Kaunokirjallisen työn esitys
Mikä siinä on niin vaikeaa?
Minä en ole koulukiusattu, enkä yksinäinen. Minulla on ystäviä ja osaan myös pitää omat puoleni. Olen temperamenttinen ja joskus vähän ilkeäkin. Minua ei kiinnosta mitä toiset ajattelevat minusta. Sillä ei ole mitään merkitystä. Omistan terveen itsetunnon ja pidän itseäni yhtä tasa-arvoisena kuin muitakin. En pelkää pimeää, enkä kauhuelokuvia. Silti on olemassa eräs asia, joka saa minut yhtä pelokkaaksi kuin pienen hiiren: esiintyminen.
Istun hiljaa omalla paikallani. Ensimmäiset oppilaat pitävät esitelmäänsä ja kuuntelen heitä tarkkaavaisena. Sitten tulee Mikon vuoro ja opettaja sanoo, että olen seuraava hänen jälkeensä. Alkaa hermostuttaa. Yritän kuunnella Mikkoa, mutta se on vaikeaa. Huomaan, että häntäkin taitaa vähän jännittää. Katson häntä anteeksiantavasti. Mikko alkaa puhua, mutta en kuule mitä hän sanoo. Sanat liukuvat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. En pysty keskittymään.
Vääntelehdin tuolillani ja yritän rauhoittua. Tiedän, että jännitän turhaan. Tiedän myös miten typerää se on, mutten voi sille mitään. Kädet hikoaa. Mikko lopettaa esitelmänsä ja kuuluu taputusta. Minä en tajua edes taputtaa. Opettaja muistuttaa minua omasta vuorostani.
Nousen pulpetista huokaisten syvään ja yritän edelleen saada ajatukset kokoon. Otan vihkon ja paksun pinon papereita käteeni ja astelen epävarmoin askelin luokan eteen.
Sitten se alkaa.
Kädet saavat tärinäkohtauksen, enkä saa niitä lopettamaan sitä. Sydän tuntuu tulevan rinnasta ulos. Se jyskyttää omituisesti ja hurjan lujaa.
Rykäisen. Vilkaisen varovasti yleisöön. Vanhat, tutut luokkakaverithan ne siellä. En minä niitä oikeasti pelkää, mutta nyt niiden pelkkä utelias ja odottava katsekin tuntuu teräviltä veitsen iskuilta. Huokaisen taas. Aloitan puhumaan. Ääntä ei meinaa tulla ollenkaan ja joudun pinnistelemään oikein olan takaa, että edes etummaiset kuulisivat puheeni. Kieli menee solmuun ja sanoistani ei saa mitään selvää. Pyydän anteeksi ja aloitan uudelleen. Opettaja yrittää olla rohkaiseva. Se ei kuitenkaan helpota tilannetta ollenkaan.
Naamani on varmasti tulipunainen ja minusta tuntuu, että kaikki pidättävät nauruaan. Pelkoni näkyy niin selvästi. Kukaan ei kuitenkaan naura. Ajatukset ovat täysin sekaisin. Lauseet muuttuvat äänimössöksi ja suustani tulee vain epämääräisiä, nopeita sanoja. Koitan takoa päähäni, että puhuisin hitaammin ja selvemmin ja älyäisin katsoa välillä yleisöönkin. Katsekontaktihan on tärkeää.
En kuitenkaan onnistu tekemään mitään parannusta esitykseeni ja kaikki näyttävät tyytymättömiltä. Hiljennyn. Katse siirtyy tekstistä jalkoihini. "En minä pysty", ajattelen surkeana. Nostan katseeni opettajaan sanoen luovuttaneena:
- Ei tästä tule mitään. En minä pysty.
Kipitän nopeasti oman paikkani turviin. Opettaja puhuu jotakin, ettei hän tietenkään voi ketään pakottaa ja pyytää seuraavaa menemään luokan eteen. Minä en puhu mitään. Opettaja katsoo minua pettyneenä. Aivan kuin tekisin kaiken tahallani. Vedän hupun päähäni. Haluan piiloon niiltä katseilta. Tiedän kyllä mitä ne ajattelee: "Mikä sitä vaivaa, ettei se voi pitää edes yhtä esitelmää?", "Mikä tuossa nyt oli niin kamalaa?". Ne ei tiedä miltä minusta tuntuu. Ei ne ymmärrä. Vaikka oikeasti kukaan ei ajattele mitään sellaista vaan kaikki kuuntelee Maria, joka pitää esitelmää Aleksis Kiven Nummisuutareista.
Nyt hävettää ja vituttaa. Annoin taas pelolle vallan. Päivä on pilalla.
Minä en ole koulukiusattu, enkä yksinäinen. Minulla on ystäviä ja osaan myös pitää omat puoleni. Olen temperamenttinen ja joskus vähän ilkeäkin. Minua ei kiinnosta mitä toiset ajattelevat minusta. Sillä ei ole mitään merkitystä. Omistan terveen itsetunnon ja pidän itseäni yhtä tasa-arvoisena kuin muitakin. En pelkää pimeää, enkä kauhuelokuvia. Silti on olemassa eräs asia, joka saa minut yhtä pelokkaaksi kuin pienen hiiren: esiintyminen.
