan itketti, teetitkö tämän siskollasi?”, biologian esseessä ”Viisasteletko?”, kun osaan asian.
Niin, kukas sieltä saapuukaan, itse Herra Ylempiarvoinen seurueineen. Painan hatun syvemmälle, vajoan penkissäni alaspäin ja käännän kasvot tiukasti poispäin. Huolimatta siitä, että teen kaikkeni ollakseni mahdollisimman huomaamaton, tiedän, että tänään tulee taas sattumaan. On niin kylmä sekä ulkona talven keskellä että sisälläni, että jos enää kykenisin itkemään, jäätyisivät kyyneleet poskilleni. Jään bussista pois heti seuraavalla pysäkillä, jospa ne eivät huomaisi minua. Eikä kukaan kulje yhtä pysäkinväliä bussilla. Vapisen kauhusta ja pelosta, mutta pakotan jalkani juoksemaan. En pysty katsomaan taakseni tarkistaakseni, onko bussista nousseiden joukossa ne joiden en siinä tahdo olevan. Tuttu nauru. Ei, ei, ei. Tänään minä kuolen. Maailma tahtoo niin. Sen olen oppinut.
”Vielä elossa vai? Et kauaa!” Niinpä niin. Tällä kertaa niillä on veitset.
Työn tiedot
Pelko
Louis
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 332 sanaa» Työ lisätty: 14.11 - 2007» Kommentoitu: 4 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
Luovan kirjoittamisen kurssilla, aiheena novelli jossa on jokin ääni (äänet päässä, tuttu nauru) ja josta välittyy pelko.
Kommentit
Porzi
20:54 // 14.11 - 2007
Toimiva teksti. Ajatusten kuvaus oli onnistunutta ja sitä oli luontevan tuntuista lukea. Pidin lopetuksesta "Tällä kertaa niillä on veitset."
December
15:52 // 22.11 - 2007
Herättää lukijan mielenkiinnon, tahtoisi tietää lisää siitä, mitä aikaisemmin on tapahtunut.
Siir474
21:35 // 30.11 - 2007
Tässä oikeesti selkeesti kerrotaan miltä tuntuu pelko. Tällästä kamaluutta se on, vaikka mitä tekis. :(
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!