Harhakuva.org

“Tärviö, Einari”, ärähti Einari Tärviö, “T niinku... tissit. Kyllä sen pitäisi sieltä löytyä.”
“Niinhän ne kaikki sanovat”, virkkoi Pyhä Pietari. Hän istui poutapilvestä muotoillun pöytänsä takana ja näpytteli hohtavan valkoista kannettavaansa.
“Mielenkiintoista muuten, että teillä on MacBookit täällä”, Einari tuumiskeli ohimennen. “Mä kuvittelin, että te hörstitte hiukka palkoja kärsään siitä omenajutusta.”
“No äh, se nyt oli joskus 80-luvulla. Pomo sai viime vuonna synttärilahjaksi iPodin eikä siitä asiasta ole sen kummemmin pahemmin puhuttu”, Pyhä Pietari selitti. “Hei, nyt löytyi! Se oli vain eri listassa. Te näytte olevan väärällä portilla, herra Tärviö.”

Einari katsoi Pyhää Pietaria raapien kummastuneena harmaantunutta päätään – tai olisi raapinut, jos hänellä olisi ollut edes harmaat hiukset. Oikeastaan hän vain siveli hyvin vaikuttavaa keskijakaustaan.
“Häh?” örähti Einari Tärviö, “mitenkä niin väärällä portilla?”
"Sitenkä että teillä on koppi varattuna tuolta alakerrasta. Tästä ensin vasemmalla ja siitä liukuportaat alas, olkaa hyvä. Siitä eteenpäin pitäisi olla opastus.”

Pyhä Pietari viittilöi kohti vähän matkan päässä pilvikerroksen alapuolelle – ylöspäin tulevaa ei näkynyt - vievää liukuportaikkoa. Sen yllä luki suurilla, hehkuvilla infernonpunaisilla kirjaimilla “Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää.”
Einaria alkoi hieman huimata. Hän kääntyi leuka ääneti loksuen kohti Pyhää Pietaria, yritti hapuilla kourillaan otetta pilvisestä pöydästä, mutta oli lennähtää naamalleen käsien vain solahtaessa siitä läpi, ja sopersi: “Mu-mutta eihän tämä nyt näin voi mennä! Tässä on jokin erehdys! Minähän olen puhtoisin Hänen karitsoistaan – ihan tosi! Nuolin turkkinikin joka päivä!”

Pyhä Pietari kohotti epäilevästi toista kulmaansa ja noujautui taaksepäin enkelinhöyhenillä pehmustetussa tuolissaan. Hän otti syvään henkeä ja maiskutteli huuliaan.
“Vai että semmoinen olette”, hän totesi rauhallisesti. “Noh, katsotaanpas. Gabriel! Toimitahan herra Tärviön tiedostot.”
Apostoli nosti rennosti kätensä päänsä yläpuolelle, yhä lupsakasti tuolissaan loikoillen, ja nappasi rutinoituneesti ylhäältä putoavan krusifiksin muotoisen usb-muistin. Hän notkahti eteenpäin, kytki tikun koneeseensa ja sormeili laitetta hetken.

“Doddi, herra Tärviö. Elämä on ainutlaatuinen kokemus, kuten vanhurskaana varmasti tajuattekin. Mitenkäs te olette vaalineet tätä hyvin arvokasta lahjaa?”
Einari töllötti miestä pöllämystyneenä, mutta suoristi sitten ryhtinsä ja rykäisi arvokkaasti. “Nooh, vaikka itse sanonkin, niin teräksisessä kunnossahan tässä ollaan. Joka päivä nostelen... nostelin puntteja tunnin, joskus kaksikin”, pulleavatsainen mies julisti nappien paukahdellessa irti yksi toisensa jälkeen.
“Ruoassa ei koskaan ole liikaa rasvaa, samperin akka, paina se mieleesi!” julisti kymmenisen vuotta nuorempi Einari Tärviö puolestaan koneen kaiuttimista.
“Epistä”, sanoi Einari Tärviö.

