Kaunokirjallisen työn esitys
On talvi. Myöhä ilta. Katu on aurattu ja tiivistynyt sileäksi ja kiiltäväksi, kuin muoviksi. Katulamppujen sinisissä valokeiloissa minun varjoni pyörii ympärilläni kun kävelen eteenpäin, kohti tienristeystä. En katso taivasta; jos katsoisin, siellä näkyisi hengästyttävä planeettojen ja tähtisumujen täyttämä kollaasi kaikesta avaruudesta mitä tiedän olevan. Saavun risteykseen, kahlaan polveen ylettyvässä lumessa tienpientareella. Tähän hautasin lapsena leluauton. Vai oliko se sittenkin kelkka? Muistan vain että se oli jotakin punaista, ja haluan sen nyt.
Kaivan pienillä käsilläni karkeaa lunta. Pakkanen napsauttelee mäntyparkojen vanhaa puusolukkoa, mutta ne kestävät. Ovat karaistuneita kuten minäkin. Sitten näkyy punaista! Saan esineen kaivettua esiin - se on kuin onkin kelkka - mutta se ei irtoa jäätyneestä maasta. Sen sijaan löydän sen jalasten alta pahvisen laatikon. Avaan sen ja siellä on punaisia pikkuautoja. Jos en saa kelkkaani, vien ainakin nämä. Mutta laatikko ei pysy kohmeisissa käsissäni, se tipahtaa joka kerta kun nostan sen. Käteni ovat kuin ravun sakset. Ei niillä tee mitään! Ahdistun.
Seison ojanpenkassa, luovuttaneena. Silloin kuulen kaukaa outoa ääntä, kuin suuren ihmisjoukon hälinää mutta kimeämpää, nopeutettua. Se lähestyy. Kävelen keskelle tietä tuijottamaan tuon hieman omituisen äänen suuntaan. Se lähestyy yhä, enkä uskaltaisi jäädä tähän jos en tietäisi olevani vain sadan metrin päässä kotoa. Sitten äänen aiheuttaja tuleekin jo näkyviin tien mutkan takaa. Satoja - ei, tuhansia ihmislapsen kokoisia pitkäturkkisia rottia juoksee tietä pitkin minua kohti takajaloillaan, etujalat zombiemaisesti ojossa. Ne ovat hyvin nopeita, parissa sekunnissa ne ovat jo kohdallani ja kiertävät ohitseni molemmin puolin. Lähimmät hipovat jalkojani ja tallaavat varpailleni mennessään. Kaikilla kynnet kuin kulkukoiralla, tylpät mutta pitkät. Silmät niillä ovat suuret ja punaiset, näen ne selvästi kun jokainen rotta vilkaisee minuun pahansuovasti ohittaessaan. Kyyristyn kauhusta sikiöasentoon.
Siihen herään.
Työn tiedot
Selitystä vailla
accent
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 268 sanaa» Työ lisätty: 13.12 - 2007» Kommentoitu: 2 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
Perustuu uneen jonka näin joskus yläasteikäisenä. Lapsuuden loppu?
Kommentit
dbgirl
19:09 // 13.12 - 2007
" minun varjoni pyörii ympärilläni kun kävelen eteenpäin" <- tuossa kohdassa on liikaa toistoa. "Varjoni"-sana kertoo jo omistusliitteen vai mikä onkaan (en minä osaa näitä teknillisiä juttuja :D), siinä voisi lukea mieluummin vaikka "Varjoni pyörii ympärilläni...".
"kaikesta avaruudesta mitä tiedän olevan" <- tuossa kohdassa on taas jotain hassua, sellaista mistä olet huomautellut minunkin teksteissäni. Se on erittäin ymmärrettävä kohta ja toimiikin hyvin, mutta silti...
Asiat tapahtuvat tässä liian nopeasti, mutta koska on kyseessä uni niin sille ei nyt voi sitten mitään jos se noin meni. Niin kuin ei sillekään että uni loppui yhtäkkiä ja tyhmään kohtaan. Tavallisessa proosassa en sulattaisi tuota, mutta tämä on oikeastaan vain kaunokirjallinen raportti unesta joten kyllä se menee. Jos tavallisessa tekstissä lukisi "Siihen herään" tai "Sitten heräsin" niin se olisi tyly ja tylsä lopetus.
Olenko minä täysin haukkunut tämän tekstin? No, ei ollut tarkoitus. Mielestäni tämä on täällä Harhassa kirjoittamistasi paras tähän mennessä. Hyvin kirjoitettu. Jo kirjoitustavasta näkee tämän olevan unta ja kuvitteleekin tämän unimaisesti. Kappalejaotkin toimii ja silleen :)
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!