Istun hiljaa omalla paikallani. Ensimmäiset oppilaat pitävät esitelmäänsä ja kuuntelen heitä tarkkaavaisena. Sitten tulee Mikon vuoro ja opettaja sanoo, että olen seuraava hänen jälkeensä. Alkaa hermostuttaa. Yritän kuunnella Mikkoa, mutta se on vaikeaa. Huomaan, että häntäkin taitaa vähän jännittää. Katson häntä anteeksiantavasti. Mikko alkaa puhua, mutta en kuule mitä hän sanoo. Sanat liukuvat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. En pysty keskittymään.
Vääntelehdin tuolillani ja yritän rauhoittua. Tiedän, että jännitän turhaan. Tiedän myös miten typerää se on, mutten voi sille mitään. Kädet hikoaa. Mikko lopettaa esitelmänsä ja kuuluu taputusta. Minä en tajua edes taputtaa. Opettaja muistuttaa minua omasta vuorostani.
Nousen pulpetista huokaisten syvään ja yritän edelleen saada ajatukset kokoon. Otan vihkon ja paksun pinon papereita käteeni ja astelen epävarmoin askelin luokan eteen.
Sitten se alkaa.
Kädet saavat tärinäkohtauksen, enkä saa niitä lopettamaan sitä. Sydän tuntuu tulevan rinnasta ulos. Se jyskyttää omituisesti ja hurjan lujaa.
Rykäisen. Vilkaisen varovasti yleisöön. Vanhat, tutut luokkakaverithan ne siellä. En minä niitä oikeasti pelkää, mutta nyt niiden pelkkä utelias ja odottava katsekin tuntuu teräviltä veitsen iskuilta. Huokaisen taas. Aloitan puhumaan. Ääntä ei meinaa tulla ollenkaan ja joudun pinnistelemään oikein olan takaa, että edes etummaiset kuulisivat puheeni. Kieli menee solmuun ja sanoistani ei saa mitään selvää. Pyydän anteeksi ja aloitan uudelleen. Opettaja yrittää olla rohkaiseva. Se ei kuitenkaan helpota tilannetta ollenkaan.
Naamani on varmasti tulipunainen ja minusta tuntuu, että kaikki pidättävät nauruaan. Pelkoni näkyy niin selvästi. Kukaan ei kuitenkaan naura. Ajatukset ovat täysin sekaisin. Lauseet muuttuvat äänimössöksi ja suustani tulee vain epämääräisiä, nopeita sanoja. Koitan takoa päähäni, että puhuisin hitaammin ja selvemmin ja älyäisin katsoa välillä yleisöönkin. Katsekontaktihan on tärkeää.
En kuitenkaan onnistu tekemään mitään parannusta esitykseeni ja kaikki näyttävät tyytymättömiltä. Hiljennyn. Katse siirtyy tekstistä jalkoihini. "En minä pysty", ajattelen surkeana. Nostan katseeni opettajaan sanoen luovuttaneena:
- Ei tästä tule mitään. En minä pysty.
Kipitän nopeasti oman paikkani turviin. Opettaja puhuu jotakin, ettei hän tietenkään voi ketään pakottaa ja pyytää seuraavaa menemään luokan eteen. Minä en puhu mitään. Opettaja katsoo minua pettyneenä. Aivan kuin tekisin kaiken tahallani. Vedän hupun päähäni. Haluan piiloon niiltä katseilta. Tiedän kyllä mitä ne ajattelee: "Mikä sitä vaivaa, ettei se voi pitää edes yhtä esitelmää?", "Mikä tuossa nyt oli niin kamalaa?". Ne ei tiedä miltä minusta tuntuu. Ei ne ymmärrä. Vaikka oikeasti kukaan ei ajattele mitään sellaista vaan kaikki kuuntelee Maria, joka pitää esitelmää Aleksis Kiven Nummisuutareista.
Nyt hävettää ja vituttaa. Annoin taas pelolle vallan. Päivä on pilalla.
Työn tiedot
Mikä siinä on niin vaikeaa?
Nuohooja
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 446 sanaa» Työ lisätty: 29.12 - 2007» Kommentoitu: 2 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
Esiintymispelko, joka voi tehdä elämästä helvetillisen.
Kommentit
Johanna
01:57 // 30.12 - 2007
Tämän jutun idea on hyvä. Itsellänikin on kokemuksia esiintymispelosta, vaikka se onkin iän myötä helpottanut niin, ettei esiintyminen enää nykyään suuremmin vaivaa. Mutta se, miten esiintymispelkoa on tässä käsitelty, kaipaisi korjailua. Tämä ei nimittäin oikein ole novelli, tässä ei ole sellaista kerrontaa ja henkilöhahmoja, jotka novelliin kuuluisivat, mutta ei tämä ole toisaalta asiatekstikään, siihen tämä ei ole tarpeeksi asiallinen.
Tästä kannattaisi muokata pikemminkin asiatekstin kuin novellin, jättää kokonaan pois tuon kuvitteellisen luokkahuonekehyksen ja pohdiskella esiintymispelkoa ja sen syitä ja sen kamaluutta vaikka ihan esseetyyliin. Siitä tulisi varmasti hyvä ja ainakin monia ihmisiä koskettava juttu.
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!