“Tehän olitte naimisissa?” virkkoi Pyhä Pietari ja katsoi toista hetken niinkuin tyttöystävänsä kissaa salaa vihaava mies päänsä liian pieneen aidanrakoon tyrkännyttä kattia. “Mitenkäs teidän avioliittonne?”
“Oih”, Einari voihkaisi, “Annikki on sitten ihana nainen... Rakastin häntä kovin. Me olimme hyvin onnellisia.” Hän pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastaan ja niistää töräytti nenänsä hyvin suurieleisesti hihaansa.
“Aha”, Pyhä Pietari tokaisi ja käänsi läppärinsä ruudun häntä kohti. “Kukas tämä sitten on?”
Suuri hikipisara kohosi Einarin ohimolle. “Sehän on mun.. Hänhän on minun kauan kadoksissa ollut siskoni Taina! Mistä te hänet löysitte!?”
“Miksi hän makaa alasti teidän sängyllänne?”
“Nokoska hän öö.. Häh? Mistä vitusta te muka tiedätte että se on mun sänky?”
“Siinä on teidän vaimonne ja lastenne kuvat yöpöydällä.”

Einari puri huultaan ja pyöriskeli kiusaantuneesti paikallaan Pyhän Pietarin säälivän katseen alla. Hän vilkuili vuoroin punaisena hehkuvaa liukuportaikkoa, vuoroin edessään taivaallisena hohtavaa marmoriporttia. Hetken hermoiltuaan hän käänsi jälleen katseensa Pietariin ja yritti vielä kerran puolustautua: “Kuulkaahan, en minä ehkä ihan täydellinen ollut...”
“Ette tosiaan.”
“...ja ehkä minä olin täysi itsekeskeinen sikakin...”
“Sitä te kyllä olitte.”
“...ja ehkä minä tosiaan ansaitsi sen paikan siellä kadotuksessa...”
“En oikein näe pointtianne.”
“...niin että ettekö te nyt voisi tämän kerran katsoa läpi sormien? Pliis?”

Pyhä Pietari risti kätensä ja silmäili miestä kotvan silmälasiensa yli. Hän veti jälleen syvään hekeä.
“Kuulkaahan”, apostoli aloitti, “meillä on tosiaan ollut tapana katsoa välillä isompiakin syntejä niin sanotusti läpi sormien, jos vainaja vain niitä kovasti katuu ja uskoo Jeesuksen kuolleen hänen puolestaan...”
“Mutta minähän uskon!” huudahti Einari yhä kasvavan pakokauhun vallassa. “Koko sdämestäni! Kävin kirkossa joka perjantai ja joskus sunnuntainakin! Olkoonkin että Vanha Kirkko oli pubin nimi...”
“Ja se jeesustouhu on kyllä aivan helvetinmoista paskaa kaikki tyynni!” läppäri mylvi enterinpainalluksen verran myöhemmin.
“E-e-e-ette te nyt voi neljäkytä vuotta vanhoihin juttuihin takertua!”
“Se oli toissapäivältä”, virkkoi Pyhä Pietari ja, Einarin mutistua jotain hädin tuskin erottuvaa “epäreilun rankasta tylyttämisestä”, jatkoi: “Pah, minä olen vielä armahtavainen. Silloin kun minä tulin tänne, täällä oli itse pomo vielä 'tylyttämässä'. Voi että sitä metakkaa joka nousi siitä kukonlaulujutusta..”

“Eihän tämä tosiaan oikein hyvältä teidän kannaltanne näytä”, hän jatkoi miettiväiseen sävyyn Einarin jo laahustaessa pää painuksissa lannistunein askelin kohti liukuportaikkoa. “Mutta, mutta...”
Lähes lyyhistynyt hahmo sai uutta virtaa kuin salamaniskusta, käännähti ympäri, lysähti turvalleen pumpulipilvipöydän läpi ja kämmersi itsensä polvilleen Pyhän Pietarin eteen. “Mitämitämitämitätahansa!”
“Noh, tämä on vähän kutsumusammatti tämä porttivahdin jopi...” tuumi Pyhä Pietari, “ja minulla on kuitenkin vaimo ja lapset elätettävänä – ei niistä siinä läpyskässä hirveästi puhuta, muttei siihen kelpuutettu Paavalin rakkauskirjeitäkään – niin että jos...”
“Paljonko?”
“Sanotaan nyt että viitisen kymppiä.”
“KIINNI VETI!”